Anne Swärd: Vera

Olen lukenut aikaisemmin kaksi Anne Swärdin romaania, Kesällä kerran ja Viimeiseen hengenvetoon. Pidin niistä molemmista. Vera on outo ja kiehtova. Tarkoitan outoudella tunnelmaa, joka alkaa ensimmäisestä kohtauksesta, jossa päähenkilö Sandrine menee naimisiin Ivanin kanssa talvisessa Ruotsissa jäätävän kylmässä kesähuvilassa Ivanin perheen omistamalla saarella, jonne mennään soutuveneillä jäänmurtajan tekemää väylää pitkin. Saksassa Nürnbergin oikeudenkäynti on menossa. En päässyt alkujakson nostamasta tunteesta irti lukemisen aikana.

Sandrine on minäkertoja, mutta hän pysyy etäisenä. Hänen nimensäkin paljastuu melko myöhään. Hän on tullut pakolaisena Ruotsiin ja päätynyt hyvin pian naimisiin rikkaan Cederin perheen vanhimman pojan kanssa. Sandrinen tausta paljastuu takaumissa. Hän on alun perin ranskalainen, satamakaupungin köyhästä perheestä. Isä on puolalainen merimies. Sodan uhatessa äiti lähtee kolmen tyttärensä kanssa Puolaan isän vuoristossa sijaitsevaan kotikylään. Sodan aikana siellä tapahtuu jotakin sellaista, jonka Sandrine haluaa salata niin kauan kuin mahdollista.

”Se joka toivoo, on aina peloissaan, mutta viimein pääsen ainakin toivosta eroon, sen sijaan mieleni täyttää toivottomuuden tasainen rauha, kuin eläimellä, jota joku vakaakätinen taluttaa teuraaksi, joku joka on rauhallisesti ja tyynesti ottanut komennon itselleen.”

Sandrinelle on tapahtunut ja tapahtuu paljon, mutta iso osa kirjasta on Sandrinen tahdottoman tuntuista oleskelua Cederin talossa Strandvägenillä. Tuntuu, että hänen ainoa tavoitteensa on menneisyyden salaaminen. Suhde mieheen on kummallinen, varovainen ja  puhumaton. Lukija ymmärtää syyn ennen kuin Sandrine. Sandrine ajautuu tilanteesta toiseen tekemättä päätöksiä, kunnes lopulta hänen on pakko toimia.

Swärd on taitava kirjailija. Kutsuin kirjaa oudoksi, mutta en tarkoita huonoa. Se piti otteessaan niin, että halusin tietää, mistä on kysymys. Ihan lähelle Sandrinea en päässyt, kuten eivät päässeet Cederin talon ihmisetkään.

Miksi kirjan nimi on Vera, eikä Sandrine? Sen saa selville lukemalla.

Anne Swärd: Vera

Suomentanut Jaana Nikula

Otava 2018, 373 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Vera 2017

*********** 

Helmet-haasteen kohta 9. Kirjassa kohdataan pelkoja.

Verassa toinen maailmansota ja sen seuraukset ovat niin tärkeitä, että kirja sopii Jokken Rauhan haasteeseen.

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

Luin viime vuonna Anne Swärdin esikoisteoksen Kesällä kerran ja pidin siitä. Nyt otin luettavakseni hänen ilmeisesti eniten mainetta saaneen kirjansa Viimeiseen hengenvetoon. Muuta Swärdiltä ei ole suomennettukaan.

Viimeiseen hengenvetoon on kasvutarina ja rakkauskertomus, mutta viimemainittuna mutkikas ja monitahoinen. Kertoja on tyttö, jota kutsutaan nimellä Lo. Pojan nimi on Lukas. Heidän ensi kohtaamisensa on dramaattinen, keskellä maastopaloa. Tuli leimaa heidän suhdettaan. ”Tuli oli Lukas”, kirjoittaa Lo. Tavatessaan he ovat lapsia. Lo vain 7-vuotias ja Lukas kuusi vuotta vanhempi.

Heidän taustansa ovat osin erilaiset, osin niissä on yhteneväisyyttä. He ovat molemmat tavallaan vieraalla maalla, sillä Lon perhe on muuttanut Skåneen pohjoisesta ja Lukas on tullut isänsä kanssa Unkarista. Lo asuu yhteisössä, jossa on hänen vanhempiensa lisäksi näiden vanhemmat ja sisarukset. Hänen perheessään on 13 aikuista, jotka kaikki rakastavat häntä. Hän sai lapsena liikaa rakkautta, väittää hänen äitinsä. Lukas asuu kaksin isänsä kanssa ja heidän kommunikaationsa on lähinnä väkivaltaa.

