Aldous Huxley: Saari

 

Saari on utopia. Sen saari on kuvitteellinen Pala jossakin lähellä Indonesiaa. Pala on onnekkaasti säästynyt joutumasta länsimaiden siirtomaaksi. Siellä on syntynyt omanlaisensa yhteiskunta, jossa tärkeintä on saaren asukkaiden vapaus ja onnellisuus. He elävät terveinä pitkäikäisiksi sopusoinnussa luonnon kanssa. Uskonnoltaan he ovat mahajana-buddhalaisia tai shivalaisia. Saarella ei ole teollisuutta, eikä siellä ole lähdetty mukaan massakulutukseen. Eräs Palan johtohahmoista, tohtori Robert MacPhail, selittää saarelle haaksirikkoutuneelle toimittaja Will Farnabylle:

”Kun taas me”, tohtori Robert jatkoi, ”olemme aina halunneet sovittaa taloutemme ja teknologiamme ihmisten tarpeisiin, emme ihmisiä jonkun toisen talouden ja teknologian tarpeisiin. Tuomme maahan sen, mitä emme voi valmistaa, mutta teemme ja tuomme vain sitä, mihin meillä on varaa.”

Palalaisilla olisi varaa, koska saarella on öljyä, mutta he eivät hyödynnä sitä. Öljystä on kuitenkin tulossa uhka saaren elämänmuodolle, koska naapurisaaren diktaattori ja useat öljy-yhtiöt havittelevat sitä.

Palan utopia kuulostaa hyvältä, mutta valitettavasti kirja on tylsä. Muutama palalainen vuorollaan esittelee Willille saaren elämää, esimerkiksi hallintoa, koulutusta ja lääketiedettä, ja noissa esittelyissä upotaan syvälle buddhalaisvaikutteiseen filosofiaan, joka alkaa lopulta kuulostaa sanahelinältä. Lisäksi saarelaisten onnellisuuden yhtenä osatekijänä on mokšalääke, jota ei saa kutsua huumeeksi, vaikka se kovasti vaikuttaa sellaiselta. Kun Will saa kirjan lopussa kokeilla mokšaa, hänen näkynsä ovat kuin huumetripiltä (lukemani, ei kokemani mukaan).

Englantilaisen Huxleyn kirjoittamassa kirjassa on tietysti tarvittu britti auttamaan Palan utopian luomisessa. Hän oli edellä mainitun tohtori MacPhailin isoisoisä, skotlantilainen lääkäri.

Saaressa on romaaniksi harvinaisen paljon viitenumeroilla merkittyjä selityksiä. Suuri osa on täysin tarpeettomia. Lukijaan ei luoteta, kun selitetään, keitä olivat Robespierre, Spinoza ja Bach tai mitä ovat Te Deum tai Rorschachin testi.

Aldous Huxley: Saari
Suomentanut Ville-Juhani Sutinen
Basam Books 2013, 527 s.
Englanninkielinen alkuteos Island 1962

***********

Saari on utopia, ja vaikka sen loppu viittaa tulevaisuusuhkaan, sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista

 

Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta voitti viime vuonna Tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon. Sutinen kirjoittaa korona-aikana lukemistaan kirjoista, jotka vaativat vaivaa.

”Kaikki ne ovat ylipitkiä, vaikeita tai muuten tavalla tai toisella erityisiä.”

Minä tein yhden kirjan kanssa saman kuin Sutinen: luin ensimmäisenä koronakeväänä James Joycen Odysseuksen, joka oli odottanut kirjahyllyssäni sopivaa hetkeä monta vuotta. Sutinen ei kirjoita Odysseuksesta eikä toisestakaan ilmeisestä vaikeasta kirjasta eli Volter Kilven Alastalon salista. Ainoa hänen käsittelemistään kirjoista, jonka olen lukenut, on Dostojevskin Karamazovin veljekset. Kirjailijoista tunsin ennestään vain Ilja Ehrenburgin, Henry Jamesin, Irmari Rantamalan (tosin Maiju Lassilana), Joseph Rothin ja Samuel Agnonin, joilta olen lukenut jotakin muuta kuin Sutisen käsittelemän teoksen. Sutinen on valinnut kirjoja, joista monet ovat suurelle yleisölle tuntemattomia ja joita läheskään kaikkia ei ole suomennettu.

