Sergio Ramírez: Un baile de máscaras

 

Nicaragualaisen Sergio Ramírezin Un baile de máscaras (naamiohuvit) on yhdenpäivänromaani. Päivä on 5.8.1942 ja tapahtumapaikka pikkukaupunki Masatepe eli kirjailija Ramírezin syntymäpäivä ja -paikka. Kirjassa Masatepe vaikuttaa enemmän kylältä kuin kaupungilta.

Kertoja kohdistaa kirjoituksensa syntyvälle lapselle sinä-muodossa. Ensimmäinen esiintyvä henkilö on tuleva isoisä Teófilo. Sen jälkeen tekstiin vyöryy muita sukulaisia määritteineen: täti Leopoldina, vanki, täti Victoria, kadonnut, täti Adelfa, vastanainut, eno Esaú, tilallinen, kokonainen Ramírezin orkesteri johtajanaan toinen isoisä Lisandro ja soittajina setiä. Isoäitejä Luisa ja Petrona ei pidä unohtaa, ja tätejä ja setiä on monta lisää.

Henkilögalleriaan kuuluu runsaasti kyläläisiä kuten – vain muutaman nimetäkseni - Camilo, lentävä kellonsoittaja, Telémaco Regidor pettäjä sekä noitasisarukset Altagracia, Deogracia ja Engracia. Kaikkien lisänimiin johtaneet syyt kerrotaan aikanaan.

Henkilöiden ja tapahtumien runsaus toi mieleen García Márquezin. Tapahtumia nimittäin riittää. Joitakin niistä: Noitaäidin arkku hajoaa kesken hautajaisten, lääkärin kuollut vaimo herää henkiin, yksi juoppo ampuu itsensä, toinen hakkaa sellissä päätään seinään sinisten paholaisten riivaamana niin että kuolee, enkelinkaunis nainen nukahtaa sänkyyn tupakoidessaan ja juoksee kadulla soihtuna palaen.

Päivän huipennuksen piti olla naamiaiset, siitä kirjan nimi. Valtava ukkosmyrsky kaatosateineen keskeyttää vasta alkamaan päässeet juhlat.

Un baile de máscaras oli hauskaa luettavaa edellä mainituista synkeistä kohtaloista huolimatta. Sen tyylilajia voisi kuvailla tragikomediaksi. Kaiken metelin ja hälinän jälkeen lapsikin lopulta syntyy ja saa nimekseen Sergio.

Sergio Ramírez sai espanjalaisen kielialueen arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon eli Miguel de Cervantes -palkinnon vuonna 2017. Palkintoa ei anneta yhdestä teoksesta, vaan elämäntyöstä. Ramírezilta on suomennettu kaksi kirjaa, mutta ei romaania Un baile de máscras.

Sergio Ramírez: Un baile de máscaras
Debolsillo 2018, 221 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1995

***********

Maailmanvalloitus: Nicaragua.

Jonathan Franzen: Maailman äärillä

 

Suurin osa Jonathan Franzenin esseekokoelman esseistä käsittelee ilmastonmuutosta ja lintuja. Harvoja muita aiheita ovat Manhattanin muuttuvat jakolinjat, jotka muodostuvat varallisuudesta ja ihonväristä, ja Philadelphian kauneus. Franzen kirjoittaa Philadelphian olevan kaunis samalla tavalla kuin Sarah Stolfan valokuvat, joiden puhdas kauneus johtuu siitä, että niiden kohteeseen ”ei ollut sekoittunut ripaustakaan vahvaa identiteettiä”.

Kahden esseen aiheena on kirjailija ja hänen tuotantonsa. Franzenin ystävä, kirjailija Bill Vollmann oli minulle täysin tuntematon, mutta toinen kirjailija oli tutumpi. Edith Whartonilta olen lukenut romaanin Viattomuuden aika.

Ilmastonmuutoksesta Franzenilla on pessimistinen näkemys, jonka mukaan taistelu on jo menetetty.

”Valistuksen ajan suuri toivo – että ihmiset järkensä ansiosta pystyisivät ylittämään evoluutioperäiset rajoituksensa – on kärsinyt pahoja takaiskuja sotien ja kansanmurhien takia, mutta vasta nyt, ilmastonmuutosongelman edessä, se on murentunut täydellisesti.”

