Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset

 

Édouard Louisin Naisen taistelut ja muodonmuutokset oli kirjaston Bestseller-hyllyllä. Lainasin sen, vaikka en ole lukenut Louisin aiempia kirjoja. Lukemisen jälkeen tuntuu, että tästä kirjasta ei ehkä olisi kannattanut aloittaa Louisiin tutustumista.

Édouard Louis ammentaa omasta elämästään. Nyt hän kirjoittaa äidistään. Äidin tarina on ankea: kaksi epäonnistunutta avioliittoa, väkivaltaa, köyhyyttä, pieniä iloja, jotka vain korostavat ankeutta. Yksitoikkoisena toistuva näköalaton arki ei valitettavasti ole ainutlaatuista.

”(Aloittaessani sinun tarinaasi halusin kertoa erään naisen tarinan, mutta nyt tajuan, että sinun tarinasi on tarina ihmisestä, joka taisteli saadakseen olla nainen, vastustaakseen sitä olemattomuutta, johon elämäsi ja elämä isän kanssa oli sinut pakottanut.)”

Lainauksen sulut ovat kirjasta.

Louis kertoo äitinsä elämästä, mutta enemmän hän sanoo omasta suhteestaan äitiin. Ikään kuin hän haluaisi pyytää anteeksi omaa käytöstään äitiä kohtaan, käytöstä, jota hän kutsuu henkiseksi väkivallaksi. Hän kirjoittaa itseään vapaaksi nuoremmasta itsestään.

Enemmän kirjasta mm. blogeissa Kirjaluotsi ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Édouard Louis: Naisen taistelut ja muodonmuutokset
Suomentanut Lotta Toivanen
Tammen Keltainen kirjasto 2022, 103 s.
Ranskankielinen alkuteos Combats et métamorphoses d’une femme 2021

***********

Helmet-haaste: kohta 41. Kirjan kirjailija on syntynyt 1990-luvulla.

Berdy Kerbabajev: Aisoltan valkoisen kullan maasta

 

Olen lukenut Maailmanvalloitus-haasteeseen Neuvostoliiton aikaan kirjoitetut kirjat Kirgisiasta ja Kazakstanista. Nyt löysin vuonna 1949 ilmestyneen turkmenistanilaisen pienoisromaanin Aisoltan valkoisen kullan maasta. Toisin kuin kaksi ensin mainittua tämä kirja on neuvostoelämän ylistys. Siinä seurataan Turkmenistanissa sijaitsevan kolhoosin elämää yhden kasvukauden ajan. Kolhoosin päätuote on puuvilla eli kirjan nimen valkoinen kulta. Kolhoosissa kaikki on joko hyvin tai erinomaisesti. Ainoastaan säätä ei hallita, joten vettä on puuvillan viljelyyn niukalti ja syksyllä sade haittaa sadonkorjuuta.

Puuvillan ohella kypsyy rakkaustarina, jonka päähenkilöt ovat Sosialistisen Työn Sankari, korkean puuvillasadon mestari Aisoltan Rahmanova ja nuorisoliittolainen Begentsh. Aisoltan on nuori nainen, melkein tyttö vielä, mutta hän on vastuussa puuvillasta. Mustasukkaisuus ja ristiriita vanhojen ja uusien seurustelutapojen välillä aiheuttavat rakkauteen muutaman kuprun, mutta lopputulos on onnellinen.

Suuren osan kirjasta vie Aisoltanin matka Moskovaan. Hänet on valittu edustajaksi Yleisliittolaiseen rauhanpuolustajien konferenssiin. Matkalla Aisoltan pääsee ensimmäistä kertaa lentokoneeseen ja näkee suurkaupungin ihmeitä kuten metron ja hissin. Hän iloitsee saadessaan asua hienossa maassa, jossa rakastettu johtaja huolehtii kansalaisistaan ja jossa ”elävät kaikki kansat kuten veljet ja siskot oman isänsä talossa”. Konferenssissa pidetään johtajaa ylistävä puhe. Aisoltan valkoisen kullan maasta on aikansa tuote. Se on saanut Stalin-palkinnon vuonna 1950.

Positiivista kirjassa on naisten tasa-arvon korostaminen ja heidän ”jurtan seinien sisälle” rajoitetun elämänpiirinsä laajeneminen.

