Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa

 

Löysää rahaa on ensimmäinen osa seitsenosaiseksi suunnitellusta sarjasta, jonka aiheena on matkustajalautta Scandinavian Starin tulipalo. Onnettomuus sattui vuonna 1990, ja siinä kuoli 159 ihmistä. En muistanut onnettomuutta lainkaan, vaikka se tapahtui niinkin lähellä kuin Norjan ja Tanskan välisessä liikenteessä.

Nordenhof on kirjoittanut itsensä mukaan kirjaan. Hän selvittelee tulipalon taustoja, laivan epämääräisiä omistussuhteita, vakuutuksia, kokematonta miehistöä, huonosti hoidettua tutkintaa. Kyseessä oli ilmeisesti vakuutuspetos. Kaikesta tästä voi lukea myös netistä. Tutkintaa on jatkettu vielä 2000-luvulla.

Löysää rahaa on varsinaisesti kertomus pariskunnasta Maggie ja Kurt. Odotettavasti heillä on yhteys Scandinavian Stariin, mutta sen laatu selviää vasta kirjan lopussa. Heidän tarinansa olisi jo yksistään lukemisen arvoinen, niin hienosti Nordenhof sen kirjoittaa. Ajassa liikutaan eteen ja taakse. Kertomus etenee pirstaleisesti. Lukijan on kerättävä itselleen kokonaisuus. Maggien erikoislaatuinen tausta selviää ensin, Kurtin vasta myöhemmin. Suhteen tilasta 1980-luvun alkupuolella aloitetaan.

”Eilen Kurt päätti tavanomaisesta poiketen viettää illan Maggien seurassa olohuoneessa. Se ei selvästikään ollut Maggien mieleen. Maggie istui jäykästi sohvalla ja vilkuili Kurtia syrjäkarein kuin harmaahaikara, vain silmät liikkuivat. Kurt halusi sanoa jotain, sitoa heidät samaan tilaan, mutta Maggie imi sanat mykkyyteensä jo ennnen kuin Kurt ehti ajatella niitä.”

Löysää rahaa oli minusta erinomainen kirja. Toivottavasti jatko suomennetaan myös. Sarjan toinen osa on ilmestynyt Tanskassa tänä vuonna. Ainakin blogeissa Donna mobilen kirjat ja Mummo matkalla kirjasta on pidetty myös.

Asta Olivia Nordenhof: Löysää rahaa
Suomentaneet Aino Ahonen ja Vappu Vähälummukka
Teos 2021, 146 s.
Tanskankielinen alkuteos Penge på lommen 2020

Annie Ernaux: Isästä / Äidistä

 

Kustantajalta on ollut hieno idea yhdistää Annie Ernaux’n vanhemmistaan kirjoittamat kirjat samaan teokseen. Ernaux sijoittaa vanhempansa aikaan ja yhteiskuntaan. Hän kommentoi välillä omaa kirjoittamistaan, kuten kirjan Äidistä lopussa:

”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä.”

Lukijalle määrittelyllä ei ole merkitystä. Hän lukee hyvää kirjallisuutta.

Ernaux kirjoittaa hyvin tiivistä tekstiä. Hän ei maalaile, eikä koristele. Siitä huolimatta kirjoissa on voimakkaasti tunteisiin meneviä kohtauksia, vahvimmin kirjan Isästä alussa, jossa Ernaux kuvaa isänsä kuolemaa ja sitä seuranneita tapahtumia. Ernaux sattui olemaan vanhempiensa luona pienen poikansa kanssa isän kuollessa. Dementiaan häviävän äidin kohtalo viiltää samalla tavalla.

Ernaux’n vanhemmat olivat työläisiä, mutta he eivät halunneet jäädä tehtaaseen. Äidin haaveena oli ruokakauppa, isän hieno kahvila. Haaveet eivät täysin toteutuneet, mutta kahvila-elintarvikekaupan he perustivat. Haaveena oli myös parempi elämä ainoalle tyttärelle. Ernaux’n isosisko oli kuollut kurkkumätään. Isästä:

”Hänen ehkä suurin ylpeydenaiheensa tai jopa elämänsä oikeutus: että minä sain kuulua siihen maailmaan, joka oli häntä ylenkatsonut.”

