perjantai 28. elokuuta 2015

Einar Kárason: Revontulet

En ole koskaan lukenut islantilaisia saagoja. Ne olisivat olleet hyvä tausta tälle kirjalle, varsinkin Grettir Väkevän saaga. Se on luettavissa suomeksikin Antti Tuurin käännöksenä vuodelta 2003. Grettirin saaga mainitaan heti Revontulten alussa ja siihen on silloin tällöin viittauksia.
”Nyt täytyy ammentaa… Tämä kaikki oli alkanut muistuttaa Grettir Väkevän, Ásmudurin pojan saagaa. Hänkin joutui merihätään Norjan rannikolla ja silloinkin piti ammentaa laivaa tyhjäksi, - - ”
Kertojana on Svartur, joka ihailee yli kaiken isoveljeään Ljóturia. Svarturilla on lapsena joku tauti, jonka vuoksi hän ei pysty kävelemään, vaan kulkee nelinkontin. Kun vanhemmat kuolevat julmalla tavalla ja veli Ljóturista tulee lainsuojaton, Svartur joutuu vammaisena huutolaiseksi. Hän paranee myöhemmin ja hänen tavoitteenaan on vain nähdä veljensä uudelleen ja kostaa perheen onnettomuudet aiheuttaneille esivallan edustajille.

Kirjan mielenkiintoisin hahmo on kirkkoherra Glúmur, joka on ”äkäinen ja kiivasluontoinen”, mutta ”sisimmässään vilpitön ja luotettava”. Pappi pelastaa Svarturin ottamalla hänet huutolaiskäräjiltä ilmaiseksi, pakottaa hänet kävelemään ja tekee hänestä luotettunsa. Suojeleepa vielä minkä verran voi, kun Svarturkin joutuu vaikeuksiin.

1700-luvun Islanti kuvataan Revontulissa hyvin kovaksi maaksi. Isorokko ja muut taudit tappavat. Kylmät talvet ja sateiset kesät johtavat nälänhätiin. Pienistäkin rikkeistä annetaan julmia rangaistuksia, raippoja, polttomerkkejä ja muuta vastaavaa. Pahimmat rikolliset (tai sellaisiksi tuomitut viattomat) lähetetään Kööpenhaminaan pakkotyöhön, jossa he kuolevat alle vuodessa.

Tätä versiota saagasta voisi lukea jännityskertomuksena, niin paljon tapahtumia siinä on, mutta tyyli on jotenkin kuivakka ja vähän latistaa kertomusta. Revontulet herättää kuitenkin kiinnostuksen islantilaisiin saagoihin.

Revontulet nosti minut Kirjallinen retki Pohjoismaissa -haasteessa ylimmälle tasolle eli kaikkien neljän maan kirjallisuuden taituriksi (?). Ainakin ruotsalaisia kirjoja luen haasteeseen vielä lisää.

Einar Kárason: Revontulet
Suomentanut Tapio Koivukari
Like 2000, 250 s.
Islanninkielinen alkuteos Norðjurljós 1998

sunnuntai 16. elokuuta 2015

Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa

”Minulla oli Afrikassa maatila Ngong-vuoren juurella. Itse päiväntasaaja kulki ylänkömaan kohdalla, viisikolmatta mailia pohjoisempana. Mutta maatilani oli kaksituhatta metriä merenpinnan yläpuolella. Keskellä päivää saattoi hyvinkin tuntua siltä kuin olisi päästy korkealle ja auringon likelle, mutta iltapuolet ja illat olivat kirkkaita ja viileitä ja yöt kylmiä.”
Eurooppalaisena Afrikassa ei ole romaani, vaan Karen Blixen kertoo siinä kokemuksistaan, kun hänellä oli kahvitila nykyisessä Keniassa 1910-luvulta vuoteen 1931. Oikeastaan Blixen kuvailee enemmän Afrikan luontoa ja asukkaita kuin omaa elämäänsä. Elokuvan Minun Afrikkani nähneiden on turha etsiä tästä elokuvan käsikirjoitusta, vaikka Denys Finch Hutton käykin välillä lennättämässä Blixeniä pienkoneellaan.