Kuuden vuoden ikäeron vuoksi Lon perhe ei hyväksy hänen kiinteää suhdettaan Lukasiin. Lasten vanhetessa epäillään ties mitä.

”Epäluuloiset katseet vaanivat meitä koko ajan, emme koskaan voineet rentoutua, leikeistämme alkoi tulla peliä, ja se vei ilon kaikesta, leikkisyyden leikistä. Jos kumpikaan meistä ei irrottaisi otettaan, molemmat uppoaisivat. Viimeiseen hengenvetoon, muistin nyt sen lauseen, se oli elokuvasta joka loppui niin että toinen petti toisen, en vain ollut koskaan käsittänyt miksi.”

Kirjan nimi Viimeiseen hengenvetoon tulee todellakin Godardin elokuvasta, jonka pääosissa ovat Jean Seberg ja Jean-Paul Belmondo. Lo ja Lukas katsovat elokuvan niin monta kertaa, että osaavat vuorosanat ulkoa ja toistelevat niitä. Se, että Lo ei ymmärtänyt elokuvan lopun petosta, on Lon ja Lukasin suhteen myöhemmän kehityksen kannalta oleellinen lause.

Kirjasta olisi voinut vähentää Lon nuoren aikuiselämän haahuiluja. Lon ja Lukasin ystävyys-rakkaus on ydin. Vähemmälläkin olisi ymmärtänyt, mihin se johti.

”Yksinäisyys on vain seuran puutetta johon täytyy tottua, kunnes siitä itsestään tulee seuraa.”

Hyvä kirja tämä on kuitenkin. Pidin enemmän kirjasta Kesällä kerran, mutta se saattaa johtua siitäkin, että sitä lukiessani minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia, kun taas nyt niitä oli. Viimeiseen hengenvetoon on luettu monessa blogissa, esimerkiksi seuraavissa: Kirjanurkkaus, Mari A:n kirjablogi, Pieni kirjasto, Järjellä ja tunteella, Mustikkakummun Anna.

Elokuvayhteydestä saan pisteen Oksan Hyllylltä -blogin Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen. Helmet-lukuhaasteessa kirja sopii kohtaan 3. Kirjassa rakastutaan.

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

Suomentanut Katriina Huttunen

Otava 2011, 320 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Till sista andetaget 2009

Anne Swärd: Kesällä kerran

Rikki menneistä perheistä kirjoitetaan paljon. Anne Swärdin Kesällä kerran on hyvä romaani aiheesta.

Perheenjäsenet ovat vuorotellen äänessä lyhyissä luvuissa. Useimmin kertojana on toinen pojista, Kristian, ja äiti Ingrid, mutta myös muut eli perheensä jättänyt Jack, vanhin poika Jens ja hänen vaimonsa Lisette. Muutaman kerran äänessä on Kaj, joka on nimestään huolimatta tyttö. Kaj on Jackin uskottomuuden seurauksena syntynyt tytär, jonka hänen äitinsä toi perheeseen vauvana.

”Lapsemme ovat kannibaalilapsia, he tunkeutuvat kaikkialle, sinun ja minun leikkeihin, auringon valaisemiin huoneisiin ja uniin. Eivät koskaan jätä meitä rauhaan. Lukittujen ovien läpi he kulkevat kuin tyhjää vain. Kajn vauvanhiukset kihartuvat auringossa, tuntuu kuin hänen ajatuksensa kiertyisivät ohuen kallon läpi. Kukaan ei koskaan tiedä mitä hän ajattelee. Mikäli hän ajattelee.”

Puheenvuorojen aiheet hyppelevät nykyhetkestä menneeseen. Lukijalle syntyy vähitellen käsitys perheen historiasta. Nykyajassa mennään kirjan kuvaamana kesänä vielä eteenpäin. Pirstaleinen rakenne sopii täydellisesti teemaan, ja juuri se tekee minusta kirjasta hyvän.

Perheen sisällä on rakkautta, mutta myös vihaa ja mustasukkaisuutta, paljon mustasukkaisuutta. Mielialoja kuvastelevat vesi (meri, joki, uima-allas), koirat ja kärpäset. Jalan alla murskautuva kuolleiden kärpästen mössö on iljettävää luettunakin.

Kesällä kerran on ollut ilmestymisvuotenaan August-palkinnon ehdokkaana, mikä on helppo ymmärtää.

Anne Swärd: Kesällä kerran

Suomentanut Katriina Huttunen

Otava 2012, 234 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Polarsommar 2003