Kuukauden nobelisti László Krasznahorkai: Vastarinnan melankolia

 

Kuukauden nobelisti -sarjaani tulee nykyisin enää yksi uusi kirjailija vuosittain. Olin lukenut Krasznahorkain romaanin Saatanatango ennen kuin hän sai Nobelin. Vastarinnan melankolia on toinen häneltä tähän mennessä suomennettu kirja. Kolmas suomennos Seiobo tuolla alhaalla ilmestyy tänä vuonna.

Hyvin harvoin käy niin, että olen helpottunut luettuani kirjan. Ja helpottunut siksi, että kirja loppui. Vastarinnan melankolian kanssa kävi niin. Kirja on synkkä, ja sen maailmankuva on lohduttoman pessimistinen. Lukemista hankaloittavat pitkät ja poimuilevat virkkeet, joista taitava suomentaja on kyllä saanut tehdyksi ymmärrettäviä. Sekään ei helpota, että lukuja on vain kolme ja niiden sisällä teksti jatkuu yhtenä pötkönä ilman kappalejakoa lukuun ottamatta muutamaa näkökulmahenkilön vaihdosta. Varoituksena sanon, että jatkossa paljastan tapojeni vastaisesti aika paljon kirjan lopusta.

Vastarinnan melankolia keskittyy kahteen päivään ja niiden väliseen yöhön rappiolla olevassa pikkukaupungissa. Huonojen enteiden vuoksi siellä eletään pelokkaina ja epätietoisina tulevaisuudesta. Romahduksen tuo mukanaan sirkus, joka ei ole tavanomaisesti tuohon sanaan liitettävän kaltainen. Sirkuksella on näytettävänään vain täytetty valas ja Prinssiksi kutsuttu ”kummajainen”, joka saarnaa omituista tuhoamisen profetiaa. Hänen tulkkinsa sanoin:

”Seurajat tekevät kyllä raunioita, koska he ymmärtävät, mitä hän näke. Seurajat ymmärtävät: kaikki asiat pitävät sisällän harhan, mutta he eivät tiedä miksi. Prinssi tietä: koska kokonaisuutta... ei ole.”

Sirkuksen perässä saapuneet Prinssin seuraajat alkavat hävittää kaupunkia, mutta pian paikalle saapuvat sotilaat ”vapauttavat” kaupungin ja pidättävät joukoittain ihmisiä.

Yksi henkilöitä, jonka ajatuksia kirjassa seurataan, on naislautakunnan puheenjohtaja rouva Eszter, joka on toivonut kaupungin kaaosta. Juuri hän kutsuu armeijan paikalle, ja sen jälkeen kaappaa vallan itselleen. Kaupunkineuvoston puheenjohtaja syrjäytetään ja poliisikapteeni toimitetaan alkoholivieroitukseen. Tapahtumiin liikaa sekaantunut kylähulluna pidetty Valuska suljetaan loppuiäkseen hoitolaitokseen. Valuska on kirjan ainoa sympaattinen henkilö. Hän ei ole hullu, vaan juopottelemaan taipuvainen ystävällinen ja avulias henkilö, joka on kiinnostunut kosmoksen arvoituksista. Hänkin myöntää lopulta, että maailmassa pätee vahvemman laki

”joka ei ole verrattavissa mihinkään, silloin kun on itse se vahvempi”.

Vastarinnan melankoliassa toteutuva juonittelun, voiman ja väkivallan voitto näkyy maailmassa tälläkin hetkellä. Sanoman osuvuudesta ja välillä pilkahtavasta beckettmäisestä absurdismista huolimatta koin kirjan kovin raskaaksi.

Kuukauden nobelisti László Krasznahorkai: Vastarinnan melankolia
Suomentanut Minnamari Pitkänen
Teos 2025, 2. painos, 367 s., 1. painos 2022
Unkarinkielinen alkuteos Az ellenállás melankóliája 1989

***********

Vaikka Vastarinnan melankolian sirkus on kaikkea muuta kuin tavallinen sirkus, sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 24. Kirjassa on sirkus tai huvipuisto.

Kuukauden nobelisti Jon Fosse: Aamu ja ilta

 

Olin luonut viimevuotisesta nobelistista Jon Fossesta etukäteen käsityksen, että hänen kirjansa ovat vaikeita ja hankalasti luettavia. Aamu ja ilta näytti, että olin ollut täysin väärässä, ainakin tämän pienoisromaanin suhteen.

Alussa Johannes syntyy isänsä kauan kaipaamana poikana. Seuraavaksi siirrytään suoraan hänen elämänsä loppuun. Johannes herää ja tekee aamutoimet normaalisti, mutta olo ja ympäristö eivät ole niin kuin ennen.

”Kaikki on muuttunut ja silti entisellään, kaikki on niin kuin ennenkin ja kaikki on erilaista, Johannes ajattelee.”

Lisää ihmetyksen aiheita Johannes saa, kun hän tapaa rannalla hyvän ystävänsä Peterin, jonka pitäisi olla kuollut, ja muitakin jo kuolleita, vai sekoittuvatko muistot tähän outoon nykyhetkeen, Johannes ei enää tiedä. Kun hän, vanha kalastaja, on Peterin kanssa merellä, tapahtuu jotain kummallista: hänen pilkkinsä pysähtyy metrin syvyyteen, eikä uppoa.