Blixenin kuvaileva teksti on kaunista ja rauhallista. Televisiosta luontodokumentteja katselleen nykylukijan on helppo kuvitella mielessään laajat kuumuutta väreilevät tasangot tai eläinlaumat, kuten vaaleanpunaisina hehkuvat flamingot.

Blixenin tila oli kikujujen alueella, joten hänen työväkensä kuului enimmäkseen kyseiseen heimoon. Hän oli tekemisissä myös masaiden ja somalien kanssa. Oman kertomansa mukaan hän tuli erinomaisesti toimeen ”alkuasukkaiden” kanssa. Kun Blixen kirjoittaa afrikkalaisten luonteesta ja tavoista, hän tekee kovasti yleistyksiä, mutta niinhän me teemme helposti nykyisinkin.

Vanhoihin kirjoihin on joskus vaikea suhtautua. Blixenin näkemys Afrikasta ja afrikkalaisista lienee ollut omana aikanaan humaani, mutta asetelma vaivaa kuitenkin: Blixen on valkoinen eurooppalainen, joka on tullut vieraalle alueelle. Ajattelin taas lukiessani, että miten ihmeessä eurooppalaiset ovat voineet noin vain mennä muihin maanosiin ja viedä sinne omia tapojaan ja uskomuksiaan, kuten kristinuskoa, kuvitellen edustavansa edistystä ja sivistystä. Ja vain satakunta vuotta sitten.

Vaikka Karen Blixen ponnisteli ahkerasti, niin hän ei menestynyt. Tila oli liian korkealla merenpinnasta, jotta se olisi soveltunut kahvinviljelyyn. Nuoret kahvipensaat paleltuivat, kasvitaudit iskivät ja jopa heinäsirkat vaivasivat. Lopulta Blixenin oli pakko myydä tilansa ja lähteä Afrikasta. Junalla pois matkustaessaan hän katseli rakastamiaan vuoria.
”Täältä saatoin nähdä lounaassa Ngongin vuorijonon. Sen ylevä aaltoviiva kohosi ympäröivän laakean maan yläpuolelle tummemman sinisenä kuin taivas. Mutta se oli jo niin kaukana, että pitkän selänteen kaikki neljä huippua näyttivät vähäpätöisiltä – tuskinpa niitä voi erottaa. Toisin oli laita, kun katseli maatilalta, ikään kuin edessä olisi toinen vuori. Sen ääripiirteet tasoittuivat ja vähitellen katosivat sitä mukaa kuin välimatka piteni.”

Karen Blixen: Eurooppalaisena Afrikassa
Suomentanut Werner Anttila
Karisto 2009, 11. painos, 485 s. (1. suomenkielinen painos 1938)
Tanskankielinen alkuteos Den afrikanske farm 1937

lauantai 15. elokuuta 2015

Kirjankansibingo - BINGO!


Kirjakaapin kummitus -blogissa julistettiin kesäksi (15.5.-15.8.) haaste, jossa kerättiin bingorivejä kirjankansiaiheista. Haaste oli mukava ja lähdin siihen mukaan siten, että en valinnut kirjoja bingoon sopiviksi, vaan vasta luettuani katsoin, sopiiko kansi johonkin ruutuun. Näinkin sain aikaan yhden täyden rivin. Bingo!

Seuraavassa on listaus merkintöjä tuottaneista kirjoista siinä järjestyksessä, jossa kirjat luin.

