tiistai 30. heinäkuuta 2013

Eeva Tikka: Pelon muistikirjasta (Kide-haaste)

Luettu 5/6
Novellissa Pelon muistikirjasta Emilia on kuulunut pelolle pienestä pitäen. Nyt hän on jo vanha, asuu kaupungissa, jonka läpi virtaa joki. Emilia ei uskalla kulkea siltoja pitkin joen yli. Hänen paras ystävänsä Selma-Maria on muuttanut joen toiselle puolelle ja Emilian pitäisi uskaltaa. Miehensä käsipuolessa Emilia onnistui kulkemaan siltojen yli, mutta mies on kuollut.

Novellissa on perinteisiä symboleja, joki elämän ja silta muutoksen symbolina. Emilia pääsee irti pelosta, kun hän menee sillalle katsomaan keväällä saapuneita koskikaroja.
”Hän kuulee viserryksen, se kantautuu hänen luokseen läpi kosken kohinan ja liikenteen melun. Se läpäisee kirkkaana kaiken, myös hänen mielensä se lävistää pelottomuudellaan. On mahdollista elää, on mahdollista kestää ja uskaltaa. On mahdollista olla tässä paikassa.”

Lainasin Eeva Tikan novellikokoelman Haapaperhonen lukumaratonia varten, mutta en lukenut sitä maratonin aikana, vaan nyt jälkikäteen. Kokoelmassa on neljätoista lyhyttä novellia. Monessa on aiheena luopuminen, usein luopuminen toisesta ihmisestä, joko kuoleman kautta tai muuten. Kuolema voi viedä myös rakkaan koiran. Yhdessä novellissa tyttö joutuu luopumaan hevosestaan, koska isä jää työttömäksi.

Tikan novelleissa luonto on tärkeä. Linnut, kuten edellä esittelemässäni novellissa (ja monessa muussa), tai perhoset, kuten niminovellissa. Luonnonsuojelu myös. Vanhat haavat ja liito-oravat.  Suomaisema ja taustalla kuuluvat Vapon koneet. Minkit häkeissään.

Kokoelmasta huomaan taas sen, kuinka vaikeaa lyhyissä novelleissa on luoda mieleenpainuvia kohtaloita ja tunnelmia. Näissäkin on taitavaa kieltä ja hyviä aiheita, mutta todennäköisesti novellit unohtuvat pian.

Eeva Tikka: Haapaperhonen
Gummerus 2002, 172 s
Kannen kuvat Saara Tikka, kannen suunnittelu Liisa Holm

maanantai 29. heinäkuuta 2013

Pekka Hiltunen: Sysipimeä

”Jollakin oudolla tavalla tyttö oli jopa ihailtavan vahva, Lia ajatteli. Hän huokui aggressiivista itsevarmuutta, siinä vahvuudessa olisi voinut kellua.

Mistä näitä tulee? Lia mietti. Mistä tulevat nämä nuoret, jotka saattavat olla näin välinpitämättömiä muista? Nuoret, joille muut ihmiset ovat vain astinlautoja tai esteitä.
Trilleri Sysipimeä on jatkoa Hiltusen ensimmäiselle kirjalle Vilpittömästi sinun, jota en ole lukenut. Vaikka Sysipimeä on itsenäinen teos, olisi ollut hyvä, että edellinen kirja olisi ollut luettuna.

Suomalainen Mari johtaa Lontoossa Studiota. Minulle jäi epäselväksi, mikä Studio oikeastaan on. Siellä työskentelee muutama ihminen, ja ilmeisesti heidän tavoitteenaan on ’tehdä hyviä asioita’. Välttämättä ei siis ratkoa rikoksia, vaikka Sysipimeässä sitä tehdäänkin. Rahaa ja resursseja Studiolla tuntuu olevan lähes rajattomasti. Minulle ei selvinnyt, mistä rahat tulevat. Koko Studio vaikutti epäuskottavalta. Epäuskottavaa oli myös se, että kaksi suomalaista naista, psykologi Mari ja graafikko Lia, peittoavat Englannin poliisivoimat vakavan rikoksen ratkaisemisessa. Lialle riittää muutama tunti ampumisen harjoittelua ratkaisevan tärkeän taidon oppimiseen. Tapahtumia katsotaan Lian näkökulmasta.

Jos ei välitä noista epäuskottavuuksista, niin Sysipimeä on OK trilleri. Rikokseen johdattelevat mustat videot, joita alkaa ilmestyä YouTubeen. Yhtenä kirjan teemana onkin ihmisten käyttäytyminen verkossa. Toinen teema on pyrkimys julkisuuteen ja julkkisten fanitus, ja tässä vääristynyt, sairaalloinen fanitus. Homofobiakin on rikoksen taustalla. (Tietämättä kirjasta mitään satuin lukemaan tämän heti John Irvingin kirjan Minä olen monta jälkeen.)

En kirjoita tarkoituksella enempää Sysipimeän juonesta. Jos joku haluaa tietää kirjasta enemmän, niin siitä on kirjoitettu blogeissa paljon. Laitan tähän linkin blogiin P.S.Rakastan kirjoja, josta löytyy lisää linkkejä.

