William Faulkner: New Orleansin tarinoita

 

William Faulknerin New Orleansin tarinoita on kokoelma lyhyitä kirjoituksia, jotka on julkaistu vuonna 1925 pääasiassa sanomalehdessä The Times-Picayune. Ne ovat Faulknerin ensimmäisiä proosatekstejä. Aikaisemmin häneltä oli julkaistu runoja. Hänen ensimmäinen romaaninsa Soldiers’ Pay ilmestyi 1926. Tarinat on koottu yhteen ja julkaistu kirjana vasta vuonna 1958.

Vaikka Faulkner asui tarinoita kirjoittaessaan New Orleansissa, kaupunki jää taka-alalle, ja kuvauksen kohteena ovat ihmiset. Monen pääosassa on elämän laitapuolen kulkijoita: nuori kulkuri, rampa kerjäläinen, ainoan rahansa laukkakilpailujen vedonlyöntiin sijoittava pummi. Joissakin esiintyy sivuhahmona kuvataiteilija William Spratling, joka asui samassa kerrostalossa kuin Faulkner.

Ilmeisesti Faulkner sieppasi aiheita kuulemastaan ja lehdistä lukemastaan. Yksi mieleen jäävimpiä tarinoita oli Päivä laskee, jossa kirjailija sepitti taustan pikku-uutiselle, jonka otsikko oli ”Mustaihoinen desperado sai surmansa”. Usein Faulkner kirjoittaa kohteistaan myötätuntoisesti, varsinkin kehitysvammaisesta miehestä, jota hänen veljensä kuljettaa mukana viinanmyyntikeikalla ja jota veli puolustaa raivokkaasti rikoskumppaniaan ja poliiseja vastaan. Tarinan nimi on Taivasten valtakunta. Erityisen kaunis oli kertomus Kotimaa, jossa kadulla sahaa soittavan miehen kaihoisa entisestä kotimaasta muistuttava musiikki saa rahapulassa ryöstökeikalle lupautuneen miehen perumaan aikeensa.

”Tuntematon ja silti tuttu sävelmä aaltoili keinuen, ja Jean-Baptiste syöksyi piilopaikastaan ja lähti nopeasti katua pitkin eteenpäin. Soittaja istui jalkakäytävän reunalla ja veteli erikoista soitintaan jousella, ja Jean-Baptiste kulki siitä ripeästi ohi häiritsemättä häntä. Kadun päässä taivas enteili aamunkoittoa, uutta päivää.”

Kirjassa on johdanto, jonka on kirjoittanut kokoelman koonnut Faulkner-tutkija Carvel Collins. Hän on löytänyt tarinoista paljon alkioita Faulknerin suurten romaanien henkilöihin. Olen lukenut niin vähän Faulkneria, etten osaa ottaa kantaa Collinsin havaintoihin. Luettavaksi nämä tarinat ovat paljon kevyempiä kuin Faulknerin varsin raskaat romaanit.

William Faulkner: New Orleansin tarinoita
Suomentanut Kristiina Drews
Aviador 2016, 260 s.
Englanninkielinen alkuteos New Orleans Sketches 1958

***********

Sadan vuoden lukuhaaste: 1950-luku.

Guram Pandzikidze: Kierre

 

Edellinen kirja, josta kirjoitin, oli aivokirurgin elämäkerta. Aivan sattumalta seuraavan kirjan eli Kierteen ideana on aivojen siirto.

Kuuluisa tiedemies, astrofyysikko ja akateemikko David Georgadze saa sydänkohtauksen. Hän selviää siitä, mutta on niin huonossa kunnossa, että elinajaksi arvioidaan vain muutama kuukausi. Lääkäri Zurab Toradze on lähimpine kollegoineen tutkinut aivojen siirtoa. Hän on jo menestyksekkäästi siirtänyt koirien aivoja. Hän ehdottaa Georgadzelle tämän aivojen siirtämistä. Sopiva kohdekin on valmiina: nuori työtapaturmassa loukkaantunut mies, joka on aivokuollut.