Sutinen kirjoittaa usein yleisemmistä aiheista kuin pelkästään kunkin esseen kirjasta. Marguerite Youngin romaanin Miss MacIntosh, My Darling (1198 sivua) kohdalla hän pohtii, miksi naisten kirjoittamista tiiliskivistä ei tule klassikoita. Robert Byronin matkakirjat Europe in the Looking-Glass, The Station, First Russia, then Tibet ja The Road to Oxiana (yhteensä 1144 sivua) vievät ajatukset matkalla lukemiseen. Sosialistinen realismi kirjallisuuden lajina nousee esille esseessä Ilja Ehrenburgin muistelmateoksesta Ihmisiä, vuosia, elämää (1789 sivua).

Karamazovin veljeksiä (959 sivua) Sutinen käyttää esseessä Ääne(e)n lukemisesta esimerkkinä kirjasta, joka sopii erityisen hyvin ääneen luettavaksi. Hän kirjoittaa ääneen lukemisen hyödyistä, kuten tekstin rytmin luontevasta esiin nousemisesta. Minuun vetosi ajatus yhteisöllisestä lukemisesta, joka entisaikaan oli yleistä, mutta on nykyisin lähes kadonnut. Sutinen lukee kirjoja ääneen vaimolleen ja joskus itsekseenkin. Täytyypä joskus kokeilla.

Miksi pitkien ja vaikeiden kirjojen lukeminen on vaivan arvoista? Tässä on yksi vastaus:

”Maailma on suuri ja monimutkainen. Pitkät ja mutkikkaat teokset tarjoavat keinoja havaita ja hallita tällaista kokonaisuutta. Kirjasta löydetyn katsomisen tavan voi yleistää kaikkeen.”

Jos ajattelen omaa suhdettani pitkiin kirjoihin, niin en ole koskaan vältellyt niitä. Nytkin olen lukemassa yli 700-sivuista romaania, joka ei tosin ole Sutisen tarkoittamaa poikkeuskirjallisuutta. Luen mielelläni klassikoita, ja jotkut niistä ovat pitkiä ja vaikeita. Uskon, että siihen on aina syynsä, että kirja on noussut klassikoksi. Odotan, että klassikko on hyvä tai että ainakin saan selville, miksi se on klassikko. Hyvää kirjaa en tässä lähde määrittelemään. Kun olen lukenut pitkän kirjan, joka on maineeltaan vaikea, tunnen tyytyväisyyttä: sain sen luetuksi! Usein kirjat eivät ole lainkaan niin vaikeita kuin niiden maine antaa uskoa. Niistä paras esimerkki on ollut Alastalon salissa.

Vaivan arvoista on ansiokas kokoelma kirjallisuusesseitä. Lukemista ei yhtään haittaa se, ettei ole lukenut kirjassa käsiteltyjä teoksia. Minut se sai miettimään omaa suhdettani poikkeuskirjallisuudeksi kutsuttuun kirjallisuuden lajiin.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta
Avain 2022, 320 s.

***********

Koska kirja voitti Tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon, se oli ensin ehdokkaana ja sopii siten Helmet-haasteen kohtaan 30. Kirja on ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Sanmao: Tarinoita Saharasta

 

Taiwanilainen Sanmao asui espanjalaisen miehensä kanssa Länsi-Saharan El Aaiúnissa vuosina 1974–1975. Tuohon aikaan alue kuului Espanjalle. Tarinoita Saharasta koottiin kirjaksi alun perin Sanmaon sanomalehtiin lähettämistä kertomuksista. Suomentaja Rauno Sainion jälkisanojen mukaan Tarinoita Saharasta on ollut kiinankielisten lukijoiden suosiossa ilmestymisestään alkaen. Jälkisanoissa on myös lyhyt tiivistelmä Sanmaon (Chen Mao-ping) elämästä. Häntä voi hyvällä syyllä kutsua maailmankansalaiseksi. Aivan loistavaa on, että tämä kirja on saatu suomeksi ja lisäksi suoraan kiinasta suomennettuna.

”Kun poistuimme lentoasemalta, sydämeni takoi vimmatusti. Olin vihdoin palannut paikkaan, jota olin tietämättäni koko ikäni kaivannut. Tunteet nousivat pintaan. Saharan aavikko oli rakastettu, josta jo vuosikaudet olin syvällä sisimmässäni uneksinut!”