Pekka Hiltunen: Sysipimeä
WSOY 2012, 362 s

lauantai 27. heinäkuuta 2013

John Irving: Minä olen monta

Tällä kirjalla on selkeä ja tärkeä suvaitsevaisuuden sanoma. Kertoja Bill Abbott on kirjailija. Eräs ärtynyt sivuhenkilö sanoo hänelle jotakin, joka kertoo paljon myös tästä kirjasta.
”Te saatte kaikki nämä seksuaaliset äärimmäisyydet näyttämään normaaleilta sitä te teette. Niin kuin tuon Geen, tuon tytön, tai mikä hän nyt sitten onkaan tai miksi hän on muuttumassa. Te luotte henkilöitä, jotka ovat seksuaalisesti ”erilaisia”, niin kuin te sanotte tai ”sekaisin” niin kuin minä sanon ja odotatte sitten että me tuntisimme heitä kohtaan myötätuntoa tai surua tai jotain.”
”Aivan, sitä minä teen, enemmän tai vähemmän”, minä sanoin.
Bill huomaa jo 13-vuotiaana ihastuvansa ”vääriin” ihmisiin. Hän on biseksuaali, aikuisena hänellä on suhteita sekä miesten että naisten kanssa. Ensimmäinen ihastus on kirjastonhoitaja neiti Frost, joka antaa Billille luettavaksi Dickensin Suuria odotuksia. Sen luettuaan Bill päättää ryhtyä kirjailijaksi. Ei ole mikään ihme, että Irving käyttää tässä Dickensiä, joka on hänen suurin esikuvansa.

Tavallista suoremman sanoman ohella kirjassa on paljon tuttua. On painia (aika harvoissa Irvingin kirjoissa ei ole painia) ja sana ’karhu’ esiintyy, tällä kerralla homosanastossa. Ja kirja on täynnä mitä erikoisimpia henkilöhahmoja. Ihanin on Billin isoisä, sahanomistaja Harry, joka toteuttaa haluaan pukeutua naiseksi esittämällä paikallisen harrastajateatterin näytelmissä naisrooleja. Teatteri on muutenkin paljon esillä. Ibsenin näytelmiä ruoditaan, koska teatterin dramaturgi on norjalainen, joka ”oli oikea skandinaavisen masennuksen ja melankolisten aavistelujen perikuva”. Ibseniäkin tärkeämpiä ovat viittaukset Shakespearen näytelmiin. Niitä esitetään Billin koulussa hänen isäpuolensa johdolla. Myrskyssä Billin rooli on Ariel, jonka sukupuoli oli ”muuttuvainen”.

Irvingin kirjoissa on usein joku järkyttävä onnettomuus. Tämän kirjan järkytyksestä vastaavat loppupuolen kuvaukset aidsiin kuolevista ystävistä.

Minä olen monta keskittyy Billin nuoruusvuosiin, vaikka sen lopussa Bill on yli 60-vuotias. Kouluvuosien kuvauksen välissä raotetaan Billin aikuiselämää. Kuvattuna aikana homoseksuaalisuus muuttuu rikoksesta ainakin jossain määrin hyväksytyksi. Kun Bill 2000-luvulla opettaa osa-aikaisesti entisessä koulussaan, siellä on oma LHBT-ryhmä (lesbo, homo, biseksuaali, transsukupuolinen). Sellaista ei Billin nuoruudessa voinut edes kuvitella.

Minä olen monta on hyvä kirja, vaikka se ei yllä aivan Irvingin huippujen tasolle. Varsinkin loppu hajoaa vähän. Esimerkiksi käynti Madridissa isää tapaamassa on minusta turha.

Joka tapauksessa on hienoa, että Irving kirjoitti tämän kirjan.

John Irving: Minä olen monta
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi, Keltainen kirjasto 2013, 604 s
Englanninkielinen alkuteos In One Person 2012

torstai 25. heinäkuuta 2013

Lahiri: Tuore maa (ja maratonpohdiskelua)

Tuoreessa maassa on kertomuksia, jotka on jaettu kahteen osaan. Ensimmäisen osan viisi kertomusta eivät liity toisiinsa muuten kuin teemaltaan. Toinen osa on nimetty ’Hema ja Kaushik’ ja sen kolmessa kertomuksessa esiintyvät samat henkilöt.

Koko kirjan teema on intialaisten maahanmuuttajien kotiutuminen Yhdysvaltoihin. Painopiste on toisen polven maahanmuuttajissa, jotka ovat syntyneet Yhdysvalloissa tai muuttaneet sinne lapsina. Muuttaneen perheen isä on yleensä hyvin koulutettu tai hän kouluttautuu USA:ssa lisää, niin että perheet ovat hyvätuloisia. Ankein kohtalo on useinkin vaimolla. Avioliitot ovat sovittuja, eikä rakkautta ole. Vaimo ei käy töissä, vaan hänen tehtävänsä on palvella miestä ja lapsia. Kertomus nimeltä Hell-Heaven kuvaakin yhden tuollaisen vaimon yksinäistä osaa.