Ajatus aivojen siirtämisestä on moraalisesti mielenkiintoinen. Georgadze ja Toradze keskustelevat asiasta monelta kannalta. Georgadzen suostumus ei ole itsestään selvä, vaan harkinnan tulosta. Kaikkea ei ole huomattu varmistaa. Aivojen uuden haltijan Ramaz Korintelin taustoja ei ole tarkistettu. Hän on ollut huono fysiikan opiskelija, jolla on ollut yhteyksiä rikollisiin piireihin. Siitä seuraa ongelmia, kun akateemikko joutuu sairaalasta päästyään elämään Korintelin elämää. Ihmisten aivojen siirtäminen on kiellettyä, joten siirtoa ei voida julkistaa.

Mielenkiintoisempaa kuin rikollismaailma, joka Georgadzea lähestyy, on kysymys siitä, onko ihminen pelkät aivot vai vaikuttaako ruumis käyttäytymiseen. Ensimmäisen kerran tämän kysymyksen eteen Georgadze joutuu, kun tuntee uudessa ruumiissaan kiihkeää tupakanhimoa. Hän ei itse ole koskaan polttanut. Myöhemmin hän joutuu isompien kysymysten eteen.

”Kuka minä olen? Ramaz Korinteli, David Georgadze vai joku kolmas...”

Kirjailija Guram Pandzikidze oli georgialainen. Kirja on ilmestynyt 1985 eli Neuvostoliiton lopun lähestyessä. Kierre luetaan scifi-kirjallisuuteen kuuluvaksi. Sen tapahtumaympäristö on kirjoitusajankohdan mukainen. Esimerkiksi kauppaan myytäväksi tulevat japanilaiset videonauhurit kelpaavat ryöstön kohteeksi. Scifiä on vain aivojen siirto ja astrofyysikon juuri ennen sydänkohtaustaan valmiiksi saama tieteellisesti mullistava tutkimus, jota hän ei ehtinyt julkaista.

Suomennos on välillä kömpelön tuntuinen. Siinä toistuu kiusallinen virhe teitittelymuodossa: ”Olette jo tehneet (po. tehnyt) sen, mihin tutkijat tavallisesti päättävät uransa.”

Kierre yllätti minut. Antoi paljon pohdittavaa.

Guram Pandzikidze: Kierre
Suomentanut Tuomo-Pekka Kalliomäki
Kustannusliike Raduga 1991, 279 s.
Venäjänkielinen alkuteos Спираль 1985

***********

Maailmanvalloitus: Georgia.

Juha Hernesniemi: Aivokirurgin muistelmat

 

Kansainvälisesti arvostettu aivokirurgi Juha Hernesniemi julkaisi omaelämäkertansa vuonna 2022. Hän kuoli tämän vuoden kesäkuussa 75-vuotiaana.

Hernesniemen muistelmat keskittyvät hänen työhönsä. On niissä tietysti vähän muutakin eli alussa lyhyesti lapsuudesta ja nuoruudesta. Kun kirjan lukee, ymmärtää työhön keskittymisen. Hernesniemi sanoo itsekin olleensa työnarkomaani. Työ oli hänelle kaikki kaikessa. Vaimo hoiti lapset ja perheen käytännön asiat.

”Mihin uskoin? Uskon työntekoon. Varsityöhön, sellaiseen, jossa itse tietää työtä tehneensä. En kokouksiin, pseudotyöhön, tärkeilyyn. Uskoin aina, että olen oikealla alalla ja oikein valinnut.”

Hernesniemi lähti 60-luvun lopulla opiskelemaan Zürichiin. Se oli rohkea päätös ja harvinaista tuohon aikaan. Hän kutsuu lähtöä elämänsä tärkeimmäksi tapahtumaksi. Hän sai parempaa koulutusta kuin olisi Suomessa saanut ja pääsi alkuun kansainvälistymisessä. Kun hän eteni urallaan, hän loi suhteita muihin neurokirurgeihin. Hän kävi ulkomailla ensin täydentämässä tietojaan, myöhemmin leikkaamassa ja pitämässä kursseja. Ulkomailta pyrittiin hänen jatko-opiskelijakseen. Kun hänen piti Suomessa jäädä eläkkeelle 68-vuotiaana, hän jatkoi työntekoa ulkomailla, viimeiseksi Kiinassa.

Hernesniemi kuvaa kirjassa useita leikkauksiaan varsin yksityiskohtaisesti. Lääketieteen suhteen maallikolle jo pelkkä sanasto on outoa. Kuvaukset lisäävät entisestään neurokirurgin työn arvostusta. Kirjaan on valittu onnistuneiden leikkausten lisäksi myös epäonnistumisia, jotka ovat olleet kohtalokkaita potilaille. Ne ovat jääneet painamaan mieltä, mutta niistä on voinut saada oppia, joka on jatkossa pelastanut.

