Vuoden 2015 luetut

Vuoden viimeisenä päivänä on aika luoda katsaus luettuihin kirjoihin. Luin tasan 80 kirjaa. Tuota luokkaa luettujen kirjojen määrä on yleensäkin ollut. Kirjoista 48 oli romaaneja (ilman dekkareita), dekkareita oli 24, elämäkertoja 3, runokirjoja 3, lastenkirjoja 1 ja lisäksi 1 vähän vaikeasti määriteltävä, ehkä lähinnä filosofinen teos. Päätän usein, että vähennän dekkareiden lukemista, mutta ei se onnistu, koska ne ovat minun rentoutumiskirjojani.

Kirjojen ilmestymisvuodet ovat alla olevassa taulukossa. Luulen lukevani paljon vanhempaa kirjallisuutta, mutta taulukko näyttää toista. Olen lukenut jopa 4 vuonna 2015 ilmestynyttä kirjaa. Joskus vuoden uutuuksia ei tule luetuksi lainkaan.

Noin neljäsosa kirjoista oli suomalaisia. Osuus tuntuu pysyvän vakiona. Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haaste nosti Ruotsin lisäksi muutkin Pohjoismaat listalle. Osiossa Muut on kirjoja seuraavista maista: Kanada ja Ranska 3 kappaletta, Hollanti, Puola ja Saksa 2, Argentiina, Italia, Japani, Kreikka, Sveitsi, Unkari, Venäjä ja Viro 1. Lisäksi Elias Canettia en osaa sijoittaa mihinkään maahan. Häntä kutsuisin mieluiten eurooppalaiseksi.

En ole aikaisemmin pitänyt tilastoa siitä, mistä lukemani kirjat ovat päätyneet minulle, mutta nyt selvitin tuotakin. Odotetusti kirjastosta kirjoja on eniten, noin puolet. Ostoksiakin on neljäsosa, arvostelukappaleita muutama. Otsikon "kierrätys" alla on kirjoja eri lähteistä: kirjabloggaajien keskuudessa kiertäviä, ystäviltä lainattuja, kirjaston kierrätyshyllystä, bookcrossingia.

Luin kirjat pääosin suomeksi, mutta 5 kirjaa luin espanjaksi ja yhden kirjan saksaksi, ruotsiksi ja englanniksi. Kirjailijoista oli miehiä 62,5 % ja naisia 37,5 %, tyypillinen jakautuma. Minulle uusia kirjailijoita oli 47,5 %.

Vuoden luetuimmat kirjapostaukseni ovat olleet:

1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
2. Patrick Modiano: Villa Triste
3. Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
4.  Lionel Shriver: Poikani Kevin
5. William March: Komppania K

Kirjabloggaajien 1. klassikkohaasteeseen lukemani Alastalon salissa on ollut lukijamäärältään aivan ylivoimainen. Se oli myös minulle itselleni vuoden hienoin lukukokemus.

Heidi Köngäs: Hertta

Heidi Köngäs on niitä suomalaisia nykykirjailijoita, jonka teoksia en ollut lukenut aikaisemmin. Hertassa minua kiinnosti aihe eli Hertta Kuusinen ja hänen epätavallinen poliittinen elämänsä. Kirja keskittyy Kuusisen ja Yrjö Leinon rakkaustarinaan, joka kulki yli sotavuosien, mutta kyllä tämä on nimensä mukaisesti Hertan kirja.

”Palaan saunalle, sisällä ei ole yhtä kylmä kuin ulkona. Kamiina on tosin jäähtynyt, minä olen jäähtynyt, maa on lumen alla. Annan huopikkaiden olla jalassa, lattia on kylmä. Tekisi mieli juoda lisää teetä, mutten ota. Edessä on vielä pitkä päivä, lounaaksi on muisto eilisestä ruislimpusta, - -”

Talvisodan ajan Hertta ja Leino piileskelivät yhdessä. Jatkosodan aikana Hertta oli vankilassa, ”turvasäilössä”. Sodan jälkeen hän jatkoi aktiivista poliittista toimintaa ja hänet valittiin eduskuntaan.

