tiistai 28. huhtikuuta 2015

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia

Pullopostia kuuluu Adler-Olsenin sarjaan, joka kertoo osasto Q:sta. Olen lukenut myös sarjan edelliset kaksi kirjaa (Vanki ja Disgrace eli Metsästäjät).

Kööpenhaminan rikospoliisin osasto Q ratkoo vanhoja selvittämättä jääneitä rikoksia. Koko osasto muodostuu kolmesta henkilöstä. Päällikkönä on Carl Mørck, jota muilla osastoilla työskentelevät poliisit yleisesti inhoavat. Häntä avustavat syyrialainen pakolainen Assad ja sihteeri Rose.

Pullopostia on lähettänyt joku, jonka etunimi alkaa P:llä ja joka pyytää apua. Pullo on ajelehtinut Skotlantiin, jossa on saatu selville, että se on lähetetty Tanskasta vuosia sitten. Pullo viesteineen joutuu osasto Q:n tutkittavaksi. Paperista on kirjoitus hävinnyt suurelta osin, joten tekstiä täytyy yrittää täydentää. Vähitellen se onnistuukin. Lopulta Mørck apureineen huomaa joutuneensa todella pirullisen rikollisen jäljille.

Adler-Olsen käyttää samaa kerrontatapaa kuin edellisessä kirjassaan eli poliisien tutkimusten lisäksi seurataan  rikollisen toimia, joten lukija tietää koko ajan paljon enemmän kuin poliisit. Se ei tässä haittaa jännitystä, joka nousee loppua kohti. Kirjassa on paljon sivuja ja alkupuolella on jonkin verran tyhjäkäyntiä. Rikokset ja eräät muut tapahtumat niiden ympärillä ovat kovin julmia. Taustalla on mm. suljettuja uskonnollisia yhteisöjä ja perheväkivaltaa.

Osasto Q:n porukka on tietysti hyvin epätodennäköinen. Assad esittelee tässäkin kirjassa nokkeluuttaan ja taistelutaitojaan. Rose on myös kekseliäs, mutta hänen mielialansa ja käytöksensä vaihtelevat laidasta laitaan. Mukava heistä on kuitenkin lukea (jos kirjan väkivallan kestää) ja rikoksia he ratkovat hyvin, välillä muidenkin osastojen puolesta.

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia
Suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2014, 551 s.
Kannen suunnittelu Tuomo Parikka
Tanskankielinen alkuteos Flaskepost fra P 2009

lauantai 25. huhtikuuta 2015

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet

”Häntä ympäröivä aika muuttui rauhallisesti menneisyydeksi jättäen tuskin jälkeäkään.”

Värittömän miehen vaellusvuodet on kolmas Murakamilta lukemani kirja. Aikaisemmat ovat Sputnik-rakastettuni ja Norwegian Wood. Näiden kolmen kirjan perusteella voisi sanoa, että Murakamin päähenkilöt ovat värittömiä miehiä. He  tarkkailevat elämää ympärillään, mutta eivät osallistu siihen. Tämän kirjan väritön mies Tsukuru Tazaki rakentaa rautatieasemia ja vapaa-ajallaankin hän viihtyy asemalla katselemassa matkustajia ja junien lähtöä. Hänelle ei vain ole koskaan tullut mieleen, että hän voisi lähteä itsekin.

Edellä sanotusta huolimatta Tsukuru päätyy käymään Suomessa, Helsingissä ja Hämeenlinnassa, kun hän lopulta päättää tehdä jotakin ratkaisevaa elämässään. Hän alkaa selvittää syytä välirikkoon, joka hänelle tuli nuoruudenystäviensä kanssa kuusitoista vuotta aikaisemmin. Tapahtuma on leimannut hänen koko elämäänsä. Tämäkin on Murakamin tuttuja teemoja.

”Vaikka kätkisi muistot kuinka hyvin, historiaa ei voi muuttaa.”

Lukemistani Murakamin kirjoista olen pitänyt eniten Sputnikista. Siinä oli lievää outoutta, joka viehätti minua. Värittömän miehen vaellusvuosissa on myös jotain selittämätöntä, mutta tällä kertaa se ei minusta istu tarinaan niin luonnollisesti kuin Sputnikissa.

Värittömän miehen vaellusvuodet ilmestyi viime vuonna ja siitä löytyy paljon blogikirjoituksia. Laitan tähän linkin Ullan Luettuihin kirjoihin, johon on koottu linkkejä muihin blogeihin.

