tiistai 20. toukokuuta 2014

Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari

”Maalausta oli mahdoton irrottaa näpelöidystä kirjasta, jonka yhdellä sivulla – se ei ollut mitenkään voinut jäädä sattumalta siltä kohden auki – oli Faulquesin uran alkuvaiheessa otettu mustavalkoinen kuva Pochentongin markkinoilta, Phnom Penhistä, punakhmerien sinkoaman ammuksen jälkeen: siinä haavoittunut lapsi istui maassa vielä räjähdyksen sokaisemana ja katseli äitiään joka lojui ruudussa lävistäjän suuntaisesti selällään, päässään kranaatinsirpaleen avaama haava, josta veri maalasi maahan pitkiä, mutkikkaita noroja.”
Taistelumaalari on entinen sotavalokuvaaja Faulques, joka on jättänyt pitkän ja menestyksekkään valokuvausuransa ja maalaa nyt suurta taistelumaalausta 1700-luvulta olevan pyöreän tornin sisäpinnalle. Kirjan toinen henkilöhahmo on kroaatti Ivo Marković, josta Faulques on ottanut maailman lehdissä julkaistun kuuluisan kuvan Jugoslavian hajoamissotien aikaan ja joka on etsinyt Faulquesin käsiinsä vuosien jälkeen. Kolmaskin henkilö on, mutta vain Faulquesin muistoissa. Hänen entinen rakastettunsa, myös valokuvaaja, jota Faulques ei voi unohtaa. Paradoksaalisesti naisen nimi on Olvido (= unohdus).

Iso osa kirjasta on Faulquesin ja Markovićin keskustelua. Markovićin kautta pohditaan sitä, voiko kukaan jäädä ulkopuoliseksi. Hänen koko elämänsä muuttui Faulquesin ottaman kuvan seurauksena. Onko kuvaaja siis vastuussa, vaikka onkin vain tarkkailija, eikä osallistuja?

Faulques on jättänyt valokuvauksen, koska hän on tullut siihen tulokseen, että vain maalaamalla tavoittaa totuuden. Hänen maalaustaan voitaisiin kutsua nimellä ”Kauhu” tai ”Pahuus”. Siinä on alkuun kirjoittamani katkelman tyyppisiä kohtauksia, julmuuksia, joita Faulques on aiemmin valokuvannut. Maalarin muistelemat raakuudet on etäännytetty, ne nähdään hänen silmiensä tai kameran linssin läpi. Muuten ne voisivat olla (ja ehkä ovat näinkin) lukijalle liikaa.

Taistelumaalari on niitä kirjoja, josta ei voi sanoa, pitääkö siitä vai ei. Ennemminkin on kysyttävä, haluaako sen lukea vai ei. Niin julma kuva siinä on ihmisestä.

Arturo Pérez-Reverte: Taistelumaalari
Like 2007, 313 s
Suomentanut Satu Ekman
Kansi: Eliza Karmasalo
Espanjankielinen alkuteos El Pintor de batallas 2006

lauantai 17. toukokuuta 2014

11 luontoasiaa

Sain jo aikoja sitten blogin Hurja Hassu Lukija Jassulta 11 haasteen, johon nyt lopultakin vastaan. Haasteessa pitää kertoa 11 asiaa itsestään, vastata haastajan esittämiin 11 kysymykseen, keksiä itse uudet 11 kysymystä ja haastaa niillä 11 bloggaajaa.