Muuten tarinoissa ovat keskiössä teini-ikäiset ja nuoret aikuiset, joista on kasvanut amerikkalaisia. Heidän ongelmansa ovat samoja kuin kenen tahansa saman ikäisen. On kommunikointivaikeuksia vanhempien kanssa, avioliiton arkipäiväistymistä lasten teon jälkeen, alkoholiongelma tai petollinen seurustelukumppani.

Ensimmäisen osan tarinat olivat minusta kyllä mielenkiintoisia, mutta aika tavanomaisia intialaistaustasta huolimatta. Toisen osan kolme kertomusta olivat vahvempia, vaikka niissäkään viimeisen surullinen loppu ei ollut kovin omaperäinen. Näistä kertomuksista keskimmäinen, Vuoden loppu, oli kirjan paras. Parikymppisen Kaushikin äiti on kuollut muutama vuosi aikaisemmin ja hänen isänsä menee uudelleen naimisiin nuoren, mutta vanhanaikaisen intialaisen lesken kanssa, jolla on kaksi alle kymmenvuotiasta tytärtä. Isän uusi avioliitto koskee Kaushikiin niin, että siitä seuraa välirikko ja Kaushik pakenee kodista, jossa on ollut joululomalla.
”En kaivannut kenenkään seuraa. En ollut koskaan ennen matkustanut yksin ja sain selville että pidin siitä. Kukaan koko maailmassa ei tiennyt, missä olin, kukaan ei voinut mitenkään tavoittaa minua. Olisin voinut olla vainaja, pako antoi minun  maistaa sitä huikeaa mahtia joka äidilläni oli ikuisesti.”
Jhumpa Lahiri: Tuore maa
Suomentanut Kersti Juva
Tammi, Keltainen pokkari 2012, 434 s (ensimmäinen suomenkielinen painos 2008)
Englanninkielinen alkuteos Unaccustomed Earth 2008


Lukumaratonista vielä vähän

Luin Tuoreen maan toisen osan eilisen (24.7) lukumaratonin aluksi. Sen jälkeen luinkin vain John Irvingin uusimman kirjan ja alun Pekka Hiltusen trilleristä. Toimin siis eri tavalla kuin suurin osa maratoonareista, jotka lukivat useita ohuita kirjoja. Keskittyminen lähes kokonaan vain yhteen kirjaan sopi minulle. Lukeminen ei oikeastaan poikennut normaalista lukemisestani muuten kuin noin 16 tunnin kestoltaan. Juuri edellisellä viikolla olin esimerkiksi lukenut Adichien kirjaa kahdeksan tuntia yhtenä päivänä. Uppoutuminen kirjaan on ollut minulle aina helppoa.

Maratonilla minulla ei ollut mitään sivumäärätavoitetta, eikä aikatavoitetta. Lopetin, kun alkoi nukuttaa liikaa. En katsonut lukiessani kelloa ja unohdin sivunumerotkin, kun kirja vei mukaansa. En halunnut tehdä maratonista suorittamista, vaan tavallista pitemmän lukujakson. Noin se toimikin hyvin. Ei tullut mitään ’maratonkrapulaa’, eivätkä edes vanhat ja huononäköiset silmäni temppuilleet. Olen jatkanut lukemista tänään normaaliin tahtiin.


Maratonissa kiusasi ainoastaan se, etten lukiessani ehtinyt seurata muiden etenemistä. Saattaa olla, että kun seuraava yhteinen lukumaraton järjestetään, jättäydyn kannustusjoukkoihin, vaikka kokemus olikin miellyttävä.

Maratonin maalissa


Aloitin maratonin klo 8:00 aamulla ja lopetin klo 00:40. Voisin vielä lukea aamulla, mutta aion nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, joten päätän maratonini tähän. Kirjoitan myöhemmin tuntemuksistani, mutta tässä on yhteenveto lukemastani (yhteensä 801 s):

Jhumpa Lahiri: Tuore maa, II osa, 147 s
John Irving: Minä olen monta, 604 s
Pekka Hiltunen: Sysipimeä, 50 s alusta

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Maraton alkaa klo 8:00

Aamiainen on syöty ja Hesari silmäilty. Aloitan lukumaratonin klo 8:00. Luen ensin loppuun Jhumpa Lahirin kirjan Tuore maa, joka on minulla kesken. Tuore maa ei ole romaani, vaan kertomuskokoelma. Tarinoissa on sama teema eli Yhdysvaltoihin muuttaneiden intialaisten juurtuminen uuteen kotimaahan.

Tarkoitukseni on päivittää tänne maratonin etenemistä muutaman tunnin välein.

Klo 10:55
Luin Tuoreen maan loppuun (147 s) ja nyt pidän ensimmäisen kahvitauon. Tuoreessa maassa oli jäljellä kolme tarinaa, jotka kertoivat samoista ihmisistä, toisin kuin aiemmat novellit, ja osoittautuvatkin kirjan parhaaksi anniksi. Bloggaan kirjasta myöhemmin kunnolla.

