Marina Tsvetajeva: Piru

Novellihaaste 2/6

Löysin teoksen Piru ja muita kertomuksia kirjaston novellihyllystä etsiessäni aivan toista kirjaa. Venäläinen Marina Tsvetajeva oli minulle täysin tuntematon kirjailija. Kun hain hänestä tietoja, huomasin, että kirjallisessa sivistyksessäni oli ollut aukko. Tsvetajeva eli vuosina 1892-1941. Hän oli lyyrinen runoilija ja runoilijana häntä varsinaisesti arvostetaan. Kertomuskokoelman alussa olevassa muutaman sivun omaelämäkerrassa Tsvetajeva sanoo: ”Kaikki proosani on omaelämäkerrallista.”

Piru on pitkä kertomus pikkutyttö Marinasta, jota piru houkuttelee. Piru asuu isosisko Valerian huoneessa, jossa on kirjakaappi ja siellä kirjoja, joita pitää lukea salaa äidiltä. Omaelämäkerran mukaan kirjoittaminen oli Tsvetajevan mieliharrastus viisivuotiaasta lähtien. Pirussa hän kirjoittaa, että runoilijan kohtalona on yksinäisyys.

Hain sanaa, jolla voisin kuvata Tsvetajevan tyyliä Pirussa ja lopulta löysin: impressionistinen. Tunne vahvistui Chagallin taulut mieleen tuovassa kohdassa, jossa Marina näkee jumalanpalveluksen aikana itsensä leijumassa ruusunpunaisessa mekossa kirkon kupolin alla.

Piru ja muita kertomuksia sisältää Pirun lisäksi esimerkiksi kertomuksia Tsvetajevan isästä ja muusta suvusta sekä muistokirjoituksen Rainer Maria Rilkelle. Kaikki henkilöt esiintyvät omilla nimillään. Tsvetajevan isä perusti Moskovaan nykyisen Puškin-museon (alkuperäiseltä nimeltään Aleksanteri III:n museo). Tsvetajevan suhde varhain tuberkuloosiin kuolleeseen äitiin oli vaikea, hän koki suhteen rakkaudettomaksi, ja sillä oli suuri vaikutus hänen kirjoittamiseensa.

Ajattelematta sen kummemmin Tsvetajevan kertomusten pinnan alla olevia merkityksiä niitä voi lukea kuvauksina vallankumousta edeltäneestä Venäjästä ja varsinkin sivistyneistön elämästä. Tyyli on joskus vaikealukuista. Pitkissä lauseissa lainauksineen, väliviivoineen ja huutomerkkeineen ajatus pyrkii katoamaan. Äärimmäinen esimerkki on seuraava lainaus (lainauksen ”hän” on Tsvetajevan äiti):

”‒ olin sanomassa ainoastaan kristillisyydellään, mutta en voikaan, sillä muistaessani sanat ”ei ole kreikkalaista eikä juutalaista” en voi, sillä hänelle juutalaiset olivat ”kreikkalaisia” rakkaampia ‒ ja kaikkien noiden (lukemattomien) ”ainoastaan” yläsävelenä, johtotähtenä niin hänen kuin minunkin elämässäni ‒ tolstoilaisella ”vastavirtaan”! ‒ vaikka omaa verta, kaikkea ympäröivää (seisovaa vettä!) vastaan.”

Novellilla Piru osallistun Kide-haasteeseen ja koko kirjalla Piru ja muita kertomuksia Jaanan Venäjää valloittamaan -haasteeseen, kategoria venäläiset naiskirjailijat.

  

Marina Tsvetajeva: Piru ja muita kertomuksia

Suomentanut Elina Kahla

Like 2006, 255 s

Kertomukset on kirjoitettu 1930-luvulla

Pirkko Arhippa: Kipunuora

Olen kirjoittanut aikaisemmin Pirkko Arhipan kirjasta On ruusu punainen ja siinä yhteydessä selitin, miksi minusta on joskus mukava lukea Arhipan dekkareita välipalakirjoina. Tässä yksi syy lisää: ne ovat perinteisiä siistejä kuka-sen-teki -dekkareita. Siisteydellä tarkoitan, että kirjoissa ei kuvailla verisiä raakuuksia.

