Pieni yhteenveto vuoden 2020 luetuista

Vuodenvaihteessa on hyvä katsoa, mitä tuli luetuksi. Luin tänä vuonna tasan 100 kirjaa, mikä on kolmisenkymmentä enemmän kuin yleensä. Lisäys johtuu lisääntyneestä vapaa-ajasta. Enimmäkseen luin romaaneja, yhteensä 72. Niistä 23 oli dekkareita. Novellikokoelmia tuli luetuksi tavallista enemmän eli 7. Luin myös esseitä, näytelmiä ja runoja sekä tietokirjoja, viimeksi mainittuja 12.

Viereisestä taulukosta näkyy, minkämaalaisia kirjat ovat olleet. Suomalaisten osuus pysyy minulla aika vakiona eli on noin neljäsosa. Osiossa Muut on kirjoja 34 maasta. Olen ennenkin yrittänyt lukea kirjallisuutta myös muualta kuin Euroopasta, mutta tänä vuonna aloitin Maailmanvalloitus-haasteen, jossa tavoitteenani on lukea kirjoja mahdollisimman monesta maasta kotoisin olevilta kirjailijoilta. Kaksi kirjaa luin Ranskasta, Tanskasta ja Pakistanista, ja yhden seuraavista maista: Bulgaria, Irlanti, Italia, Itävalta, Latvia, Liettua, Malta, Portugali, Puola, Unkari, Venäjä, Etelä-Korea, Intia, Japani, Angola, Ghana, Kongon tasavalta, Mauritius, Norsunluurannikko, Sambia, Zimbabwe, Antigua ja Barbuda, Argentiina, Bolivia, Kanada, Nicaragua ja Saint Lucia. Eri maiden kirjallisuutta lukemalla pääsee hyvin tutustumaan erilaisiin kulttuureihin.

Kirjat lainaan suurimmaksi osaksi kirjastosta. Yhtään arvostelukappaletta en tänä vuonna lukenut.

Yksi tavoitteeni tälle vuodelle oli lisätä espanjankielisten kirjojen lukemista. Luinkin niitä 8 kappaletta. Suurimman osan kirjoistani luen suomeksi, mutta luin myös kolme ruotsiksi ja englanniksi ja yhden saksaksi.

55 kirjaa oli miesten ja 42 naisten kirjoittamia. Kolmessa novellikokoelmassa oli kirjoittajina sekä miehiä että naisia.

Kirjojen julkaisuvuodet

Luin kahdeksan vuonna 2020 julkaistua kirjaa. Niistä suurin osa on tietokirjoja. Muuten kirjojen ilmestymisvuodet näkyvät keskittyvän edelliselle vuosikymmenelle.

Luin tänä vuonna monta todella hyvää kirjaa. Luin myös pitkään haaveilemani Joycen Odysseuksen. Se on ihan omassa kategoriassaan, joten en vertaa sitä muihin kirjoihin. Muista lukemistani nostan esille seuraavat viisi (aakkosjärjestyksessä kirjailijan mukaan):

• Juhani Aho: Juha
• A S Byatt: Riivaus
• Ananda Devi: Näistä raunioista
• Alice Walker: Häivähdys purppuraa
• H. G. Wells: Maailmojen sota

Devin kirja on yksi niitä, jonka luin Maailmanvalloitus-haasteen ansiosta.

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

 

Kigalin kakkukauppa valikoitui luettavakseni Maailmanvalloitus-haasteen myötä. Kirjailija Gaile Parkin on kotoisin Sambiasta. Hän on asunut myös Ruandassa ja on sijoittanut kirjansa maan pääkaupunkiin Kigaliin.

Angelin perheeseen kuuluvat mies Pius ja heidän viisi kouluikäistä lastenlastaan. Lasten vanhemmat ovat kuolleet, joten isovanhemmat huolehtivat heistä. Perhe on muuttanut Tansaniasta Kigaliin Piuksen työn vuoksi. Hän toimii konsulttina Teknillisessä korkeakoulussa. Angel hankkii lisätuloja paistamalla kakkuja. Hän kärsii melkoisista vaihdevuosivaivoista, mikä on harvinaista kirjojen päähenkilöillä.

Angelin kakut ovat upeita ja mielikuvituksellisia. Hän tekee kakut kotonaan ja ottaessaan tilausta vastaan hän yrittää saada selville, millainen on henkilö, jonka juhliin kakku tulee. Esimerkiksi lentokoneista innostuneelle pikkutytölle hän tekee lentokoneen muotoisen syntymäpäiväkakun.