”Eikö pilkkisi suostu painumaan pohjaan? Peter sanoo
Ei, Johannes sanoo
ja hän pudistaa päätään
Ei kuulosta hyvältä, Peter sanoo
ja Johannes nostaa katseensa ja näkee Peterin silmissä kyyneliä
Ei yhtään hyvältä, Peter sanoo
Ikävä kuulla, hän sanoo
Meri ei halua sinua, hän sanoo”

Kirjoitustyyli on lähinnä tajunnanvirtaa. Alkukohtauksessa Johanneksen isän, mutta myös syntyvän vauvan kannalta, ja myöhemmin Johanneksen omia ajatuksia. Lainauksissani on lyhyitä virkkeitä, mutta kirjassa on myös pitkiä, jopa monen sivun pituisia kappaleita, jotka ovat yhtä virkettä. Ne ovat kuitenkin aivan selkeitä luettavia.

Aamu ja ilta käsittelee syntymää ja kuolemaa – varsinkin kuolemaa – ja vähän elämääkin alku- ja loppupisteen välissä. Nyt voisi kuulostaa siltä, että kirja on synkkä, mutta ei se ole, vaan ennemminkin surumielinen. Aamu ja ilta on kirja, jota lukee alusta lähtien kasvavan myötätunnon vallassa. Se on erinomainen valinta ensimmäiseksi suomennokseksi Fosselta.

Hieman pidemmän pohdinnan kirjasta voi lukea blogista Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Jon Fosse: Aamu ja ilta
Suomentanut Katriina Huttunen
WSOY 2024, 120 s.
Uusnorjankielinen alkuteos Morgon og kveld 2000

Kuukauden nobelisti Han Kang: Valkoinen kirja

 

Palaan hetkeksi Kuukauden nobelisti -sarjaani Han Kangin parissa. Kun toivottavasti pian saan luetuksi myös Jon Fossen romaanin Aamu ja ilta, olen taas lukenut jotakin jokaiselta kirjallisuuden nobelistilta.

Han Kang on kirjoittanut Valkoisen kirjan muistoksi sisarestaan, joka kuoli vain parin tunnin ikäisenä vuosia ennen Han Kangin syntymää.

”Lapsi, joka oli kaunis ja valkoinen kuin täysikuun muotoinen riisikakku.”

Kirjailija on eurooppalaisessa kaupungissa, jota hän kutsuu vain kaupungiksi, mutta jonka tunnistaa vihjeistä Varsovaksi. Kaupungin yksinäisyydessä hänen mieleensä nousee muistoja, ja syntyy yhteys kuolleen sisaren ja kerran tuhotun, mutta tuhosta nousseen kaupungin kohtaloiden välille. Hän kuvittelee, että sisko jäi henkiin ja on nyt kaupungissa hänen sijastaan. Minäkertoja vaihtuu häneksi, ja sisko saa elämän.

Tämä kirja on täynnä valkoista. Väri saa uusia merkityksiä. Kertoja ostaa valkoista maalia, jolla maalaa peittoon vuokra-asuntonsa seinien, katon ja ulko-oven likatahrat. Sumu muuttaa kaupungin valkoiseksi. Huurre ikkunassa, kuura maassa, leijailevat lumihiutaleet, kaikki ovat valkoisia. Valkoiset linnut. Jademagnolia. ”Liittyivätkö valkoiset kukat elämään? Vai kuolemaan?” Valkoinen kapalo. Valkoinen käärinliina.

”Pakkasaamuna suustamme virtaava valkoinen höyry on todiste siitä, että olemme elossa. Siitä, että ruumiimme on lämmin. Kylmä ilma tulvahtaa keuhkojen pimeyteen, lämpenee ruumiinlämmössä ja virtaa ulos valkoisena höyrynä. Valkoiseen häivähtävä, ilmaan leviävä elämisen ihme.”

Valkoinen kirja on surullinen, mutta lohdullisen kaunis.

Han Kang: Valkoinen kirja
Suomentanut Taru Salminen
Gummerus 2021, 111 s.
Koreankielinen alkuteos 흰 2016

Kuukauden nobelisti Annie Ernaux: Vuodet

Annie Ernaux´n Vuodet on yhdistetty omaelämäkerta ja kuvaus samaan aikaan tapahtuneesta yhteiskunnan muutoksesta. Ernaux sanoo kirjassa miettineensä aihetta ja sen toteutusta vuosikymmeniä. Hän päätyi kirjoittamaan itsestään muodossa ’hän’ ja muista tapahtumista muodossa ’me’. Ratkaisu on erittäin onnistunut. Se etäännyttää kertojasta, mutta imaisee lukijan mukaan meihin. Tosin Ernaux kirjoittaa varsin Ranska-keskeisesti, joten jotkut julkisuuden henkilöt ovat suomalaiselle tuntemattomia. Minun ikäiselleni maailman tapahtumia ja politiikkaa seuranneelle ihmiselle kirjassa on paljon tunnistettavaa.

Ernaux käyttää kahta toistuvaa keinoa seuraamaan päähenkilönsä ja hänen lähiympäristönsä muutosta. Ensimmäinen on valokuvat, joita kuvaillaan sanallisesti. Niissä hän muuttuu sukupuolettomasta pikkuvauvasta nuoren tytön, opiskelijan ja äidin kautta isoäidiksi, joka pitää pojantytärtä sylissään. Vuonna 1957 hän on 17-vuotias, jolla on haaveita vapaasta ja itsenäisestä tulevaisuudesta.

”Tässä kuvassa on pitkänhuiskea tyttö, jolla on tummat puolipitkät suorat hiukset ja silmät sirrillä auringonpaisteessa, hän seisoo sivuttain, toinen lonkka kevyesti ojossa, niin että polvipituiseen tiukkaan hameeseen verhottujen reisien kaari erottuu hyvin ja hoikentaa säärtä. Valo hivelee tytön oikeaa poskipäätä, korostaa piparkakkukauluksisen paidan ja villapuseron peittämiä pystyrintoja.”