Olen vastannut samanlaiseen haasteeseen muutaman kerran ja silloin olen kertonut itsestäni esimerkiksi elokuviin ja matkustamiseen liittyviä asioita. Nyt otan kohteeksi luonnon.
  1. En osaa enkä halua kävellä metsässä. Siellä voi törmätä karhuun, suteen tai kyyhyn. Noista olen tosin nähnyt vain kyitä.
  2. Jos menen metsään, menen marjaan. Mustikoita, puolukoita, vadelmia!
  3. Hoidettu mäntymetsä kangasmaastossa on minusta kaunis.
  4. Inhoan kesämökkejä. Mökillä sataa, on kylmä ja jos ei ole, niin on ainakin hyttysiä.
  5. Uin mielelläni puhtaassa järvivedessä, mutta koska en mökkeile, uin järvessä noin kaksi kertaa kesässä.
  6. Pidän vanhoista pihakasveista: sireeni, juhannusruusu, kevätkaihonkukka, keisarinkruunu, syysleimu… Yllä olevassa kuvassa on japaninruusukvitteni, joka kukkii juuri nyt.
  7. Jostain syystä saan sisäkasvit menestymään. Minulla viihtyvät esimerkiksi limoviikuna, kohtalonköynnös ja klivia.
  8. Ruokintapaikan pikkulintuja on mukava seurata talvella.
  9. Olen osallistunut monena vuonna pihabongaukseen.
  10. Pihapöntöissä pesii talitiaisia, sinitiaisia ja kirjosieppoja ja pihakoivussa joskus sepelkyyhkypari.
  11. Vaikka luontosuhteeni on etäinen, elän paljon luontoa säästävämmin kuin useimmat tuntemani itseään vihreiksi kutsuvat ihmiset. En käytä henkilöautoa, enkä ylläpidä kakkosasuntoa (eli kesämökkiä).
Ja sitten Jassun kysymykset, joista muutamaan oli aika vaikea vastata.
  1. Oletko optimisti, pessimisti vai realisti? Koska itseään on vaikea arvioida, kysyin mieheni mielipidettä ja vastaus tuli heti: realisti.
  2. Pahin asia jonka olet kirjalle tehnyt? Olen kohdellut kirjoja aina kunnioittavasti, mutta kerran kauan sitten, aikana ennen kopiokoneita, leikkasin yhdestä kirjastani kuvan muuhun tarkoitukseen.
  3. Jos saisit päättää, eläisitkö ikuisesti? En.
  4. Minkälaisen unen näit viimeksi? Tämä ei ole ihan viimeisin uneni, mutta viime viikolla näin unen, jossa Morren maailman Morre oli pyytänyt minulta kirjoitusta blogiinsa. Aihetta en muista, mutta se oli jotakin historiaan liittyvää. Jostain syystä juttu piti toimittaa perille kahvinporoja muistuttavana jauheena istutuslapiossa.
  5. Oletko eläinihminen? Enpä ole.
  6. Asuisitko mieluummin maalla vai kaupungissa? Olen kotoisin maalta ja voi sitä onnea, kun pääsin sieltä pois kaupunkiin. Siis kaupungissa.
  7. Turhin asia mitä kotoasi löytyy? Kaapeissa on varmaan kaikenlaista turhaa, mutta kaikille näkyvillä on Newtonin kehto.
  8. Mistä unelmoit? Jotenkin tuntuu, että unelmointi on enemmän nuoruuteen kuuluva asia. Minun iässäni toivon vain, että maailma - ja samalla oma elämäni - pysyisi edes jotakuinkin rauhallisena.
  9. Netissä ostelu vai ''oikea'' kirppis? En ole shoppailija enkä kirppisihminen. Ostan netistä kirjoja.
  10. Blogi jota seuraat eniten? Mainitsen tässä kaksi blogia, joista luen lähes kaikki kirjoitukset: Hyönteisdokumentti ja Täällä toisen tähden alla.
  11. Tänä vuonna paras tapahtunut asia? Tulkitsin kysymyksen niin, että minulle tapahtunut paras asia, mutta sitten mietin ja mietin, enkä keksinyt mitään. Elämä on sujunut tasaisesti.
En haasta nyt ketään, koska tämä haaste on kiertänyt blogeja niin, että kaikki, joiden haastamista harkitsin, ovat näköjään vastanneet tähän muutaman viime kuukauden sisällä.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Nadie quiere saber (Petra Delicado -sarja)

Nadie quiere saber (kukaan ei halua tietää) on espanjalaisen Alicia Giménez Bartlettin komisario Petra Delicadosta kertovan sarjan yhdeksäs osa. Olen lukenut kaikki aikaisemmatkin ja nyt näitä on alettu myös suomentaa. Sarjan kolme ensimmäistä osaa on ilmestynyt suomeksi.