Nainen; Miguel Delibes: Señora de rojo sobre fondo gris
Kasvokuva; Ferdinand von Schirach: Tabu
Eläin; Ernest Hemingway: Afrikan vihreät kunnaat
Maisema; Ann Cleeves: Punaista tomua
Valokuva; Viveca Sten: Sisäpiirissä
Mustavalkoinen; Ian Rankin: Musta kirja
Punainen; Heikki Saari: Jacke. Jacob Södermanin elämä
Lapsi; Sirpa Kähkönen: Hietakehto
Mies; Ernest Hemingway: Nick Adamsin tarina
Abstrakti kuvio; Wisława Szymborska: Ihmisiä sillalla
Piirroskuva; Wisława Szymborska; Utopia
Sininen; Ann Cleeves: Sininen sarastus
Siluetti; Ferdinand von Schirach: Syyllisyys
Pariskunta; Joseph Kanon: Jaettu Berliini

Kiitokset Jonnalle haasteesta!

maanantai 10. elokuuta 2015

Komisario Koskinen ja Aurelio Zen


Seppo Jokinen: Hiirileikki

Olen lukenut viisi ensimmäistä Seppo Jokisen komisario Koskinen -dekkaria järjestyksessä ja kirjoittanutkin niistä. Hiirileikki on sarjan kymmenes kirja, joten nyt jäi neljä kirjaa väliin. Eipä tuo haitannut, koska Koskisen yksityiselämä ei ole kovin suuressa osassa ja sen, mitä siitä kerrotaan ymmärtää ilman taustatietojakin.

Hiirileikin alku on hätkähdyttävä. Siinä puututaan suomalaisten perimmäisimpään turvallisuudentunteeseen, koska murha tehdään saunassa. Koskinen osaa yhdistää ensimmäisen murhan eräisiin myöhempiin rikoksiin lähinnä poliisin vaistonsa perusteella, ja pian käy ilmi, että hän on oikeassa muiden poliisien epäilyistä huolimatta.

Hiirileikki ei ole arvoitusdekkari, koska lukija on koko ajan selvillä rikosten tekijästä. Seurataan siis sitä, miten Koskinen työryhmineen saa tekijän kiinni ja mitä rikosten taustalla on. Yksinäisyys ja rakkauden kaipuu ovat kirjan teemoja.

Hiirileikki oli ok välipalakirja, vaikka pidänkin enemmän rikosromaaneista, joissa tekijää saa arvailla.

Michael Dibdin: Verisade

Michael Dibdinin Aurelio Zen -dekkareita olen myös lukenut muutaman aiemmin. Verisateessa venetsialainen Zen on saanut siirron Sisilian Cataniaan. Hänen ottotyttärensä Carla Arduini on sattumalta samaan aikaan myös Cataniassa. Tietokonespesialisti Carla asentaa uutta järjestelmää Direzione Investigativa AntiMafialle eli mafiaa vastaan taisteleville poliisin erikoisjoukoille.

Suljetusta tavarajunan vaunusta löytyy löyhkäävä ruumis. Kuollut on yhden mafiaperheen poika, tai sitten joku muu. Aurelio Zen ei varsinaisesti tutki juttua, mutta se on koko ajan taustalla. Verisateessa ei ole mafiaromantiikkaa. Siinä on mätäneviä tai pakastettuja ruumiita, konetuliaseita ja pommeja.

Zenin toimintaympäristö on aivan erilainen kuin Koskisen arkinen Suomi. Mafiaperheet taistelevat vallasta, kehenkään ei voi luottaa, ei edes poliisiin. Zen lukee amerikkalaisia dekkareita, koska niissä on ”rauhoittavaa vierasmaalaista pahuutta”. Suomalaiselle Verisateessa on vierasmaalaista pahuutta, mutta tuskin rauhoittavaa.

Kirjan lukemisesta tuli välillä pelottavaa. Zen joutuu lentämään Roomaan. Kone on Airbus A320, joka joutuu matkalla pahoihin turbulensseihin ja yksi moottoreista sammuu. Tilanne on niin vakava, että stuertti alkaa luettaa matkustajilla Ave Mariaa. Luin kirjaa lentomatkalla koneessa Airbus A319. Melkein lopetin lukemisen, mutta sitten jatkoin, koska ajattelin että tämä on vain kirja, tämä on vain kirja...


Seppo Jokinen: Hiirileikki
Karisto 2006, 282 s.