Berdy Kerbabajev: Aisoltan valkoisen kullan maasta
Suomentanut U. Ruhanen
Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike 1953, 128 s.
Venäjänkielinen alkuteos AЙСОЛТAН ИЗ СТРАНЫ БЕЛОГО ЗОЛОТА 1949

***********

Maailmanvalloitus: Turkmenistan.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1940-luku.

Vielä yksi kirjoitus päättyneestä nobelistiprojektistani

Kuukauden nobelisti -sarjani tavoitteena oli lukea kirja jokaiselta Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajalta ja julkaista kirjasta bloggaus. Aloitin huhtikuussa 2013 Orhan Pamukin romaanilla Musta kirja ja lopetin viime helmikuussa Annie Ernaux’n elämäkertakirjaan Vuodet. Julkaisin yhden nobelistibloggauksen joka kuukausi. Nobelisteja on 119, joten aikaa kului yhtä kuukautta vaille 10 vuotta.

Kirjojen etsimisessä oli oma vaivansa. Antikvariaateista sain ostetuksi vanhoja käännöksiä. Kaikilta nobelisteilta ei kuitenkaan ole suomennettu kirjoja. Ruotsiksi on, ja Helmet-kirjastosta löytyi ruotsinnoksia. Muutaman kirjan luin englanniksi käännettynä ja joitakin espanjan- ja saksankielisiä alkukielellä.

Luin monta hyvää kirjaa, mutta myös helposti unohtuvia teoksia ja jopa joitakin sellaisia, joista ihmettelin, miksi kirjoittajalle on myönnetty Nobelin palkinto. Saattoi tietysti olla niin, että lukemani kirja ei kuulunut kirjailijan tuotannon kärkipäähän. Listaan seuraavassa muutaman otsikon alle parhaiten mieleeni jääneitä kirjoja, joko hyvässä tai pahassa. Merkitsen kirjailijan nimen perään vuoden, jolloin hänet palkittiin.

Yllätykset

Yllätyksillä tarkoitan kirjoja, jotka antoivat minulle paljon enemmän kuin odotin. Lagerlöfiltä, Reymontilta ja Andrićilta olin lukenut kirjan jo aiemmin, ja nyt lukemani ylitti aiemman kokemuksen. Mistralia ei ole edes suomennettu, joten odotukseni olivat matalalla. Turhaan, kuten tulin huomaamaan.

Frédéric Mistral (1904): Mirèio. Ihastuttava runoelma nuorista rakastavaisista ja Provencesta. Luin ruotsiksi.

Selma Lagerlöf (1909): Jerusalem. Taalainmaalaisen kylän herännäiset muuttavat Jerusalemiin. Aihe on kaukana mukavuusalueeltani, mutta kirja vakuutti miljöö- ja ihmiskuvauksellaan.

Władysław Reymont (1924): Luvattu maa. Realistinen romaani rikkauksien tavoittelusta 1800-luvun lopun teollistuvassa Puolassa.

Ivo Andrić (1961): Drina-joen silta. Balkanin historiaa 300 vuoden ajalta Višegradin kaupungin kahta puolta yhdistävän sillan kautta.

Oudot

Näille kirjoille en olisi antanut Nobelia.

Rudyard Kipling (1907): Sotilaskertomuksia. Patrioottisia ja stereotyyppisiä tarinoita briteistä sotimassa Afganistanissa. Kiplingiltä löytyy parempia kirjoja kuin tämä sarjaani osunut.

Verner von Heidenstam (1916): Kansa ja sen kuninkaat. Kuvitteellista Ruotsin historiaa kömpelösti kirjoitettuna.

Johannes V. Jensen (1944): Jäätikön Poika. Ihmiskunnan varhaista kehitystä kuvaava kummallinen tarukertomus.

Elfriede Jelinek (2004): Halu. Vastenmielinen romaani seksuaalisesta alistamisesta ja elämän negatiivisuudesta.

Rasittavat

Muutama kirja oli todella hankalaa luettavaa. Vaikka luin näistä kaksi alkukielellä, niin ne olisivat olleet työläitä myös suomeksi.

Theodor Mommsen (1902): Römische Geschichte. Erstes Buch. Varhaisen Rooman historiaa kiemuraisella saksalla. Ei suomennettu.

Rudolf Eucken (1908): Elämän tarkoitus ja arvo. Filosofiaa sekavasti selitettynä.

Vicente Aleixandre (1977): Antología poética. Pitkiä ja vaikeita, usein surrealistisia runoja. Ei suomennettu, luin espanjaksi.

