Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu

 

Kalmanperhon kutsu aloittaa nuorille tarkoitetun fantasiatrilogian. Seuraavat osat ilmestyvät 2023 ja 2024.

Lähtötilanne on seuraavanlainen: 14-vuotias Lilja ja hänen isoveljensä Joonatan muuttavat maalle mummon luo. Lilja on hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, eikä hän saa uudessakaan koulussa ystäviä. Seuratessaan pääkallokiitäjää Lilja luiskahtaa toiseen todellisuuteen ja siellä maalaiskylään, joka vaikuttaa elävän menneisyydessä.

Juonesta ei voi kertoa tuon enempää. Toinen todellisuus on tietysti omanlaisensa. Siellä on jotain tuttua, jotain erilaista, sadunomaista, mutta myös jotain pelottavaa kuten uhkaavaa pimeyttä.

”Se on kuin laahaava ääni tai painostava hiljaisuus. Tunsin, että jokin vaani selkäni takana ja lähestyi… Kunnes silloin metsässä se olikin yhtäkkiä edessäni, mutten silti nähnyt sitä. Se oli kuin vääristymä maisemassa tai näkökentässäni…”

Lilja löytää itsestään uusia ominaisuuksia kuten rohkeutta. Hän saa myös ystäviä ja ehkä vähän ihastuukin kaikkien seikkailujen keskellä.

Kalmanperhon kutsu on oikein hyvä trilogian avaus. Se on paikoin jännittävä, mutta ei pelottava. Lopussa yksi arvoitus selviää, mutta muita jää ratkaistavaksi seuraaviin osiin. Arvoituksellinen maailmaa uhkaava pimeys jäi vaivaamaan ainakin minua niin, että jatko-osat on luettava.

Muissa blogeissa mm. Kirjapöllön huhuiluja ja Kirsin kirjanurkka.

Ulpu-Maria Lehtinen: Kalmanperhon kutsu
S & S 2022, 512 s.

Manuel Vilas: Alegría

 

Alegría (Ilo; ei suomennettu) on autofiktiota. Kirjailija Vilas on jättänyt minäkertojan nimeämättä, mutta hän muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään. Muille tärkeille henkilöille hän on antanut heitä kuvaavat säveltäjien nimet. Hänen edesmenneet vanhempansa ovat Bach ja Wagner, poikansa Brahms (Bra) ja Vivaldi (Valdi) ja nykyinen vaimonsa Mozart (Mo).

Kirjailijan edellinen teos on ollut menestys. Hän kulkee maailmalla edistämässä sen myyntiä ja kirjoittaa ajatuksiaan muistikirjaansa. Aluksi ne liittyvät lähinnä poikiin. 56-vuotispäivänään hän havahtuu vanhenemiseensa. Ajatukset kulkevat koko ajan enemmän vanhempiin. Aloittaapa hän mistä aiheesta tahansa niin hän päätyy vanhempiinsa.

Kirjailijan mukana matkustaa myös Arnold Schönberg. Sillä nimellä hän kutsuu ahdistustaan, joka saa hänet ajattelemaan elämän turhuutta ja jopa harkitsemaan itsemurhaa yksinäisissä hotellihuoneissa. Vastapainoksi hän yrittää etsiä iloa ja kauneutta. Iloa löytyy joka puolelta: hotellihuoneen luksuksesta, pojan lähettämästä kuvasta, sanoista (kuten ’juurtua’), vanhasta ystävästä, rakastelusta, hiljaisuudesta… Kaikkein suurin ilo on sukupolvien ketjussa ja vanhemmuudessa.

Nämä hajanaiset muistiinpanot eivät oikein koskettaneet minua. Koin kirjan jokseenkin tylsäksi. Loppua kohti ilmeisesti aivan tavallisten vanhempien ylistäminen muuttui niin yliampuvaksi, että alkoi olla häiritsevää. Tekstissä oli paljon lyhyehköjä virkkeitä, joiden oli ehkä tarkoitus olla aforismeja, mutta niissä ei ollut mitään erityisen mieleen jäävää. Tämäkin Planeta-palkinnon finalisti oli pettymys samoin kuin edellinen lukemani (Pilar Eyre: Mi color favorito es verte).

Manuel Vilas: Alegría
Planeta 2019, 351 s.