Tilaajan ja Angelin keskustelu käydään aina teemukillisen ääressä, eikä tee ole koskaan mautonta englantilaista, vaan mausteista tansanialaista. Keskustelut johtavat usein siihen, että kakun tilaaja avautuu Angelille ongelmistaan ja huolistaan ja saa häneltä neuvoja.

”Olet asiakkaani ja minä olen ammattilainen. Tämä on luottamuksellista.”

Angel järjestää ystäviensä, tuttujensa ja naapureidensa asiat samalla, kun varustaa heidän juhlansa toinen toistaan hienommilla kakuilla. Hänen erityisen huolenpitonsa kohteena ovat tytöt ja nuoret naiset ja heidän koulutuksensa.

Ihmisten henkilökohtaisten ongelmien taustalla on usein aids tai Ruandan kansanmurha. Kipeistä asioista huolimatta Kigalin kakkukaupan tunnelma on sydämellinen, toiveikas ja usein iloinen. Se on omassa lajissaan hyvin sympaattinen kirja.

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Tammi 2009, 278 s.
Englanninkielinen alkuteos Baking Cakes in Kigali 2009

***********

Maailmanvalloitus: Sambia.

Camilla Grebe: Lemmikki

 

Camilla Greben Lemmikki sai parhaan pohjoismaisen rikosromaanin Lasiavain-palkinnon 2018. Olen lukenut Greben edellisen dekkarin Kun jää pettää alta, jossa oli samoja rikostutkijoita kuin Lemmikissä. Poliisi Peterin ja profiloija Hannen suhde on lähentynyt seurusteluksi. Hannen muistisairaus on edennyt pitkälle siitä vaiheesta, jossa se oli edellisessä kirjassa.

Ruotsin poliisissa on päätetty aukaista uudelleen vanhoja avoimiksi jääneitä murhatutkintoja. Yksi tällainen on parinkymmenen vuoden takainen pikkutytön murha. Tutkimusryhmä on työskennellyt reilun viikon, kun Peter katoaa.

Tapahtumapaikka Ormberg on taantunut entinen pieni teollisuuspaikkakunta. Työpaikat ovat kadonneet ulkomaille. ”Kylässä asuu enää mökkiläisiä, vanhuksia ja työttömiä, jotka ovat kieltäytyneet lähtemästä.” Ormbergiin on perustettu turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskus, johon kyläläiset suhtautuvat karsaasti. Kovin moneen kylän tai vastaanottokeskuksen asukkaaseen ei tutustuta, joten mahdollisten rikollisten piiri jää hyvin rajatuksi.

Pidin Lemmikin rakenteesta. Kertojina ovat vastavalmistunut poliisi Malin ja kylässä asuva nuori poika Jake. Malin kertoo tapahtumista reaaliajassa. Jaken tarina kulkee muutaman päivän jäljessä, koska se perustuu muistikirjaan, jonka Hanne on hukannut. Malin on kotoisin Ormbergista, ja hänet on valittu tutkimusryhmään paikallistuntemuksen perusteella. Jake on sympaattinen hahmo. Hänessä on nuoren epävarmuutta ja haparoivaa itsensä etsintää, mutta tarvittaessa lujuutta ja päättäväisyyttä.

Miljöö, rakenne ja Jake. Siinä Lemmikin plussat. Jännitystäkin on toki sen verran, että viisisataa sivua tulee luetuksi pikavauhtia.

En pitänyt kirjan kannesta. Se on minusta liian raaka näin juhlakauden postaukseen. Kuvituskuvani amaryllis ei liity mitenkään kirjaan, vaikka siinä eletäänkin joulukuuta.

Camilla Grebe: Lemmikki
Suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2018, 2. painos, 507 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Husdjuret 2017

Muriel Spark: The Girls of Slender Means

 

Luin useita vuosia sitten Muriel Sparkin romaanin A Far Cry from Kensington. Pidin siitä kovasti, mutta vasta nyt tulin tarttuneeksi toiseen Sparkin kirjaan, The Girls of Slender Means.

”The May of Teck Club exists for the Pecuniary Convenience and Social Protection of Ladies of Slender Means below the age of Thirty Years, who are obliged to reside apart from their Families in order to follow an Occupation in London.”

Tyttöjen asuinpaikka on viralliselta nimeltään klubi, mutta kuten yksi tytöistä kirjassa sanoo, se on vain asuntola nuorille naisille. Ajankohta on kesä 1945. Sota on päättynyt Euroopassa, mutta jatkuu vielä muualla. Vähävaraiset, mutta hyvätaustaiset tytöt vaihtavat säännöstelykuponkeja ja lainailevat toistensa vaatteita, jos joku on päässyt poikaystävänsä kanssa juhliin. Rakkaus ja raha korostuvat tyttöjen elämässä, nimenomaan tuossa järjestyksessä.