Sanmaosta itsestään saa kuvan kekseliäänä, oma-aloitteisena ja itsepäisenä naisena. Hänen miehensä on töissä espanjalaisessa kaivosyhtiössä. Sanmao hoitaa arkiaskareita, kalustaa vuokra-asuntoa, taistelee kattotasanteen aukosta sisälle putoavien vuohien kanssa – ja tutustuu paikallisiin asukkaisiin, sahraweihin. Espanjalaiset tuntuvat halveksivan sahraweja, mutta Sanmao saa heistä ystäviä kulttuurieroista huolimatta. Hän päätyy puolivahingossa hoitamaan sahrawinaisten pieniä vaivoja, vaikka hänellä ei ole mitään hoitoalan koulutusta. Naiset ovat haluttomia menemään sairaalaan, koska lääkäri on mies. Sahraweilla oli myös tapoja, jotka järkyttivät Sanmaoa, kuten tyttöjen naittaminen hyvin nuorina ja rikkaiden pitämät orjat.

Jotkut aavikkoretkiltä kerrotut tarinat ovat niin hurjia, että tuntuu, voivatko ne olla ihan totta vai onko tapahtumia hieman väritetty. Yhden kerran Sanmao ja hänen miehensä José joutuvat kuolemanvaaraan lähdettyään liikkeelle liian myöhään illalla. Aavikko on päivällä polttavan kuuma ja yöllä hyytävän kylmä. Sen kauneus on pysyvää.

”Kun pääsin ensi kertaa auton kyydissä ihka oikealle aavikolle, maisemat olivat niin huikaisevan upeita, että olisin halunnut räpsiä kuvia aivan kaikesta. Näin kangastukset, jotka olivat kuin unesta tai kuin hirviöitä, ja hiekkadyynit, jotka kumpuilivat sulavan pehmeinä kuin naisen muodot. Näin sateen lailla kohisevat hiekkamyrskyt, karrelle palaneen maan ja kaktukset, jotka hiljaa kutsuen kurottivat kohti taivasta.”

Sanmao kirjoittaa alkuun kepeästi ja jutustelevasti, mutta vakavoituu, kun poliittinen tilanne käy kireäksi. Espanja luopuu Länsi-Saharasta 1975, Marokko ja Mauritania vaativat aluetta omakseen ja Polisarion sissit taistelevat itsenäisyyden puolesta. Maassa on turvatonta ja Sanmao joutuu lähtemään, vaikka ei olisi halunnut.

Tarinoita Saharasta tutustuttaa meidät vieraaseen luontoon ja vieraaseen kulttuuriin sekä rohkeaan ja ennakkoluulottomaan naiseen.

Sanmao: Tarinoita Saharasta
Suomentanut Rauno Sainio
Aula 2023, 387 s.
Kiinankielinen alkuteos 1976

***********

Helmet-haaste: kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Maailmanvalloitus: Taiwan.

Kolme ranskalaista klassikkoa: Baudelaire, France ja Proust

 

Karisto on julkaissut yhteisniteenä kolmen tunnetun ranskalaisen kirjailijan lyhytproosaa. Kirjailijat ovat Charles Baudelaire, Anatole France ja Marcel Proust.

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä

Baudelairen muutaman sivun mittaisia tekstejä kutsutaan proosarunoiksi. Niiden aiheet vaihtelevat kepeästä katukuvasta, naiselle kirjoitetusta ylistyksestä ja oopiumhuuruisista näyistä kirjailijan syvään yksinäisyyteen ja yleisön kiittämättömyyteen. Otsikon Koira ja pullo alla Baudelaire vertaa tarjoilua hylkivää koiraa ja lukijoita.

”Tässä sinäkin, ikävän elämäni arvoton kumppani, muistutat yleisöä, jolle ei koskaan saa tarjota hienoja hajuvesiä, jotka saavat sen vimmoihinsa, vaan huolellisesti valikoitua roskaa.”

Näissä kirjoituksissa ei ole niinkään ikävä Pariisia kuin ikävä Pariisissa. Joskus ikävä muuttuu väsymykseksi elämään. Proosarunossa, jonka otsikko Any where out of the World on Thomas Hoodin runosta, runoilija keskustelee mielensä kanssa halustaan olla jossakin muualla kuin on, ja esittää yhtenä vaihtoehtona Kuoleman kaltaisen maan. ”Pakkaamme matkalaukkumme ja lähdemme Tornioon.”

Teokseen on liitetty valaisevia selityksiä ja suomentaja Väinö Kirstinän essee Baudelairen proosarunoudesta.

