Naurava neitsyt voitti Finlandia-palkinnon
vuonna 1996. Se on ollut lukulistallani iät ajat – pitkälti siksi, että palkinnosta
päätti tuolloin Aki Kaurismäki. Nyt tiedän, että kirja on lukemisen arvoinen
ihan itsensä vuoksi. Naistenviikolle se sopii sekä nimensä että kirjoittajansa
takia.
Romaanissa on kolme erillistä osaa,
joilla jokaisella on oma kertojansa. Kaksi ensimmäistä liittyvät samaan aikaan
ja tapahtumiin, mutta kolmas on ajallisesti niistä kaukana. Perustarinan kertoo
nahkurinleski Lydia. Aikaa ja paikkaa ei täsmennetä, mutta kyseessä on
keskieurooppalainen pikkukaupunki ilmeisesti 1300-luvulla. Ajan voi päätellä
paikkakunnalle saapuvasta rutosta.
Lydia on pelastanut joesta
tuntemattoman sokean miehen nimeltään Johannes. Ihmisten varoituksista
huolimatta Lydia alkaa hoitaa miestä. Johannes on ollut aikaisemmin näkevä. Hän
on Eurooppaa kiertänyt käsityöläinen, lippaantekijä. Kun Johannes on jonkin
verran voimistunut, hän kokee ilmestyksen ja saa näkönsä takaisin.
”Vaan juuri kun hän siinä
pyyhki käsiään reisiinsä, hän kuuli läheltään oikeata naurua. Ja nauru oli
iloinen ja nuori, heleä kuni hopea ja satakielen liverrys, hilpeä ja
tarttuvainen, niin että kun Johannes käänsi päänsä sitä kohti, huomasi hän
itsekin hymyilevänsä.”
Johannes kohtaa Neitsyt Marian ja
saa tältä tehtäväkseen maalata kuvansa ”iloinen ja ihana, niin että
kaikki, jotka sitä katsovat, riemastuvat”. Marian kuva syntyy, kun linnanherran
vaimo tilaa sen Johannekselta kirkon kappeliin.
Lydia on yksinkertaisen
kansanihmisen tapaan hurskas. Hän uskoo, mitä Johannes hänelle puhuu. Seuraavan
tarinan kertoja on oppinut sihteeri Bartolomeus, joka näkee linnanrouvan,
Johanneksen ja tämän maalauksen aivan eri näkökulmasta. Hän on saapunut
paikkakunnalle tärkeissä valtakunnan ja kirkon asioissa. Bartolomeus on
kyyninen juonittelija, jolle uskonto on yhdentekevä.
Kolmannen kertomuksen paikka on
Saksan pohjoinen rannikko ja ajankohta vähän ennen toista maailmansotaa, kun Hitler
on jo vallassa. Entinen pappi ja kansanopiston rehtori ei hyväksy sitä, mitä
maassa on tapahtumassa. Omaa uskoaan hän epäilee. Tämä osa kirjasta tuntuu
ensin laimeammalta kuin kaksi edellistä, kunnes sen lopussa selviää yhteys
nauravan neitsyen kuvaan.
Jokainen kertoja käyttää omaa
kieltään. Niistä vahvin on Lydian polveileva ja rehevä puhe. Välillä tuntui,
että sivupoluille eksyttiin liikaakin. Lydian vuodatus on puolustautumista
oikeudessa, jonne hän joutuu ymmärtämättä, miksi.
”Ettäkö juuri minusta tämän
villityksen syytä haetaan! Miten voisi hyvästä paha tulla tahi perkeleitä sinne
siitä, missä vain toimellinen usko on? Pyhä Katariina antakoon meille enemmän
järkeä! Kaapekakku tosin hapattaa koko uuden taikinan, mutta ymmärtämätön
naisihminen ei saa edes huoneensa asioita mielensä mukaan kulkemaan. Minustako
muka on, ettei satoa saatu?”
Naurava neitsyt on värikäs historiallinen
romaani, jossa kuvataan arkista elämää ja pohditaan samalla suuria asioita
kuten pyhyyttä, uskoa, ihmiselämää. Ja Lydian osuudessa on naisasiaakin.
Irja Rane: Naurava neitsyt
WSOY 1997, 7. painos, 406 s. (1. painos 1996)
***********
Naistenviikkohaasteen lisäksi saan Nauravasta neitsyestä kirjan myös Jokken Finlandia-haasteeseen.