Ennen Helsinkiin neurokirurgian professoriksi ja HUSin ylilääkäriksi pääsyään, Hernesniemi työskenteli pitkään Kuopiossa. Molemmissa paikoissa kilpailu kollegoiden välillä oli kovaa, ja joskus työtovereiden välit tulehtuivat. Kokemukset ulkomailta osoittivat, että muuallakin oli samanlaista. Leikkaussalin työryhmistään Hernesniemi kirjoittaa aina arvostavasti.

Miten tullaan hyväksi aivokirurgiksi? Leikkaamalla, harjoittelemalla ja toistamalla, toistamalla ja toistamalla. Leikkaamista lukuun ottamatta ohje on yleispätevä.

Juha Hernesniemi: Aivokirurgin muistelmat
WSOY 2022, 489 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 14. Kirja kertoo terveydenhuollosta.

Franz-Olivier Giesbert: Rakkauden ja koston kokki

 

Rakkauden ja koston kokki osui silmiini kirjastossa. Lainasin kirjan ja-sanan vuoksi. Saan kirjasta osuman Helmet-haasteen kohtaan 15. Kirjan nimessä on ja-sana. Yllättäen tähän kohtaan sopivia kirjoja ei ole aiemmin tänä vuonna tullut vastaan.

Kirjaa voinee kutsua veijariromaaniksi. 105-vuotias Rose kertoo siinä uskomattomista elämänvaihestaan. Rakkauden ja koston kokki ei kuitenkaan ole hauska, vaikka siinä on ajoittain satiiria ja parodiaa. Rosen elämässä on liian vakavia vaiheita, kuten alkuperäisestä nimestä La cuisinière d’Himmler voi päätellä.

Alku on myös mitä synkin. Rose, alun perin Rouzane, on armenialainen. Hän on lapsi armenialaisten kansanmurhan aikaan ja pelastuu sattumalta, kun muu perhe surmataan. Siitä alkaa Rosen mielikuvituksellinen matka läpi 1900-luvun. Kun hän joutuu pulaan, kuten seksiorjaksi, hän pelastautuu pakenemalla. Hän pakenee monta kertaa. Hän elää myös onnellisia aikoja, löytää rakastavat kasvattivanhemmat ja suuren rakkautensa Gabrielin. Onnellisuus ei ole ikuista, eikä myöskään suru.

Rose perustaa useita ravintoloita, joista varsinkin Pariisissa toiminut La Petite Provence saavutti kuuluisuutta. Siellä kävi ranskalaisia älykköjä, muun muassa Sartre ja de Beauvoir, mutta valitettavasti myös Himmler. Ravintoloissa Rosen erikoisuudet perustuivat hänen äitinsä ja kasvattiäitinsä maalaisresepteihin. Muutama resepti on kirjan takana. Yhdessä vaiheessa Rosen piti paeta jopa Yhdysvaltoihin, mutta siellä hänen ruokansa eivät menneet kaupaksi. Ravintolan piti vaihtaa hampurilaisiin.

Kosto tulee kirjan suomalaiseen nimeen siitä, että Rose todella kostaa. Hän kostaa miehille, jotka ovat kohdelleet joko häntä itseään tai hänen perhettään julmasti. Rosen kosto on myös julma.

Kirjailija Giesbert on paneutunut 1900-luvun historiaan. Kirjan takana on luettelo hänen käyttämistään lähteistä. Niissä on tieteellisiä teoksia, mutta myös tuttuja romaaneja kuten Grassin Peltirumpu. Rakkauden ja koston kokin idea on periaatteessa hyvä. En kuitenkaan oikein päässyt sisälle valittuun tyylilajiin. Tuntui, että sen ja tapahtumien välillä oli ristiriita.

Franz-Olivier Giesbert: Rakkauden ja koston kokki
Suomentanut Lotta Toivanen
Tammi 2015, 331 s.
Ranskankielinen alkuteos La cuisinière d’Himmler 2013

***********

Helmet-haaste: kohta 15. Kirjan nimessä on ja-sana.