Anatole France: Paita

Paita on pitkä novelli, jonka lähtökohta on sadunomainen. Hermosairaudesta kärsivä kuningas saa tohtorilta neuvon, että ainoa parannuskeino on onnellisen miehen paita. Kuningas lähettää lähimmät palvelijansa etsimään onnellista miestä. He etsivät valtakunnan arvostetuimpien ja menestyneimpien virkamiesten, poliitikkojen ja sotilaiden joukosta sekä rikkaimpien yrittäjien keskuudesta, mutta turhaan. Kukaan ei ole onnellinen milloin mistäkin pikkumaisesta syystä. Useimmin syynä on kateus. Onnellista miestä ei löydy myöskään naistenmiehistä, eikä suurista taiteilijoista. Etsintää laajennetaan, mutta se ei tuota tulosta pitkään aikaan. Kun lopulta onnellinen mies löytyy, hän on köyhä metsässä asuva avulias mies, joka ei ole koskaan tullut ajatelleeksi, onko onnellinen vai ei. Hänellä ei ole paitaa.

Paita on sadunomaisuuden ohella filosofinen, ja vahvasti satiirinen Francen tyyliin.

Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia

Proustin novelleista kaksi ensimmäistä, Päivällisvieras ja Violante eli seurapiirielämää, kohdistavat arvostelevan katseen tyhjänpäiväisiin seurapiireihin, joissa tärkeää on osata käyttäytyä oikealla tavalla ja tuntea oikeat ihmiset. Kertomuksessa Baldassare Silvanden, Silvanian varakreivin kuolema Silvande luulee ensin kuolevansa, paranee sairaudestaan, mutta sairastuukin uudelleen ja kuolee. Hänen suhtautumisensa elämään ja kuolemaan muuttuu, kun kuolema lähestyy toisen kerran. Novelli Rouva de Breyvesin kaihoisa loma kertoo nuoresta leskestä, joka hullaantuu mieheen, jonka on nähnyt vain pari kertaa. Hänen ilonsa huiput ja tuskansa alhot ovat pelkkää oman mielikuvituksen tuotetta.

Proust kertoo ihmisistään niin, että he jäävät etäisiksi. Baudelaire ja France tekivät suuremman vaikutuksen.

Kolme ranskalaista klassikkoa, 293 s., Karisto 2010
Charles Baudelaire: Pariisin ikävä
Suomentaneet Väinö Kirstinä ja Eila Kostamo
Alkuteos Le Spleen de Paris 1869
Anatole France: Paita
Suomentanut L. Onerva
Alkuteos La Chemise 1909
Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia
Suomentanut Annikki Suni
Päivällisvieras; Violante eli seurapiirielämää; Baldassare Silvanden, Silvanian varakreivin kuolema; Rouva de Breyvesin kaihoisa loma
Alkuteokset Un dîner en ville; Violante ou la Mondanité; La mort de Baldassare Silvande, Vicomte de Sylvanie; Mélancolique villégiature de Mme de Breyves, 1896

***********

Kannen kuvassa näkyy vähän keltaiseksi värjäytynyttä taivasta, joten sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 31. Kirjan kansikuvassa on taivas tai kirjan nimessä on sana taivas.

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat

 

Lainasin Eloonjääneen muistelmat, koska olin lukenut Doris Lessingiltä vain kaksi kirjaa ja halusin lukea häneltä jotakin lisää.

Eloonjääneen muistelmat on dystopia. Se ei kuvaa kaukaista tulevaisuutta, vaan julkaisuhetkeään lähellä olevaa maailmaa, jossa yhteiskuntajärjestelmä on romahtanut. Syytä romahdukseen ei kerrota, siihen viitataan vain sanalla ”se”. Poliiseja on olemassa ja jonkinlainen hallintokin, mutta kansalaiset elävät omaa elämäänsä viranomaisista riippumatta. He yrittävät selvitä, kun sähköntuotanto ja vesihuolto hiipuvat ja ruokaa on vaikea hankkia.

Eloonjääneen muistelmissa tutkaillaan ihmisten käyttäytymistä, kun entisenlainen elämä on hajonnut. Pääpaino on nuorissa. Kertoja asuu suuressa englantilaisessa kaupungissa, josta ihmiset pakenevat laumoittain. He pakenevat, vaikka ei ole tietoa siitä, ovatko asiat muualla paremmin. Viimeiseksi jäljelle jää heimoja muodostavia nuoria ja lapsia. Varsinkin lapsijoukot käyttäytyvät niin, että niitä pelätään.