Kipunuorassa pyöritään Turun yliopiston kulttuurientutkimuksen laitoksella. Intiaanikulttuureihin erikoistunut julkkisprofessori murhataan. Selviää, että suosittu professori on ollut naistenmies. On kaksi ex-vaimoa, yksi nykyinen ja lisäksi huvittelu- tai rahastusmielessä rakastajattaria. Professorilla on ollut myös taipumusta julmaan leikinlaskuun ja piikittelyyn. Murhaajaehdokkaita siis löytyy.

Tapausta tutkii Arhipan turkulaispoliisien uusin tulokas ylikonstaapeli Tiia Vuoristo. Muut tutut poliisit ovat lomalla tai sairaana. Vähän huvittavalta tuntuu, että Tiia näyttää selvittävän murhaa lähes yksinään. Tietysti hän saa murhaajan selville. Minäkin arvasin ensimmäisen tekijän, mutta en toista. Mitä tuo tarkoittaa, selviää lukemalla!

Pirkko Arhippa: Kipunuora

Kustannus-Mäkelä 2010, 237 s

Juan José Millás: Laura y Julio

Juan José Millás on espanjalainen kirjailija ja toimittaja. Hänellä on laaja tuotanto ja hänen romaanejaan on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle, ei kuitenkaan suomeksi. Olen lukenut häneltä aiemmin romaanin Dos mujeres en Praga (kaksi naista Prahassa). Siitä hän sai vuonna 2002 palkinnon Premio Primavera de Novela, joka on yksi monista espanjalaisista kirjallisuuspalkinnoista.

Laura y Julio alkaa, kun aviopari Laura ja Julio saa tiedon, että heidän ystävänsä ja seinänaapurinsa Manuel on joutunut onnettomuuteen ja sen seurauksena koomaan. Vähän ajan kuluttua Laura haluaa erota ja vaatii Juliota muuttamaan. Julio majoittuu salaa Manuelin asuntoon, joka on peilikuva hänen ja Lauran asunnosta. Hän alkaa käyttää Manuelin deodoranttia, parranajokonetta, vaatteita...

Julio elää peilimaailmassa varjoelämää. Millás käyttää asuntoja ihmisen konkreettisen ja abstraktin puolen kuvina. Hän vertaa ihmisen ruumista asuntoon, joka voi olla tyhjä tai jonka oikealla tai vasemmalla puolella ihminen asuu. Muistan mystisen asunnon myös kirjasta Dos mujeres en Praga.

Millás on hyvä kirjailija, mutta hänen kirjojaan on mukava lukea ihan vain siksikin, että hän kirjoittaa nyky-Espanjasta ja tapahtumat sijoittuvat Madridiin.

Juan José Millás: Laura y Julio

Booket 2011, 190 s

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2006

Karin Fossum: Minä näen pimeässä

”Kaikissa on hyviä puolia, kaikilla on omat taitonsa, kaikilla on oikeus kunnioitukseen sellaisina kuin ovat. Niin me ihmiset haluamme ajatella. Mutta on olemassa läpimätiä olioita ja minä olen juuri sellainen, en voi kuin myöntää sen, että saatan olla joissakin tilanteissa hirveä, niin hirveä että pelästyn itsekin.”

Olen aina pitänyt Karin Fossumia samantapaisena kirjailijana kuin Ruth Rendell. Rendell on kirjoittanut sarjaa komisario Wexfordista. Fossum kirjoittaa komisario Sejeristä. Lisäksi molemmat kirjoittavat psykologisia rikosromaaneja mitä omituisimmin kieroutuneista ihmisistä. Minä näen pimeässä kuuluu jälkimmäisiin.