Rosa Montero: El peligro de estar cuerda

 

Espanjalaisen Rosa Monteron El peligro de estar cuerda (Tervejärkisyyden vaarat; lainaan nimen suomennoksen Kirjaluotsilta) käsittelee luovuuden ja erilaisuuden välistä yhteyttä. Montero aloittaa sanomalla (oma käännökseni):

”Olen tiennyt aina, että joku ei toiminut hyvin pääni sisällä.”

Montero kirjoitti osittain samasta aiheesta vuoden 2003 teoksessaan La loca de la casa (Talon hullu nainen), jossa hän keskittyi mielikuvitukseen. Luin sen aiemmin tänä vuonna.

Montero on suunnitellut vuosikausia kirjoittavansa luovuudesta. Hän on lukenut ja kerännyt aineistoa. Hän on opiskellut aikanaan psykologiaa tiedotusopin lisäksi ja viime aikoina hän on tutustunut aivotutkimuksen uusiin tuloksiin. Hän käy läpi erilaisia luovuuteen vaikuttavia osatekijöitä kuten (muutamia mainitakseni) dissosiaatio ja selkeä tietoisuus sivupersoonista, aikainen kokemus menetyksestä, varhaiskypsyys, toisaalta lapsellisuus aikuisena, erityisherkkyys, taipumus mielenterveyden häiriöihin. Montero on hyvä kirjailija, joten hän ei kirjoita tylsästi, vaan esittelee asiansa pitkälti esimerkein, joita ottaa omasta elämästään ja kirjailijuudestaan ja toisten kirjailijoiden kokemuksista. Hän viittaa muiden muassa Emily Dickinsoniin, Virginia Woolfiin, Sylvia Plathiin ja Janet Frameen. Kirjan nimi tulee Dickinsonin runosta I think I was enchanted.

El peligro de estar cuerda on yhdeksäs Monterolta lukemani kirja, joten hänen omiin teoksiinsa liittyvät esimerkit avautuivat minulle hyvin. Luovuus on usein lähellä hulluutta, ja Montero onkin sijoittanut kirjaansa paloittain etenevän fiktiivisen tarinan siitä, mitä hänelle olisi voinut tapahtua, jos hänen erilaisuutensa olisi luiskahtanut rajan väärälle puolelle.

Montero on seitsemänkymmentävuotias. Hän kirjoittaa myös vanhenemisesta ja siitä, miten sen kestää ja miten se vaikuttaa kirjoittamiseen. Kirjaan on liitetty El Paísissa 1997 julkaistu Monteron tekemä Doris Lessingin haastattelu, jossa puhutaan samoista asioista, ja toiveikkaasti kirjoittamisen nautinnon pysymisestä ennallaan.

Tämän erilaisuutta rohkeasti puolustavan kirjan on siis lukenut myös Kirjaluotsi.

Rosa Montero: El peligro de estar cuerda
Seix Barral 2022, 7. painos, 359 s. (1. painos myös 2022)

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha

 

1600-lukuun erikoistunut historioitsija Mirkka Lappalainen kirjoittaa aikansa kohumurhasta. Sköldvikin kartanon isäntä Nils Rosenschmidt eli Smitten katosi vuonna 1673. Hänen ruumiinsa löydettiin tilan kaivosta seitsemän vuotta myöhemmin.

Lappalainen yrittää selvittää, mitä tapahtui. Kuka murhasi Smittenin? Tekijäksi on ollut aikanaan hyvin vahvana ehdokkaana kartanon puutarhamestari.

Minusta kirjassa kiinnostavampaa kuin murhamysteeri on 1600-luvun lopun elämä ja yhteiskunta, sekä se, miten historian tutkija löytää tietoja satoja vuosia vanhoista tapahtumista. Tärkeimpiä lähteitä ovat arkistot ja asiakirjat, jotka Ruotsin valtion byrokratia on tuottanut.

”Nils Rosenschmidtin suhde valtioon ja erityisesti sen viranomaisiin oli vähintäänkin turbulentti. Kruunun virkamiehet kirjasivat hänen nimensä loputtomiin luetteloihin, pöytäkirjoihin ja selvityksiin ja varmistivat samalla tahtomattaan, ettei Rosenschmidtin tarina unohdu.”