Muutama tyttö nousee esille joukosta. Jane on töissä kustantamossa ja pyrkii intellektuellien piireihin. Hän tuo klubille mahdollisen tulevan kirjailijan Nicholas Farringdonin, joka lumoutuu tyttöjen yhteisöstä ja ihastuu vastustamattomaan Selenaan. Papintytär Joanna antaa opintojensa ohella lausuntatunteja. Häntä ihaillaan, ja lausunta kaikuu ympäri taloa. Kirjassa on runojen säkeitä, Tennysonia, Coleridgea, Edgar Allan Poeta, John Drinkwateria. Drinkwater oli minulle ennestään tuntematon.

Jane ja Selena asuvat parin muun tytön kanssa arvostetussa ylimmässä kerroksessa. Sieltä on pääsy talon katolle kylpyhuoneen kapeasta ikkunasta, jos on tarpeeksi hoikka. Vapaamielinen Selena on, Jane ei ole. Ylin kerros on muutenkin symbolinen, kirjan dramaattista loppuratkaisua myöten.

Sparkin kepeä tyyli jäi mieleeni jo edellisestä häneltä lukemastani kirjasta. Tässä minua miellyttivät erityisesti keskustelut, joissa paljastuivat ihmisten luonteet ja tavoitteet. Joskus repliikit eivät kohdanneet toisiaan lainkaan. Tyylin mukaisia ovat myös lyhyet välähdykset tulevaisuudesta. Ne ovat niin viitteellisiä, että lukija saa itse täydentää tyttöjen kohtaloita.

Vaikka kutsun Sparkin tyyliä kepeäksi, sillä voi käsitellä kipeitä henkilökohtaisia ja vakavia yhteiskunnallisia aiheita, kuten elämää maailmansodan jälkeisessä Englannissa. Tämän jälkeen yritän muistaa ottaa seuraavan Sparkin luettavakseni pitämättä välissä monen vuoden taukoa.

Muissa blogeissa: Nipvet ja Kirjaluotsi.

Muriel Spark: The Girls of Slender Means
Macmillan 1963, 183 s.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Nälkävuosi jäi minulta aikoinaan lukematta, vaikka arvelin siitä arvioita lukiessani, että se kannattaisi lukea. Nyt kun lopulta luin kirjan, voin vain todeta, että Nälkävuosi ei ole pelkästään hyvä, se on erinomainen.

Nälkätalvena 1867-68 Marja ja hänen lapsensa Mataleena ja Juho joutuvat lähtemään kerjuulle. Heidän taivallustaan säestävät viima, pakkanen ja lumi. Nälkä on kuin sisuskaluja raateleva kissa. Lääkäri Teo asuu Helsingissä aivan toisenlaisissa olosuhteissa. Helsingissä on myös senaattori Snellman, joka miettii tekemiään päätöksiä raskaan vastuun painamana.

Marjan pienen perheen kohtalo on ankea, vaikka lopussa on myös hiukkanen toivoa. Teon osuus on oikeastaan kasvutarina.

Nälkävuosi on tiivis, se ei turhaan rönsyile. Realistista kerrontaa värittävät unet ja symbolit kuten käärme ja linnut.

”Kuoleman väri on valkoinen.”

Nälkävuosi oli ilmestymisvuonnaan bloggaajien suosikkikirjoja. Hieno kirjoitus ja linkkejä muihin blogeihin on blogissa Täällä toisen tähden alla.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi
Siltala 2012, 3. painos, 141 s.

 

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Pikku Pippuri on poika, joka jätettiin vastasyntyneenä orpokodin ovelle Loangossa Kongon tasavallassa. Hänen oikea nimensä oli orpokodin papin antama lingalankielinen Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko (Kiitetty olkoon Jumala, musta Mooses on syntynyt esi-isiensä maille). Alkuun häntä kutsuttiin Moosekseksi. Nimen Pikku Pippuri hän sai vasta myöhemmin.

Pikku Pippuri asuu orpokodissa, kunnes pakenee kahden muun pojan kanssa. He päätyvät Pointe-Noiren katupoikajengiin, josta Pikku Pippuri yrittää irtautua päästyään zairelaisen ilotaloa pyörittävän naisen suosioon.