Esseiden johtoajatuksena on, että ilmastonmuutoksen vastainen taistelu ei saisi johtaa siihen, että jätettäisiin suojelematta tällä hetkellä sukupuuton uhkaamat lajit. ”Meidän on myös pidettävä suuri joukko luonnonvaraisia lintuja elossa juuri nyt.” Linnuista Franzen kirjoittaa siksi, että on innokas lintubongari. Hän kertoo vähenevistä ja uhanalaisista merilinnuista, pikkulintujen holtittomasta metsästyksestä Välimerta ympäröivissä valtioissa, omasta matkastaan Jamaikalle ja Saint Lucian saarelle etsimään endeemisiä lajeja ja tutustumaan niiden suojeluun. Viimeisessä esseessä Maailman äärillä hän matkustaa veljensä kanssa luksusmatkalle Antarktiksen vesille. Siellä nähty keisaripingviini nousee tärkeämmäksi kuin ilmastomuutoksesta huolehtiminen, vaikka kirjailija pohtiikin kyseisen matkan oikeutusta.

Pidin eniten kokoelman aloittavasta kirjoituksesta Synkkien aikojen essee, jossa Franzen epäilee perinteisen esseen olevan kuolemassa ja sen jälkeen kirjoittaa esseen. Siinä on jo esillä edellä mainitsemani perusnäkemys, mutta myös muita sekalaisia asioita kuten tyrmistys Trumpin valinnasta presidentiksi, ja aina välissä Franzenin oppi-isän toimittaja Henry Finderin ohjeita hyvän esseen kirjoittamiseen.

Jonathan Franzen: Maailman äärillä
Suomentanut Raimo Salminen
Siltala 2019, 275 s.
Englanninkielinen alkuteos The End of the End of the Earth 2018

Lisää virtuaalimessuilua

 

Karo Hämäläinen ja Antti Majander

Väinö Linnan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Kirjamessuilla esiteltiin kaksi Linnaan liittyvää kirjaa.

Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija. Luin muutama vuosi sitten Hämäläisen kirjan Yksin, jonka aiheena oli Paavo Nurmi. Pidin kirjasta. Nyt Hämäläinen on julkaissut romaanin toisesta suomalaisesta suurmiehestä Väinö Linnasta nimellä Kansalliskirjailija. Antti Majanderin haastattelussa Hämäläinen sanoi tutustuneensa laajalti lähdeaineistoon, josta tärkeimmäksi nousi Linnan ja WSOY:n kirjeenvaihto. Kansalliskirjailijan teemaksi Hämäläinen sanoi totuuden. Linnaa on luettu pitkälti totuudellisena kirjailijana, mutta fiktiotahan hänen romaaninsa olivat. Omaan romaaniinsa Hämäläinen on kirjoittanut osia, jotka voisivat olla Linnan kirjoittamia, mutta ovatkin Hämäläistä. Jos Kansalliskirjailija tulee luetuksi, niin pitääpä olla tarkkana.

Päivä on tehnyt kierroksensa. Väinö Linna muistelee. Professorit Panu Rajala ja Jyrki Nummi keskustelivat Rajalan toimittamasta Väinö Linnan haastatteluihin perustuvasta kirjasta. Haastattelut on tehnyt 1970-luvulla kielitieteilijä Pertti Virtarinta, eikä niitä ole aiemmin julkaistu. Väinö Linna puhuu niissä valtaosin teoksistaan, mutta myös hyvin kaihtelemattomasti omasta elämästään kuten ankeasta köyhästä lapsuudestaan. Haastatteluista käy ilmi Linnan sivistystahto ja halu menestyä. Hän tähtäsi sosiaaliseen nousuun kirjoittamalla. Omia teoksiaan Linna analysoi havaitsemiaan heikkouksia myöten.

Tulevaisuuden kirjallisuus, Suvi Auvisen johdattelema Henri Hyppösen, Pontus Purokurun ja Olavi Koistisen keskustelu. Kirjamessujen teema oli tulevaisuus. Tässä keskustelussa pohdittiin muun muassa, tarvitaanko tulevaisuudessa kirjoja (kyllä tarvitaan!) ja voiko tekoälystä tulla luova kirjoittaja (tuskin, mutta yhteisluovuudessa kone voi auttaa).

Juice puhuu - kootut muistelmat. Vol I ja Vol II. Nykypäivän kirjallisuutta ovat Kaj Lipposen koostamat Juice Leskisen haastattelunauhoihin perustuvat kirjat. Toimittajat Harri Tuominen ja Waldemar Wallenius ovat tehneet alkuperäiset haastattelut. Heidän kysymyksiään ei ole kirjassa, joka koostuu siis täysin Juicen puheesta. Lipposen messuhaastattelussa ei tullut esille mitään uusia asioita Juicesta, mutta kirjat säilyttivät silti kiinnostavuutensa.