Smittenin tapauksessa varsinkin oikeuslaitoksen tuomiokirjat ovat olleet hyödyllisiä. Hän on itse ollut innokas käräjöijä, ja toisaalta hänet on myös haastettu käräjille eri syistä. Kirjasta saa muutenkin käsityksen, että käräjöinti oli yleistä, esimerkiksi tilojen sukuoikeuksista riideltiin.

1600-luvun sääty-yhteiskunnassa ihmisen odotettiin elävän säätynsä mukaisesti. Smitten oli alempaa aatelia ja siitäkin jo reunalle luiskahtanut. Normaalisti kartanon isännällä oli palvelijoita, joista hän huolehti ja joiden oletettiin olevan uskollisia isännälleen. Smittenillä ei ollut resursseja aateliseen elämäntapaan, eikä hän pystynyt palkkaamaan kunnollista palveluskuntaa. Murhasta syytetty puutarhamestarikin oli taustaltaan hyvin epämääräinen. Herää myös kysymys, miksi rappiolla olleessa kartanossa, jonka päärakennus oli palanut, oli puutarhamestari.

Aikakausi oli väkivaltainen. Smittenin murha kuitenkin poikkesi tavanomaisesta taposta. Murhasta rangaistus oli kuolema, mutta mielenkiintoisesti tuomioon tarvittiin joko syyllisen tunnustus tai kaksi yhtäpitävää silminnäkijätodistusta. Ruotsin oikeuslaitos on ollut varovainen kuolemantuomion suhteen.

Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta on tietokirja sääty-yhteiskunnasta ja oikeuslaitoksen toiminnasta. Kirjassa on jonkin verran toistoa, mutta muuten se on oivallista luettavaa historiasta kiinnostuneelle.

Mirkka Lappalainen: Smittenin murha. Katoamistapaus 1600-luvulta
Siltala 2022, 251 s.

Ursula K. Le Guin: Ikuisen hämärän maa

 

Tavallisen pikkukaupungin ankean lähiön lähellä on metsä, jossa on portti toiseen maailmaan. Portin ovat löytäneet, kumpikin erikseen, nuoret aikuiset Irene ja Hugh. Hugh työskentelee kaupan kassana ja asuu yhdessä äitinsä kanssa, joka kontrolloi ja rajoittaa hänen elämäänsä. Irene on autolähetti. Hän ei voi asua äitinsä uusperheen kanssa, koska isäpuoli ahdistelee häntä.

Portin takana olevassa maassa on koko ajan hämärää kuin illalla. Aika kuluu siellä paljon hitaammin kuin normaalimaailmassa. Maa on lepo- ja pakopaikka.

”Mutta tosiasia oli, että yksi paikka, missä elämä ei tuntunut monimutkaiselta, oli tuo paikka puron varrella, ja hänen oli palattava sinne takaisin ollakseen vaiti ja ajatellakseen ja ollakseen yksin; juomaan vettä, uimaan vedessä.”

Maassa on asukkaita, joiden elinympäristö vaikuttaa keskiaikaiselta. Irene on tutustunut heihin ja oppinut heidän kieltään. Hugh on vasta löytänyt tien hämärän maahan. Asukkaat pelkäävät jotakin, jota he eivät saa selitetyksi, mutta he uskovat Hughin voivan pelastaa heidät. Irene ja Hugh suhtautuvat toisiinsa aluksi vihamielisesti. He ovat mustasukkaisia hämärän maasta. Kun Hugh suostuu auttamaan asukkaita, Irene lähtee hänen mukaansa,  ja he joutuvat seikkailuun, joka vaatii kaikki heidän voimansa.

Ikuisen hämärän maa kertoo rohkeudesta kohdata tuntematon, rohkeudesta riuhtaista itsensä irti menneestä ja itsenäistyä.

”Minä olen ohittanut lohikäärmeen paikan enkä voi palata takaisin. Minun täytyy jatkaa eteenpäin. Se oli minun kotini, valo ikkunassa, tuli takassa, minä olin täällä lapsi, minä olin tytär, mutta se kaikki on mennyttä. Nyt minä olen vain lohikäärmeen tytär ja kuninkaan lapsi, se jonka on kuljettava yksin, jatkettava eteenpäin, koska takanani ei ole mitään kotia.”