Kongon politiikka vaikuttaa suuresti Pikku Pippurin elämään. Orpokodin kovia rangaistuksia ja omia sukulaisiaan suosiva johtaja on tuuliviiri. Kun Kongo muuttuu marxilais-leniniläiseksi valtioksi, orpokodissa siirrytään opettamaan oikeaa ideologiaa presidentin puheita oppimateriaalina käyttäen. Vanha työntekijä muistelee Pikku Pippurille:

”Oi niitä aikoja, Mooses! Kaukana nykypäivästä, kun politiikka ja kasvatus sotketaan keskenään ja orpokoteja pidetään vallankumouksen laboratorioina ja teitä koekaniineina!”

Kun Pikku Pippuri on poikajengissä, kaupungin pormestari puhdistaa keskustan pojista osana vaalikampanjaansa. Myöhemmin sama mies pyrkii maaherraksi ja koventaa otteitaan tuhoamalla zairelaisten ilotalot. Siitä alkaa Pikku Pippurin elämän luisuminen entistä enemmän alamäkeen.

Kirjan tyylilaji on satiiri, mutta pohjavire on vakava. Kongon politiikan tuntemukseni on olematon, joten lukiessa tuli googlailtua ja opittua kaikenlaista maan historiasta. Poliitikkojen lisäksi satiirin kohteena ovat heimojen väliset suhteet ja kirjan loppupuolella henkisten vammojen lääkitseminen, valkoisten lääketiede ja paikallisen parantajan keinot yhtä lailla.

Pikku Pippuri on hyvä esimerkki kirjasta, joka tuli luetuksi Maailmanvalloitus-haasteen vuoksi. Haaste saa katsomaan Euroopan ulkopuolelle.

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri
Suomentanut Saana Rusi
Fabriikki Kustannus 2016, 191 s.
Ranskankielinen alkuteos Petit Piment 2015

***********

Maailmanvalloitus: Kongon tasavalta.

 

William Kennedy: Liekki rinnassa

Lainasin pinon kirjoja silloin kun pelkäsin, että kirjastot suljetaan. Joukossa oli William Kennedyn Liekki rinnassa. En tiennyt kirjasta etukäteen mitään, mutta se on julkaistu Otavan kirjastossa, jonka laatu on kokemukseni mukaan pysynyt korkeana.

Liekki rinnassa on avioliittoromaani. Se on sijoitettu kirjailijan kotikaupunkiin Albanyyn 1800- ja 1900-lukujen vaihteeseen. Edward Daugherty on köyhien irlantilaisten maahanmuuttajien jälkeläinen, sanomalehtimies, josta tulee menestyvä näytelmäkirjailija. Katrina Fitzgibbon kuuluu varakkaaseen englantilaistaustaiseen sukuun. Edwardin ystävä Maginn lausuu mielipiteensä kuultuaan Edwardin kosinnasta:

”Älä viitsi, Edward. He ovat täysin eri rotua. Noilla ja meillä on yhtä paljon yhteistä kuin lämminverisillä ja sioilla. Heidän mielestään sinun romaanisi moskiittoja rakastavat irlantilaiset kanavankaivajat ovat viemärirottia.”

Kirjan alku ei ole lupaava, kun Edward ja Maginn katsastavat vaihtoehtoja maatalousnäyttelyn takapihalle pystytetyssä huoraleirissä. Tunnelma muuttuu, kun Katrina astuu näyttämölle. Katrina on romaanin arvoituksellisin hahmo. Hän halusi mennä naimisiin Edwardin kanssa, mutta epäsäätyisen avioliiton onni ei kestänyt pitkään.

”Hän etsi jotain sellaista, mitä kukaan ei odota tältä elämältä, ja etsi sitä lujin määrätietoisin mielin, määritellen ja toteuttaen käsityksiään ilman toisten neuvoja ja suostumusta. Jonakin toisena aikana hänet olisi käsitetty askeetikoksi, sillä hän rakasti kovasti kärsimystä, sekä itsensä että muiden. Hän oli myös serafi ja elostelija, molempia niistä niin merkillisillä tavoilla, että hän tuntui kuuluvan aikaan ennen syntiinlankeemusta [- -]”

Liekki rinnassa ei ole pelkkää ihmissuhdevatvontaa. Siinä on dramaattisia tapahtumia, kuten tulipaloja ja väkivaltaisia yhteenottoja. Mustasukkaisuusmurha tuo tarinaan ripauksen rikosjuonta. Kaiken takana ovat tunteet. Kaipaus menneeseen, viha ja katkera elämänmittainen kateus.