Haruki Murakami: Värittömän miehen vaellusvuodet
Suomentanut Raisa Porrasmaa
Tammen Keltainen kirjasto 2014, 330 s.
Japaninkielinen alkuteos ilmestyi 2013

lauantai 18. huhtikuuta 2015

Toni Hill: Los buenos suicidas

Toni Hillin Los buenos suicidas on suomennettu nimellä Kauniit kuolemat. Jostain syystä kirjailija käyttää kotimaassaan Espanjassa nimeä Toni Hill ja muualla oikeaa etunimeään Antonio.

Los buenos suicidas on toinen kirja komisario Héctor Salgadosta kertovasta sarjasta. Ensimmäinen oli Kuolleiden lelujen kesä, jonka luin suomeksi. Näiden kahden kirjan perusteella Hill sijoittaa sarjaansa jatkuvan tarinan Salgadon ex-vaimon Ruthin katoamisesta. Ruth katosi ensimmäisen kirjan lopussa selkeästi koukkuna, jotta lukija tarttuisi seuraavaan osaan. Tässä kirjassa käytetäänkin paljon sivuja Ruthin katoamisen tutkimiseen, eikä tapaus selviä vielä, vaan taas kirjan lopussa on koukku. Näin pitkälle menevä lukijan houkuttelu on minusta jo liioittelua.

Nimensä (suora käännös: hyvät itsemurhaajat) kirja on saanut siitä, että katolisen uskonnon mukaan ei ole olemassa ”hyviä” itsemurhia, vaan vain pahoja eli itsemurha on synti. Tutkittavana on kolme itsemurhaa, joiden tekijät työskentelivät samassa yrityksessä. Salgado työtovereineen pitää kolmea lähekkäistä itsemurhaa epäilyttävänä, varsinkin kun kaikki kolme tekijää olivat olleet pienen ryhmän mukana firman järjestämässä viikonlopputapahtumassa, jonka tarkoitus oli nostattaa yhteishenkeä. Jutun ratkaisu on aika ovela, vaikka osan siitä arvaisikin.

Osa Hillin dekkareiden suosiosta johtuu varmaan tapahtumapaikasta eli Barcelonasta, joka on monille suomalaisillekin tuttu. Hill ei kirjoita yhteiskunnallisista epäkohdista kuten esimerkiksi useat ruotsalaiset dekkaristit, mutta Los buenos suicidas sivuaa kuitenkin taloudellista epätasa-arvoa.

Toni Hill: Los buenos suicidas
Debols!llo 2014, 380 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2012

keskiviikko 15. huhtikuuta 2015

Osuvia Sattumia KOMissa

KOM-teatterin kevään näytelmä on Daniil Harmsin Sattumia. Näytelmä on yhtä nopeaa peräkkäisten kohtausten virtaa. Kohtauksilla ei tunnu olevan mitään tekemistä toistensa kanssa. Viittauksia on vaikka minne, varsinkin populaarikulttuuriin, mutta muuallekin. Tunnistin toki Ihmemaa Ozin ja muuta yhtä tuttua, mutta paljon meni varmasti ohi.

Sattumia on komedia, tai ehkä tragikomedia, tai jotakin sinne päin. Yleisö nauroi paljon. Minua ei naurattanut ihan joka kohdassa, missä osa yleisöstä nauroi, ja luulen että ei ollut tarkoituskaan.

Taas kerran ihailin KOMin näyttelijöitä. Tässä olivat mukana Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Arttu Kapulainen, Niko Saarela ja Pekka Valkeejärvi. Jo pelkästään fyysinen suoritus on hurja.

Harmsin Sattumat ovat absurdeja. Minuun absurdius upposi, pidin tästä. En edes yrittänyt ymmärtää, mistä oli kysymys. Ehkä kysymys oli juuri siitä. Näytelmän viimeinen repliikki on

 ”Mitä helvettiä täällä ylipäätään tapahtuu?”

lauantai 11. huhtikuuta 2015

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä

Ruotsalainen Torgny Lindgren on niitä kirjailijoita, joiden tuotantoon olen aikonut tutustua, mutta en ole saanut aikaiseksi. Nyt lopulta, Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteen innoittamana, lainasin Lindgrenin romaanin Kimalaisen mettä, josta hän sai aikanaan August-palkinnon.

Mutta, mutta… Tähän kirjaan en oikein päässyt sisälle. Se oli aika outo ja osin jopa vastenmielinen. Kirjassa on kolme henkilöä, kuolemaisillaan olevat veljekset Hadar ja Olof sekä nimetön ”hän”, pyhimyksistä kirjoittava nainen, joka juuttuu pitämänsä esitelmän jälkeen Hadarin taloon. Hadarilla on syöpä ja Olofilla huono sydän. Veljekset vihaavat toisiaan, eivät ole puheväleissä ja odottavat kumpikin toisen kuolemaa taloissaan, jotka ovat näköetäisyydellä. Kirjailija päätyy huolehtimaan heistä molemmista ja veljekset kertovat hänelle pikku hiljaa elämäntarinaansa. He muistavat kaikki tapahtumat eri tavalla. Muutenkin he ovat toisilleen vastakkaisia, Hadar pitää suolaisesta ja Olof elää makealla.