Vaikuttavat

Nämä kaksi kirjaa jättivät lähtemättömän vaikutuksen aiheellaan ja tyylillään.

Toni Morrison (1993): Minun kansani, minun rakkaani. Syvältä koskettava romaani orjuudesta ja sen vaikutuksista.

Svetlana Aleksijevitš (2015): Tšernobylista nousee rukous. Sydäntä raastava dokumenttiromaani.

Runot, novellit, näytelmät

Wisława Szymborska (1996): Ihmisiä sillalla ja Utopia. Tutustuin Szymborskan runoihin heti hänen saatuaan Nobelin. Hänestä tuli suosikkirunoilijani ja sellaisena hän on pysynyt.

Rabindranath Tagore (1913): Ahnaat paadet. Intialaisia, hiukan mystisiä novelleja, jotka kestävät useamman lukukerran.

T. S. Eliot (1948): Murha katedraalissa. Runomuotoinen näytelmä, jossa on vaikutteita kreikkalaisista draamoista.

Rakkaimmat

Lopuksi rakkaimmat nobelistini Hesse ja Steinbeck. Nuoruuden suosikkeja muut eivät pysty ohittamaan.

Hermann Hesse (1946): Alppien poika. Alppien poika on Hessen läpimurtoteos, jonka luin vasta tätä sarjaani varten. Ei noussut Arosuden, Siddhartan ja Demianin rinnalle.

John Steinbeck (1962): Vihan hedelmät. Vihan hedelmät olin tietysti lukenut vuosia aiemmin, mutta silloin englanniksi. Se on paras Steinbeckin romaaneista.

Heikki Kännö: Ihmishämärä

 

Ah mikä uppoutuminen ihmiskunnan tulevaisuuteen ja germaanis-skandinaavisiin jumaltaruihin! Ihmishämärässä kohtaavat jumalten tuho ja paluu, Wagnerin oopperat ja Goethen Faust, Descartes ja Leibniz, ilmastonmuutos ja tekoäly.

Olen lukenut jonkin verran germaanisesta mytologiasta ja käynyt Wormsin Nibelungenmuseossa, mutta Ihmishämärää lukiessa piti googlailla tietoja jumalista ja heidän kohtaloistaan. Ensimmäinen näkemäni ooppera oli Reininkulta, mutta Ihmishämärässä tärkeämpi on Jumalten tuho, saksaksi Götterdämmerung, joka on antanut kirjalle nimensä. Götterdämmerung on tarkemmin käännettynä Jumalhämärä, siitä tuhoaan kohti kulkevan ihmiskunnan Ihmishämärä.

”Tuulten ja tulvien myllertämä saksalainen maisema oli väistämättä vertautunut Richard Wagnerin Götterdämmerungin tulimyrskyyn ja vedenpaisumukseen, jotka oopperan dramaattisessa lopetuksessa karkottavat jumalat hämärään ja käynnistävät ihmisen aikakauden.

– Entä jos nyt on määrä käydä päinvastoin? Engelbertha ajatteli junan ikkunasta avautuneet näkymät sekä Hans Otterin calvadoslasia nuuhkiva hahmo mielessään.”

Ihmishämärän nykyaika on lähitulevaisuudessa, noin vuonna 2050. Engelbertha kasvattaa Saksassa kullanvärisiä omenoita ja näyttää vuosikymmeniä kuudenkymmenenviiden vuoden ikäänsä nuoremmalta. Hänen aviomiehensä on taiteilija Baldovino, joka on mukana projektissa, jossa CERN-tiedekeskuksessa ohjelmoidaan ajatustyöhön pystyvää tietokonetta. Engelbertha ja Baldovino saavat maatilalleen vieraaksi hämmennystä herättävän vanhuksen Hans Otterin, joka kertoo heille tarinaa jumalten tuhosta ja uskottelee olevansa ylijumala Wotan.

Miten ihmiskunta voisi pelastua? Taiteen avulla. Kirjailijan valitsemat taiteilijat Ai Weiwei ja Marina Abramović saattavat olla jonkun mielestä luksusta, mutta eivätköhän he ole ”valonkantajia, muutoksen tulkkeja”, jollaiseksi Baldovinonkin pitäisi pyrkiä.