Ursula K. Le Guin: Ikuisen hämärän maa
Suomentanut Jyrki Iivonen
Vaskikirjat 2017, 212 s.
Englanninkielinen alkuteos The Beginning Place 1980

Juri Nummelin: Suomalaisen elokuvan lyhyt historia

 

Juri Nummelinin Suomalaisen elokuvan lyhyt historia on hyvin tiivis. Kahteensataan sivuun on saatu mahtumaan 120 vuotta elokuvahistoriaa ensimmäisistä mykkäfilmeistä vuoden 2022 elokuviin Tytöt tytöt tytöt ja Pahanhautoja.

Elokuvia ja niihin liittyviä ilmiöitä käsitellään vuosikymmenittäin. Studiokausi, 1960-luvun uusi aalto, kriisiajat ja niistä nousut – kaikkia näitä valaistaan. Naisten viimeaikainen läpimurto ohjaajina huomioidaan myös. Koska kirja on lyhyt, elokuvia luonnehditaan vain muutamalla virkkeellä. Jotkut ohjaajat saavat pari sivua, muun muassa Nyrki Tapiovaara, Matti Kassila ja Mika ja Aki Kaurismäki. Keskeisiä näyttelijöitä mainitaan myös.

Ilahduttavaa on, että kirjassa käsitellään myös dokumenttielokuvia. Sillä alalla Suomessa toimii nytkin huomattavia tekijöitä. Animaatioelokuvasta on oma lukunsa.

Suomalaisen elokuvan lyhyt historia sopii minusta hyvin käsikirjaksi. Se on jaettu lukuihin, joista löytää helposti etsimänsä. Henkilöhakemisto auttaa myös. Sijoitan kirjan omalle elokuvakirjahyllylleni myöhempää mahdollista tiedonhakutarvetta varten.

Juri Nummelin: Suomalaisen elokuvan lyhyt historia
Avain 2022, 216 s.

Kuukauden nobelisti Rudolf Eucken: Elämän tarkoitus ja arvo

 

Saksalainen filosofi Rudolf Eucken sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1908. Kirjoittaessani tästä kirjasta liikun itselleni vieraalla alueella. Ainoa filosofiseksi katsottava teos, jonka olen lukenut, on Bertrand Russellin esseekokoelma Muotokuvia muistista ja muita esseitä. Se oli hyvin selkeää luettavaa.

Elämän tarkoitus ja arvo on ilmestynyt 1908, mutta esipuheensa mukaan Eucken on uudistanut kirjaa voimakkaasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suomennos on tehty vuoden 1922 painoksesta. Suomennos on huono. Siinä on kömpelöitä lauserakenteita ja omituisia sanoja. Tämä kirja ei todellakaan ole selkeä. Suomennos on varmasti siihen osasyyllinen, mutta tuskin kokonaan.

Kirjan lähtökohtana on Euckenin mukaan se, että ihmisiltä oli kadonnut yhteinen perustus elämälleen. Maailma oli pirstoutunut. Suurimpana syyllisenä hän pitää tieteen ja tekniikan kehitystä. Euckenin ihmiskunta tuntuu tarkoittavan eurooppalaisia ja joskus pelkästään saksalaisia. Hän viittaa hyvin harvoin muihin ajattelijoihin. Jos viittaa, niin useimmin Goetheen ja Lutheriin. Kirjan mottokin on Lutherilta.

Elämän tarkoitus ja arvo löytyvät Euckenin mukaan, kun syntyy maailmaa yhdistävä liike, jolla on ”kohottava päämäärä”. Sitä hän ei sano, mikä tuo päämäärä on. Sen hän sanoo, että se ei ole kommunismi. Yksittäisen ihmisen pitää liittyä tuohon liikkeeseen, kunhan hän ensin nousee luonnonihmisen tasolta luovalle henkiselle tasolle. Kohoaminen ei voi tapahtua pelkästään ihmisen voimin, vaan siihen tarvitaan ihmisen yläpuolella oleva valta. Kuulostaa uskonnolta.

Kirjassa pyöritellään lähes kahdensadan sivun verran asioita, joita edelle tiivistin.

Saksankielisen Wikipedian mukaan Eucken on nykyisin filosofina jokseenkin unohdettu.

Rudolf Eucken: Elämän tarkoitus ja arvo
Suomentanut Lauri Hendell
Otava 1925, 189 s.
Saksankielinen alkuteos Der Sinn und Wert des Lebens 1908
Suomennos on tehty kirjan 9. painoksesta vuodelta 1922