Ernaux’n opiskelulla oli seurauksensa. Jopa niin, ettei ollut enää yhteistä puhuttavaa. Hän siirtyi kulttuuriltaan toisenlaiseen maailmaan. Moni suomalainen voi varmasti samastua hänen luokkanousuunsa.

Luin alkuvuodesta Ernaux’n omaelämäkerrallisen Vuodet. Isästä / Äidistä on samalla tavalla vahva ja vaikuttava teos. Siitä on kirjoitettu monessa blogissa, mm. Kirsin Book Clubissa ja Ankin kirjablogissa.

Annie Ernaux: Isästä / Äidistä
Suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus 2022, 3. painos, 152 s. (1. painos myös 2022)
Ranskankieliset alkuteokset La place 1983 ja Une femme 1987

Kirjabloggaajien joulukalenterin luukku 20: Kuvia Espanjasta

Kuva: Niina T.

Joulukalenterin luukussa 20 katsomme jouluisia kuvia Espanjasta. Espanjalaiseen jouluun kuuluvat jouluseimet. Niitä on kotona, kauppojen ikkunoissa, ravintoloissa, hotelleissa –kaikkialla. Alla on Málagan katedraalin rappusille rakennettu seimi (siitä oli vaikea ottaa kuvaa, koska edessä oli portin ristikko ja ympärillä parveili katsojia). Toisen kuvan seimi oli erään liikkeen ikkunassa Córdobassa. Córdobassa järjestetään vuosittain seimikilpailu.

Jotkut seimiasetelmat kuvaavat joulun tapahtumia laajemmin. Yllä olevassa kohtauksessa itämaan tietäjät Baltasar, Melchor ja Gaspar tuovat Jeesus-lapselle lahjoja. Itämaan tietäjät (los Reyes Magos) ovat oleellinen osa espanjalaista joulua. He ovat perinteisesti tuoneet lapsille lahjat, ja vasta loppiaisena, ei suinkaan jouluaattona tai -päivänä. Espanjan kielessä ei edes ole omaa sanaa joulupukille. Siellä puhutaan Santa Clausista tai ranskalaisittain Papá Noelista. Tosin viime vuosina kaupallisuus ja ulkomaiset vaikutteet ovat johtaneet siihen, että lapsille on alettu antaa lahjoja myös jouluna. Mitäköhän suomalaiset lapset tästä tuumisivat? Lahjoja jouluna ja lahjoja loppiaisena.

Espanjassa on valtavan hienoja jouluvaloja. Kuuluisimpia ovat Málagan enkelivalot.

Jouluvaloja on kaikilla kaupunkien keskustojen kaduilla, ja tuntuu, että joka kadulla valoissa on oma kuviointinsa. Alla valoja Córdobasta ja Fuengirolasta.

Päivällä tunnelma ei ole kovin jouluinen, kun aurinko paistaa ja katujen varsille istutetut mandariinipuut tekevät hedelmää. Valoja löytyy yllättävistä paikoista kuten tähti hiljaisen asuntoalueen liikenneympyrästä.

Kun ilma on lämmin, joulukukkia voi pitää ulkona. Syklaamit ja joulutähdet ovat suosittuja.

Koska tämä on kirjabloggaajien joulukalenteri, niin edes yhdessä kuvassa pitää olla kirjoja. Mijaksen kirjaston ulkopuolelle oli rakennettu "kuusi", jonka koristeena on kirjankansia.

Joulukalenterin eilinen luukku aukesi blogissa Kirjan jos toisenkin ja huominen luukku löytyy blogista Hemulin kirjahylly. Kaikki luukut on listattu joulukalenterin organisoineessa blogissa Yöpöydän kirjat.

Luis Landero: Una historia ridícula

 

Espanjalaisen Luis Landeron Una historia ridícula (Naurettava tarina; ei suomennettu) tuo mieleen argentiinalaisen Ernesto Sábaton eksistentiaalisen merkkiteoksen Tunneli. Molemmissa minäkertoja rakastuu intohimoisesti naiseen, josta tulee hänelle päähänpinttymä. Erona on kirjan nimessä mainittu naurettavuus, joka nousee huippuunsa yllättävässä ja traagisessa lopussa. Se oli aivan erilainen kuin kirjan vihjeiden ja Tunnelin luomien odotusten johdattelemana kuvittelin.