Kirjoittamani on pieni pintaraapaisu kaikesta Ihmishämärän sisältämästä. En edes kuvittele ymmärtäneeni läheskään kaikkea. Monadit, Vril, Akasha – ja paljon muuta. Mutta kirja on ehdottoman kiehtova ensimmäisestä sivusta viimeiseen.

Heikki Kännö: Ihmishämärä
Sammakko 2022, 1038 s.

***********

Yli tuhatsivuinen kirja sopii täydellisesti Helmet-haasteen kohtaan 23. Kirja on iso.

Charles Dickens: Kävelyretkiä Lontoon kaduilla

 

Kävelyretkiä Lontoon kaduilla on koottu alun perin sanomalehdissä ilmestyneistä kertomuksista. Kuutamokävelyllä on valittu aloittamaan kokoelma, ja se onkin todella sopiva tehtävään. Dickensiä vaivasi tilapäinen unettomuus, minkä vuoksi hän kierteli öisin Lontoon katuja. Hänen kuutamokävelynsä kulkee pitkin katuja ja siltoja, joiden nimet ovat tuttuja jokaiselle Lontoon kävijälle. Englanninkielinen kertomus löytyy netistä, ja sen yhteyteen on piirretty kartta reitistä. Kävellessään kirjailija kuvailee öisen kaupungin tunnelmia iltayöstä aamuvarhaisen ensimmäiseen kahvikupilliseen.

”Covent Gardenin torilta sai varhain aamulla hyvää – ja mikä parasta – lämmintä kahvia. Kahvilassa oli tarjolla myös laadukasta paahtoleipää, vaikka leivän valmistanut pörrötukkainen mies ei ollut saanut vielä takkia ylleen ja oli niin uneliaan oloinen, että meni jokaisen tilauksen välillä seinän taakse puoliksi yskimään ja kuorsaamaan.”

Useimmissa kertomuksissa näyttäytyy Dickensin sosiaalinen omatunto. Hän käy köyhäinhoitolaitoksessa ja lastensairaalassa, jota hän kutsuu ”itäiseksi tähdeksi”. Hän ottaa kantaa katulapsiin, joita maailman maita ja meriä hallitseva valtio ei auta. Hän valittaa poliisin saamattomuutta, joka sallii öykkäröinnin (= varastelun) kaduilla.

Tunnelmallisessa kertomuksessa Edesmenneiden kaupunki Dickens kulkee sunnuntaina Lontoon Cityn hiljenneillä kaduilla. Erityisen mielellään hän kävelee Cityn kätköistä löytyvillä vanhoilla hautausmailla.

Kaksi tarinaa on humoristisia. Syrjäkujilla kuvaa kaupungissa ihmisen seurana asuvia eläimiä. Lasten maailmaan uppoutumisen taitonsa Dickens näyttää kirjoittaessaan pienestä pojasta, joka eksyy seuralaisestaan ja viettää päivän kaupungilla. Pojan päässä vilistää mielikuvituksellisia ajatuksia kuten halu värväytyä rumpaliksi armeijaan. Eksyksissä-kertomuksen Dickens sanoo perustuvan omaan kokemukseensa.

Vaikka Dickens kirjoittaa vanhoista ajoista, nämä kuvaukset tuovat silmien eteen elävän kaupungin ja herättävät halun matkustaa Lontooseen.

Dickensin opastuksella Lontoossa ovat kävelleet myös Takkutukka ja Aino.

Charles Dickens: Kävelyretkiä Lontoon kaduilla
Suomentanut Jussi Korhonen
Basam Books 2019, 113 s.
Englanninkieliset alkuteokset ovat ilmestyneet lehdissä 1853–1869

Kaksi tanskalaista dekkaristia: Ane Riel ja Lone Theils

 

Ane Rielin Pihka sai parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon 2016. Pihkassa on kolme kertojaa: kaikkitietävä kertoja, alle kouluikäinen Liv ja Livin äiti. Äidin osuudet ovat Liville kirjoitettuja kirjeitä, jotka muuttuvat lyhyiksi lappusiksi, kun hänen olonsa huononee. Alussa Liv kertoo, kuinka isä tappoi isoäidin. Lukija elää perhetragediaa Livin silmin.