Muriel Spark: The Public Image

 

The Public Image luo julman kuvan siitä, mihin julkisuuden henkilön imagon ylläpitäminen voi johtaa. Sivuosia tehneestä Annabelista tulee kansainvälinen elokuvatähti, kun italialainen tuottaja ymmärtää hänen potentiaalinsa. Tähteyttä tukemaan hänelle luodaan imago, joka sopii hänen elokuviensa tyyliin.

Imagoon kuuluu myös Annabelin mies Frederick, joka ei ole menestynyt näyttelijänä, mutta onnistuu paremmin käsikirjoittajana. Annabel on joka tapauksessa perheen rahoittaja. Heistä tehdään julkisuudessa täydellinen aviopari, jonka rakkaus on rikkomaton ja seksielämä Annabelista käytetyn lempinimen Tiger-Lady mukaista. Imagon luomisen aikaan he ovat olleet jo vuosia naimisissa, avioliitto on väljähtänyt ja molemmilla – varsinkin Frederickillä – on ollut useita syrjähyppyjä. Ainoan lapsensa he kuitenkin saavat samoihin aikoihin, kun Annabelista tulee tähti.

Annabel ja Frederick huomaavat pian, että he ovat julkisuuskuvansa vankeja. Siitä irti pääseminen vaatii äärimmäisiä tekoja. Sen ylläpitäminen ei onnistuisi nykyisellä kännykkäaikakaudella niillä tavoilla, joita Annabel yrittää. Kirja on ilmestynyt 1968.

Muriel Spark kirjoittaa henkilöistään terävästi ja usein ironisesti. Annabelin ja Frederickin ohella kolmas tärkeä hahmo on Billy, joka on alun perin Frederickin ystävä. Hän on epäonnistunut näyttelijä ja usein rahaton ja pyörii avioparin ympärillä hyötyäkseen heistä. Sparkin taidoista kertovat esimerkiksi muutamat rivit, joilla hän määrittelee Frederickin, joka kuvittelee olevansa suurten näytelmien (Strindberg, Ibsen, Tšehov) näyttelijä.

”By the time he was twenty-nine years of age his undoubted talent  had been tested only a few times in small productions and then no more. His mind took the inward turns of a spiral staircase, viewing from every altitude and point of contortion the unblemished, untried, fact of his talent. In reality Frederick was an untrained intellectual.”

The Public Image sopii hyvin nykyaikaan, jossa moni pitää julkisuutta tavoittelemisen arvoisena. Kriittisesti suhtautuva Spark on kirjoittanut aiheesta hienon tiiviin romaanin. Kirja on kolmas Sparkilta lukemani, ja voin suositella niitä kaikkia. Edelliset ovat A Far Cry from Kensington ja The Girls of Slender Means.

Muualla blogeissa: Reader, why did I marry him? 

Muriel Spark: The Public Image
Penguin Books 1982, 125 s.; ilmestynyt ensimmäisen kerran 1968

***********

Sadan vuoden lukuhaaste: 1960-luku.

Sergio del Molino: Lo que a nadie le importa

 

Espanjalainen Sergio del Molino kirjoittaa isoisästään. Lo que a nadie le importa (Mistä kukaan ei välitä; ei suomennettu) ei ole elämäkerta, vaan romaani. Isoisä José Molino, Espanjan sisällissodan veteraani, oli vaitelias. Sodasta hän ei puhunut lainkaan. Kirjailija käyttää mielikuvitustaan päästäkseen hiljaisuuden taakse. Isoisän kuollessa del Molino oli 17-vuotias.

Kirja jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäinen osa päättyy sodan loppumiseen ja toinen kertoo sodan jälkeisestä elämästä. José Molino joutui sotaan rekrytoituna Francon joukkoihin. Del Molino sanoo, että häntä kosketti erityisesti se, että isoisän myöhemmin keräämästä kirjallisuudesta päätellen hän oli etsinyt kertomusta kaltaisestaan sotilaasta, mutta ei löytänyt sellaista. Kirjoissa puhuttiin vain ihanteidensa puolesta taistelleista sotilaista. José Molinolla ei ollut ihanteita, ei ainakaan fasistisia. Sodassa hän yritti vain pysyä hengissä. Hän haavoittui vakavasti Ebron taistelussa, joka oli sodan käännekohta ja merkitsi tasavaltalaisten lopullista tappiota.