Hertta on tässä hyvin inhimillinen vahvuuksineen ja heikkouksineen. Hän uskoo aatteeseensa ja on kova tekemään töitä (ei kuitenkaan kotitöitä, niistä huolehtivat äiti ja anoppi). Hän on vapaamielinen ja sosiaalinen ja siskonsa mukaan hyväuskoinen. Suurin suru on poika Juri, jonka Hertta jätti lastenkotiin lähtiessään Suomeen tekemään puoluetyötä ja jonka Hertta luuli tapaavansa pian uudelleen, mutta jota ei nähnyt enää koskaan.

Sodan jälkeen entinen absolutisti ja myöhempi alkoholisti Leino oli ministerinä kahdessa hallituksessa. Köngäs esittää hänet selkärangattomana naisiin menevänä nahjuksena, joka toimi Etsivän keskuspoliisin ilmiantajana. Tällä viikolla (28.12.) Helsingin Sanomissa Köngäs perusteli näkemystään. Tämän tyyppisessä kirjassa romaanihenkilöä ja historiallista henkilöä on mahdoton erottaa toisistaan. Sama koskee tietysti myös Hertta Kuusista, sillä emmehän me voi tietää, mitä hän on oikeasti ajatellut. Joka tapauksessa minusta oli kummallista, että kirjan Hertta Kuusinen olisi rakastunut kirjan Yrjö Leinoon. Vaikka mistä sitä tietää. Sydämen asioita ulkopuolisen on joskus mahdoton ymmärtää.

Hertan ja Leinon lisäksi kirjassa saa äänen Esko Riekki Etsivästä keskuspoliisista ja hänen kauttaan poliittisen kentän toinen ääripää. Luulen, että kirjan kokemiselle on eduksi, jos lukijalla on edes jollakin tasolla tietoa ajankohdan historiallisista tapahtumista.

Kiihkeästä aiheesta huolimatta Hertta on selkeä, hallittu ja rauhallinen kirja. Olen lukenut (minulle epätyypillisesti) peräkkäin kaksi tänä vuonna ilmestynyttä suomalaista romaania, Hertan ja Yöperhosen. Näistä kahdesta Hertan tyyli vetosi minuun enemmän.

Heidi Köngäs: Hertta

Otava 2015, 285 s.

Kannen suunnittelu Anna Lehtonen

Katja Kettu: Yöperhonen

”Jostain syystä mieleen tulee Valkokenraalin shakkilaudasta anastamani musta nappula. Olenko tehnyt viimeisen ja samalla suurimman virheen elämässäni? Pelannut kuitenkin väärin kierroksin ja nyt elämä on ohitse, ennen kuin alkoikaan. Hahmo lähestyy nopein harppauksin, tunnen pihkan ja pontikan tuoksahduksen. Kuiskaan ääneti syntymättömälle lapselleni, vastoin parempaa tietoani. – Elä pelkää. Kyllä me pärjätään.”

En ole lukenut Kätilöä, joten Yöperhonen on ensimmäinen Katja Ketulta lukemani kirja. Alkuasetelma on varmaan kaikkien kirjallisuutta seuraavien tiedossa. Valkokenraalin 15-vuotias raskaana oleva tytär Irga loikkaa (hiihtää) Neuvostoliittoon. Siellä hän joutuu Vorkutan hiilikaivosten vankileirille. Vuosi on 1937.

Mitä kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen? Kieli. Kieli, jossa on paljon pohjoisen murresanoja, minulle outoja, sekä uusia sanayhdistelmiä ja yllättäviä adjektiiveja. Lukeminenkin oli välillä kiemuraista. Alun lainaus kirjan prologista ei ole tässä mielessä kuvaava. Yöperhosen käännösoikeudet on myyty moneen maahan. Tulee haastetta kääntäjille.