Seuraavaksi teen jotain täysin vastoin kokeneiden maratoonareiden neuvoja: alan lukea kirjaa, jossa on kuutisesataa sivua. Kyseessä on John Irvingin uusin, Minä olen monta. En ole koskaan vältellyt paksuja kirjoja, päin vastoin pidän niistä. Olen lukenut lähes kaikki Irvingin teokset ja tiedän, että ne ovat sujuvaa luettavaa. Siksi tämä valinta.

Kiitos tsemppiviesteistä!

Klo 14:15
Ruokatauko. Pasta on kypsymässä. Tein kastikkeen eilen, lisään tänään vain katkaravut.

Irving etenee tasaisen varmasti. Kertoja on kirjailija, joka ihailee Dickensiä (kuten Irving itse), ja on nuoruusvuosinaan sukupuoli-identiteetiltään häilyvä. Hitaan lukuvauhtini vuoksi saattaa jäädä maratonini ainoaksi kirjaksi.

Klo 17:30
Kahvitauon paikka. Irving on puolivälissä. Minä olen monta on hyvin tyypillistä Irvingiä kaikkine rönsyineen.

Maratonissa on ainakin yksi erinomainen puoli: syön jäätelöä ja suklaata hyvällä omallatunnolla. Eihän ilman suklaata voi lukea koko päivää!

Klo 20:40
Neljäsosa Irvingistä jäljellä! Nyt on teeaika. Vähän harmittaa, ettei tänään ole tarennut lukea parvekkeella.

Klo 00:40
Luin Irvingin loppuun (604 s). Sen jälkeen aloitin vielä Pekka Hiltusen Sysipimeän, jota luin 50 sivua. Nyt lopetan maratonini ja menen nukkumaan.


sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

Puolikas keltaista aurinkoa on niitä kirjoja, jonka haluaisi lukea heti kokonaan. Koska sivuja on kuutisensataa, se ei ollut mahdollista. Luin kuitenkin yhtenä päivänä yli 400 sivua, ja koska lukuvauhtini on aika hidas (tässä kirjassa noin 50 sivua/tunti), niin tulin tehneeksi ennakkoharjoituksen keskiviikon lukumaratonia varten.

Kirja kertoo Biafran sodasta. Olen sen ikäinen, että tuo sota oli ensimmäisiä kansainvälisiä tapahtumia, joita seurasin. Lapsena en tietenkään ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Muistan vain nälänhädän ja kuvat nälkään riutuvista lapsista. Puolikas keltaista aurinkoa on tietysti fiktiivinen teos, mutta se perustuu Nigerian historian todellisiin tapahtumiin, ja sai minut hakemaan lisää tietoja netistä.

Näkökulma vuorottelee kolmen henkilön välillä. Ugwu on yliopistomatemaatikko Odenigbon palveluspoika. Olanna on Odenigbon tyttöystävä ja myöhemmin vaimo. Hän on hyvin varakkaasta perheestä ja on opiskellut Englannissa. Richard on valkoinen englantilainen, joka haluaisi kirjailijaksi. Hän seurustelee Olannan kaksoissisaren Kainenen kanssa. Richard osaa igbon kieltä ja käyttää ilmausta ’me’ puhuessaan biafralaisista, mutta hän on kuitenkin tavallaan ulkopuolinen.

Takakansitekstissä nostetaan esille rakkaustarina. Minusta kiinostavin ihmissuhde on kaksosten Olanna ja Kainene välinen kompleksinen yhteys. Kiehtovin hahmo on Kainene. Hän on arvoituksellinen, hänestä ei oikein pääse perille. Osasyynä on tietysti, että häntä katsotaan vain ulkopuolelta, mutta niin katsotaan radikaalia yliopistomiestä Odenigboakin ja hän tuntuu hyvin suoraviivaiselta. Kainene johtaa osaa isänsä liikeyrityksistä ja kirjan lopussa vastaa yhdestä pakolaisleiristä. Hän on ”se ruma kaksonen”, ivallinen ja itsevarma, ja ottaa valkoisen miehen rakastajakseen.

Kirjan kaksi aikatasoa ovat lähellä toisiaan. 1960-luvun alkupuolen Nigeriassa kirjan henkilöiden ainoat ongelmat ovat ihmissuhteissa. 1960-luvun lopun sodan aikaan ongelmat ovat aivan toisenlaisia. Tavoitteena on hengissä pysyminen.

Puolikas keltaista aurinkoa kertoo sodasta, jossa kuoli yli miljoona ihmistä. Sodan jaloissa siviilit näkevät nälkää ja naiset raiskataan. Armeijan johdossa kukoistaa korruptio, mutta rivisotilaat raaistuvat tai sekoavat. Adichie näyttää henkilöidensä kautta, miten tavalliset ihmiset muuttuvat ääritilanteessa ja saattavat käyttäytyä tavalla, jota eivät itsekään ymmärrä toisissa oloissa.