Suomennokseen on lipsahtanut kummallinen kielivirhe. Sanan tiili monikon partitiivi on tiiliä, mutta kirjassa lukee tiilejä, vieläpä useaan kertaan.

William Kennedy: Liekki rinnassa
Suomentanut Erkki Jukarainen
Otava 2001, 298 s.
Englanninkielinen alkuteos The Flaming Corsage 1996

 

Rodrigo Hasbún: Los afectos

 

Los afectos (suomennettu nimellä Kiintymyksiä) kertoo todellisista henkilöistä, mutta kirjailijan alkusanojen mukaan teos on fiktiota, joka on saanut vaikutteita historiallisista henkilöistä ja tapahtumista.

Hans Ertl pakeni perheineen 50-luvulla Saksasta Boliviaan. Hän oli työskennellyt Leni Riefenstahlin kameramiehenä ja oli myös arvostettu valokuvaaja. Boliviassa hän jatkoi dokumenttielokuvien tekemistä. Perheeseen kuuluivat vaimo ja kolme tytärtä. Kirja alkaa, kun Ertl ottaa kaksi vanhinta tytärtään Monikan ja Heidin mukaan tutkimus- ja kuvausretkelle, jonka tarkoitus on löytää viidakosta inkojen myyttinen aarrekaupunki Paitití.

Los afectos kertoo perheen hajoamisesta ja perheenjäsenten ajautumisesta kauas toisistaan. Keskipisteenä on isän suosikkitytär Monika ja hänen reittinsä vasemmistolaiseen toimintaan ja taistelijaksi Che Guevaran perustaman Bolivian kansallisen vapautuksen armeijan jäänteisiin.

Suurimman osan perheen tarinasta kertovat kaksi nuorempaa tytärtä. Monikaa katsotaan ulkopuolelta, välillä kaikkitietävän kertojan silmin, välillä äänessä on sisarten lisäksi Monikan lanko ja lyhytaikainen rakastaja. Perheen ongelmien taustalla on isän poissaolo pitkillä kuvausmatkoilla sekä hänen syrjähyppynsä. Äiti oli yksinäinen, eikä oikein sopeutunut Boliviaan. Monika muistutti isäänsä ja heidän välillään vallitsi vahva viha-rakkaussuhde.

Omalla tavallaan kaikki perheenjäsenet jäivät yksin. Nuorin tytär Trixi toteaa, että kenelläkään heistä ei ollut onnea rakkaudessa.

Los afectos on Bolivian historialla maustettu intensiivinen kertomus erään perheen kohtalosta. Suomennoksesta Kiintymyksiä on kirjoitettu blogissa Kirjaluotsi.

Rodrigo Hasbún: Los afectos
Literatura Random House 2015, 140 s.

***********

Maailmanvalloitus: Bolivia.

Mohsin Hamid: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä

 

Pakistanilaisen Mohsin Hamidin Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä on kirjoitettu näennäisesti self help -kirjaksi. Lukujen otsikot ovat tyyliin Muuta kaupunkiin, Hanki koulutus, Älä rakastu, Karta idealisteja, Tee työtä omaan laskuusi, ja niin edelleen. Varsinaisesti kirja kertoo yhden nimettömäksi jäävän miehen elämäntarinan, joka seuraa välillä paremmin, välillä huonommin lukujen otsikoita.

Nouseva itä näyttäytyy kaoottisena. Perheen muutettua maalta kaupunkiin mies asuu lopun elämänsä miljoonakaupungissa, jonka esikuva lienee kirjailijan syntymäkaupunki Lahore, nykyisin kymmenmiljoonainen metropoli. Kaupunki kasvaa hallitsemattomasti. Pohjaveden pinta laskee koko ajan. Mies tekeekin omaisuutensa myymällä vettä. Varallisuuserot ovat valtavat. Mies nousee köyhien asuttamalta alueelta, jossa viemärit ovat avo-ojia, upeaan taloon, jonka turvallisuudesta vastaa vartija. Bisneksiä hoitaessaan hän istuu luksusauton takapenkillä. Etupenkillä on turvamies aseen kanssa. Mikään toimi ei onnistu, ellei tunne korruptiokäytäntöjä.

Sattumalla on oma osansa menestyksessä. Isoveli laitettiin töihin heti, kun hän oli tarpeeksi vanha ja isosisko naitettiin nuorena. Perheen kolmantena lapsena mies pääsi kouluun. Hän aloitti jopa yliopistossa, mutta opinnot jäivät kesken.