Jo Nesbø: Valtakunta. Jo Nesbø oli yksi messujen odotetuimpia vierailijoita, vaikka tietysti hänkin etäyhteyden päässä. Haastattelijana oli Jarkko Nieminen ja ensimmäinen kysymys koskikin Nesbøn tenniksen pelaamisen sujumista. Vastaus oli, että ei suju, koska Nesbø on loukannut kätensä vuorikiipeilyharrastuksessaan. En ole lukenut Valtakuntaa, mutta sen miljöö vaikutti pikkupaikkakunnalla asuneesta tutulta hyvine ja huonoine puolineen. Nesbø puhui kirjoittamisestaan ja väitti pystyvänsä yhä suhtautumaan kirjoittamiseen siten, että se ei ole työtä. Hän ei suostu kustantajan määräaikoihin. Uransa alussa on kerran suostunut ja se johti kiirehtimiseen ja hänen mielestään huonoon lopputulokseen. Nesbøn haastattelu alkoi kahdeksan minuuttia myöhässä ja sen aikaa näytöllä pyöri mainoksia. Virtuaalimessujen huono puoli.

Katri Merikallio: Tarja Halonen - erään aktivistin tarina. Katri Merikallio ja Tarja Halonen keskustelivat. Halosen tausta on kansalaisjärjestöissä ennen poliitikkouraa. Erityisesti jäi mieleen hänen äitinsä lause: "Jos joku asia on väärin, se pitää uskaltaa korjata." Halosta oli ilo kuunnella. Hän kannusti toimimaan äitinsä lauseen mukaan. Nykyajan somessa peukuttaminen on hänen mielestään itsensä kutistamista yleisöksi.

Ilkka Niiniluoto: Tekniikan filosofia. Akateemikko Ilkka Niiniluotoa haastatteli Leena Kaakinen. Haastattelu liittyi hyvin messujen tulevaisuus-teemaan. Esimerkiksi tekoälyn suhteen Niiniluoto oli optimistinen. Hänestä ihmisellä on mahdollisuus ja oikeus pitää kontrolli itsellään. Hän kutsuikin tekoälyä tukiälyksi. Liian pitkälle menevä automaatio voi kuitenkin heikentää ajattelua. Niiniluoto puhui tietysti muustakin, nostin tähän nuo kaksi asiaa.

Paljon jäi näkemättä ja kuulematta, mutta onneksi on tallenteet, joihin voi palata 8.11. saakka!

Jokken rauhan haasteen koonti

 

Jokken kirjanurkan rauhan haaste päättyy tänään, päivänä, jolloin on kulunut 75 vuotta YK:n perustamisesta.

Haasteessa luettiin toiseen maailmansotaan liittyviä kirjoja. Haasteen tarkoitus: "Rauhan ylläpito, eli jo se että ihmiset ymmärtävät mitä kauheuksia sota tuo tullessaan lisää rauhan tahtoa."

Halusin lukea kirjoja, jotka sotimisen sijasta keskittyvät sodan vaikutuksiin siviileihin. Luin seuraavat kolme kirjaa:

Anne Swärd: Vera

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja

Katja Kettu: Kätilö

Kiitokset Jokkelle haasteesta, jonka aihe on tärkeä ja valitettavan ajankohtainen edelleen.

Virtuaalimessukokemuksia

Eilinen kirjamessujen alku oli melkoinen sekoilu. Yrittipä mitä tahansa, päätyi lippukaupan sivulle, vaikka lippu oli asianmukaisesti aktivoitu edellisenä päivänä. Ongelma oli myös lipun ostaneilla, eikä vain kutsulipun saaneilla. Varsin pian sivulle ilmestyivät kuitenkin linkit, joilla ohjelmaa pääsi katsomaan ilman lippua (tosin kuulemani mukaan kyseiset linkit eivät näkyneet kaikille). Minulta menivät pilalle avajaiset, joita en nähnyt alusta saakka. Avajaisissa olisi kiinnostanut erityisesti Kiitos kirjasta -palkinnon luovuttaminen. Palkinnon sai Seinäjoen kaupunginkirjasto lasten ja nuorten lukuharrastuksen hyväksi tekemästään työstä.