Perhe asuu eristäytyneenä saaressa, jonka yhdistää suurempaan saareen kapea kannas. Livin isällä Jensillä on puusepänverstas. Jens kerää tavaraa, romua, jota on lopulta joka paikassa. Sitä on pihalla ja sitä on kaikissa huoneissa, niin että seinät peittyvät. Hän on opettanut Livin taitavaksi varkaaksi, joka käy öisin retkillä naapurisaaren kylässä. Kun Jens erakoituu aina vain pahemmin, perheestä tulee riippuvainen Livin tuomasta ruoasta. Jens on perinyt keräysvimman isältään, mutta hänen kohdallaan se kasvaa hillittömäksi. Livin ennen kaunis äiti on lihonut muodottomaksi ja makaa sängyssä odottaen kuolemaa.

En luokittelisi Pihkaa rikosromaaniksi. Se on romaani ihmisistä, joiden elämänhallinta on täysin karannut käsistä, ihmisistä, jotka tarvitsisivat apua, kuten Livin äiti yhteen lappusistaan kirjoittaa. Lukijana seurasin ahdistuneena, pelastuuko Liv mahdottomasta elinpiiristään. Muutenkin Pihkan tunnelma ja jotkut sen kohtaukset ovat sellaisia, että kirja ei sovi herkille lukijoille.

Pihkaan verrattuna Lone Theilsin Kohtalokas merimatka on tavanomainen dekkari. Se on ensimmäinen osa toimittaja Nora Sandista kertovassa sarjassa. Toisen osan Runoilijan vaimo olen lukenut aiemmin. Väärä järjestys ei mitenkään haitannut lukemista. Nora asuu Lontoossa ja tekee töitä tanskalaiselle Globalt-lehdelle. Kirjailija Theilsillä on samanlainen tausta. Hän on ollut Politiken-lehden ulkomaankirjeenvaihtaja Lontoossa. Ainakin hän tuntee hyvin toimittajan työn.

Nora ostaa englantilaisen pikkukaupungin antikvariaatista vanhan matkalaukun, jonka sisällä on kuvia tytöistä. Niiden joukossa on kuva kahdesta tanskalaisesta tytöstä autolautalla. Kuvat johtavat Noran sarjamurhaajan jäljille. Vaikka Nora on yhteydessä poliisiin, hän joutuu lopussa käyttämään potkunyrkkeilytaitojaan selvitäkseen hengissä. Juoni on sen verran kiemurainen ja oma-aloitteinen ja neuvokas Nora niin hyvä hahmo, että taidan jatkaa tämän sarjan parissa.

Ane Riel: Pihka
Suomentanut Katriina Huttunen
Aula & Co 2017, äänikirjan kesto 7 h 36, lukija Anni Kajos
Kuuntelin kirjaston Ellibs-palvelusta
Tanskankielinen alkuteos Harpiks 2015

Lone Theils: Kohtalokas merimatka
Suomentanut Kari Koski
Aula & Co 2016, 380 s.
Tanskankielinen alkuteos Pigerne fra Englandsbåden 2015

***********

Livin isä on niin erikoinen, että sijoitan Pihkan Helmet-haasteen kohtaan 46. Kirjassa on epätavallinen mies tai poika.

Kohtalokas merimatka sopii kohtaan 12. Kirjan nimi liittyy veteen.

Julia Navarro: Una historia compartida

 

Julia Navarro (s. 1953) on suosittu espanjalainen kirjailija. Hänen esikoisteoksensa Vaiennut veljeskunta on suomennettu, mutta ei muuta sen jälkeen. YLEllä muutama vuosi sitten näytetty sarja Kerro kuka olen perustui Navarron romaaniin Dime quien soy.

Una historia compartida. Con ellos, sin ellos, por ellos, frente a ellos (Jaettu historia. Miesten kanssa, ilman heitä, heidän puolestaan, heitä vastaan) ei ole romaani, vaan hyvin henkilökohtainen tietokirja. Navarro kertoo siinä naisista, jotka ovat tehneet häneen vaikutuksen. Jaetulla historialla hän tarkoittaa, että naisten elämästä ei voi kirjoittaa ottamatta huomioon miehiä, samoin kuin miesten elämästä ei pitäisi voida kirjoittaa huomioimatta naisia, vaikka usein niin onkin tehty. Navarro tunnustautuu feministiksi.

Navarro aloittaa Kreikan ja Egyptin myyttisistä naisista. Tästä osiosta huokuu hänen perehtyneisyytensä ja innostuksensa. Hän tulkitsee naisia omasta näkökulmastaan. Esimerkiksi Penelopea hän ei pidä pelkkänä uskollisena vaimona, vaan vahvana itsenäisenä naisena, joka piti kuningaskunnan hallinnassaan Odysseuksen harharetkien ajan.