Kertoja saa huollettavakseen Emilyn, tytön, jota hän ei tuntenut ennestään. Emilya seuraamalla hän näkee, miten nuoret järjestäytyvät, hoitavat asumisensa ja yrittävät kasvattaa syötävää, ja ovat samalla edelleen nuoria.  Seuraavassa lainauksessa esiintyvä Hugo on Emilyn kissalta näyttävä koira.

”Tätä kaikkea pohdin seisoessani siinä Hugo vierelläni katselemassa nuorta miestä maantierosvovarusteissaan, nuorisolle tyypillisissä, joukko tyttöjä ympärillään sieppaamassa hänen katseitaan, odottamassa että hän puhuttelisi heitä . . . vanhoja ajatuksia vanhentuneista sosiaalisista kuvioista. Mutta ne vain pysyivät ihmisessä, eivät kuolleet.”

Tunnelma on vaihtelevasti unenomainen, vahvimmillaan silloin, kun kertoja siirtyy seinän läpi toiseen todellisuuteen – tai omaan itseensä. Siellä on ollut vain tyhjiä huoneita, kunnes Emily saapuu.

Eloonjääneen muistelmat on dystopia, mutta se on myös Emilyn kasvukertomus lapsesta nuoreksi naiseksi, ja välillä tuntui, että enemmänkin jälkimmäinen. Joka tapauksessa kirja on niin arvoituksellinen, että se jää askarruttamaan pitkäksi aikaa.

Doris Lessing: Eloonjääneen muistelmat
Suomentanut Kyllikki Villa
Otava 2007, 218 s. (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1988)
Englanninkielinen alkuteos The Memoirs of a Survivor 1974

***********

Helmet-haaste: kohta 29. Kirjassa on minä-kertoja.

Lauren Groff: Mestarinna

 

Mestarinna on historiallinen romaani 1100-luvulta. Englannin kuningatar Eleonoora karkottaa Marien hovista. Marie on entisen kuninkaan äpärälapsi, jolle ei ole keksitty muuta käyttöä kuin nimittää hänet kuninkaallisen luostarin priorittareksi. Jos Marie olisi ollut kauniimpi ja käytökseltään sulavampi, hänet olisi voitu naittaa.

”Hän oli pitkä, oikea jätti neidoksi, kyynärpäät ja polvet sojottavat kolhoina, kun tihku ennen pitkää panee hylkeennahkaviitan valumaan ja mustaa vihreän päähineen. Ankaran anjoulaisissa kasvoissa ei ole kauneutta, ainoastaan oveluutta ja intohimoa, joita ei vielä ole valjastettu. Sade ne kasteli, eivät kyyneleet. Hän ei ole vielä itkenyt sitä, että hänet on potkittu pois.”

Yllä kuvatun kaltaisena Marie saapuu luostariin. Hänellä ei ole minkäänlaista uskonnollista kutsumusta, mutta hän alistuu kohtaloonsa, kun toteaa, ettei muuta voi. Luostari, johon hänet on karkotettu, on köyhä ja surkeassa kunnossa. Nunnat ovat nälkiintyneitä ja sairaita. Marie käyttää koko tarmonsa luostarin kehittämiseen, ja siitä tuleekin vuosien mittaan varakas ja nunnista hyvinvoivia. Keinot, joita Marie käyttää, eivät saisi aina hänen yläpuolellaan olevien kirkonmiesten hyväksyntää, jos he tietäisivät niistä.

Marien elämän suuri rakkaus on tavoittamaton kuningatar Eleonoora. Hän seuraa kuningattaren vaiherikasta elämää kaukaa luostaristaan. Kirjeenvaihtoa lähemmäs hän ei enää pääse.

Mestarinna on pienillä feministisillä painotuksilla maustettu viihdyttävä kirja historiallisten romaanien ystäville. Luin sen oikein mielelläni.

Tästä pääsenkin vakiovalitukseeni. Meille on suomennettu englanninkielinen historiallinen romaani. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta miksi ei ole suomennettu esimerkiksi espanjalaista myyntimenestystä Aquitania vuodelta 2020. Sen päähenkilö on Mestarinnassakin esiintyvä kuningatar Eleonoora. Aquitania kertoo hänen ajastaan Ranskan kuningattarena.

Lauren Groff: Mestarinna
Suomentanut Tero Valkonen
S&S 2022, 286 s.
Englanninkielinen alkuteos Matrix 2021

***********

Helmet-haaste: kohta 37. Kirja kertoo elämäntavasta, jota ei enää ole.