Alun sitaatti esittelee Riktorin, sairaanhoitajan, joka on töissä vanhusten saattohoito-osastolla. Riktor on yksinäinen. Hänellä ei ole ystäviä, eikä hänellä ole koskaan ollut naista. Töissä hän ihailee enkelimäistä hoitaja Annaa. Vapaa-aikanaan hän istuu puistossa katselemassa suihkulähdettä. Puistossa käy säännöllisesti samoja ihmisiä: nuori äiti kehitysvammaisen tyttärensä kanssa, vanha juoppo, käsitöitä tekevä eläkeläisrouva, läheisessä vastaanottokeskuksessa asuva musta jättiläinen. He kaikki esiintyvät Riktorin elämässä niin, että hän alkaa kuvitella, että on olemassa jonkinlainen kaava, jonkinlainen suunnitelma häntä varten.

Ajattelin jo kirjaa lainatessani, että saattohoito-osasto on ankea paikka tapahtumille. Kirjan alussa onkin kohtaus, jossa Riktorin käytös oli sellaista, etten olisi halunnut lukea lisää samanlaista. Onneksi kirja suuntautuikin hieman toisaalle. Kirjan juoni on ovela, kun murhat ja murhaajat sekoittuvat. Riktor on päähenkilönä kuitenkin niin epämiellyttävä, että kirja ei ollut sellaista luettavaa, jota olen tottunut Fossumin romaaneilta odottamaan.

Karin Fossum: Minä näen pimeässä

Suomentanut Tarja Teva

Johnny Kniga 2012, 223 s

Norjankielinen alkuteos Jag kan se i mørket, 2011

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956

Luin tämän runokirjan ensimmäisen kerran jo 1970-luvulla. Nyt huomasin muistavani siitä parhaiten runon LUKEVAN TYÖLÄISEN KYSYMYKSIÄ, jossa on säkeitä kuten

Caesar löi gallialaiset.
Kai hänellä ainakin kokki oli mukanaan?

Ja runon OPISKELUN YLISTYS alku

Opiskele perusasiat! Se ei ole
koskaan myöhäistä
niille, joiden aika on tullut!

saa Kristiina Halkolan laulamaan päässäni. Hella Wuolijoelle kirjoitetun runon SUOMALAINEN MAISEMA viimeiseltä riviltä löytyy usein siteerattu lause

Vaikenee kansa kahdella kielellään.

Brita Polttila on valikoinut ja suomentanut kokoelman runot. Mukana on myös neljä Arvo Turtiaisen ja kaksi Elvi Sinervon suomennosta. Jälkisanoissaan Brita Polttila kirjoittaa halunneensa antaa lukijalle käsityksen Brechtin laaja-alaisuudesta runoilijana. Kirjassa onkin rakkausrunoja, laulettaviksi tarkoitettuja runoja, kantaaottavia ja julistavia runoja, sekä hyvin henkilökohtaisia runoja.

Suurin osa runoista on kirjoitettu 30-luvulla Hitlerin Saksassa ja 40-luvulla maanpaossa Ruotsissa, Suomessa ja Yhdysvalloissa. Kirjoitusajankohdasta huolimatta ne ovat iättömiä. Esimerkiksi runon PROPAGANDAN VÄLTTÄMÄTTÖMYYDESTÄ alkupuolella mainitaan Göring, mutta viimeisen säkeistön sanat ovat olleet – ja ovat – totta monessa maassa.

Vielä yksi asia panee vähän epäilemään
propagandan tavoitteita: Mitä enemmän meidän maassa
                                 on propagandaa
sitä vähemmän on kaikkea muuta.