Odotin pelkkää Irgan selviytymistarinaa, mutta Yöperhosessa onkin kaksi aikatasoa. Yhtä paljon kuin Irgasta kerrotaan hänen pojantyttärestään Vernasta, joka on vuonna 2015 Marinmaalla Lavran kylässä. Verna on tullut Lavraan isänsä kutsusta, mutta isä on kuollut, ehkä murhattu, juuri ennen tytön saapumista. Menneisyyden salaisuudet kohtaavat nykyhetken.

Ja onhan kirjassa vielä tämä Vova. Hänestä ei sen enempää, paitsi että hänen osuutensa vei tarinan mielikuvitukselliselle tasolle. Minulle olisivat riittäneet vankileiri ja Marinmaan nykyelämä. Varsinkin luonnonuskomusten kuvaus oli kiehtovaa.

Yöperhonen on ollut tämän vuoden bloggaussuosikkeja. Esimerkiksi Oksan hyllyltä -blogissa on linkkejä muiden kirjoituksiin.

Katja Kettu: Yöperhonen

WSOY 2015, 326 s.

Päällyksen maalaus Eemil Karila

Arvostelukappale

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Luin aikaisemmin tänä vuonna Ohlssonin Daavidintähdet, joka on erinomainen dekkari. Paratiisiuhrit on Fredrika Bergman -sarjan edellinen osa, joten luin nämä kirjat väärässä järjestyksessä. Lukemista tuo ei haitannut.

Yleensä välttelen kirjoja (ja elokuvia), joissa lentokoneet joutuvat vaaraan. Kuitenkin luin Paratiisiuhrit, vaikka tiesin etukäteen, että siinä kaapataan lentokone. Tukholmasta New Yorkiin lentävän koneen WC:stä löytyy heti lähdön jälkeen viesti, että koneessa on pommi, joka räjäytetään, jos Ruotsin ja Yhdysvaltojen viranomaiset eivät toteuta kahta uhkavaatimusta.

Ruotsin turvallisuusviranomaiset ja poliisi yrittävät selvittää, kuka voisi olla uhkauksen takana. Yhteistyö yhdysvaltalaisten kollegojen kanssa kangertelee. Asetelmasta huolimatta jännitys ei nouse odotusten mukaisesti. Kirjassa jahkaillaan ja toistetaan vähän väliä, että aikaa on vähän. Ajan vähyyden olisi varmasti voinut tuoda esille muutenkin kuin sanomalla. Kiireen tuntua ei synny.

Aihe on ajankohtainen. On terroristeja, maahanmuuttoa, käännytyksiä ja ennakkoluuloja, mutta myös ihmissuhdeongelmia ja tunteita. Aineksia on, mutta Paratiisiuhrit oli kuitenkin pienoinen pettymys Daavidintähtien jälkeen.

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

Suomentanut Pekka Marjamäki

WSOY, Bon-pokkari 2014, 434 s.

Kannen kuva Michael Balderas

Ruotsinkielinen alkuteos Paradisoffer 2012

Kirjabloggaajien joulukalenterin 15. luukku

Kuva: Niina T / Yöpöydän kirjat

Kirjabloggaajien joulukalenterin eilisessä luukussa Kaisa Reetta T paneutui joulukorttien historiaan. Huominen luukku aukeaa blogissa P. S. Rakastan kirjoja. Kaikki kalenteriin osallistuvat blogit on listattu Hyönteisdokumentti-blogissa. Tänään aiheena ovat

Lapsuuden joululahjakirjat

Lapsuusjoulujen paras hetki oli, kun lahjojen avaamisen jälkeen pääsi uppoutumaan uuteen kirjaan. Lukeminen jatkui joulupäivänä, koska silloin ei kyläilty. Tapaninpäivänä oli lukutauko. Silloin käytiin mummolassa.