Kertoja Marcial on entinen teurastaja ja nykyinen päällikkö lihatuotteita valmistavassa yrityksessä. Itse hän ajattelee olevansa filosofi. Hänen filosofiansa mukaan viha ja rakkaus ovat samanlaisia, ja viha on niistä voimakkaampi. Marcial halveksii koko ihmiskuntaa ja inhoaa muita ihmisiä, joita hän pitää pinnallisina näyttelijöinä. Toisaalta hän tuntee alemmuutta ja pelkää, ettei osaa käyttäytyä olosuhteiden vaatimusten mukaisesti. Hän nauttii riidoissa olemisesta. On hänellä pari ystävääkin, mutta heidät hän menettää, kun järjetön rakkaus sotkee hänen elämänsä.

Marcialin ihailema kirjailija on Kafka, jonka traagiseen elämänkäsitykseen hän samastuu. Sitä hän ei ymmärrä, miksi Muodonmuutoksissa kaikki ovat kauhuissaan, kun Gregor Samsa muuttuu hyönteiseksi. Itse hän hyväksyy salaisen hyönteisenä olemisensa ylpeänä ja iloisena.

Kun Marcial pääsee naurettavan tarinansa loppuun, hän selittää, että nykyisin elämä on merkityksetöntä ja oikukasta. Enää ei ole kertomuksia suurista sankareista, korkeista tavoitteista ja ihmeteoista. Menneestä loistosta on jäljellä vain jäänteitä.

Tässä kirjassa on omaperäinen ote aiheeseen, joka on loppujen lopuksi aika tavanomainen. Marcial on erikoinen hahmo, jota seuraa välillä ihmetellen, välillä myötähäpeää tuntien, mutta joskus myös ymmärtäen.

Luis Landero: Una historia ridícula
Tusquets 2022, 283 s.

V. S. Naipaul: Elämän kuva

Intialainen Willie etsii identiteettiään. Hän on tehnyt sitä lapsesta asti. Hänen isänsä on bramiini ja äiti on dalit (eli kastiton, josta suomennoksessa käytetään oudosti sanaa kehittymätön; en tiedä, mikä olisi korrekti nimitys). Vanhempien liitto on yhteisöä järkyttävä, ajankohtanaan lähes mahdoton.

Willie haluaa pois Intiasta ja onnistuu siinä. Hän saa stipendin Englantiin lontoolaiseen opettajia kouluttavaan collegeen. Valmistuttuaan ja mentyään naimisiin hän muuttaa portugalilaisen vaimonsa sukutilalle Itä-Afrikkaan. Kirjan päättyessä nelikymppinen Willie on Saksassa sisarensa luona, eikä tiedä vieläkään, kuka on ja mitä haluaa elämältään.

Willien lapsuuden kuvauksessa parasta ovat hänen lähetyskoulussa sadun muotoon kirjoittamansa aineet. Niissä Willie kertoo oman näkemyksensä vanhempien suhteesta ja sen seurauksista lapsille. Hän jättää aineet tarkoituksella isänsä nähtäviksi.

Lontoo-osio on salakavalan ironinen siinä vaiheessa, kun Willie on jollakin tavoin sopeutunut ja liikkuu toimittaja- ja kustannuspiireissä. Hän julkaisee novellikokoelman, joka jää vähälle huomiolle. Englantiin muuttaessaan hän oli kokenut tietysti kulttuurishokin.

”Willie tunsi uivansa tietämättömyydessä ja eläneensä koko elämänsä vailla käsitystä ajasta. Hän muisti äitinsä sedän joskus sanoneen, että Intian kehittymättömät olivat eläneet niin pitkään syrjittyinä yhteiskunnan ulkopuolella, etteivät he tienneet mitään maastaan, eivät muista uskonnoista, eivät edes kastillisten ihmisten uskonnosta, vaikka elivät näiden orjuudessa.”

Willien syntyperä vaikuttaa siihen, miten hän suhtautuu muihin ihmisiin ja uusiin kokemuksiin. Afrikassa hänet hyväksytään sellaisena kuin hän on, ja hän asuu siellä vuosikausia. Silti hän kokee elävänsä vaimonsa elämää.

Elämän kuva on hieman epätasainen, mutta paikoin terävä kuvaus ulkopuolisuudesta ja itsensä etsimisestä.

V. S. Naipaul: Elämän kuva
Suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2001, 266 s.
Englanninkielinen alkuteos Half a Life 2001