Toinen keino ovat sukupäivälliset ja niiden pöytäkeskustelut. Ensimmäisiä hänen muistamiaan keskusteluja hallitsevat aikuisten sota-ajan kokemukset. Viimeisissä puhutaan ”uusimmasta Windows-versiosta ja kännykkämallista, 3G:stä, kulutustottumuksista ja ajankäytöstä”.

Ernaux’n elinaikana on tapahtunut valtavasti muutoksia. Yksi niistä on naisen aseman muuttuminen, joka on katolisessa Ranskassa ehkä ollut vielä suurempi kuin Suomessa. Vuoden 1968 opiskelijamellakoista alkaneet muutokset yhteiskunnassa, muutkin kuin naisia koskevat, olivat niin suuria, että Ernaux kirjoittaa:

”Maailma oli alkanut vuodesta 1968.”

Kun Ernaux kirjan alussa ja lopussa luettelee muutaman virkkeen mittaisia muistoja, joita hän kutsuu katoaviksi kuviksi, jokainen voi miettiä, mitä satunnaista elämästä jää mieleen ja millä perusteella juuri se muisto.

sängyssä makaavan vanhan naisen (isoisoäidin) linnun kynsiä muistuttavat sormet, jotka pelottavat

jäätelötötteröltä näyttävä mikrofoni 1960-luvun tv:n lastenohjelman juontajalla

äiti, joka huutaa ovelta pihalle, että Robert Kennedy on ammuttu

Nuo ovat omia kuviani, eivät Ernaux’n.

Vuosissa Annie Ernaux on muistojensa kautta onnistunut tavoittamaan ”sen kollektiivisen kokemuksen, jossa hänen tietoisuutensa, koko hänen olemuksensa, on läsnä”.

Ernaux’n viime vuonna suomeksi ilmestyneestä kirjasta Isästä/Äidistä on kirjoitettu mm. blogissa Kirsin Book Club ja vanhemmasta suomennoksesta Puhdas intohimo blogissa Reader, why did I marry him?.

Tämä kirjoitus on viimeinen osa sarjaani Kuukauden nobelisti. Nyt olen lukenut jokaiselta kirjallisuuden nobelistilta vähintään yhden kirjan ja julkaissut siitä postauksen. Tarkoitukseni on kirjoittaa projektista vielä jonkinlainen yhteenveto.

Annie Ernaux: Vuodet
Suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus 2021, 2. painos, 215 s.
Ranskankielinen alkuteos Les années 2008

***********

Helmet-haaste: kohta 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs.

Kuukauden nobelisti Henri Bergson: Henkinen tarmo

 

Henri Bergson oli ranskalainen filosofi, joka sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1927. Kirjan Henkinen tarmo ranskankielinen nimi on L’Énergie spirituelle. Suomennos on ilmestynyt 1923, ja noihin aikoihin yritettiin käyttää vierasperäisen sanan energia sijasta sanaa tarmo – myös fysiikassa. Sehän ei jäänyt käyttöön, joten jos kirja suomennettaisiin nyt, nimi olisi Henkinen energia.

Henkinen tarmo koostuu esitelmistä ja esseistä. Suomennoksessa sitä ei ole sanottu, mutta minulla on alkuperäisteos (lähes hajalle luettu, 42. painos), josta katsoin, että esitelmiä on neljä ja esseitä kolme. Ne ovat vuosilta 1901–1913.

Kirjan rakenteesta johtuu, että siinä on paljon toistoa. Bergson käsittelee eri otsikoiden alla tajuntaa, sielua ja aivoja. Hän erottaa tajunnan aineesta. Oman päättelynsä nojalla ja viitaten myös aikansa aivotutkimukseen hän kirjoittaa muun muassa seuraavia virkkeitä:

”Tajunta siis kieltämättä liittyy aivoihin, mutta tästä ei suinkaan seuraa, että aivot ilmaisevat kaikki tajunnan yksityiskohdat tai että tajunta on aivojen toimintaa.”

”Niinmuodoin eivät aivot määrää ajatusta, ja niinmuodoin on ajatus, ainakin suurelta osalta, aivoista riippumaton.”

”Mitä enemmän perehdymme siihen ajatukseen, että tajunta ulottuu elimistöä avarammalle, sitä luonnollisempana pidämme, että henki jää eloon ruumiin kuollessa.”

Bergson kirjoittaa jopa uskovansa, että ihminen keksii ennen pitkää keinon tutkia tajunnan tuonpuoleista elämää. Telepatiaa Bergson pitää hyvin todennäköisenä olemassa olevien todisteiden perusteella.

Kirjassa on myös esseet unennäöstä ja déjà vu -ilmiöstä. Unien Bergson sanoo syntyvän nukkumisen aikaisen aistiärsykkeen yhtymisestä johonkin muistikuvaan. Muutenkin hän kirjoittaa paljon muistista ja muistojen tietoisuuteen palauttamisesta. Usein tuntuu, että hänen käsittelemänsä asiat kuuluvat filosofian sijasta psykologian ja aivotutkimuksen alueelle. Aivotutkimus kehittyy koko ajan ja on tietysti aivan eri tasolla kuin sata vuotta sitten Bergsonin aikaan.