Michael Dibdin: Verisade
Gummerus 2005, Loisto-pokkari, 2. painos, 275 s. (ensimmäinen painos 2004)
Suomentanut Seppo Loponen
Englanninkielinen alkuteos The Concrete Blonde 1994

torstai 6. elokuuta 2015

Kuukauden nobelisti Henrik Pontoppidan: Onnen poika

Tanskalaisia kirjallisuuden nobelisteja on kolme. Henrik Pontoppidan ja Karl Gjellerup saivat molemmat Nobelin 1917 ja Johannes Jensen 1944. Onnen poika on Pontoppidanin tunnetuimpia teoksia. Se ilmestyi useassa osassa vuosina 1898-1904. Suomeksi se on julkaistu vuonna 1957 kahtena niteenä WSOY:n vanhassa sarjassa Maailman suurromaaneja.

Onnen poika on kasvukertomus ja kasvukertomusten tyypilliseen tapaan sillä on yhtymäkohtia kirjoittajansa elämään. Peter Andreas (myöhemmin Per) on monilapsisesta pappisperheestä, hän kapinoi jo lapsena isäänsä vastaan, alkaa opiskella insinööriksi, mutta jättää opintonsa kesken. Ainakin nuo tiedot löytyvät myös Pontoppidanin henkilöhistoriasta.

Perin isän uskonto on vanhoillista ja ankaraa. Vaikka poika katkaisee siteet perheeseen jo aikaisin, suhde uskontoon ja taistelu elämänkatsomuksesta seuraa häntä loppuun saakka.

Perin kehityksen rinnalla kulkee Tanska, jossa vanhakantainen uskonnollinen maalaiselämä ja Kööpenhaminaan hiipivä uuden ajan liberalismi ovat ristiriidassa. Per kehittää uusia ideoita. Hänellä on suurisuuntainen suunnitelma Tanskaan rakennettavasta kanavaverkostosta. Hän on paljon aikaansa edellä suunnitellessaan aalto- ja tuulivoimaloita. Nuorena Perin henkilökohtaisena tavoitteena on tulla onnelliseksi hankkimalla omaisuutta ja vaikutusvaltaa keksintöjensä ja oikein valitun puolison avulla. Kaikki ei kuitenkaan käy suunnitellusti ja vanhempana elämänfilosofia ja tavoitteet muuttuvat.

Onnen poika oli minulle positiivinen yllätys. Varsinkin nuoren Perin samanaikainen rohkeus ja epävarmuus sekä helpot ihastumiset tuntuvat aidoilta ja ajattomilta. Uskonnollisia pohdintoja on paikoittain liikaakin ja nykylukijaa häiritsevät jotkut rasistisilta tuntuvat luonnehdinnat. Noista puutteista huolimatta pidin kirjasta.

Tekstinäytteeksi laitan pätkän Perin kirjeestä kihlatulleen. Per on kirjettä kirjoittaessaan Berliinissä ja täynnä uskoa tekniikan tuomaan edistykseen. Katkelmassa mainittu Fritjof on kuuluisa taidemaalari.
”Minut valtasi ylpeys ajatellessani, että olin ihminen, ja rupesin – Fritjofin suureksi harmiksi – heiluttamaan hattuani. Herranen aika sentään noita ihmisiä palttinalle maalattuine ”taiteineen”! Minun mielestäni tuollainen sähkövalossa kylpevä ratapiha on lumoavampi kuin kaikki Rafaelin madonnat yhteensä. Jos uskoisin johonkin kaitselmukseen – olisin valmis joka aamu polvistumaan ja likaamaan housunpolveni kiittääkseni siitä, että olen syntynyt tänä uljaana vuosisatana, jolloin ihminen vihdoin on tullut tietoiseksi kaikkivallastaan ja ruvennut luomaan maailman uudelleen oman mielensä mukaiseksi – maailman niin suuren, ettei ainoakaan jumala ole hurjimmissakaan kuvitelmissaan sellaisesta uneksinut!”

Henrik Pontoppidan: Onnen poika
Suomentanut Katri Ingman-Palola
WSOY 1957, 652 s.
Tanskankielinen alkuteos Lykke-Per 1898-1904