Seuraava ohjelmanumero, jonka halusin seurata, oli vasta puoli neljältä. Silloin käytettiin edelleen kaikille avoimia linkkejä. Puoli kuuden ohjelman kohdalla lippujen käyttäminen toimi. Tänään perjantaina ohjelmaa on pystynyt seuraamaan hyvin. En siis menettänyt kuin aivan alun, mutta jotenkin epävarma olo tuosta sotkusta jäi.

Sitten varsinaiseen messuohjelmaan.

Maria Pettersson: Historian jännät naiset. Minua kiinnosti lähinnä, mistä Pettersson on saanut tiedot kirjoittamistaan naisista. Vastaus oli, että helpoiten niistä, joista on joko suomalaista tai muunmaalaista kirjallisuutta, hieman vaikeammin niistä, joista on vain tieteellisiä artikkeleita ja hankalimmin naisista, joista löytyi jotakin vain alaviitteistä.

Marcus Rosenlund: Kohti korkeuksia, tiedetoimittaja Rosenlundin kirja avaruudesta. Keskustelusta ei oikein käynyt ilmi, millainen tämä kirja on. Siinä on tieteellisten faktojen lisäksi ilmeisesti paljon kirjoittajan omia kokemuksia, esimerkiksi miten kiinnostus avaruuteen heräsi.

Tommy Orange: Ei enää mitään. Kirjailija Orangen vanhemmista toinen on cheyenne ja toinen arapajo. Orange kirjoittaa alkuperäiskansalaisen näkökulmasta. Ihailin haastattelija Sofi Oksasen paneutumista kirjaan ja sitä, miten hän nosti siitä esille keskeisiä asioita. Keskustelussa pureuduttiin kulttuuriperinnön siirtämiseen sukupolvelta toiselle. Ehdottomasti ensimmäisen messupäivän huippuhetki.

Perjantain ohjelmasta olen tähän mennessä seurannut yhden, jonka otsikko on Linnut, sää ja ilmasto. Meteorologi Lea Saukkonen sekä lintutieteilijä Aleksi Lehikoinen ja biologi, tiedekirjailija Mari Pihlajaniemi keskustelivat kirjojensa pohjalta sään ääri-ilmiöistä ja ilmastonmuutoksen vaikutuksesta lintuihin.

Halusin testata, miten ohjelmanumeroiden tallenteet toimivat, ja seurasin Tua Forsströmin torstaisen haastattelun hänen runokokoelmastaan En kväll i oktober rodde jag ut på sjön. Runokokoelma on julkaistu 2012 eli kysymyksessä on uusintajulkaisu. Kuuntelin Forsströmiä myös viime vuoden kirjamessuilla. Hänen harkittujen ja innostuneiden puheenvuorojensa kuuntelu on nautinto.

Tallenne toimi hyvin ja ohjelmien striimaamista ja tallentamista voisi minusta jatkaa, kun seuraavina vuosina päästään normaaliin messutoimintaan.

Messutärppejä ja -lippuja!

 

Huomenna alkavat ensimmäiset Helsingin Kirjamessut verkossa. Yllä olevaa kuvaa klikkaamalla pääsee selaamaan messulehteä.

Minulla on jaossa viisi kokoaikaista messulippua, jotka olen saanut messujärjestäjiltä. Monessa kirjablogissa on järjestetty lippuarvontoja. Minä jaan liput viidelle ensimmäiselle, jotka ilmoittavat tämän postauksen kommenteissa haluavansa lipun. Sähköpostiosoite mukaan!

Messuohjelmaa järjestetään kahdella lavalla livenä. Yhden lavan ohjelma on nauhoitettu etukäteen. Kokoaikalipulla esitysten tallenteita voi katsoa messujen jälkeenkin 8.11. saakka.

Virtuaalimessuilta jää puuttumaan messutunnelma, joka syntyy kirjahenkisten ihmisten tapaamisista, kirjojen selailusta, sattumalta kuulluista ohjelmanumeroista, tungoksesta (jopa siitä). Saa nähdä, miltä keskustelujen ja haastattelujen seuraaminen yksinään kotoa käsin tuntuu. Harjoittelin maanantaina medialle ja bloggaajille tarkoitetulla vajaan tunnin mittaisella ennakko-ohjelmalla. Totesin, että ainakin haastattelun seuraamisen lopettaminen on helpompaa verkossa kuin paikan päällä, jos käsitellään kirjaa, joka ei kiinnosta (katsoin kyllä esityksen kokonaan).

Olen kerännyt tähän muutaman ohjelmavinkin, mutta todella vain muutaman. Ohjelmassa on paljon muutakin kiinnostavaa.