Kirjoittaessaan tieteentekijöistä Navarro liikkuu selvästi itselleen vieraammalla alueella siitä huolimatta, että hän sanoo halunneensa nuorena fyysikoksi. Tuo haave piti jättää, koska koulussa matematiikka ja luonnontieteet eivät sujuneet. Hänen minielämäkerroissaan esiintyvät tutut Marie Curie, Lise Meitner ja Caroline Herschel muutaman muun ohella. Tässä mainitsen yhden yksityiskohdan, jonka Navarro tuo esille Marie Curien kohdalla. Curie tuli tunnetuksi miehensä sukunimellä, eikä omallaan, joka oli Skłodowska. Navarro ihmettelee, miten naiset monissa maissa hyväksyvät sukunimen vaihtamiseen liittyvän identiteetin menettämisen. Espanjalaiselle tuo hämmästely on luonnollista, sillä Espanjassa naiset eivät ole koskaan vaihtaneet sukunimeään mennessään naimisiin.

Koska Navarro on kirjailija, suurin osa kirjasta käsittelee kirjailijoita – ja filosofeja. Useinhan on edes turha tehdä erottelua tuon luokittelun välillä. Minulle uutta olivat nunnat, jotka Navarro nosti esiin. Hildegard Bingeniläisen nimi oli ennestään tuttu, mutta muut eivät. Entisinä vuosisatoina naisen piti mennä naimisiin, jolloin hän joutui miehensä vallan alle, tai hän voi mennä luostariin. Jotkut naiset ”valitsivat luostarin voidakseen ajatella”.

Runoilijoista Navarro pitää itselleen tärkeimpänä Anna Ahmatovaa. Romaanikirjailijoita hän käy läpi L. M. Alcottista Brontën sisarusten kautta Agatha Christieen, ja monta muuta tuttua lisäksi. Uudemmista häneen ovat tehneet vaikutuksen muun muassa Marguerite Duras, Nadine Gordimer ja Alice Munro. Minulle antoisinta oli espanjalaisten kirjailijoiden esittely. Espanjan kirjallisuudessa puhutaan sukupolvista 98 ja 27. Ensimmäiseen kuului muun muassa nobelisti Jacinto Benavente ja toiseen Federico García Lorca ja Vicente Aleixandre (nobelisti). Näihin ryhmiin kuului myös naisia, jotka historiankirjoituksessa usein unohdetaan. Navarron esille nostamista tunsin ennestään vain kaksi (Carmen Laforet ja Elena Quiroga), mutta se ei ole mikään ihme. Navarron mukaan heitä eivät tunne espanjalaisetkaan. Tilanne on paranemassa, koska jotkut pienkustantamot ovat alkaneet julkaista uudestaan heidän kirjojaan.

Una historia compartida on katsaus naisiin, jotka ovat olleet tärkeitä kirjailija Navarron elämässä. Useimmat heistä ovat olleet naisten tasa-arvon puolustajia. He ovat ”taistelleet ollakseen oman elämänsä päähenkilöitä.”

Julia Navarro: Una historia compartida
Plaza & Janés 2023, 407 s.

***********

Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 22. Kirja kertoo aiheesta, josta olet lukenut paljon.

Kaksi kirjaa Etelä-Afrikasta: Gordimerin novelleja ja lastenkirja 1960-luvulta

Yhdistän tähän kirjoitukseen kaksi aivan erilaista kirjaa. Toinen on nobelisti Nadine Gordimerin novellikokoelma ja toinen lapsena kirjoituskilpailusta palkinnoksi saamani kirja.

Nadine Gordimer: Hyppy ja muita kertomuksia

Novellikokoelma Hyppy ja muita kertomuksia ilmestyi englanniksi vuonna 1991 eli samana vuonna, jolloin Gordimer sai Nobelin palkinnon. Novelleissa näkyy, miten erillisissä maailmoissa mustat ja valkoiset asuivat Etelä-Afrikassa. Vain muutama ihmissuhdekertomus voisi sijoittua minne tahansa.