Olen säilyttänyt joululahjakirjani, tai ainakin suurimman osan niistä. Kirjoihin on merkitty vuosi ja joissakin on myös lahjan antajan nimi. Tähän postaukseen olen koonnut kuvia ja pieniä muisteluita lahjakirjoista. Kirjani ovat 1960-luvulta, vanhin vuodelta 1962 ja tuorein vuodelta 1969.

Lasten Runotar oli minulle rakas kirja. Se näkyy kuluneesta kannestakin, mutta sisältä vielä enemmän: olen alleviivannut runoja ahkerasti. Runottaressa on suomalaisia runoja Kantelettaresta alkaen. On Topeliusta, Leinoa, Hellaakoskea, on Kirsi Kunnasta, Yrjö Jylhää, Saima Harmajaa... Iloisia runoja ja vähän surullisempia runoja, mutta ihania kaikki.

Meillä oli kotona äitini Anna- ja Runotyttö-sarjat. Kotikunnaan Rilla ilmestyi suomeksi vasta 1962, joten sitä äidilläni ei ollut. Olen enemmän Runotyttö-ihmisiä, mutta Anna-sarjakin tuli luetuksi moneen kertaan, myös oma Kotikunnaan Rillani. Kaksi muuta kirjaa kuvassa ovat Rauha S. Virtasen Tuntematon Selja ja Luumupuu kukkii. Tuntematon Selja on Selja-kirjoista juuri se, josta en oikein pitänyt sen omituisen aiheen vuoksi. Sen sijaan Luumupuu kukkii oli suosikkejani. Siinä Kati-tyttö pyrkii oppikouluun. Aihe lienee kaukainen peruskoulun kasvateille.

Merja Otavan Kuuvuosi ja oikeanpuoleinen Aila Meriluodon Meidän linna ovat enemmän nuorten- kuin lastenkirjoja. Meidän linnasta olen blogannutkin Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen. Luin tietysti myös poikien kirjoja Tarzaneista alkaen, mutta en yleensä saanut niitä lahjaksi. Suuren Käärmeen luolan antoi minulle veljeni, joka tietysti luki sen myös itse.

Nuorten Toivekirjaston kirjat kuuluivat minun lapsuuteeni. Lisen ja Lotten salaisuutta rakastin. Villin lännen Katin luin myös monta kertaa. Sen sijaan en edes muistanut, että minulla on yksi Astrid Lindgrenin Kalle Blomkvist -kirja.

Villikissa katsoo lasin takaa on lahjakirja vuodelta 1969. Lahjan antaja ei tiennyt, että olin silloin jo siirtynyt toisenlaisiin kirjoihin. Luin Villikissan luultavasti vain kerran, mutta muistelin, että siinä oli erikoinen aihe, ja nyt luin kirjan uudelleen. Ja todella - kirja on varsin poliittinen. Siinä puolustetaan demokratiaa ja vastustetaan diktatuuria. Kirjailija Alki Zei on kreikkalainen ja hän on joutunut välillä lähtemään Kreikasta poliittiseksi pakolaiseksi. Villikissan päähenkilö Melia asuu Samoksen saarella 1930-luvulla. Sivulta 40 löytyi tällainen kohta:

"He [pakolaiset Turkin puolelta] ahtautuivat veneisiin ja laivoihin ja kaikkeen, mikä vain kellui veden pinnalla, ja purjehtivat ulapan yli meidän saarelle turvaan. Satamalaituri oli tulvillaan väkeä. Heillä ei ollut minne mennä ja he nukkuivat taivasalla keskellä katua."

En halua lopettaa kirjoitustani surullisiin tunnelmiin, koska joulu on tulossa ja toivo pitää säilyttää. Otan Lasten Runottaresta Arvid Lydeckenin joulurunon, jonka osasin lapsena ulkoa ja joka saa minut edelleen hyvälle tuulelle.

SAMMAKKOJEN JOULUAATTO

Vanha vaari, lähdeneuvos Kurr-Kurr-Kvaa,

nojatuoliin väsyneenä istahtaa.