Torstai

10-10.30 Avajaiset, mm. Rakkaudesta kirjaan -palkinnonjako, Senaatintori

15.30-16 Maria Pettersson: Historian jännät naiset, Senaatintori

17.30-18 Marcus Rosenlund: Kohti korkeuksia, Töölö

18.30-19 Tommy Orange: Ei enää mitään, Senaatintori

 

Perjantai

10.30-11 Lea Saukkonen, Aleksi Lehikoinen, Mari Pihlajaniemi, haastattelijana Kimmo Ohtonen: Linnut, sää ja ilmasto, Senaatintori

16-16.30 Karo Hämäläinen: Kansalliskirjailija, Senaatintori

17-17.30 Anneli Kauppinen: Mistä kieli meihin tulee?, Töölö

19-19.30 Kaj Lipponen: Juice puhuu – Kootut muistelmat vol I & II, Esplanadi

 

Lauantai

10.30-11 Henri Hyppönen, Pontus Purokuru, Olavi Koistinen ja Suvi Auvinen keskustelevat aiheesta Tulevaisuuden kirjallisuus, Töölö

11.30-12 Tietokirjailijapalkintojen jako, Esplanadi

15-15.30 Helena Telkänranta: Millaista on olla lemmikki?, Esplanadi

 

Sunnuntai

11-11.30 Päivä on tehnyt kierroksensa, Väinö Linna muistelee, kirjailija Panu Rajala ja professori Jyrki Nummi keskustelevat Rajalan toimittamasta Väinö Linna -kirjasta, Esplanadi

11.30-12 Jo Nesbø: Valtakunta, Senaatintori

13-13.30 Ilkka Niiniluoto: Tekniikan filosofia, Töölö

13.30-14 Tarja Halonen, Katri Merikallio: Tarja Halonen – erään aktivistin tarina, Töölö

Lauri Viita: Kukunor

Kuudenvanha peikkopari
Kukunor ja Kalahari
hyvin viihtyy talvellakin
professorin autiossa
kesäasunnossa.

 

Näin alkaa Lauri Viidan runoelma Kukunor. Satu ihmislapsille. Nimensä peikot ovat saaneet maantieteestä. Kalahari on tunnetusti autiomaa eteläisessä Afrikassa ja Kukunor – ehkä vähemmän tunnetusti – Kiinan suurin järvi. Se sijaitsee Tiibetin ylängöllä.

Peikot tutustuvat professorin kesäasuntoon ja lueskelevat sen ullakolta löytämiään kirjoja, kunnes tulee aamu, jolloin he lähtevät nukkumaan kotiriihen tornikuuseen. Siellä jutellessaan he esittävät tutun runon, joka alkaa

»Tikka päätään puuhun nakkaa
– muttei loukkaa
»koskei lakkaa
vaikka jäistä kuusta hakkaa

 

Kukunorin repliikit alkavat merkillä » ja Kalaharin merkillä –.

Kun Kukunor nukahtaa, hän alkaa nähdä unia. Jo professorin huvilassa hän on miettinyt, miten järvi voisi muuttaa erämaahan. Unessa hän lentää tuulen mukana vuorten yli Kalahariin. Seuraavaksi Kukunor on Kalaharin kanssa erämaassa, ja sieltä he menevät vielä pakoon mäyränkoloon. Puheet ja näyt tulevat koko ajan kummallisemmiksi, kunnes lopulta ollaan taas kotikuusessa.

Siitä, mitä Viita on runoelmallaan halunnut sanoa, on erilaisia tulkintoja. Niitä on myös netissä. Löytyypä sieltä Viidan omiakin selityksiä, joita Unto Kupiainen kirjoitti muistiin haastatellessaan Viitaa. Itse olin huomaavinani parissa kohdassa piikkejä joidenkin Viidan aikalaisten tuotantoon (tämä vain yhtenä yksityiskohtana). Muuten ajattelin, että tarvitseeko tätä nyt niin ymmärtää. Lukiessani nautin Viidan kieli-ilottelusta.

»Johan minä aavistin,
ettei niistä ihmisistä
ole yhtään mihinkään;
sanojansa syövät vain, –
niin kuin tyhmät tyhmistään
tulisivat viisaammiksi.
Kala, miksi kulttuuriksi
me nyt tullaan näillä main?»

– Kukukala-, Kalakuku-
taikka myöhäis-Kalevala-
kulttuuriksi, kukaties –
ellei ihan joka mies
unikärpäshymniin nuku.