Biafran sodan jälkeen on käyty ja käydään muita sotia. Samoin kuin Nigerian ja Biafran kohdalla, ulkovallat valitsevat puolensa poliittisten, ja erityisesti taloudellisten etujensa mukaan. Biafrassakin kyse oli öljystä. Kirjan joidenkin lukujen lopussa on otteita toisesta kirjasta nimeltä Maailma oli vaiti kun me kuolimme. Sitä kirjoittaa eräs tarinan henkilöistä. Lainaus tuosta kirjasta:
”Kirjailija kertoo maailmasta, joka oli vaiti kun biafralaiset kuolivat. Hänen näkemyksensä mukaan Iso-Britannia vaiensi muut esimerkillään. Se antoi Nigerialle aseita ja neuvoja ja ohjasi siten muita maita. Yhdysvalloissa Biafran katsottiin ”kuuluvan Britannian  etupiiriin”. Kanadan pääministeri sutkautti: ”Missä on Biafra?” Neuvostoliitto lähetti Nigeriaan lentokoneita ja teknistä henkilöstöä, koska innostui saadessaan mahdollisuuden vaikuttaa Afrikan asioihin loukkaamatta Yhdysvaltoja ja Isoa-Britanniaa.”

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa
Suomentanut Sari Karhulahti
Otavan Seven-pokkari 2010, 605 s (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 2009)
Kannen suunnittelu Emmi Kyytsönen
Englanninkielinen alkuteos Half of a Yellow Sun, 2006

perjantai 19. heinäkuuta 2013

Blogistanian II lukumaraton

© Nafisan / Yöpöydän kirjat
Jotkut kirjabloggaajat ovat vetäneet omia lukumaratoneja. Seurasin niitä ja ajattelin, että tuohon en ryhdy ikinä. Tänä kesänä järjestettävät yhteiset maratonit saivat minut muuttamaan mieleni. On kiehtova ajatus, että useat ihmiset lukevat 24 tuntia (melkein) yhtä aikaa.

Joten, osallistun II lukumaratoniin keskiviikkona 24.7.

Tässä kolme linkkiä:

Jos joku ei tiedä, mikä lukumaraton on, kaikista noista edellä olevista linkeistä löytyy vastaus. Kirsin kirjanurkassa on lisäksi kattavasti koottuna 10.7 järjestetyn I maratonin tulokset. II maratonin osallistujat on listattu esim. blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie ja Hys, äiti lukee nyt. Jälkimmäiseen blogiin voi ilmoittautua, jos joku vielä haluaa mukaan.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Juan José Millás: No mires debajo de la cama

No mires debajo de la cama (älä katso sängyn alle) on kolmas lukemani Millásin kirja. Niissä on ollut kaikissa sama teema: kaksoisolennot (eli ihmisen toinen puoli). Blogissa olen kirjoittanut aikaisemmin romaanista Laura y Julio.

Tässä kirjassa on hieno ympyrärakenne. Se alkaa tuomari Elena Rinconista, jolla on suhde naimisissa olevaan oikeuslääkäriin, ja palaa lopussa heihin. Välillä kierretään. Elena näkee metrossa nuoren naisen, jonka tietää heti toiseksi puoliskokseen. Nainen lukee kirjaa nimeltä No mires debajo de la cama. Elena hankkii kirjan. Seuraavaksi luetaan tuota kirjaa, jossa kerrotaan kengistä. Kengät liikkuvat tietoisuuden ja pelkän olemisen välillä. Kenkätarina saattaa olla myös Vicente Holgadon painajaisuni. Vicenten herättyä selviää, että Elenan näkemä nuori nainen, Teresa, on Vicenten tyttöystävä. Illalla Vicente menee esittäytymään Teresan vanhemmille ja sitten tarvitaankin tuomaria ja oikeuslääkäriä.

Kengät pohtivat parina olemista ja parittomuutta. Yksijalkaisen miehen kenkä kaipaa pariaan, joka haudattiin miehen amputoidun jalan mukana. Vicenten nauhakengät puolestaan haluaisivat erota ja muuttua yksilöiksi. Kengäthän ovat tavallaan yksi, vaikka niitä onkin kaksi!

Kenkien kirjoittaminen tietoisiksi oli niin absurdia, että siitä seurasi hymyilyä. Sänkyjen alla tapahtui kuitenkin kaikenlaista, eikä kirjaa voi suositella niille, joiden lapsuuden sängynalusmörkö ei ole unohtunut.

Tätä kirjaa lukiessani mietin taas erästä vierailla kielillä lukemiseen liittyvää asiaa. Millás on arvostettu kirjailija, joka on saanut useita espanjalaisia kirjallisuuspalkintoja, esimerkiksi arvokkaan Planetan. Siitä huolimatta hänen kirjansa ovat helppoja lukea. Joskus vain tarvitsee tarkistaa joku sana. Esimerkiksi dekkaristi Giménez Bartlettin kirjat ovat paljon vaikeampia. Jotenkin ajattelisi, että kirjan kaunokirjallinen arvo (mitä se sitten tarkoittaneekin) näkyisi kielessä: mitä ’arvokkaampi’ kirja, sitä vaikeampaa kieltä. Minkälaisia kokemuksia muilla on?