Itse kirjoittamisesta on sanottava, että on Bergsonin ajatuksista mitä mieltä tahansa, niin hän esittää ne selkeästi. Hän käyttää esimerkkejä ja varsinkin esitelmissä on myös hieman huumoria. Bergson on kirjoittajana aivan toisenlainen kuin viime kuun nobelistini filosofi Eucken, jonka ajatuksista oli vaikea saada selvää. Kirjan lopussa on Bergsonista parin sivun esittely, jossa sanotaan, että hän oli aikanaan jonkinlainen yleisön suosikki ja muotifilosofi.

Olen nähnyt silloin tällöin viittauksia Bergsonin teoksiin. Esimerkiksi Ilkka Niiniluodon kirjassa Tekniikan filosofia (jota olen vain silmäillyt, en vielä lukenut) viitataan häneen, mutta aivan eri asiassa kuin Henkisessä tarmossa käsitelty. Bergsonin pääteoksina pidetyistä neljästä kirjasta ei ole ainuttakaan käännetty suomeksi. Henkisen tarmon lisäksi on suomennettu vain Nauru. Tutkimus komiikan merkityksestä. Siitä on kirjoittanut Jokke.

***********

Helmet-haaste: Kohta 17. Kirja on kokoelma esseitä, pakinoita tai kolumneja.

Henri Bergson: Henkinen tarmo
Suomentanut J. Hollo
WSOY 1958, 2. painos, 208 s. Ensimmäinen painos 1923.
Ranskankielinen alkuteos L’Énergie spirituelle 1919

Kuukauden nobelisti Rudolf Eucken: Elämän tarkoitus ja arvo

 

Saksalainen filosofi Rudolf Eucken sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1908. Kirjoittaessani tästä kirjasta liikun itselleni vieraalla alueella. Ainoa filosofiseksi katsottava teos, jonka olen lukenut, on Bertrand Russellin esseekokoelma Muotokuvia muistista ja muita esseitä. Se oli hyvin selkeää luettavaa.

Elämän tarkoitus ja arvo on ilmestynyt 1908, mutta esipuheensa mukaan Eucken on uudistanut kirjaa voimakkaasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suomennos on tehty vuoden 1922 painoksesta. Suomennos on huono. Siinä on kömpelöitä lauserakenteita ja omituisia sanoja. Tämä kirja ei todellakaan ole selkeä. Suomennos on varmasti siihen osasyyllinen, mutta tuskin kokonaan.

Kirjan lähtökohtana on Euckenin mukaan se, että ihmisiltä oli kadonnut yhteinen perustus elämälleen. Maailma oli pirstoutunut. Suurimpana syyllisenä hän pitää tieteen ja tekniikan kehitystä. Euckenin ihmiskunta tuntuu tarkoittavan eurooppalaisia ja joskus pelkästään saksalaisia. Hän viittaa hyvin harvoin muihin ajattelijoihin. Jos viittaa, niin useimmin Goetheen ja Lutheriin. Kirjan mottokin on Lutherilta.

Elämän tarkoitus ja arvo löytyvät Euckenin mukaan, kun syntyy maailmaa yhdistävä liike, jolla on ”kohottava päämäärä”. Sitä hän ei sano, mikä tuo päämäärä on. Sen hän sanoo, että se ei ole kommunismi. Yksittäisen ihmisen pitää liittyä tuohon liikkeeseen, kunhan hän ensin nousee luonnonihmisen tasolta luovalle henkiselle tasolle. Kohoaminen ei voi tapahtua pelkästään ihmisen voimin, vaan siihen tarvitaan ihmisen yläpuolella oleva valta. Kuulostaa uskonnolta.

Kirjassa pyöritellään lähes kahdensadan sivun verran asioita, joita edelle tiivistin.

Saksankielisen Wikipedian mukaan Eucken on nykyisin filosofina jokseenkin unohdettu.

Rudolf Eucken: Elämän tarkoitus ja arvo
Suomentanut Lauri Hendell
Otava 1925, 189 s.
Saksankielinen alkuteos Der Sinn und Wert des Lebens 1908
Suomennos on tehty kirjan 9. painoksesta vuodelta 1922

Kuukauden nobelisti Saint-John Perse: Anabasis

 

Ranskalaisen Saint-John Persen pitkän runoelman Anabasis suomennos on ilmestynyt Parnasson numerossa 8 vuonna 1960. Samana vuonna Perse sai Nobelin palkinnon. Kirjoina hänen runokokoelmiaan ei ole ilmestynyt suomeksi.

Ennen runoelman lukemista selvitin, että sana anabasis on kreikkaa ja tarkoittaa retkeä sisämaahan. Samannimisiä antiikin aikaisia historiateoksia on olemassa kaksi. Niistä toinen käsittelee Persian kuninkaan Kyyroksen sotaretkeä ja toinen Aleksanteri Suuren elämää ja sotaretkiä.

Persen runoelmassa on myös aiheena maan valloittaminen. Sen sanastossa esiintyvät meri, aseet, hevoset, teltat, leirit sekä Kuninkaat, Lähettiläs ja Ruhtinas. Valloitetulle maalle meren rannalle perustetaan kaupunki, soditaan, tehdään rauhansopimuksia. Koska Anabasis on runoelma, sen teksti on tällaista:

”Ah! laveampi on näiden lehvistöjen tarina muureillamme, ja vesi puhtaampi kuin unissa, olkoon se ylistetty, ylistetty siitä ettei ole unta! Sieluni on ääriään myöten valhetta täynnä, kaunopuheisuuden kutsumuksessa kerkeä ja väkevä kuin meri! Mahtava tuoksu ympäröi minua. Ja herätään epäilemään ilmiöitten todellisuutta. Mutta jos joku hellii suruansa, tuotakoon ilmoille! ja minun neuvoni on: surmattakoon hänet, muutoin

     puhkeaa kapina.”