Joulukuusi palaa. Mieleen hiipii salaa

joulurauha tuoden myötään joulutunnelmaa.

Vanha muori Raa-Raa tarjottimen tuo.

Kurr-Kurr-Kvaa siihen katsehensa luo.

− Kiitos, hyvä Raa-Raa! Kärpäspaisti on

kaikkein paras jouluherkku vanhan sammakon!

Onko joku joululahjakirjoistani sinulle tuttu? Onko sinulla omia rakkaita joululahjakirjoja?

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Tapani mukaan luin tämän viimevuotisen suosikin vasta tänä vuonna, kun sain kirjan lainaksi ystävältäni. En ollut voinut välttyä kuulemasta kirjasta jotakin etukäteen, mutta sen olin ohittanut, että kirjailija on sveitsiläinen ja alkuperäiskieli on englannin sijaan ranska.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta on pitkä (pitkitetty) rikosromaani. En osaa sanoa dekkari Keltaisen kirjaston kirjasta. Siinä selvitetään, mitä tapahtui 33 vuotta sitten, kun 15-vuotias Nola Kellergan katosi ja vanha nainen murhattiin. Selvittely alkaa, kun Nolan ruumis löydetään kirjailija Harry Quebertin pihalle haudattuna. Quebertin entinen oppilas ja hyvä ystävä, yhden menestyneen kirjan kirjoittanut Marcus Goldman ryhtyy selvittämään tapausta.

Asiaa vatvotaan edestakaisin kahdeksansadan sivun verran, vaikka ainakin dekkarien lukijalle on alusta asti selvää, mihin suuntaan ollaan menossa. On tässä tietysti aiheena muutakin kuin rikos eli kirjoittaminen ja rakkaus. Sekä Harry Quebert että Marcus Goldman ovat kärsineet valkoisen paperin kammosta ensimmäisen kirjansa ilmestymisen jälkeen. Vanha ajatus kirjailijasta muiden elämän varkaana esiintyy tässäkin.

Suuri ainutkertainen rakkaus, jota kaikki eivät koskaan koe, on kirjan teemoja.

”Ja silloin, sen viisitoistavuotiaan tytön takia tajusin, etten varmaan ollut ikinä ollut oikeasti rakastunut. Ettei monikaan tiennyt, mitä rakkaus on. Että ihmiset oikeastaan tyytyivät pitämiseen, kaivautuivat mitäänsanomattoman elämän leppoisaan vaivattomuuteen tajuamatta, että on ihmeellisiä tunteita, joita ilman elämä ei oikeastaan ole elämisen arvoista.”

Vaikka kirjoitin edellä aika nuivasti, niin Totuus Harry Quebertin tapauksesta on niitä kirjoja, joka vie mukanaan siinä mielessä että kun sen aloittaa, haluaa lukea sen nopeasti loppuun. Ja se kyllä onnistuu, sillä kirja on hyvin nopealukuinen. Luin sen vajaassa viikossa, vaikka juuri sillä viikolla minulla oli tavallistakin vähemmän aikaa käytettävissä lukemiseen.

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Suomentanut Anna-Maija Viitanen

Tammen Keltainen kirjasto 2014, 809 s.

Ranskankielinen alkuteos La vérité sur l’affaire Harry Quebert 2012

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Synkkä niin kuin sydämeni on psykologinen rikosromaani. On siinä tietysti myös arvoitusta. Kertojana on Aleksi Kivi, jonka äiti katosi, kun poika oli 13-vuotias. Nyt Aleksi on yli 30-vuotias ja uskoo, että äiti murhattiin ja uskoo myös tietävänsä, kuka oli murhaaja. Aleksi hakeutuu olettamansa murhaajan lähipiiriin. Aikatasoja on monta. Eniten liikutaan nykyajassa, mutta katkelmat menneisyydestä, varsinkin ajasta juuri ennen äidin katoamista, johdattelevat kohti ratkaisua.