Juan José Millás: No mires debajo de la cama
Booket 2012, 162 s
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1999

sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot

Kristina Ohlssonista en tiennyt mitään ennen kuin luin Kirsin kirjanurkasta perusteellisen jutun hänen rikosromaaneistaan. Kirjastossa sattui olemaan Tuhatkaunot, joka on Ohlssonin toinen suomennettu kirja. Vaikka kysymyksessä on sarja, niin yhtään ei haitannut, että en ollut lukenut edellistä osaa nimeltä Nukketalo.

Ohlssonin kirjoissa rikoksia tutkii Tukholman poliisin erikoisyksikkö. Tuhatkaunoissa selvitettävänä on alkuun kaksi juttua. Eläkkeellä ollut pappi oli ampunut vaimonsa ja sen jälkeen itsensä ja jättänyt itsemurhaviestin, mutta on epäilyksiä, että heidät onkin murhannut joku ulkopuolinen. Toinen tapaus on tuntemattoman miehen yliajo, joka sekin saattaa olla murha. On varsin selvää alusta lähtien, että rikokset ovat jollakin tavalla yhteydessä toisiinsa.

Tutkimusryhmästä nousevat esille siviilitutkija Fredrika Bergman, joka on raskaana, Peder Rydh, joka joutuu tasa-arvokoulutukseen, ryhmän uusi jäsen Joar Sahlin sekä päällikkö Alex Recht. Joaria lukuun ottamatta heillä on ongelmia ihmissuhteissaan. Kirjassa keskitytään kuitenkin rikosten selvittelyyn enemmän kuin poliisien yksityiselämään.

Tuhatkaunojen rakenne on sikäli mielenkiintoinen, että lukijalle kerrotaan enemmän kuin poliisit tietävät. Lukija on esimerkiksi heti selvillä juonteesta, joka liittyy ihmissalakuljetukseen. Mitenkään erityisen yllätyksellinen Tuhatkaunot ei ole, mutta ei onneksi myöskään yksityiskohtaisen raaka. Ohlssonin kirjoja aion lukea jatkossakin.

Kristina Ohlsson: Tuhatkaunot
Suomentanut Outi Menna
Schildts 2011, 398 s
Kansi: Nina Leino
Ruotsinkielinen alkuteos Tusenskönor, 2010

torstai 11. heinäkuuta 2013

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

Luin tätä kirjaa harvinaisen hitaasti. Alussa oli hankaluuksia hahmottaa, kuka oli kenenkin serkku/lapsi/äiti, mutta ihmisten suhteet toisiinsa selvisivät pikkuhiljaa. Toinen lukemista hidastanut seikka oli runsas historia-aineisto. Välillä tuntui, että luin kirjaa Viron historiasta, enkä kaunokirjallista teosta.

Edellä oleva ei ole moite. Pidin kirjasta loppua kohti aina enemmän.

Kirjassa liikutaan kahdella aikatasolla, 1940-luvulla saksalaisten vallattua Viron ja 1960-luvulla Viron neuvostotasavallassa. Kolmesta päähenkilöstä läheisimmäksi tuli Juudit. Hän oli naimisissa Edgarin kanssa ja Oksasen jälkisanojen mukaan Edgar on varsinainen päähenkilö. Edgar menestyi missä yhteiskuntajärjestelmässä tahansa, vaikka ei niin hyvin kuin olisi halunnut. Muita ihmisiä hän käytti omana materiaalinaan ja hänen ympärillään ihmisille kävi huonosti. Hänen serkkunsa Roland oli aivan toisenlainen. Roland ei ajatellut itseään, vaan toimi Viron puolesta.

Edgarin kaltaisia ihmisiä on aina olemassa. Osa Edgarin haaveista tuntuu tällä hetkellä hyvinkin ajankohtaisilta.
, hänellä olisi avaimet kaikkiin huoneisiin, viestintäkeskukseen, filmiarkistoon ja kellareihin. Jokaisen yötä myöten säksättävän kaukokirjoittimen sylkemä viesti olisi hänen. Kaikkien kansalaisten elämät. Jokainen puhelinkeskustelu. Jokainen kirje. Jokainen liike. Jokainen suhde. Jokainen ura. Jokainen elämä.”
En ollut lukenut kirjasta yhtään arvostelua tai blogikirjoitusta. Kuitenkaan en ollut voinut välttyä tiedolta, että kirjan nimi johtuu siitä, että saksalaiset söivät kyyhkysiä. Mutta Virosta hävisi muutakin kuin kyyhkyset. Ihmiset muuttuivat, kuten Juudit.

Kun Juuditilla oli vielä kaikki hyvin, kuvaus hänen rakkaudestaan on kovin kaunis, vaikka sen kertoo Edgar.
”Nainen nousee autoon, auton sisällä syttyy yksityisiin hetkiin kuuluva valo ja autossa odottava mies nostaa kätensä naisen olkapäille, kohottaa kämmenensä koskettaakseen naisen hiuksia, korvalehteä ja heidän autonsa valo pimentää kadulta päivän, siitä tulee majakka keskelle mustaa merta eivätkä he edes huomaa sitä, koska he eivät näe ympäröivää maailmaa, he eivät tarvitse sitä, vaan sytyttävät toisensa, mies koskettaa naisen korvalehteä, valo syttyy, heidän valonsa.”
(Kirjoitin juttuni ensin ja luin muiden blogikirjoituksia vasta sitten ja huomasin, että moni on lainannut juuri tuota samaa kohtaa kuin minäkin. Vaikuttavaa.)