Parnassossa on Anabasiksen jälkeen sen suomentajan Tuomas Anhavan kirjoitus nimeltä Runoelman kommentaari. Siitä selviää, että Anabasiksen tarkempi tulkinta on herättänyt monenlaisia ajatuksia. Anhava viittaa esimerkiksi T. S. Eliotiin, joka käänsi Anabasiksen englanniksi. Minä pidin eniten Anhavan omasta kuvauksesta, jonka lainaan suoraan:

”Itse olen Anabasista lukiessani ja suomentaessani saanut mielikuvan reliefisarjasta tai runofriisistä, joka taidokkaasti valituilta kohdilta on tuhoutunut tai syöpynyt näkymättömiin; mutta jonka jokainen katseltavaksi säilynyt jakso selvästikin on osa yhtenäistä, ihmissuvun vaellus-, ryöstö- ja valloitusviettiä ikuistavaa monumenttia.”

Saint-John Perse: Anabasis
Suomentanut Tuomas Anhava
Parnasso, 1960, n:o 8, s. 339–351
Ranskankielinen alkuteos Anabase 1924

Kuukauden nobelisti Tomas Tranströmer: 17 runoa

 

17 runoa on Tomas Tranströmerin ensimmäinen runokokoelma vuodelta 1954. Se on kokonaisuus, joka alkaa runolla Preludi ja päättyy Elegiaan ja Epilogiin.

Preludin ensimmäinen säe:

Herääminen on laskuvarjohyppy unesta.

Runossa esiintyy päivään heräävä matkamies. Elegiassa vaeltava matkaaja on turvesuosta löytynyt Bockstenin mies. Epilogin viimeinen säkeistö:

Niin kuin alus kulkee sumun läpi
sumun huomaamatta. Hiljaisuus.
Merkkinä on kulkuvalon heikko hohde.

Merellä kulkeva laiva on runojen vakiosymboli. Runon Laulu Väinämöinen ei tarvitse alleen laivaa, vaan ratsastaa merellä hevosen kavioiden kastumatta. Toisaalla runossa Säkeistö ja vastasäkeistö sanotaan:

Uloin kehä on myytin.

Runossa viitataan Conradin Pimeyden sydämeen. Muitakin viittauksia on. Thoreau ja Gogol ovat saaneet omat runot.

Runoissa on paljon musiikkisanastoa. Oma musiikin tuntemukseni on sen verran huonoa, että en osaa yhdistää musiikkitermejä runoihin, paitsi runon Ostinato toistuvissa säkeissä

Meri vyöryy pauhaavana ja korskuu
                                                        vaahtoa rannalle.

Sama ajatus esiintyy muuallakin.

Kirjoitan tähän yhden runon kokonaan. Pidin sen selkeydestä.

KIVET

Kivien, jotka heitimme, kuulen putoavan
lasinkirkkaina vuosien halki. Laaksossa
silmänräpäyksen hämmentyneet teot
lentävät kirkuen puun latvasta
toiseen, hiljenevät
ohuempaan ilmaan kuin nykyinen, liukuvat
pääskysten lailla
vuorenhuipulta toiselle
kunnes ovat saavuttaneet
olemisen rajan uloimmat ylängöt. Siellä
kaikki tekomme putoavat
lasinkirkkaina
ei muuta pohjaa päin
kuin itseämme.

Tammi on julkaissut Tranströmerin Kootut teokset. Ruotsinkielisestä Samlade dikter on blogannut Jokke.

Tomas Tranströmer: 17 runoa
Suomentanut Caj Westerberg
Kirjassa Kootut teokset, Tammen Keltainen kirjasto 2011
Ruotsinkielinen alkuteos 17 dikter 1954

Kuukauden nobelisti Vicente Aleixandre: Antología poética

 

Antología poética on läpileikkaus espanjalaisen runoilijan Vicente Aleixandren tuotannosta vuosilta 1924–1974. Nobelin palkinnon hän sai 1977.

Aleixandren alkutuotannon runot ovat tyyliltään lähinnä surrealistisia. Sikäli kuin niistä jotakin ymmärsin, niiden vallitsevina aiheina ovat rakkaus ja kuolema. Luontosymboliikkaa on paljon. Yllättävät sanat ja käsitteet yhdistyvät toisiinsa. Runokuvat ovat vahvoja. Yksi säe runosta La selva y el mar (Viidakko ja meri):

tigres del tamaño del odio

(vihan kokoisia tiikereitä)

Jotkut sanat toistuvat hyvin usein. Sanan pluma (höyhen, sulka) merkityksestä Aleixandren runoudessa voisi kirjoittaa tutkielman. Ehkä sellainen on tehtykin; Aleixandrea on ainakin Espanjassa tutkittu paljon.

Myöhemmät runot (ainakin jotkut niistä) ovat hitusen helpommin lähestyttäviä, esimerkiksi kokoelman Sombra del Paraíso (Paratiisin varjo) runot isälle ja kotikaupunki Malagalle. Kokoelman nimen Paratiisin voi tulkita menetetyksi tai kadotetuksi viattomuudeksi. Parissa kokoelmassa on runoja kuolleille ja eläville runoilijakollegoille. Niistä olin havaitsevinani Aleixandren taipumuksen homoseksuaalisuuteen, mistä löysin vahvistuksen espanjankielisestä Wikipediasta. Francon aikaan sellaisesta ei voinut kirjoittaa avoimesti.

Toistuvia aiheita runoissa ovat ihminen ihmiskunnan jatkumossa ja ihminen osana maailmankaikkeutta.