»Kalavale, Valekala
jos vain tulee, min’ en ala!»

Lauri Viita: Kukunor
WSOY 1963, 2. painos, 123 s. (ensimmäinen painos 1949)

***********

Helmet-haaste: 27. Runomuotoinen kertomus, runoelma tai säeromaani.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

 

Matkalla kotiin kertoo sukutarinaa kahden haaran kautta. Toinen päätyy Yhdysvaltoihin ja toinen jää alkukotiin Ghanaan (eli Kultarannikolle). Molempien esiäiti Maame eli 1700-luvun loppupuolella. Lopussa päästään vuosituhannen vaihteen tienoille.

Jokaisessa sukupolvessa keskitytään yhteen henkilöön, jonka elämäntarinasta kerrotaan osa. Rakenne tekee kirjasta hieman kertomuskokoelmamaisen, vaikka yhteys eri ikäpolvien välillä säilyykin. Kirjan alkuun on onneksi liitetty sukupuu.

Yhdysvaltojen sukuhaaran kokemukset ovat tavallaan tuttuja orjakuljetusten kammottavista olosuhteista yhä jatkuvaan rasismiin, josta saamme lukea uutisia lähes päivittäin. Sisällissodan jälkeen orjat olivat periaatteessa vapaita, mutta mustia vangittiin vähäpätöisistä tai keksityistä syistä. Osavaltio myi vankeja esimerkiksi kaivoksiin työläisiksi. Käytännössä he olivat taas orjia. Hiilikaivokseen myydyn H:n tarina kosketti (perheestään erotettu äiti kutsui poikaa pelkäksi H:ksi).

Ghanan osuus oli tuntemattomampi ja houkutti googlailemaan maan historiaa. Alku oli heti yllättävä, kun toisiaan vastaan vihamieliset heimot fantit ja ašantit kävivät orjakauppaa brittien kanssa. Brittien ei tarvinnut ryöstää orjia, ne myytiin heille. Kauppa jatkui vielä senkin jälkeen, kun se virallisesti kiellettiin. Ghanan sukuhaaraa vainosi tuli. Se koetteli varsinkin Akuaa, jota kutsuttiin Hulluksi Naiseksi ja joka on mukana kolmen sukupolven tarinoissa.

Ghanassa on sotaa, heimoriitoja, kuivuutta, mutta myös rakkautta ja yhteisöllisyyttä. Rakkautta on tietysti Yhdysvalloissakin, mutta lisäksi julmia isäntiä, katoavia unelmia ja huumeongelmia. Ihonväri määrittelee ihmistä. Kun Ghanan sukuhaaran viimeinen edustaja Marjorie muutti vanhempiensa mukana Yhdysvaltoihin, toinen hänen kahdesta mustasta opettajastaan valisti häntä:

”Kuule, Marjorie. Sanon sinulle jotain, mitä kukaan ei välttämättä ole vielä sanonut sinulle. Täällä – tässä maassa valtaa pitäville valkoisille – sillä ei ole väliä, mistä olet tullut. Olet täällä nyt, ja täällä musta on musta on musta.”

Tämän kirjan historiallinen perspektiivi herättää ajatuksia ja pakottaa pohdiskelemaan niitä.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Suomentanut Sari Karhulahti
Otava 2017, 373 s.
Englanninkielinen alkuteos Homegoing 2016

***********

Maailmanvalloitus: Ghana.

Nobelin sai Louise Glück (+ arvonnan tulokset)

 

Vuoden 2020 kirjallisuuden Nobelin sai yhdysvaltalainen runoilija Louise Glück. Hänen teoksiaan ei ole suomennettu. Vedonlyöjien listoilla hänen nimensä esiintyi.

Runoilijan palkitseminen ei ollut yllätys, ja naisen palkitseminen on positiivista. Glück on vasta kuudestoista nainen, joka saa kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Nobel-kyselyyni osallistui tänä vuonna vain seitsemän vastaajaa. Onkohan Nobel-komitean sekoilu vähentänyt kiinnostusta palkintoon. Kukaan osallistuneista ei arvannut voittajaa oikein. Naisia ehdotettiin enemmän kuin miehiä.

Arvoin osallistujista kolme kirjapalkinnon saajaa:

• ketjukolaaja
• Deekoo
• Paula

Lähettäkääpä minulle sähköpostiin, minkä kirjan haluatte sekä postitusta varten tarvittavat tiedot.  Nopein saa valita ensin. Osoite löytyy sivulta Margit.