Kuukauden nobelisti Annie Ernaux: Vuodet

Annie Ernaux´n Vuodet on yhdistetty omaelämäkerta ja kuvaus samaan aikaan tapahtuneesta yhteiskunnan muutoksesta. Ernaux sanoo kirjassa miettineensä aihetta ja sen toteutusta vuosikymmeniä. Hän päätyi kirjoittamaan itsestään muodossa ’hän’ ja muista tapahtumista muodossa ’me’. Ratkaisu on erittäin onnistunut. Se etäännyttää kertojasta, mutta imaisee lukijan mukaan meihin. Tosin Ernaux kirjoittaa varsin Ranska-keskeisesti, joten jotkut julkisuuden henkilöt ovat suomalaiselle tuntemattomia. Minun ikäiselleni maailman tapahtumia ja politiikkaa seuranneelle ihmiselle kirjassa on paljon tunnistettavaa.

Ernaux käyttää kahta toistuvaa keinoa seuraamaan päähenkilönsä ja hänen lähiympäristönsä muutosta. Ensimmäinen on valokuvat, joita kuvaillaan sanallisesti. Niissä hän muuttuu sukupuolettomasta pikkuvauvasta nuoren tytön, opiskelijan ja äidin kautta isoäidiksi, joka pitää pojantytärtä sylissään. Vuonna 1957 hän on 17-vuotias, jolla on haaveita vapaasta ja itsenäisestä tulevaisuudesta.

”Tässä kuvassa on pitkänhuiskea tyttö, jolla on tummat puolipitkät suorat hiukset ja silmät sirrillä auringonpaisteessa, hän seisoo sivuttain, toinen lonkka kevyesti ojossa, niin että polvipituiseen tiukkaan hameeseen verhottujen reisien kaari erottuu hyvin ja hoikentaa säärtä. Valo hivelee tytön oikeaa poskipäätä, korostaa piparkakkukauluksisen paidan ja villapuseron peittämiä pystyrintoja.”

Toinen keino ovat sukupäivälliset ja niiden pöytäkeskustelut. Ensimmäisiä hänen muistamiaan keskusteluja hallitsevat aikuisten sota-ajan kokemukset. Viimeisissä puhutaan ”uusimmasta Windows-versiosta ja kännykkämallista, 3G:stä, kulutustottumuksista ja ajankäytöstä”.

Ernaux’n elinaikana on tapahtunut valtavasti muutoksia. Yksi niistä on naisen aseman muuttuminen, joka on katolisessa Ranskassa ehkä ollut vielä suurempi kuin Suomessa. Vuoden 1968 opiskelijamellakoista alkaneet muutokset yhteiskunnassa, muutkin kuin naisia koskevat, olivat niin suuria, että Ernaux kirjoittaa:

”Maailma oli alkanut vuodesta 1968.”

Kun Ernaux kirjan alussa ja lopussa luettelee muutaman virkkeen mittaisia muistoja, joita hän kutsuu katoaviksi kuviksi, jokainen voi miettiä, mitä satunnaista elämästä jää mieleen ja millä perusteella juuri se muisto.

sängyssä makaavan vanhan naisen (isoisoäidin) linnun kynsiä muistuttavat sormet, jotka pelottavat

jäätelötötteröltä näyttävä mikrofoni 1960-luvun tv:n lastenohjelman juontajalla

äiti, joka huutaa ovelta pihalle, että Robert Kennedy on ammuttu

Nuo ovat omia kuviani, eivät Ernaux’n.

Vuosissa Annie Ernaux on muistojensa kautta onnistunut tavoittamaan ”sen kollektiivisen kokemuksen, jossa hänen tietoisuutensa, koko hänen olemuksensa, on läsnä”.

Ernaux’n viime vuonna suomeksi ilmestyneestä kirjasta Isästä/Äidistä on kirjoitettu mm. blogissa Kirsin Book Club ja vanhemmasta suomennoksesta Puhdas intohimo blogissa Reader, why did I marry him?.

Tämä kirjoitus on viimeinen osa sarjaani Kuukauden nobelisti. Nyt olen lukenut jokaiselta kirjallisuuden nobelistilta vähintään yhden kirjan ja julkaissut siitä postauksen. Tarkoitukseni on kirjoittaa projektista vielä jonkinlainen yhteenveto.

Annie Ernaux: Vuodet
Suomentanut Lotta Toivanen
Gummerus 2021, 2. painos, 215 s.
Ranskankielinen alkuteos Les années 2008

***********

Helmet-haaste: kohta 13. Kirjan kansi on värikäs tai kirjan nimi on värikäs.