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Like 2012, 366 s



perjantai 5. heinäkuuta 2013

Siegfried Lenz: Kiusattu


Kiusattu on hyvin surullinen kirja. Sen miljöö on Hampurin sataman telakka, jossa hajotetaan käyttöikänsä päähän tulleita laivoja. Kertojana on teini-ikäinen Hans, jonka perheeseen on otettu kasvatiksi isän ystävän Arne-poika. Arnen isä on surmannut itsensä ja muun perheen. Ainoastaan Arne on saatu elvytetyksi. Surmatapaa ei kerrota.

Kirjan alkuperäinen saksalainen nimi on suoraan käännettynä Arnen jäämistö. Hans pakkaa Arnen tavaroita eli lukijalle selviää heti, että Arnekin on kuollut. Katsellessaan ja pakatessaan Arnen keräämiä esineitä Hans käy läpi muutamaa vuotta, jotka Arne oli perheessä. Hans on viisi vuotta Arnea vanhempi ja he asuivat samassa huoneessa. Hans oli Arnen ystävä, luotettu ja turva. Perheen kaksi muuta lasta, iältään Arnea lähempänä olleet Wiebke ja Lars ystävineen eivät hyväksyneet Arnea joukkoonsa. Syyksi he sanovat, että Arne oli erilainen, outo ja kummallinen.

Arnen outous ilmenee heti kirjan alussa seuraavasti:
”Arne oli päättänyt opetella suomea, yksinään, ilman opettajaa. Yritin huomauttaa, ettei suomea kukaan mihinkään tarvinnut, että olisi toki paljon tarkoituksenmukaisempaa opetella jokin muu kieli, vaikka englanti tai venäjä tai espanja, mutta Arne vilkaisi minua ihmetellen ja sanoi sitten: Mutta pakkohan minun on, jo pelkästään Toivon takia. Arnen mielestä hänen velvollisuutensa oli opetella suomalaisen ystävänsä Toivon kieltä, he olivat kokeneet niin paljon yhdessä, olivat kerran jopa yöpyneet teltassa metsäisellä saarella.”
Hansin – ja lukijan – mielestä Arne on harvinaisen älykäs ja rehellinen. Hän tulee hyvin toimeen aikuisten kanssa. Esimerkiksi virolainen yövartija Kalluk johdattelee hänet harrastuksensa eli perulaisen solmukielen pariin, vaikka ei yleensä edes puhu muille ihmisille. Wiebken ja Larsin porukkaan Arne ei innokkaista pyrkimyksistään huolimatta pääse. Hän on erilainen kuin muut ikäisensä.

Kiusatussa kuvataan ihmissuhteita hienovaraisesti ja herkästi. Minulle jäi kirjasta alakuloinen olo. On surullista, miten pienikin erilaisuus johtaa syrjimiseen ja minkälaiset seuraukset sillä voi olla.

Siegfried Lenz: Kiusattu
Suomentanut Oili Suominen
Gummerus 2001, 188 s
Kannen suunnittelu Heikki Kalliomaa (maalaus Per Krohg)
Saksankielinen alkuteos Arnes Nachlaβ 1999

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

P. D. James: Murhaajan mieli

Murhaajan mieli on P. D. Jamesin uran alkupään tuotantoa, mutta kirja on ilmestynyt suomeksi vasta 2011.

Murhaajan mieli on hyvin klassinen salapoliisiromaani, jossa on suljettu joukko epäiltyjä ja tiukasti rajattu murhan tekoaika. Lontoolaisessa psykiatrisessa avohoitoklinikassa murhataan hallintopäällikkö. Neiti Bolam on ollut tiukka, ehkä hiukan joustamaton, mutta aina rehellinen. Hänestä ei ole pidetty, mutta se ei oikein riitä syyksi murhaan. Klinikan työntekijöiden välillä on sekä henkilökohtaisia että ammatillisia jännitteitä, ehkä niistä löytyy syy. Tai hämärästä toiminnasta, josta neiti Bolam on vihjannut valvovalle viranomaiselle. Vaikka juttu näyttää kohtuullisen yksinkertaiselta, niin sitä selvittäessään ylikomisario Adam Dalgliesh joutuu epäilemään omaa ammattitaitoaan. Loppuratkaisu on yllättävä, mutta täysin looginen. Pidin juuri tuosta lopusta kovasti (tämä tiedoksi Sinisen linnan Marialle, jonka mielestä loppu oli liiankin ovela).

Kirja on kirjoitettu 1960-luvulla ja psykiatriset hoitotoimenpiteet ovat sen mukaisia: sähkösokkeja ja LSD-hoitoja!