Sabemos adónde vamos y de dónde venimos. Entre dos oscuridades, un relámpago.

(Tiedämme minne menemme ja mistä tulemme. Kahden pimeyden välissä, salama.)

Viimeisissä runoissa on pohdintaa sanoista runoilijan käytössä ja kirjoittamisen merkityksestä. Runosta Para quién escribo (Kenelle kirjoitan):

Escribo acaso para los que no me leen. Esa mujer que corre por la calle como si fuera a abrir las puertas a la aurora.

(Kirjoitan ehkä heille jotka eivät lue minua. Tuo nainen joka juoksee kadulla ikään kuin menisi avaamaan ovet auringonnousulle.)

Sain kirjoitetuksi tähän muutaman hajanaisen ajatuksen Aleixandren runoista. Ne ovat usein pitkiä ja lähes aina vaikeita. Siitä ehkä johtuu, että niitä ei ole suomennettu. Löysin vain yhden suomennetun runon Pentti Saaritsan toimittamasta ja suomentamasta kokoelmasta Salaperäinen seurue: runoja jotka tulivat ja jäivät, WSOY 1997. Runossa Vanhus ja aurinko (El viejo y el Sol) kertoja kulkee puuhun nojailevan vanhan miehen ohi ja tarkkailee häntä. Runon loppu:

Kuljin usein ohi ja katselin. Mutta joskus en nähnyt kuin aivan
vähäiset jäänteet. Olemuksen hauraimman pitsin.
Sen mikä jäi jäljelle kun rakkauden, säyseyden täyttämä vanhus
oli jo muuttunut valoksi
ja liikkui verkkaista verkkaisemmin laskeneen auringon
jälkisäteissä
kuin niin moni tämän maailman näkymätön asia.

Vicente Aleixandre: Antología poética
Alianza Editorial 1993, 8. painos, 190 s. (1. painos 1977)

Kuukauden nobelisti Frédéric Mistral: Mirèio

Vasemmalla ranskalainen kirja, oikealla ruotsalainen.

Ranskalainen runoilija Frédéric Mistral sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1904. Hänen pääteoksensa on pitkä runoelma Mirèio vuodelta 1859. Mistral oli kotoisin Provencesta ja kirjoitti provensaaliksi. Hän käänsi omat runonsa ranskaksi. Minulla on Mirèio laitoksena, jossa ovat rinnakkain provensaalinkielinen alkuteksti ja ranskankielinen käännös. En osaa ranskaa tarpeeksi hyvin lukeakseni runoutta. Suomeksi Mirèioa ei ole käännetty, joten luin Helmet-kirjastosta löytyneen ruotsinnoksen. WSOY:n julkaisemassa antologiassa 21 Nobel-runoilijaa on muutama säkeistö Mirèiosta Saima Harmajan suomentamana.

Mirèio on oikea helmi! Mirèio on suuren maatalon tytär ja ainoa perillinen. Vincèn on köyhän korintekijän poika. Nuoret rakastuvat. He ovat hyvin nuoria, Mirèio on 15-vuotias ja Vincèn vuotta vanhempi. Mirèion vanhemmat eivät tietenkään hyväksy tyttärensä valintaa. Tällainen rakkaus voi päättyä vain traagisesti.

Mirèion perustarina on kerrottu moneen kertaan, mutta millä tavalla Mistral sen tekeekään! Hän yhdistää nuorten rakkauskertomukseen provencelaisia pakanallisia taruja ja kristillisiä legendoja. Mirèiossa on keijuja, lääkeyrteillä parantava noita, hukkuneita, jotka kerran vuodessa nousevat Rhonesta. Mirèiolle ilmestyvät kolme Mariaa, jotka legendan mukaan rantautuivat Provencen Camargueen lähdettyään Pyhältä maalta. Taustalla Provencen maisema väreilee hehkuvan auringon alla. Ihmiset viljelevät maata, korjaavat satoa ja hoitavat karjaa.

Minä ihastuin Mirèioon täysin. On sääli, ettei runoelmaa ole aikanaan suomennettu. Nyt suomentamisesta ei kannata haaveilla. Charles Gounod on säveltänyt Mirèion pohjalta oopperan Mireille, ja siitä on tehty myös elokuva.

Kirjoitan näytteeksi yhden säkeistön ensin provensaaliksi, sitten ranskaksi ja lopuksi ruotsiksi. Säkeistö on runoelman alkupuolelta valloittavasta kohdasta, jossa Mirèio ja Vincèn ensin keräävät mulperipuusta lehtiä silkkiperhosten toukille ja sen jälkeen tunnustavat toisilleen rakkautensa, Mirèio tietysti ensin. Vincèn ei olisi uskaltanut aloittaa. Säkeistö on osa Vincènin puhetta.

T’ame, o chatouno encantarello,

Que se disiés : Vole uno estrello ;

I’a ni travès de mar, ni bos, ni gaudre foui,

I’a ni bourrèu, ni fiò, ni ferre

Que m’aplantèsse ! Au bout di serre,

Toucant lou cèu, l’anariéu querre,

E dimenche l’auriés, pendoulado à toun coui.

« Je t’aime, ô jeune fille enchanteresse,

au point si tu disais: Je veux une étoile !

il n’est traversée de mer, ni bois, ni torrent fou,

il n’est ni bourreau, ni feu, ni fer

qui m’arrêtât ! Au bout des pics,

touchant le ciel, – j’irais la prendre,

et, dimanche, tu l’aurais pendue à ton cou.