Valittavana on seuraavat kirjat:

• César Aira: Todiste / Illallinen
• Margaret Atwood: Noidan sikiö
• A. S. Byatt: Lasten kirja
• Jonathan Franzen: Maailman äärillä
• David Grossman: Hevonen meni baariin

Kai Aareleid: Korttitalo

 

Korttitalo on perheromaani. Tytär Tiina kertoo vanhempiensa avioliitosta ja samalla tietysti omasta kasvustaan. Tiina syntyi vuonna 1946 ja perheen tarina kulkee vuoteen 1963 saakka.

Perhe on hyvin toimeentuleva. Isä Peeter on töissä keskusvarastossa, josta hän saa tavaroita, joita muualta on vaikea löytää. Lisäksi isä hankkii rahaa tavalla, josta Tiina tulee tietoiseksi vasta myöhään. Äiti Liisi on paljon miestään nuorempi.

Tiina on ollut tarkkailija siitä asti, kun hän istui pienenä pöydän alla vanhempien kestitessä vieraitaan. Hän huomaa oireet vanhempien suhteen rakoilusta jo varhain. Kun äitikin alkaa saapua kotiin myöhään, yhteinen elämä on sirpaleina.

”Tiina ei tiedä, miksi se tekee hänet murheelliseksi. Isän takia hänen sydäntään ei särje. Ennen hän pelkäsi vain sitä, mitä kotiintulosta seurasi. Variaatioita vastapuolten kohtaamisista. Äidin kyyneleet. Isän äänetön itku. Pakeneminen. Monipäiväinen mykkäelokuva. Väsynyt sopiminen.”

Taustalla on neuvostoajan Tartto. Ahtaat asuintilat, sota-ajalta jääneet rauniot, Stalinin kuolema, ristiriidat virolaisten ja venäläisten koululaisten välillä. Tosin Tiina löytää parhaaksi – ja ainoaksi – ystäväkseen venäläisen Vovan.

Virolaisia romaaneja pitäisi lukea enemmän. Niiden avulla voisi tutustua naapurimaan elämään, kulttuuriin ja historiaan, kuten Korttitalossa neuvostoaikaan. Hyvä, että sentään jotakin suomennetaan.

Korttitalosta on paljon postauksia. Esimerkiksi Kirjaluotsi sanoo kirjan ansaitsevan laadukasta proosaa arvostavia lukijoita ja listaa linkkejä muihin blogeihin.

Kai Aareleid: Korttitalo
Suomentanut Outi Hytönen
S&S 2018, 333 s.
Vironkielinen alkuteos Linnade põletamine 2016

Kuka saa Nobelin? Veikkaus ja arvonta

Kirje, jolla Gabriela Mistralia ehdotettiin palkinnon saajaksi.

Tällä viikolla jaetaan Nobelit. Tänään ilmoitettiin jo lääketieteen uudet nobelistit. Torstaina on vuorossa kirjallisuus.

Vielä ehdit vastata kyselyyni uudesta kirjallisuuden nobelistista. Kerro, kuka mielestäsi ansaitsee palkinnon tai kenen luulet sen saavan. Voit vastata tämän postauksen kommenteissa tai alkuperäisen kyselyni kommenteissa. Vastaukset viimeistään tämän viikon keskiviikkona 7.10.

Arvon osallistujien kesken kirjapalkintoja:

• César Aira: Todiste / Illallinen
• Margaret Atwood: Noidan sikiö
• A. S. Byatt: Lasten kirja
• Jonathan Franzen: Maailman äärillä
• David Grossman: Hevonen meni baariin

Ananda Devi: Näistä raunioista

 

Mauritiuksen pääkaupungin Port Louisin betonislummissa Troumaronissa elää neljä nuorta.

Ève on huomannut jo varhain, että saa ruumiillaan mitä häneltä puuttuu. ”Kynä, kumi, viivoitin, mitä vain.” Siitä se alkoi. Nyt hän on jo kaukana. ”Etsin elämän pohjaa. Haluan tietää, minkä värinen se on. Miltä näyttää piste, jonka jälkeen ei ole paluuta ja joka kertoo vihdoin, mitä minä olen.”

Savita on Èven ystävä. Hänen kotiolonsa eivät ole yhtä huonot kuin Èven ja hän yrittää suojella ystäväänsä.

Clélio on täynnä vihaa. ”Minä olen Clélio. Olen valmis sotaan. Tappelen kaikkia ja en ketään vastaan. En pääse pakoon tätä vihaa.”