  

Bertolt Brecht: Runoja 1914-1956

Valikoinut ja suomentanut Brita Polttila

Tammi 1976, viides painos, 134 s

Anita Brookner: Säädytön liitto

Blogiani seuranneet tietävät, että olen kirjoittanut jo monesta Anita Brooknerin kirjasta. Säädytön liitto on hankintani Helsingin kirjamessuilta viime syksynä. Pidän Brooknerin kirjoista, koska ne ovat tiiviitä. Niissä käsitellään yhtä asiaa, jossa pysytään ilman turhia rönsyjä. Toinen, ja ehkä tärkeämpi syy, on tyyli, kieli ja lauserakenteet. En ole lukenut Brookneria englanniksi, mutta minulla olevissa kirjoissa on kolme eri suomentajaa ja teksti on kuitenkin hyvin samanlaista. Suomentajat ovat ilmeisesti tavoittaneet Brooknerin tyylin hyvin. Lainaan Säädyttömän liiton keskushenkilön Blanchen myöhäisillan yksinäisiä ajatuksia:

”Tuntui kuin tämä hänen olemuksensa ydin, tämä yksinäinen lapsi hänen sisimmässään, tämä itselle vaivihkaa omistettu yksinäisyys, tämä pimeys olivat kaikki, mitä hänellä oli jäljellä, että päivän maailma oli muita varten, että hän itse oli yöolento, ja että silloin kun hän avasi verhonsa nukkuvan maan kylmään puhtauteen, hän suoritti jotakin hyvin tärkeätä riittiä, tai pikemminkin riittiä, joka oli tärkeä hänelle itselleen, ja puolusti hiljaisuuttaan toisten uupumattoman lörpöttelyn harkittua arvovaltaa vastaan.”

Blanchen mies on jättänyt hänet ihastuttuaan nuorempaan naiseen. Vapaaehtoistyössä sairaalassa Blanche tutustuu Sallyyn ja tämän kolmevuotiaaseen tytärpuoleen Elinoriin. Blanchen ja Sallyn välille muodostuu outo riippuvuussuhde, jossa on ääneen lausumattomia vaatimuksia, taloudellisia odotuksia ja pettymyksiä. Kirjan nimi on englanniksi A Misalliance. Suomenkielinen nimi johtaa ajatuksia hieman harhaan.

Kuluttaessaan päiviään National Galleryssä Blanche on löytänyt maalauksista kaksi naistyyppiä. ”Toisella puolella tottelevaiset, toisella vapaat.” Vapaita edustivat ”omahyväisinä hymyilevät nymfit”, joiden vastineita Blanche huomaa olevan todellisessa elämässäkin. Sally ja miehen uusi naisystävä ovat sellaisia. Blanche tajuaa, että hänkin olisi voinut viettää toisenlaista elämää, jos olisi uskaltanut, ja että hänellä on vieläkin mahdollisuus muuttua. Kirjan lopussa on Brooknerille tyypillinen pieni yllätys, jota lukija on saattanut aavistella.

Anita Brookner: Säädytön liitto

Suomentanut Anja Haglund

Otavan kirjasto 1989, 224 s

Englanninkielinen alkuteos A Misalliance, 1986

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Metsäjätti on niitä kirjoja, josta ’kaikki’ kirjabloggaajat ovat kirjoittaneet. Kirja on meillä kotona (mieheni kirjoja), joten minäkin päätin lukea sen. Minusta on hienoa, että joku kirjoittaa tällaisesta aiheesta. Aiheena on puunjalostusteollisuuden katoaminen Suomesta.

Kirjassa vuorottelevat kertojina kouluaikaiset ystävykset Pasi ja Janne. Pasi on tehnyt uraa Metsäjätti-nimisessä yhtiössä ja Janne on jäänyt töihin kotipaikkakunta Törmälään Metsäjätin vaneritehtaaseen. Pasi joutuu palaamaan Törmälään tehostamaan tehtaan toimintaa. Kuten kaikki tietävät, tehostaminen tarkoittaa yt-neuvotteluja ja irtisanomisia.