Valkoiset piiloutuvat turvalaitteiden taakse. Lyhyessä kertomuksessa Olipa kerran piikkilanka koituu avioparin oman pojan kohtaloksi.  Novellissa Kuntoilua aamulenkillä ollut mies harhautuu liian lähelle slummia ja näkee väkijoukon tappavan uhrinsa. Vanha musta nainen pelastaa hänet seurauksilta. Valkoisten ja mustien erilaista luontosuhdetta kuvaa Saalis. Toiset ovat huvittelemassa yksityisellä luonnonsuojelualueella, toiset osaavat elää petojen lähellä. Mitä unta sinä näit? kuvaa, kuinka mahdotonta vasta maahan tulleen englantilaisen on ymmärtää mustien ja valkoisten suhdetta.

Novelleissa Hyppy, Toverit, Koti ja Amnestia päähenkilö on eri tavoin poliittisesti aktiivinen. Samaa aihepiiriä käsittelee Turvataloja, jossa oikeudenkäyntiä pakoileva valkoinen mies tapaa bussissa valkoisen naisen, joka ei yleensä käytä busseja. Naisen aviomies on työmatkalla ulkomailla, ja hänen talostaan tulee vähäksi aikaa miehen turvatalo.

Vahvin novelli oli Ylivertainen safari. Siinä mosambikilaiset isovanhemmat lapsenlapsineen pakenevat kotimaastaan, jossa sisällissota on tuhonnut heidän elinmahdollisuutensa. Nälkää ja janoa kärsien he kulkevat läpi Krugerin luonnonpuiston, jossa heidän on pysyteltävä piilossa vartijoilta. He päätyvät jonkun avustusjärjestön leiriin. Kun he ovat asuneet siellä yli kaksi vuotta, isoäiti ei enää halua mennä takaisin, mutta tarinaa kertova lapsenlapsi, tyttö, elättelee toivetta, että voisi löytää kadonneen äitinsä kotona odottamassa.

Valkoisia lapsia mustien maassa

Sain tämän kirjan palkinnoksi paikallisen pankin järjestämästä kirjoituskilpailusta 1960-luvun puolivälissä. Olin tuolloin toisella luokalla kansakoulussa. Takakannessa lukee, että kirja kuuluu maailmankuuluun värikuvakirjasarjaan. Ilmeisesti alkuperäiset kirjat olivat englanninkielisiä.  Suomessa sarjan nimi oli Meidän kaunis maamme. Tarkoituksena oli tutustuttaa lapsia maailman maihin.

Etelä-Afrikkaa esittelee Kapkaupungissa asuva tyttö veljensä ja Johannesburgista kylään tulleen serkkunsa kanssa. He ovat kirjan nimen mukaisesti valkoisia. Tyttö kertoo, miten hienoja koulut ovat puutarhoineen ja miten mukavaa lomalla on viettää aikaa meren rannalla. Tekstissä ihastellaan toistuvasti maan kauneutta. ”Etelä-Afrikka on laajojen näköalojen maa.” Kirjan kuvituksena on värivalokuvia. Niiden aiheena 0n maisemia Kapkaupungin ympäristöstä tai kolme lasta puuhissaan. Jostain syystä kuvissa on moneen kertaan silloinen pääministerin asunto, josta mainitaan, että sen oli rakennuttanut Cecil Rhodes.

Muutamassa kuvassa on hymyileviä värillisiä poimimassa ja pakkaamassa omenoita ja viinirypäleitä. Värillisistä todetaan, että he tekevät suurimman osan käytännöllisistä töistä.

Kirjan loppupuolella sanotaan, että Etelä-Afrikka on pinta-alaltaan suuri maa, johon tarvittaisiin lisää ihmisiä.

”Siksipä kaikkialta Hollannista ihmiset muuttavat tähän suureen maahan. Erittäin suuri puute on valkoisesta ammattitaitoisesta väestä, sillä valkoisia asuu täällä vain 20 % koko väestöstä.”

Että sellaista ”tietoa” jaettiin lapsille 60 vuotta sitten.

Yksi kirjan aukeamista. Oikeanpuoleisen kuvan taloa sanotaan tekstissä tyypilliseksi eteläafrikkalaiseksi talonpoikaistaloksi.

Nadine Gordimer: Hyppy ja muita kertomuksia
Suomentanut Seppo Loponen
WSOY 1992, 274 s.
Englanninkielinen alkuteos Jump and Other Stories 1991

Valkoisia lapsia mustien maassa
Kuva ja Sana 1960, 35 s.
Sarjan Meidän kaunis maamme 3. osa

***********

 Gordimerin novellit sijoittuvat Sadan vuoden lukuhaasteessa 1990-luvulle.