«Så jag dig älskar, ljufva tärna,

att om du sagt: ’gif mig en stjärna!’ –

Då skulle jag ej skytt att trampa någon stig,

på haf, i berg, högst upp till spetsen,

ej bål, ej bila gjort mig ledsen. –

När jag den nått i himlakretsen,

som helgpynt sist jag den om halsen hängt på dig.

Frédéric Mistral: Mirèio
Ruotsintanut Carl Rupert Nyblom
Albert Bonniers Förlag 1904, 256 s.
Provensaalinkielinen alkuteos Mirèio 1859

Kuukauden nobelisti Theodor Mommsen: Römische Geschichte. Erstes Buch

 

Saksalainen Theodor Mommsen on yksi erikoisimmista Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneista. Mommsen oli tiedemies, historioitsija, jonka suurtyö oli Römische Geschichte, Rooman historia. Sitä ei ole suomennettu. Minulla on Saksasta ostamani kirja, jossa on historian neljä osaa. Ne ilmestyivät aikanaan kolmena erillisenä kirjana. Luin ensimmäisen osan, jonka nimi on Von den ältesten Einwanderungen bis zur Begründung der Republik (ensimmäisistä kansainvaelluksista tasavallan perustamiseen). Tässä osassa on 69 minimaalisen pienellä fontilla painettua sivua.

Kirjan nimen mukaisista ensimmäisistä Rooman asuttajista ei tiedetä paljoakaan (tai ei tiedetty ainakaan 1850-luvulla, kun Mommsen kirjoitti teostaan). Kirjassa siirrytään nopeasti vertailemaan kreikkalaista ja roomalaista kulttuuria eli valtiomuotoa, uskontoa ja taidetta. Etruskeista, foinikialaisista ja Karthagosta kirjoitetaan myös. Suuri osa kirjasta käsittelee Rooman erilaisia valtiomuotoja sen alkuajoista noin vuoteen 450 eaa. saakka. Vuosittain valittavasta kuninkaasta siirryttiin kahteen konsuliin, myöhemmin heidän rinnalleen valittiin kansantribuunit, ja kirja päättyy decemviriin eli kymmenmiehiin ja kirjoitettuun lakiin.

Nobel-palkinnon myöntämisen perusteissa sanottiin, että Mommsen oli “the greatest living master of the art of historical writing, with special reference to his monumental work, A history of Rome”. Minä en osaa ottaa kantaa Mommsenin mestarillisuuteen. Minusta hänen tekstinsä oli tyypillistä saksalaista: pitkiä kiemurtelevia virkkeitä, joiden lukemisen teki hankalaksi saksan rakenteen ominaisuus, jossa tärkeä verbi on usein lauseen lopussa. Wikipediasta lukemani mukaan Mommsenin historiateos on edelleen tärkeä nykytutkimuksellekin.

Theodor Mommsen: Römische Geschichte. Erstes Buch
Kirjassa Römische Geschichte, Emil Vollmer Verlag 1990
Erstes Buch (ensimmäinen kirja) ilmestynyt alun perin 1854

***********

Helmet-haaste: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole.

Kuukauden nobelisti Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät

 

Loppuelämät on viimevuotisen nobelistin Abdulrazak Gurnahin ensimmäinen suomennettu romaani. Kirja on muutenkin tuore eli vuodelta 2020. Loppuelämät kertoo Tansaniasta. Sen aikajänne on pitkä, 1800-luvun lopulta 1960-luvulle. Kirja keskittyy kuitenkin ensimmäiseen maailmansotaan ja heti sen jälkeiseen aikaan.

Loppuelämät on Tansanian sekä Hamzan ja Afiyan tarina. Afiya on orpo, jota hänen kasvattiperheensä kohtelee palvelijana. Isoveli Ilyas pelastaa Afiyan hetkeksi, mutta palauttaa tytön kasvattivanhemmille, kun päättää liittyä vapaaehtoisena saksalaisten Schutztruppeen. Kasvatti-isä pahoinpitelee Afiyan raa’asti, kun huomaa tämän osaavan lukea ja kirjoittaa. Tyttö pelastautuu Ilyaan ystävän Khalifan luo.

Hamza on myös orpo. Hän värväytyy Schutztruppeen ja pääsee – tai joutuu – siellä erään upseerin henkilökohtaiseksi sotilaspalvelijaksi. Upseeri opettaa Hamzalle saksaa. Heidän välilleen syntyy erikoislaatuinen suhde, jota muut sotilaat luulevat seksisuhteeksi. Hamzan sotakokemukset muodostavat suuren osan kirjasta. Sodan jälkeen hän saa töitä Khalifan työnantajalta ja pääsee asumaan Khalifan pihavajaan. Hyväsydämisen Khalifan luona Afiya ja Hamza kohtaavat.

Ennen sotaa Tansaniaa hallitsivat saksalaiset.

”Päivä päivän jälkeen saksalaiset pusersivat iestä yhä tiukemmin vastahakoisten alamaisten kaulaan. Siirtomaahallinto lujitti otettaan maasta, virkamiehiä tuli lisää ja he levittäytyivät yhä laajemmalle. Hyviä maa-alueita vallattiin sitä mukaa kuin maahan saapui lisää saksalaisia uudisasukkaita. Pakkotyöjärjestelmää laajennettiin, jotta saatiin vedettyä teitä ja raivattua katuojia, perustettua lehtikujia ja puutarhoja uusien asukkaiden iloksi ja Kaiserreichin kunniaksi.”

Sodan jälkeen tulivat britit. He saivat aikaan jotain positiivistakin. ”Erityisesti koulutukseen ja terveydenhoitoon panostettiin.” Afiya ja Hamza saivat vain yhden lapsen, pojan, joka sai enonsa mukaan nimen Ilyas. Afiya kouluttautui apukätilöksi. Hamza eteni työnantajansa puusepänverstaan vetäjäksi. Heidän suurin murheensa oli Afiyan veli Ilyas, joka ei ollut palannut sodasta.