Sodan jälkeen José Molino muutti kotikaupungistaan Zaragozasta Madridiin. Hän oli köyhästä perheestä ja oli työskennellyt myyjänä kangaskaupassa. Hän sai töitä El Corte Inglésistä, joka oli tuolloin ainoastaan yksi miesten ja lasten vaatteita myyvä kauppa, eikä tavarataloketju, jollaisena se nyt tunnetaan. José Molino oli eläkkeelle pääsyyn saakka töissä El Corte Inglésissä myyjänä.

Sodan jälkeistä aikaa leimaa avioliitto naisen kanssa, jota kirjailija kutsuu isoisälleen vääräksi. Hän oli isoisänsä kuolinvuoteen äärellä, kun kuuli tämän sanovan vaimolleen

”Calla, que de ti no quiero ni que me cierres los ojos.”

(Ole hiljaa, sinulta en halua edes että suljet silmäni.)

Isoisän avioliitosta del Molino pystyy kirjoittamaan oman näkemänsä ja äitinsä kertoman perusteella. Minulle tuli kuitenkin vähän ikävä olo isoäitiin kohdistuvasta halveksunnasta. Sotatraumoista kärsivän hiljaisen ja vetäytyvän miehen kanssa eläminen ei varmaan ollut helppoa.

Del Molino kirjoittaa itsensä mukaan romaaniin. Se on usein aiheellista, esimerkiksi kun hän kiertelee etsimässä merkkejä sodasta paikoissa, joissa isoisä oli ollut taistelemassa. Sen sijaan muistelut omista huumehöyryisistä sekoiluista Madridin kaduilla tuntuivat aivan turhilta.

Romaani johdatti minut googlaamaan lisätietoja Espanjan sisällissodasta. Se antoi myös kuvan – ankean sellaisen – elämästä sodanjälkeisen Madridin ahtailla työläisperheiden kansoittamilla kujilla.

Sergio del Molino: Lo que a nadie le importa
Literatura Random House 2014, 255 s.

R & R: Vaeltavat vainajat

 

Vaeltavat vainajat on toinen osa R&R:n eli Sari Rainion ja Juha Rautaheimon dekkarisarjasta Mortui non silent. Sarjan päähenkilöt ovat rikosylikonstaapeli Ville Karila ja oikeuslääkäri Viola Kaario. Karila on yleensä rauhallinen kokkaamista rakastava perheenisä, jonka lapset ovat jo lähteneet omille teilleen. Kaario on kompleksisempi tapaus. Hänen osuutensa tässä kirjassa on pienempi kuin sarjan ensimmäisessä osassa Vainajat eivät vaikene.

Rikosromaanista kun on kysymys niin alussa löytyy ruumis. Tattarisuolla asuntovaunussa vuosikausia majaillut erakoitunut mies on puukotettu. Tutkimukset johtavat melko pian murhan alkulähteille 1970-luvulle ja kirjan kannessakin näkyvän helsinkiläisen kerrostalon ullakkopaloon. Kirjan nykyaika on määritelty täsmällisesti vuoden 2010 pääsiäisen seutuun.

Tämän kirjan lukemista täytyy lähestyä sopivassa mielentilassa. Kirja on todella hidas. Se on tietysti valittu tyylilaji. Hitaalla kerronnalla luodaan vanhahtavaa tunnelmaa. Ajatukset kulkevat Mika Waltariin, johon myös viitataan. Mitään raakuuksia ei tarvitse pelätä, vaikka yksi ruumiinavauskohtaus kirjassa on. Sellaisenkin voi kertoa monella tavalla.

Karilan työryhmän jäseniä kuvataan hyväntahtoisella huumorilla, joka välillä kohdistuu myös rikosylikonstaapeliin itseensä. Kirjailija Rautaheimo on tehnyt työuransa poliisin väkivaltarikosyksikössä. Kun Karila seuraa aloittelevan rikoskonstaapeli Pohjalaisen ensimmäistä epäillyn kuulustelua, lukija saa opetustuokion kuulustelun oikeaoppisesta hoitamisesta.

Kirjassa jatkuu osittain sarjan edellisen osan rikostapaus, joka kyllä saatiin tavallaan päätökseen, mutta josta yksi juonne jäi kesken. Olen lukenut edellisen osan, joten tiesin, mistä oli kysymys. Sen verran tässä taustoitetaan, että uskoisin että ei haittaa, vaikka ensimmäinen osa olisi lukematta. Tämän kirjan rikokseen ykkösosan tapauksella ei ole yhteyttä.