Edellinen kirja El silencio de los claustros (luostareiden hiljaisuus) oli minulle pieni pettymys. Nimen mukaisesti sen aihe olisi vaatinut parempaa perehtyneisyyttä katolilaisuuteen ja sanastokin oli osittain hankalaa. Lisäksi kirjassa oli yksi sivujuoni, joka ei ollut minusta onnistunut. Nadie quiere saber on taas tasaista varmaa Giménez Bartlettia.

Petra Delicado ja hänen työparinsa Fermín Garzón saavat hoitaakseen viisi vuotta vanhan murhan tutkimukset. Juttu on aikanaan jäänyt ratkaisematta ja nyt tuomari haluaa avata tutkinnan. Uhri on ollut vanha arvostettu teollisuusmies, mutta murha on tapahtunut noloissa olosuhteissa miehen ollessa hyvin nuoren prostituoidun asiakkaana. Murhan perimmäinen syy ei ole kovin omaperäinen, mutta rikosvyyhti on kokonaisuudessaan monitahoinen.

Tutkimukset vievät Petran ja Fermínin muutamaksi päiväksi Barcelonasta Roomaan, jossa Fermín intoutuu enemmän turistiksi kuin poliisiksi. Kirjassa on paljon työtovereiden keskinäistä sanailua. Räväkkä ja helposti tulistuva Petra ja rauhallisempi Fermín täydentävät sopivasti toisiaan. Heidän yksityiselämässään on tapahtunut paljon muutoksia sitten sarjan alun. En kirjoita tähän, mitä muutoksia, jotta en pilaisi tulevien suomennosten lukemista.

Petra mietiskelee tässä kirjassa paljon poliisityön ja yksityiselämän yhdistämisen vaikeutta. Toinen toistuva aihe on epätasa-arvo, ei niinkään sukupuolten välinen kuin varakkaiden ja huonosti menestyvien välinen. Miksi toisilla on elämässä kaikki mahdollisuudet, kun taas jotkut näyttävät syntyneen uhreiksi? Äärimmäistä kylmyyttään esittelee tässä yksi sivuhenkilö:
”Lo sé, inspectora, lo sé; pero todas esas personas que han muerto pertenecen a un mundo marginal en el que morir no es nada tan extraordinario. Prostitutas, maleantes…”
(Tiedän, komisario, tiedän; mutta kaikki nuo kuolleet henkilöt kuuluvat marginaaliseen maailmaan, jossa kuoleminen ei ole mitenkään erikoista. Prostituoituja, pahantekijöitä…)
Viihdyin taas muutaman päivän Barcelonassa (ja Roomassa)  Petran ja Fermínin seurassa, ja toivon, että Giménez Bartlett kirjoittaa tätä sarjaa lisää.

Nadie quiere saber on jo kolmas kirja, jolla osallistun Rikoksen jäljillä -haasteeseen.

Alicia Giménez Bartlett: Nadie quiere saber
Booket 2014, 419 s
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2013

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Roberto Bolaño: Jääkenttä

Jääkenttä oli sijoitettu kirjaston jännityshyllyyn. Kirjat, joissa tapahtuu murha, eivät ole aina varsinaisia rikosromaaneja. Minusta Jääkenttä kuuluu noihin kirjoihin.

Kertojia on kolme. Chileläinen kirjailija Remo Moran on päätynyt Barcelonan lähelle pikkukaupunkiin yrittäjäksi, jona hän menestyy paremmin kuin kirjailijana. Hänen entinen tuttavansa Gaspar Heredia eli Gasparín ilmestyy samoille seuduille käytännössä tyhjätaskuna ja Remo antaa hänelle töitä omistamansa leirintäalueen yövartijana. Kolmas kertoja on kaupungin sosiaalitoimen johtaja Enric Rosquelles, jolla on suuret luulot omista kyvyistään, mutta jota kaikki inhoavat. Tarina alkaa tavallaan siitä, kun Rosquelles rakastuu paikkakunnan kaunottareen Nuriaan, joka on taitoluistelija ja pyrkii olympiajoukkueeseen.