”Vaikka yliopisto nauttii valtion tukea, se kuuntelee herkällä korvalla rahan tahtoa. Pientä maksua vastaan tenttivalvojat katsovat vieruskaverilta lunttaamista läpi sormien. Suuremmasta maksusta joku muu voi tulla suorittamaan tentin puolestasi. Vielä suuremmasta maksusta mitään tenttiä ei tarvita, ja tyhjä paperi muuttuu kuin taikaiskusta parhaaksi arvosanaksi.”

Ohje, jota päähenkilömme ei noudattanut, oli Älä rakastu. Hänen ikuisen kaipuunsa kohteeksi muodostui samalla kadulla asunut kaunis tyttö, jolla ei myöskään ole nimeä. Hän on vain kaunis tyttö. Kaunis tyttö perusti oman sosiaalisen nousunsa ulkonäkönsä varaan. Sekä päähenkilön että kauniin tytön tekee sympaattiseksi heidän välisensä side, joka vaikuttaa koko ajan jossakin taustalla ja jonka he kumpikin tunnistavat, vaikka eivät tapaa toisiaan vuosikymmeniin.

Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä on toisaalta satiirinen, toisaalta tunteellinen kertomus ihmiselämästä kehittyvässä, tai ainakin muuttuvassa Pakistanissa.

Blogissa Mummo matkalla kirja sykähdytti, ilahdutti, itketti ja riemastutti. Annelin lukuvinkit piti kirjaa kuvauksena Pakistanista yhteiskunnallisine ja sosiaalisine ongelmineen.

Mohsin Hamid: Kuinka lyödä rahoiksi nousevassa idässä
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2019, 215 s.
Englanninkielinen alkuteos How to Get Filthy Rich in Rising Asia 2013

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2020: 7. luukku

Kuva © Niina T., Yöpöydän kirjat -blogi.

Monet kirjailijat ovat kirjoittaneet joulutarinoita. Esittelen tässä kaksi keskenään hyvin erilaista kertomusta.

Fedor Dostojevski: Poika Kristuksen joulujuhlassa

Dostojevskin joulutarina on sydäntäsärkevän järkyttävä. Sen ensimmäinen osa on Kerjäläispoika. Siinä kirjailija kertoo kaupungilla näkemistään kerjäävistä pojista, joiden kotioloja hän epäilee ankeiksi ja usein viinaan hukkuviksi ja joiden tulevaisuuden hän ennustaa rikosten täyttämäksi. Ensimmäinen osa luo taustan toiselle osalle, joka on varsinainen joulutarina.

Pieni, korkeintaan kuusivuotias poika herää aamulla kosteassa ja kylmässä kellariasunnossa ja löytää äitinsä kuolleena. Myöhemmin päivällä nälkä saa pojan lähtemään liikkeelle. On joulu. Paleleva poika katselee ikkunoista lämpimissä kodeissaan juhlivia ihmisiä. Ihmeellisen kauniin näyteikkunan luota hän joutuu pakenemaan isompaa poikaa. Hän piiloutuu halkopinon taakse ja paleltuu. Silloin hän pääsee valoon ja lämpöön, paikkaan, jossa on muita lapsia, ihana joulukuusi, äiti ja Kristus. Hän on Kristuksen joulujuhlassa paleltuneille lapsille.

Tarina on Dostojevskin kannanotto köyhien lasten surkeisiin elinolosuhteisiin. Se näkyy sanoista, joilla hän lopettaa kertomuksensa.

”Miksi minä olen sepittänyt tällaisen tarinan, joka sopii niin huonosti tavanomaiseen, järkevään, kirjailijan päiväkirjaan? Ja olen vielä luvannut kirjoittaa etupäässä todellisista tapahtumista! Asian ydin onkin juuri siinä, että minusta näyttää että tämä kaikki olisi voinut tapahtua todellisuudessa – tarkoitan sitä, mikä tapahtui kellarissa ja puupinon takana. Mutta mitä tulee tuohon juttuun Kristuksen joulujuhlasta – en tosiaankaan osaa sanoa teille, voisiko sellaista tapahtua vai ei?”

Mika Waltari: Kirjailijan joulu

Toinen joulutarina on kepeämpi, jotta joulutunnelmasta ei tulisi liian surullinen.

Jonakin joulun aluspäivänä kertoja on kirjakaupassa ja näkee siellä ihailemansa kirjailijan, jonka hän on tavannut kerran aiemmin. Kirjailija suostuu lähtemään hänen kanssaan kahville. Lyhyen keskustelun aikana kirjailija valittaa epävarmoja tulojaan, arvostelee teilaavia kriitikoita ja kertoo inhoavansa joulua. Joulua hän inhoaa siksi, että joutuu kirjoittamaan siitä ansaitakseen rahaa.