Omassa lajissaan Vaeltavat vainajat on taitavasti kirjoitettu. Jos kaipaa räiskyvää toimintaa ja hiukset pystyyn nostattavaa jännitystä, kannattaa valita joku toinen kirja.

R & R: Vaeltavat vainajat
Siltala 2022, 476 s.

Maria Jotuni: Kun on tunteet & Tyttö ruusutarhassa

 

SKS:n julkaisema teos sisältää kaksi Maria Jotunin novellikokoelmaa: Kun on tunteet vuodelta 1913 ja Tyttö ruusutarhassa vuodelta 1927. Joidenkin novellien nimet olivat minulle entuudestaan tuttuja, mutta en ollut lukenut niitä.

Jotunin novellityyli on omaperäinen. Useimmissa novelleissa on paljon dialogia. Joissakin on pelkästään dialogia. Varsinkin kokoelman Kun on tunteet lyhyet novellit ovat riemastuttavia humoristisuudessaan. Novellissa Kansantapa emäntä juttelee naapurin Lois-Kaisalle, kun menee murjakkeeksi kutsumaltaan saidalta mieheltä salaa kahville.

”Näetsen mies, jonka otit, omasi on. Ja kun omasi on, toimeen sen kanssa tule. Mitatkoon vaikka joka voinokareen kymmeneen kertaan, minä miestä sittenkin kymmenkertaisesti kehvellän. Se on kansan tapa aina Aatamista asti.”

Novellissa Hilda Husso Hilda soittaa aviottoman lapsensa isälle, ja luemme vain Hildan osuuden puhelusta. Sopuisasti etenevässä keskustelussa on yllättäviä käänteitä. YLE Areenassa on kuunneltavissa Emmi Jurkan loistava tulkinta Hilda Hussosta.

Kun on tunteet on hyvä yleisnimi Jotunin novelleille. Novellit ovat sata vuotta vanhoja. Ihmisten tunteet tuskin ovat muuttuneet, mutta novelleista näkyy, miten raha vaikutti ihmissuhteisiin. Oli herrasväkeä ja palvelijoita, oli isäntiä, piikoja ja renkejä. Avioliitto oli naiselle taloudellinen turva, ellei mies sitten ollut juoppo tai laiska. Novellissa Ikkunanpesijöitä täti ja sisarentytär keskustelevat miehistä. Sisarentytär on päättänyt hyväksyä leskimiehen kosinnan.

»Sanoin vain, että nälkää näkemään en miehelään lähde. Minä tahdon syödä hyvin ja leviästi, sanoin. ’Saat syödä mitä tahdot’, sanoi, ’On ollut työtä niin, ettei kosimaankaan ole kerinnyt’, sanoi. ’Kyllä ne miehet luvata osaa’, sanoin, ’hullu se, joka niiden puheet totena pitää’, sanoin. ’Saat puolet tuloista aina’, sanoi. ’Olisiko tuo totta’, sanoin. ’Tehdään vaikka kirjat’, sanoi. ’Ja otapa huomioon, etten juo’, sanoi.»

Humoristisissakin novelleissa on usein pohjalla kipeitä tunteita, eivätkä kaikki novellit suinkaan ole humoristisia. Hyvä esimerkki on toisen kokoelman surullinen niminovelli Tyttö ruusutarhassa. Kuoleva sisar kutsuu isosiskonsa ja tämän miehen kuolinvuoteensa ääreen. Sisarusten välit olivat menneet poikki, kun isosisko vei itselleen sisarensa kihlatun. Kuoleva käy houreissaan läpi raskasta rakkaudetonta elämäänsä. Hänen kuoltuaan sisko on kiinnostunut lähinnä sukuhopeista, jotka nyt saa itselleen.

Kirja on julkaistu SKS:n sarjassa Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita. Sarjan kirjoissa on aina muutama aikalaisarvostelu. Jotunin novellien arvostelut ovat olleet hyvin positiivisia. Hänen asemansa taitavana novellikirjailijana on tunnustettu jo hänen elinaikanaan.

Maria Jotuni: Kun on tunteet & Tyttö ruusutarhassa
SKS 1999, 262 s.
Teosten ensimmäiset painokset: Kun on tunteet 1913 ja Tyttö ruusutarhassa 1927

***********

Helmet-haaste: kohta 3. Kirjan nimessä on kasvi.