Miehet vuorottelevat kertojina, ja koko ajan on selvillä, että tulee tapahtumaan murha. Tarinassa on paljon muutakin, kuten syrjäytyneitä ihmisiä ja elämän sattumanvaraisuutta, eikä murha ole loppujen lopuksi kaikkein tärkein asia. Tärkeämpi on jääkenttä, jonka Rosquelles rakennuttaa salaa vanhaan hylättyyn palatsiin, jotta Nuria voi harjoitella. Katalonian rannikon kuumuudessa jää ja lumi mainitaan monta kertaa, ja kukin lukija voi varmasti keksiä niille omia merkityksiä. Minusta Jääkentässä on pitkälti kysymys kommunikoinnin vaikeudesta. Rosquelles ei saa sanotuksi Nurialle, että rakastaa tätä, vaan rakentaa sen sijaan jääkentän. Muutkaan ihmiset eivät puhu kunnolla toisilleen. Vaikka Remo ja Gasparín ovat vanhoja tuttuja, he eivät koskaan keskustele. Remon sanoin: ”Mutta halauksen jälkeen jääkuori ilmestyi kasvoilleni, enkä kyennyt yhteenkään ystävälliseen eleeseen.”

Jos etsii perinteistä dekkaria, niin tätä kirjaa ei kannata valita. Mutta jos haluaa lukea pohdiskelevan kirjan, jossa on mukana rikosjuoni, niin silloin Jääkenttä sopii.

Roberto Bolaño: Jääkenttä
Sammakko 2012, 173 s
Suomentanut Einari Aaltonen
Espanjankielinen alkuteos La pista de hielo 1993

perjantai 9. toukokuuta 2014

Kirjakuvia Madridista

Olin tällä viikolla muutaman päivän Madridissa. Koska pidän kirjablogia, laitan tähän muutaman kuvan, joista suurin osa liittyy jotenkin kirjoihin tai kirjallisuuteen.

Turistin ensimmäiset ostokset...

... ja toiset.

fnac on hieno kirjakauppa, arkkitehtuuristaan huolimatta.

Kirjaston edessä on lukijapatsas.
José Echegaray oli ensimmäinen espanjalainen kirjallisuuden nobelisti.
Oscar Wilde koristaa Parnasillo-pubin ovenpieltä.
Katuun on kirjoitettu lainauksia; tässä Lope de Vegalta.
Jotain muuta kuin kirjoja: tyypillisiä tapaksia.
Lopuksi: lämpötila!

lauantai 3. toukokuuta 2014

Ann Cleeves: Musta kuin yö


Luin viime kuussa Cleevesin ensimmäisen Vera Stanhope -dekkarin, joka oli varsin tavanomainen. Sain silloin Elinalta kommentin, että Cleevesin Shetlantiin sijoittuva sarja on hänestä parempi. Tämän kirjan luettuani olen aivan samaa mieltä.

Musta kuin yö on Shetlanti-sarjan ensimmäinen kirja. Rikoksia tutkii Jimmy Perez, joka on nimestään huolimatta syntyperäinen shetlantilainen. Piti oikein katsoa kartasta tarkasti Shetlantia ja Lerwickin kaupungin sijaintia. Tämän kirjan rikos tapahtuu pienessä kylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Jimmy Perezkin tuntee lähes kaikki tapahtumiin liittyvät, tai ainakin tietää heidät. Dekkarille on yleensä etua siitä, että ympäristö on vähän oudompi, niin tässäkin.

Kirjassa tutkitaan nuoren tytön murhaa. Lisäjuonteen tutkimuksiin tuo se, että samassa kylässä on vuosia aiemmin kadonnut pieni tyttö. Vanha rikos oli jäänyt selvittämättä, mutta vahvimmin epäilty mies asuu edelleen seudulla.

Musta kuin yö on hyvä napakka rikosromaani. Se on palkittu ilmestymisvuotenaan Englannin parhaana dekkarina, mikä on aina suositus. Murhaaja oli ainakin minulle täydellinen yllätys, henkilö, jota en epäillyt kertaakaan. Ratkaisu oli kuitenkin täysin looginen, eikä keksityn kiemuraisen tuntuinen. Hyvä piirre tuokin.