Kirjailijalla on tekeillä teos pyhimyksestä nimeltä Kristoforos. Veljeksiä hoivatessaan hän käyttäytyy itse samalla tavalla kuin Kristoforos on legendojen mukaan käyttäytynyt. Hoitaminen on aika inhottavaa puuhaa kaikkine hajuineen ja ruumiinnesteineen.

Kirja on lyhyt ja tiivis, mutta minulle jäi epäselväksi, mitä tällä halutaan sanoa. ”Ihminen on, mitä esittää”? Elämä on ”absurdin yksinkertaista ja tarkoituksetonta”?

Muut ovat ymmärtäneet tämän kirjan minua paremmin. Sara piti sitä mestariteoksena ja Minna lumoutui.

Torgny Lindgren: Kimalaisen mettä
Suomentanut Rauno Ekholm
Tammen Keltainen kirjasto 1996, 161 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Hummelhonung 1995

keskiviikko 8. huhtikuuta 2015

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Luin viime vuonna Minna Lindgrenin ensimmäisen Ehtoolehdon palvelutalon eläkeläisistä kertovan kirjan Kuolema Ehtoolehdossa. Pidin siitä ja kun nyt huomasin kirjaston hyllyssä Ehtoolehdon pakolaiset, pitihän minun tietysti lainata sekin.

Ehtoolehdossa on menossa putkiremontti, jonka keskellä on mahdotonta asua. Edellisestä kirjasta tutut yli 90-vuotiaat ystävykset Siiri ja Irma sekä Anna-Liisa ja hänen miehensä Onni (eli suurlähettiläs) pakenevat remonttia Onnin omistamaan huoneistoon Hakaniemen Arena-talossa. Mukaan tulee vähän vahingossa myös Margit, jonka mies makaa lähes tiedottomana saattokodissa odottamassa kuolemaa.

Taustalla häilyy rikoksia, jotka liittyvät epämääräiseen remonttifirmaan, mahdolliseen huumekauppaan ja rahanpesuun, ja suurlähettilään huoneistokin on epäilyttävä. Varsinaisesti Ehtoolehdon pakolaiset kuitenkin kertoo vanhusten selviytymisestä hyvinvointiyhteiskunnan niin sanottujen palvelujen viidakossa.
”Te ette ole aivan järkevä ihminen”, Anna-Liisa sanoi. ”Väitättekö vakavissanne, että minusta on tullut jonkinlainen avainasiakas, vaikka vielä tovi taaksepäin olin kestävyysvajetta tuottava aliresursoitu sote-ongelma? Missä välissä tämä näin keikahti?”
Kuolema Ehtoolehdossa oli nimestään huolimatta riemastuttava lukukokemus. Idea reippaista eläkeläisrouvista oli tuore. Ehtoolehdon pakolaiset jatkaa saman aiheen parissa, mutta vaikka siinä on hupaisia kohtauksia ja pari hauskaa sivuhenkilöä, niin kirja on astetta vakavampi. Esille nousee ihmisen oikeus arvokkaaseen kuolemaan.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset
Teos 2014, 335 s.
Ulkoasu Jenni Saari

perjantai 3. huhtikuuta 2015

William March: Komppania K

”Kirjan oli tarkoitus kertoa omasta komppaniastani, mutta nyt ajattelen toisin. Haluan sen kertovan jokaisen armeijan jokaisesta komppaniasta. Vaikka päähenkilöt ja sävyt ovat amerikkalaisia, se johtuu ainoastaan siitä että omat puitteeni ovat amerikkalaiset. Nimet ja miljöö vaihtamalla miehet joista kirjoitan voisivat yhtä hyvin olla ranskalaisia, saksalaisia, englantilaisia tai vaikkapa venäläisiä.”
William Marchin Komppania K on ilmestynyt vuonna 1933. Sen sota on 1. maailmansota, mutta edellä olevaan lainaukseen voisi lisätä, että kirjan sota voisi yhtä hyvin olla mikä tahansa muu sota. Lisäys tulee mieleen, koska juuri nytkin soditaan, ja soditaan monessa maassa.

Kirjan rakenne tuo hieman mieleen Spoon River antologian. Ensimmäinen maailmansota sotilaiden kokemana kerrotaan yli sadassa lyhyessä, vain parin sivun mittaisessa luvussa. Jokaisen luvun kertojana on eri sotilas.