”Ei ole sellaista joulua, jota en olisi elänyt mielikuvituksessani. Olen kirjoittanut lumisesta joulusta ja sateisesta joulusta ja äidin joulusta ja lapsen joulusta ja isoäidin joulusta ja joulupukin joulusta ja tinasotamiesten joulusta ja nuken joulusta. Rikkaiden joulusta ja köyhien joulusta ja sairaiden joulusta ja terveiden joulusta, vieläpä elefanttien joulusta –.”

Nyt kirjailija ei keksi aihetta. Hän tuntee aivojensa olevan ”kuin tyhjäksi puhallettu muna”. Hän saisi hyvän palkkion, joka pelastaisi perheen joulun, jos saisi joulutarinan kirjoitetuksi seuraavaksi päiväksi. Kertoja saa idean ja ehdottaa aiheeksi kirjailijan joulua. Kirjailija innostuu heti.

”Kirjailijan joulu, joulukuusi, keittiöstä tulee kinkun käryä, tytär leikkii onnellisena matolla, isä istuu nojatuolissa lukien hyviä arvosteluja uudesta kirjastaan, taiteen ihailijoilta on tullut lahjoja. Loistava ajatus, mitähän, jos todella mielikuvituksessani viettäisin kirjailijan joulun.”

Me kaikki lukemisen ystävät odotamme joulua ja uusia kirjoja, jotka (Waltaria mukaillen) ”voivat muutamiksi katoaviksi hetkiksi kylläisinä joulunpyhinä muuttaa elämän rikkaammaksi kuin ennen.”

Kuudes kalenteriluukku avautui eilen blogissa Kirjamies. Kahdeksanteen luukkuun pääsemme kurkistamaan huomenna blogissa Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Fedor Dostojevski: Poika Kristuksen joulujuhlassa
Suomentanut Eila Salminen
Venäjänkielinen alkuteos Maltšik u Hrista na jolke, 1876
Kirjassa Valkeat yöt, Karisto 1981


Mika Waltari: Kirjailijan joulu, 1933
Kirjassa Vallaton Waltari, WSOY, 2. painos 1983

Anni Kytömäki: Kultarinta

Otin Kultarinnan luettavakseni, kun Margarita valittiin Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi. Arvelin, että Kytömäen kirjoihin olisi hyvä tutustua, kun ne noteerataan noin korkealle. Lukiessani huomasin pian, että olin luonut Kultarinnasta väärän ennakkokäsityksen. En ollut kiinnittänyt huomiota sen ajankohtaan. Kirjassa liikutaan vuosien 1903 ja 1937 välisenä aikana. Varsinkin keskitytään vuoden 1917 tapahtumiin ja siihen, miten ne vaikuttavat sodassa hävinneellä puolella olleiden – tai hävinneellä puolella olleeksi luultujen – elämään vuosikymmenten ajan.

Päähenkilöt Erik ja Malla ovat isä ja tytär. Kultarinnassa pidin erityisesti Mallan äidin Lidian ja Erikin epäsäätyisen rakkaustarinan hienovireisestä kuvauksesta. Erik ei saa ilmaistuksi tunteitaan ennen kuin äärimmäinen tilanne pakottaa. Muutenkin Erik on usein kuin unissakävijä elämässään.

Erik on suuren kartanon poika, josta tulee biologi. Hänellä ja hänen isällään on metsästä täysin vastakkainen käsitys. Vuonna 1917 he ovat yhdessä tutkimassa metsää.

”Painan sormeni kaarnaa rikkoviin palokoroihin ja leikkaan puukolla näytteitä lahopuilla kasvavista käävistä. Raaputan haavanrunkoja ja tuijotan silmästä silmään tummakatseista siipioravaa, joka kurkistaa kolonsa suuaukosta aliseen maailmaan. Kun eläin palaa lepopaikkaansa, ja oikaisen niskani, isä on poissa. Hän on lähtenyt selvittämään puutavaran määrää ja laatua, kuljetusmahdollisuuksia, käyttökohteita ja markkina-arvoa. Minä ryhdyn tutkimaan elämää puiden kuorella, oksistossa, maahan kaatuneiden runkojen alla ja sisällä. Vedän keuhkoihin ilmaa, joka on täynnä viherhiukkasista utuavaa happea ja tuhansien olentojen lämmintä hengitystä.”