Tansania itsenäistyi vuonna 1961. Afiya ja Hamza elivät vielä silloin ja pääsivät juhlimaan itsenäisyyttä.

Loppuelämät on eurooppalaiselle valaisevaa luettavaa. Vaikka siirtomaa-ajoista jotain tietäisikin, ne tulevat lähemmäs romaanin kautta kerrottuna. Itäafrikkalaiset kärsivät julmasti ensimmäisen maailmansodan aikana. Saksa ja Iso-Britannia kävivät omaa sotaansa, jota laittoivat alusmaidensa kansalaiset sotimaan puolestaan. Valloittajamaan suhtautuminen afrikkalaiseen sotaveteraaniin kärjistyy Afiyan veljen Ilyaan kohtalossa, kun se lopulta selviää.

Abdulrazak Gurnah: Loppuelämät
Suomentanut Einari Aaltonen
Tammen Keltainen kirjasto 2022, 339 s.
Englanninkielinen alkuteos Afterlives 2020

***********

Maailmanvalloitus: Tansania.

Helmet-haaste: kohta 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan (6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija, 33. Kirjan tapahtumat sijoittuvat Afrikkaan, 49. Kirja on julkaistu vuonna 2022).

Kuukauden nobelisti Władysław Reymont: Luvattu maa

 

Puolalainen Władysław Reymont sai Nobelin palkinnon vuonna 1924. Olen lukenut Reymontilta aikaisemmin romaanin Talonpoikia. Nyt luin hänen toisen suomennetun teoksensa Luvattu maa. Siinä ’luvattu maa’ ei tarkoita Israelia niin kuin voisi luulla, vaan teollisuuskaupunki Łódźia 1800-luvun loppupuolella. Suomennoksessa kaupungin nimi kirjoitetaan Lods.

Łódź oli tekstiiliteollisuuden keskus. Luvatussa maassa sinne saapuu rahankiilto silmissään yrittäjiä, jotka pyrkivät hyötymään kasvavan kaupungin taloudesta, ja toisaalta ympäröivältä maaseudulta köyhiä, jotka haaveilevat paremmista tuloista tehtaissa.

Kolme nuorta miestä on perustamassa omaa tehdasta. Puolalainen insinööri Karel Borowiecki on kantava voima. Hänellä on apunaan saksalainen insinööri Max Baum ja juutalainen Moritz Welt, joka on opiskellut taloutta. Kolmikko on symbolisesti valittu. Łódźin tehtailijat ovat saksalaisia tai juutalaisia. He eivät katso hyvällä puolalaisen yritystä, vaikka olisivat halukkaita pestaamaan hänet taitavana kemistinä omiin tehtaisiinsa.

Borowiecki on päähenkilönä ristiriitainen. Hänellä on kihlattu, jonka myötäjäiset hän on sijoittanut tehtaaseensa, mutta hän pitää varalla menestyneen saksalaistehtailijan tytärtä, jonka mukana saisi suuremmat myötäjäiset ja paremman aseman kaupungissa. Samalla hänellä on seksisuhde erään juutalaisen tehtailijan kauniin vaimon kanssa. Borowieckille oma etu on tärkein.

Luvatussa maassa annetaan julma kuva Łódźista, jossa rehellisyys ei kuulu menestystekijöihin. Varallisuuserot ovat huikeita. Tehtailijoiden vaimot koristautuvat timanteilla oopperanäytöksiin samaan aikaan kun työväestö näkee nälkää. Tehtailijat ovat säälimättömiä ja raakoja epäterveellisissä olosuhteissa työskenteleviä alaisiaan kohtaan. Kirjan alussa on yksityiskohtaista kuvausta tekstiilitehtaasta, joka näyttäytyy meluisana ja myrkyllisenä.

”Koko rakennus vapisi koneitten käynnistä, ja kellertävät hihnat luikertelivat käärmeinä kattilain yläpuolella, seinillä ja kattojen alla tavattoman nopeasti kadoten seinäaukoista toisiin saleihin.

Työläisiä liikkui hiljaa väritahraiset paidat yllä ja katosi varjona hämärään. Pieniä, jyriseviä rattaita työnnettiin sisälle ja ulos kuormattuina valmiilla väreillä, jotka oli tarkoitettu paino- ja värjäysosastoihin. Pisteliäs rikinkatku tuntui kaikkialla.”

Kun olin lukenut Luvattua maata muutaman kymmenen sivua, minusta alkoi tuntua, että olin nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Niin olinkin! Netistä löytyi tieto itsensä Andrzej Wajdan ohjaamasta samannimisestä elokuvasta vuodelta 1975. 1970-luvulla Wajdan elokuvat tulivat nopeasti Suomeen. Ne ovat visuaalisesti vahvoja, joten vaikka elokuvan katsomisesta on vuosikymmeniä, minulla on muistissa selkeitä kuvia muutamista sen kohtauksista.

Minusta Luvattu maa oli realismissaan hyvä kirja. Myös elokuva oli hyvä. Sen katsoisin mielellään uudestaan.

Reymontin romaanista Talonpoikia on kirjoittanut Jokke.

Władysław Reymont: Luvattu maa
Suomentanut Reino Silvanto
Otava 1937, 455 s.
Puolankielinen alkuteos Ziemia obiecana 1898

***********

Helmet-haaste: 38. Kirjassa toteutetaan unelma tai haave.