Muutamassa ensimmäisessä luvussa ollaan vasta valmistautumassa sotimiseen. Tunnelma on hilpeä ja jopa riehakas. Mutta kun joudutaan sotaan, kaikki muuttuu pahaksi. Pahaksi ja aina pahemmaksi. Sotilaat kuolevat ja haavoittuvat mitä kammottavimmilla tavoilla. Jotkut eivät kestä, vaan yrittävät karata. Joku tappaa oman upseerin. Joku sekoaa. Jonkun suurin onni on haavoittua niin vaikeasti, että pääsee pois. Kaikki idealismi häviää.

Muiden lukujen kertojilla on sotilasarvo ja nimi, mutta yksi on otsikoitu Tuntematon sotilas. Siinä on minusta tämän kirjan tärkein sanoma. Piikkilankoihin vatsa revenneenä kuoleva sotilas hävittää tuntolevynsä ja kaiken muun, mistä hänet voitaisiin tunnistaa, koska hän kieltäytyy olemasta osa ketjua, jossa valehdellaan ”kunnian kentistä ja ylevistä kuolemista”.

Kirjassa on hienoa myös se, että se jatkuu sodan päätyttyä. Jotkut onnistuvat palaamaan kutakuinkin normaaliin elämään, mutta monelle käy huonosti ja kohtalona on itsemurha tai mielisairaala.

Sain tämän kirjan bloggaajien kuukausitapaamisessa ja olen kiitollinen bloggaajaystäville Arja ja hdcanis, jotka saivat minut uskomaan, että tämä sodanvastainen sotakirja kannattaisi lukea.

William March: Komppania K
Suomentanut Janne Tarmio
Viestintä Tarmio 2014, 261 s.
Päällys Lasse Rantanen
Englanninkielinen alkuteos Company K 1933

keskiviikko 1. huhtikuuta 2015

Kuukauden nobelisti Alice Munro: Kallis elämä


Kallis elämä (Dear Life) on hieno novellikokoelma. Melkein kaikki novellit on julkaistu aikaisemmin lehdissä, mutta ne tuntuvat kuitenkin muodostavan kokonaisuuden. Niissä on rakastumisia ja uusia alkuja, ”voitonriemuista heittäytymistä” uuteen elämään.

Uusien alkujen jälkeinen elämä ei ole sen yksinkertaisempaa kuin aikaisempikaan. Pitkässä novellissa Amundsen nuori nainen saapuu opettajaksi tuberkuloosiparantolaan ja haltioituu pohjoisesta maisemasta. 
”Sitten oli vain hiljaisuus, ilma kuin jäätä. Mustia laikkuja hauraan näköisten koivujen valkoisessa tuohessa, matalat ruokkoamattomat ikivihreät pensaat kerällä kuin uneliaat karhut. - - Kaikki ankaran yksinkertaista ja pohjoista, mustavalkoista korkean pilvikupolin alla. 
Mutta lähempää katsottuna koivujen tuohi ei ollutkaan valkoista. Harmahtavan keltaista, harmahtavan sinistä, harmaata.”
Nuori opettaja joutuu kokemaan, että elämäkään ei ole puhtoisen valkeaa, vaan siinä on tummia sävyjä samoin kuin koivun tuohessa.

Munro luo kuhunkin kertomukseen omanlaisensa tunnelman, viipyilevän, hapuilevan tai kipeän. Yksi loppupuolen novelleista on Järvi näköetäisyydellä ja sitä lukiessa ihmettelee, voiko näin olla, tämä tuntuu kummalliselta, ja niinpä lopussa selviääkin, että minäkertoja joko näkee unta tai sekoittaa muistojaan.

Neljä viimeistä novellia muodostavat kokonaisuuden, joka on Munron mukaan ”omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei aina kokonaan tosiseikkojen, suhteen”. Muutamassa aikaisemmassakin novellissa korostuu sattuman vaikutus elämän kulkuun. Jos niminovellissa Kallis elämä kerrottu tapahtuma on totta, on sattumaa, että meillä on nämä novellit luettavana. Novellista selviää myös, miksi kirjan kansikuvassa on lastenvaunut.

Munron tuotantoa on suomennettu paljon. Kirjabloggaajat ovat myös kirjoittaneet paljon Munron teoksista. Joitakin linkkejä:

Kerjäläistyttö, Luettua elämää
Valkoinen tunkio, Eniten minua kiinnostaa tie
Julkisia salaisuuksia, Sinisen linnan kirjasto
Hyvän naisen rakkaus, Morren maailma
Viha, ystävyys, rakkaus, La petite lectrice
Karkulainen, Kirja-aitta
Sanansaattaja, Tea with Anna Karenina
Liian paljon onnea, Kirjanainen

Alice Munro: Kallis elämä
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammen Keltainen kirjasto 2013, 319 s.
Päällys Markko Taina
Englanninkielinen alkuteos Dear Life 2012