Tapahtumapaikan nimi on Ravenswick ja englanninkielisessä kirjan nimessäkin on korppi. Korpit eivät sinänsä liity rikokseen, mutta niitä lentelee välillä tapahtumien ympärillä.
”Jos Magnus olisi ehtinyt, hän olisi halunnut kertoa tytöille korpeista. Hillheadin mailla oli korppeja, oli aina ollut, siitä asti kun hän oli ollut pikkupoika, ja hän oli katsellut niitä. Joskus ne näyttivät leikkivän. Niiden näki kiertelevän ja kaartelevan taivaalla niin kuin hippaa leikkivät lapset, ja sitten ne laskivat siipensä ja syöksyivät kohti maata.”
Juttuun liittämälläni kuvalla ei ole mitään tekemistä kirjan kanssa. Kuvassa on mustarastas. Pihapiirissä ei liikuskele korppeja kuvattavaksi.

Ann Cleeves: Musta kuin yö
Karisto 2007, 335 s
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Englanninkielinen alkuteos Raven Black 2006

torstai 1. toukokuuta 2014

Kuukauden nobelisti Grazia Deledda: Elias Portolu


Italialainen Grazia Deledda sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1926 toisena naisena Selma Lagerlöfin jälkeen. Elias Portolu oli ensimmäinen laajempaa tunnustusta saanut Deleddan teos. Se ilmestyi 1903. Deledda on sijoittanut tapahtumat Sardinian Nuoroon, joka oli hänen oma kotikaupunkinsa.
”Iloisia päiviä oli tulossa Nuorossa asuvan Portolun perheelle. Huhtikuun lopulla odotettiin kotiin Elias poikaa, joka oli kärsimässä rangaistustaan mannermaan vankilassa, ja lisäksi perheen nuorimman pojan, Pietron, oli määrä solmia avioliitto.”
Kirjan alku antaa viitteitä tulevasta. Elias rakastuu veljensä morsiameen, sittemmin vaimoon, Maddalenaan ja tunne on molemminpuoleinen.

Näkökulma on koko ajan Eliaksen. Hänen tunnetilansa vaihtelee rakastumisesta masennukseen ja vihaan. Halua ja lankeemusta seuraa suru ja häpeä ja lopulta itseinho. Kirjoitusajankohdan ja -paikan mukaan on luonnollista, että uskonnolla on suuri merkitys ihmisten ajatuksissa ja teoissa. Lopun ratkaisut ovat minusta katolisen uskonnon mukaisia. Aika kovan rangaistuksen Elias saa.

Loppua kohti Eliaksen vellominen omissa tunteissaan alkoi jo tuntua puuduttavalta. Kirjan alku on monipuolisempi ja iloisempi, kun siinä seurataan muitakin ihmisiä ja kuvataan paikallisia tapoja. Portolun perheen isän mielilauseita on: ”Se, joka ei juo, ei ole mies.” Viinistä nauttiva pappi Porcheddu neuvoo tanssimaan, laulamaan, viheltämään ja olemaan iloinen. Alussa on paljon luontokuvauksia, jotka näyttävät Sardinian kauniina, mutta joskus myös luonnoltaan ankarana asuinpaikkana.

Olen lukenut kaksi muutakin Deleddan teosta, Mariannan ja Äidin. Deleddan aiheena tuntuu olevan moraalisten ongelmien käsittely. Mariannan poikaystävä on rosvo, tosin hyvin pienestä rikoksesta rosvoksi joutunut, mutta rosvo kuitenkin. Äidin poika on pappi, joka ei pysty pitämään selibaattilupaustaan.

Deledda on ilmeisesti ollut aikanaan suosittu kirjailija Suomessakin. Hänen teoksiaan on käännetty useita. Blogikirjoituksia löysin seuraavat kaksi:

Pako Egyptiin, Kirjamielellä
Muratti, Kirja-aitta.

Grazia Deledda: Elias Portolu
Kustannusosakeyhtiö Kirja 1928, 236 s
Suomentanut Jalmari Hahl
Italiankielinen alkuteos Elias Portolu 1903