Sad uskoo, että Troumaronista on mahdollista päästä pois. Hän käy koulua tosissaan, vaikka viettää yöt jengin kanssa. Hän aikoo runoilijaksi ja ihailee Rimbaudia. ”Luen ja tajuan, että on olemassa muualla. Häikäisevien mahdollisuuksien ulottuvuus.” Sad on rakastunut Èveen, mutta ei saavuta tyttöä.

”Kävelemme lasikaiteita pitkin, läpinäkyvän tyhjyyden päällä. Välillämme on tuhat hiljaisuutta ja loputon etäisyys.”

Troumaron on ankea, haiseva ja kova. Nuorten tulevaisuus katoaa ennen kuin on alkanutkaan.

Näistä raunioista on herkkä kuvaus toivottomasta nuoruudesta. Teksti on kaunista ja runollista, vaikka sen kuvaama elämä ei ole. Kirja on yksi parhaita tänä vuonna lukemiani.

Ananda Devi: Näistä raunioista
Suomentanut Saana Rusi
Fabriikki 2018, 146 s.
Ranskankielinen alkuteos Ève des ses décombres 2006

***********

Maailmanvalloitus: Mauritius.

Kuukauden nobelisti Johannes V. Jensen: Jäätikön Poika

Jäätikön Poika. Tarukertomus pohjolan jääkaudelta on yksi kummallisimpia romaaneja, jonka olen lukenut nobelistisarjaani varten. Sen ideana on käydä läpi ihmiskunnan varhaista kehitystä (1900-luvun alun tiedoilla).

Tarina kerrotaan kahden päähenkilön, Pojan ja hänen kaukaisen jälkeläisensä Valkokarhun, kautta. Poika elää viimeisimmän jääkauden valloittaessa pohjolan ja Valkokarhu jääkauden väistyessä. Kummankin elinaika kattaa useita tuhansia vuosia eli kyseessä on myyttinen tarukertomus.

Molemmat karkotetaan omasta heimoyhteisöstään, Poika siksi että jätti tulen vartioimatta ja Valkokarhu tottelemattomuuden ja tapon vuoksi. Molemmat osoittautuvat kekseliäiksi, neuvokkaiksi ja peräänantamattomiksi.

Poika keksii muun muassa, miten pukeutua eläinten nahkoihin ja miten rakentaa suojaava asumus. Tärkein keksintö on tulen tekeminen oikeanlaisia kiviä iskemällä. Hänen vaimonsa Emo osaa kerätä villiohraa ja vahvistaa punotut korit savella. Heillä on myös kotieläimiä kuten koira ja poroja. Valkokarhun suurin keksintö on pyörä. Hän rakentaa kärryjen lisäksi jopa veneitä. Hänen vaimonsa Kevät kehittää maanviljelyksen ja pitää kotieläiminä lehmiä.

Tulen tekemisen taito ei syntynyt hetkessä, vaan vaati Pojalta monivuotista sinnikästä yrittämistä erilaisilla kivillä.

”Se tapahtui äkkiä eräänä päivänä. Hän oli tapansa mukaan särkenyt kiviä sadoittain ja istui pistävän hajun vaivaamana, hajun, joka nyt alkoi raukaisevasti vaikuttaa, saattaen hänet toivomaan unta, ijäistä unta. Silloin sattui hänen käteensä kivi, josta heti lähti piillä iskettäessä suuria kipinöitä. Hän löi uudelleen kovemmin ja kivestä aivan satoi tulta, sinisiä säkeniä, pitkiä, kiemurtelevia tulikäärmeitä, jotka pysähdyttyäänkin hehkuivat kiiluvina kiemuroina ennenkuin sammuivat. – Tuli, tuli!”

Jäätikön Poika on ensimmäinen osa kuusiosaista romaania Den lange Rejse, jonka viimeisessä osassa päästään Kolumbukseen saakka. Muita osia ei ole suomennettu, mitä en lainkaan ihmettele luettuani Jäätikön Pojan. Jenseniltä on suomennettu kaksi muuta romaania. Romaanista Kuningas murtuu on postaus blogissa Hyönteisdokumentti ja romaanista Tiedemiehen onneton kohtalo blogissa Kirja-aitta.

Johannes V. Jensen: Jäätikön Poika. Tarukertomus pohjolan jääkaudelta

Suomentanut Impi Sirkka

Kustannusosakeyhtiö Kirja 1913, 252 s.

Tanskankielinen alkuteos Braen 1908