Kirja ei ole ihan yhtä hyvä kuin aiheensa. Kysyin mieheltäni kommenttia ja hän tiivisti yhteen lauseeseen: tunnetta puuttui. Ja niinhän oli. Vaikka Pasin ja Jannen lapsuus oli ollut ankea (alkoholismia, väkivaltaa, kuolemaa) ja Pasin yksityiselämässä tapahtui jotain traagista kirjan aikana, niin ainakaan minä lukijana en kokenut suuria tunteita. Pasi jäi paperiseksi hahmoksi, vaikka hänen päänsä sisällä liikuttiin. Kirjan edetessä kasvoi ihmetys siitä, miten hän oli alun perin noussut Metsäjätissä korkeaan asemaan. Janne ihmetteli samaa:

”Minkä ihmeen takia se hankkiutui tuohon bisneshommaan, markkinatalouden rattaisiin? Ehkä se kuvitteli, että siellä on tilaa myös hyville.”

Pasin ajatukset Metsäjätin meren takaisista tehdashankkeista olisivat voineet olla lehdestä, yhtä sanaa lukuun ottamatta:

”Tehdas vaatii puuta. Se tarkoittaa sellutehtaan tapauksessa eukalyptus-plantaasia. Sellainen hakataan sademetsän paikalle tai raivataan maanviljelysalueelle.

Niin tehtiin Sumatrallakin. Perustettiin puuplantaasi. Niiden ongelmana on se, että yksilajinen metsä kestää pirun huonosti tuholaisia.”

Edellä kirjoittamastani huolimatta olen tyytyväinen, että luin Metsäjätin. Toistan itseäni: aihe on tärkeä ja ajankohtainen. Monella suomalaisella paikkakunnalla ollaan tällä hetkelläkin samassa tilanteessa kuin Törmälässä.

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Otava, Seven-pokkari 2012, 286 s
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2011

Peter Schneider: Parisuhteita

Parisuhteita solmitaan jaetussa Berliinissä ennen muurin murtumista. Vähän yli kolmekymppiset ystävykset Eduard, André ja Theo kompastelevat naissuhteisiinsa. Kansainvälisesti arvostettu molekyylibiologi Eduard pelkää sitoutumista, eikä halua hankkia lasta tyttöystävänsä Klaran kanssa. Naistenmies André menee naimisiin. Theo on väljähtyneessä avioliitossa. Hän asuu itäpuolella, mutta on kuuluisa taiteilija ja pääsee kulkemaan rajan yli vapaasti.

Kirjan alkupuolella Eduard palaa kaupunkiin isänsä hautajaisista ja katselee Länsi-Berliiniä.

”Hänen kävellessään tuttuja katuja kotia kohti kaupunki tuntui yhtäkkiä vieraalta, hänen huomionsa kiintyi turhiin muureihin, joita näytti olevan joka puolella. Hän näki lasten leikkikentän, jota ympäröivät yli kaksi metriä korkeat muurit. Palomuurien varjossa oli katukahviloita, joissa kahvilusikan kilinä voimistui kirkonkellojen kalahteluksi. Porttikäytävistä näkyi piikkilangoin varmistettuja, voimistelusalin korkuisia pihoja, jotka oli jaettu edelleen muureilla kulloinkin yhden ainoan vaahteran sisältäviksi eristyskopeiksi.”

Tuossa vaiheessa luulin, että muureilla – sillä varsinaisellakin - olisi kirjassa suuri osa, mutta ne jäivät taka-alalle.

Eduardin tutkimustyö liittyy geeniteknologiaan. Sitä kautta kirjaan tulee mukaan tiedemiesten osuus juutalaisvainoihin ja tulevaisuuden uhkakuvat. Opiskelijoiden protestien jälkeen Eduard pohdiskelee tutkijoiden moraalia ja saksalaisten syyllisyydentunteita. Lisävivahteen luo Andrén ja Theon juutalaisuus.

Parisuhteissa on paljon hyviä aineksia, mutta hajanaisesti. Lopulta kirja jää aika keskinkertaiseksi kuvaukseksi nuorista suurkaupunkilaismiehistä etsimässä elämänsä suuntaa.

Tällä kirjalla saan valmiiksi ensimmäisen raidan Saksan lipusta (Teemamaana Saksa -haaste).

Peter Schneider: Parisuhteita

Suomentanut Markku Mannila

Otava 1994, 287 s

Saksankielinen alkuteos Paarungen, 1992