Adam Dalgliesh ei ole tässä kirjassa vielä aivan sama mietiskelevä hahmo kuin Jamesin myöhemmissä romaaneissa. Pätevä rikostutkija hän kuitenkin on. Ruumiin löytänyt sihteeri Jennifer Priddy ajattelee kuulustelusta näin:
”Hänen keskustelunsa ylikomisarion kanssa oli käynyt yllättävän vaivattomasti. Hän ei tiennyt, mitä oli varsinaisesti odottanut, mutta ei ainakaan sellaista hiljaista, lempeää, matalaäänistä miestä. Ylikomisario ei ollut vaivautunut surkuttelemaan ruumiin löytämisen aiheuttamaa järkytystä. Ylikomisario ei ollut hymyillyt. Hän ei ollut ollut isällinen tai ymmärtäväinen. Hänestä oli näkynyt päälle, että hän halusi vain saada totuuden selville mahdollisimman nopeasti ja odotti kaikkien muiden tuntevan samoin. Hänelle olisi ollut vaikea valehdella, eikä Jennifer Priddy ollut edes yrittänyt.”

P. D. James: Murhaajan mieli
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2011, 271 s
Englanninkielinen alkuteos A Mind to Murder 1964

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Kuukauden nobelisti Doris Lessing: Ruoho laulaa

Ruoho laulaa on Doris Lessingin esikoisteos. Se on hieno esikoiskirja, mutta niinpä Lessingistä tulikin Nobel-kirjailija.

Kirjan rakenne on harvinainen. Heti aluksi kerrotaan, että Mary, rhodesialaisen maanviljelijän Dickin vaimo, on tapettu ja että surmaaja on avioparin palvelija Moses. Siitä eteenpäin kirjassa kerrotaan kronologisesti, miten tähän on päädytty.

Kaksi asiaa nousee esille: valkoisten englantilaisten rasismi ja Maryn ja Dickin avioliitto.

Kirjan tapahtumat ovat 1900-luvun ensimmäiseltä puoliskolta. Loppupuolella viitataan muutaman kerran toiseen maailmansotaan. Englantilaiset maanomistajat pitävät mustaa alkuperäisväestöä alemman tason olioina, hädin tuskin ihmisinä. Heitä käytetään halpoina työntekijöinä.  Kun Mary joutui valvomaan töitä Dickin sairastuttua malariaan, hän löi yhtä työntekijää ruoskalla.
”Hän ajatteli: valittaako hän poliisille että minä löin häntä? Se ei pelottanut häntä, se suututti häntä. Valkoisen farmarin suurin närkästyksenaihe on se, ettei hänen anneta lyödä alkuasukkaitaan ja että jos hän lyö, he voivat valittaa poliisille – harvoin he sen tosin tekevät. Häntä raivostutti ajatella, että tuolla mustalla elukalla oli oikeus valittaa hänestä, valittaa valkoisen naisen käytöksestä.”
Ruoho laulaa herätti ilmestyessään huomiota kuvatessaan suorasukaisesti rotujen välisiä suhteita. Lessing oli asunut Rhodesiassa, joten hän tiesi, mistä kirjoitti.

Maryn ja Dickin avioliitto on epäonnistunein, mitä olen kirjallisuudessa tavannut. Toinen on mennyt naimisiin satunnaisen haavekuvan kanssa, toinen taas, koska on jo 30-vuotias ja ympäristö painostaa. Mary oli itsenäinen töissä käyvä kaupunkilaistyttö, eikä hänellä ollut mitään valmiuksia kohdata elämää köyhällä maatilalla. Dick ei menestynyt kuten muut valkoiset tilanomistajat. Hän oli taitamaton ja epäonninen. Aloitti aina jotakin uutta, joka jäi kesken. Dick rakasti maata ja Mary halusi rahaa päästäkseen pois.

Lopulta Mary istuu helteessä kuuman peltikaton alla sohvannurkassa tekemättä mitään. Nykyisin hänen diagnoosinsa olisi vakava masennus.

Mikään hyvän mielen kirja Ruoho laulaa ei ole. Lukijassa vaihtelevat tunnetilat ovat kiukku ja suru.

Doris Lessingin kirjoja on suomennettu paljon. Kaikista en löytänyt blogikirjoituksia, mutta aika monesta sentään:
Kultainen muistikirja (kiiltomato.net)
Kesä ennen pimeää (P.S. Rakastan kirjoja)
Parempien ihmisten lapsi (Nenä kirjassa)
Hyviin naimisiin (Illuusioita)
Myrskyn varjossa (Jokken kirjanurkka)
Lumous haihtuu (Illuusioita)
Muutoksen aika (Illuusioita)
Erittäin kissamaista (Luetut, lukemattomat)
Eloonjääneen muistelmat (Koko lailla kirjallisesti)
Musta madonna (Marielkan lukupäiväkirja)
Viides lapsi (Saran Kirjat)
Ihon alla (Anni Sinnemäki)
Varjossa vaeltaja (Täällä toisen tähden alla)


Doris Lessing: Ruoho laulaa
Suomentanut Eva Siikarla
Tammi, Keltainen kirjasto 2007, 2. painos, 281 s (1. painos 1978)
Englanninkielinen alkuteos The Grass Is Singing 1950