Erik opettaa Mallan kulkemaan metsässä ja tarkkailemaan sen elämää. Hän siirtää oman luontorakkautensa tyttöön. Vaikka olen maalta kotoisin, en ole mikään metsässä samoilija. Kultarinnan metsämystiikka karhuineen ei vedonnut minuun yhtä paljon kuin ihmiset ja heidän kohtalonsa. Kaunista Kytömäen luontokuvaus tietysti on.

Paksut kirjat eivät ole minulle mikään ongelma. Luen niitä mielelläni. Kultarinnan yli 600 sivua lukiessani tuli välillä kuitenkin mieleen, että kirja olisi kaivannut tiivistämistä.

Blogissa Poplaari on paljon linkkejä Kultarinnan arvioihin.

Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus 2014, 644 s.

Kuukauden nobelisti Jacinto Benavente: Los intereses creados

Jatkan espanjalaisten nobelistien parissa. Jacinto Benavente oli näytelmäkirjailija. Hänen tuotantonsa oli todella laaja. Näytelmiä hän kirjoitti yli 160. Los intereses creados on niistä tunnetuin. Se on suomennettu nimellä Veijareita. Alkuperäistä nimeä vastaisi paremmin esimerkiksi Yhteiset edut.

Prologissa, jonka esittää päähenkilöistä huijari Crispín, näytelmää kutsutaan farssiksi. Siinä onkin vaikutteita commedia dell’artesta, kuten henkilöhahmot Harlekiini ja Kapteeni, rikas vanha mies ja hänen tyttärensä ja tietysti rakastunut pari.

Näytelmän alussa Crispín ja hänen kumppaninsa Leandro saapuvat pieneen kaupunkiin rahattomina, ainoana omaisuutenaan hyvät vaatteet, Leandron komea ulkomuoto ja Crispínin oveluus. Crispín uskottelee majatalon isännälle Leandron olevan jalosäätyinen merkkihenkilö.

Idea väärästä henkilöllisyydestä on tuttu monesta näytelmästä, mutta tässä sitä laajennetaan niin, että lähes kaikki henkilöt ovat huijareita. Edellä mainitut Harlekiini ja Kapteeni ovat asuneet majatalossa ilmaiseksi jo pitkään, ja he liittoutuvat Crispínin ja Leandron kanssa. He tuntevat doña Sirenan, joka on esittänyt kaupungissa hienoa naista, mutta on nyt rahapulassa. Hänkin tulee mukaan juoneen, jossa on tarkoitus päästä käsiksi kaupungin mahtimiehen señor Polichinelan rahoihin naittamalla Leandro tämän ainoalle lapselle Silvialle. Ja kuinka ollakaan, señor Polichinelan menneisyys on niin hämärä, että sen paljastuminen merkitsisi hänen tuhoaan.

Suunnitelma sujuu muuten menestyksekkäästi, mutta Silvia ja Leandro rakastuvat oikeasti. Leandron tunnontuskat johtavat hänet kertomaan kaiken Silvialle. Loppukohtauksessa velkojat vaativat Crispíniä ja Leandroa vangittaviksi. Silvia uhmaa isäänsä ja ilmoittaa menevänsä naimisiin Leandron kanssa. Lopulta kaikki vaativat señor Polichinelaa suostumaan yhteisen edun nimissä. Näytelmä päättyy rakkautta ylistävään puheeseen, jonka Silvia kohdistaa suoraan yleisölle.

Los intereses creados on farssi, jossa on ytimekkäitä huomioita elämästä ja ihmisistä.  Silvia sanoo loppupuheessaan, että oman edun tavoittelun ja petosten keskelle laskeutuu silloin tällöin sydämeen auringon ja kuun valosta sidottu rakkauden säie, joka näyttää että elämässä on jotain jumalaista.  Crispín maalailee doña Sirenalle elämää juhlaksi, jossa musiikilla peitetään sanoja ja sanoilla ajatuksia. Crispín esittää myös ajatuksen, että ihmisessä on jalo ja alhainen puolensa, ja että hän palvelijana hoitaa halveksuttavat teot Leandron puolesta. Crispín on tapahtumien moottori.

Minä pidin tästä näytelmästä. Sillä on vankat juuret näyttämötaiteen historiassa, mutta se on tarpeeksi omaperäinen erottuakseen.

Näytelmän suomennoksesta Veijareita on kirjoitus Jokken kirjanurkassa.

 

Jacinto Benavente: Los intereses creados
Catedra 1992, 126 s. (sisältää johdannon 48 s.)
Näytelmä vuodelta 1907