Kirjan kieli on erilaista kuin rikosromaaneissa yleensä. Se on välillä jopa lyyristä, varsinkin kuvatessaan luontoa. Metaforia on runsaasti. Pidin kielestä. Aleksin työpaikka on kartano meren rannalla. Sään vaihtelu ja meren vaihtuva ilme on taustana Aleksin mielentiloille. Välillä käydään Helsingin öisillä kaduilla ja tunnelmaan tulee Helsinki-noiria. Joissain kohdissa, varsinkin rikkaiden ihmisten kuvauksessa, on vaikutteita kovaksikeitetyistä dekkareista, vaikka Aleksi ei olekaan yksityisetsivä, vaan oman taakkansa kantaja.

Vähän epäuskottava oli juonen rakastumis- tai ehkä paremminkin hullaantumishaara. Sellainen on usein tämäntyyppisissä kirjoissa. Muuten pidin kirjasta. Täytyy lukea Tuomaista lisää.

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni

Like 2014, 302 s.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2013

Sain kirjan kustantajalta. Kiitos!

Kuukauden nobelisti André Gide: Pastoraalisinfonia

Ranskalainen André Gide sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1947. Hänen teoksiaan on suomennettu vain muutama, vaikka hänen tuotantonsa on laaja. Olen lukenut monta vuotta sitten Vääränrahantekijät, josta en muista paljonkaan.

Pastoraalisinfonian minäkertoja on protestanttipappi, joka ottaa huostaansa tätinsä kuoltua ilman holhoojaa  jääneen sokean tytön, Gertruden. Papilla on vaimo ja monta lasta, mutta hän tuntee olevansa velvollinen huolehtimaan huonosti kohdellusta tytöstä. Täti oli vain pitänyt Gertruden hengissä, hän ei ollut edes päässyt liikkumaan ulkona. Papin perheessä Gertrude kehittyy uskomattoman nopeasti. Hän oppii lukemaan sokeainkirjoitusta ja alkaa osoittaa taipumusta omaperäiseen ajatteluun.

Gertrude on myös kaunis ja alusta alkaen lukija tietää, kuinka käy. Papin vaimo huomaa miehensä rakastuneen paljon ennen kuin mies myöntää tunteensa edes itselleen. Vanhemman miehen ja nuoren tytön rakkaus ei ole ainutlaatuinen aihe, päinvastoin, mutta Pastoraalisinfonia tuo suhteeseen uskonnollis-filosofisen näkökulman. Pastori hakee Raamatusta oikeutusta tunteelleen.

”Onko Kristuksen pettämistä, onko evankeliumin vähentämistä tai profanoimista, jos siinä näkee ennen kaikkea menetelmän onnelliseen elämään pääsemiseksi? Ilo, jota meidän epäilymme ja sydäntemme kovuus estävät tuntemasta, on kristitylle pakollinen tila.”

Papin mielestä Gertrude on täydellinen, koska hän on sokea. ”Jos te olisitte sokeita, teissä ei olisi syntiä.” Sen sijaan pastori itse harhautuu jopa olemaan mustasukkainen pojalleen.

Pastoraalisinfonian sisältö syvenee lopussa, kun Gertrude leikataan ja saa näkönsä. Sen jälkeinen ratkaisu ei ole yksinkertainen, eikä sellainen jota olisin osannut odottaa. Ilmaus on kliseinen, mutta sanon kuitenkin, että Pastoraalisinfonia on sivumääräänsä suurempi teos.

Pastoraalisinfoniasta on blogattu mm. Ullan Luetuissa kirjoissa ja Morren maailmassa. Muista Giden teoksista löysin postauksen vain kirjasta Ellei vehnänjyvä kuole blogista Marjatan kirjaelämyksiä.

Kuukauden nobelisti André Gide: Pastoraalisinfonia

Suomentanut Reino Hakamies

Otava 1947, 154 s.

Ranskankielinen alkuteos La Symphonie pastorale 1919