lauantai 24. heinäkuuta 2021

Vappu Kannas: Rosa Clay

 

Rosa Clay (1875–1959) oli syntyisin Ambomaalta (nykyisessä Namibiassa). Suomalainen lähetyssaarnaajapariskunta adoptoi hänet ja toi lapsena Suomeen. Rosa kouluttautui opettajaksi, mutta muutti muutaman vuoden opettajana toimittuaan Yhdysvaltoihin. Siellä hän meni naimisiin ja toimi aktiivisesti suomalaisten siirtolaisten yhteisöissä.

Vappu Kannas on kirjoittanut fiktiivisen teoksen, joka perustuu löyhästi Rosan elämään Suomessa. Rosa Clay on romaani. Se ei ole elämäkerta.

Vuosisadan vaihteessa värillinen suomalainen oli harvinaisuus. Adoptiovanhemmat käyttivät Rosaa rahankeruuiltojensa vetonaulana. Ankaran äidin ja Rosan suhde oli vaikea. Se varjosti Rosan elämää pitkään rasismin lisäksi.

Rosa Clayn kerronta on pääasiassa minämuotoista. Siinä upotaan Rosan ajatuksiin ja tunteisiin, siihen miltä hänestä tuntui. Millaista on aina erottua muista? Millainen yksinäisyys siitä seuraa?

Yksinäisyys ei enää tarkoittanut samaa kuin lapsena. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä paksumpaa se oli. Oli päiviä jolloin kaipasin kipeästi sitä, että ruumiini ja ikuisuuden välissä olisi ollut jotain muuta kuin ohut peite tai sängynpääty. Vetoisassa huoneessa ei ollut koskaan ketään minun lisäkseni.”

Rosa Clayn ihmeelliseen elämään pohjautuva romaani on viimeinen, jolla osallistun tämänvuotiseen naistenviikkohaasteeseen.


Vappu Kannas: Rosa Clay
S & S 2020, 383 s.

torstai 22. heinäkuuta 2021

Leena Krohn: Tainaron

 

Leena Krohnin Tainaron on naistenviikkohaasteen kolmas kirjani, ja julkaisen siitä postauksen tänään Leenan nimipäivänä.

Luin Tainaronin pian sen ilmestyttyä ja lumouduin täysin. Vähän pelkäsin, että onko lumous tallella. On se! Pääsin aivan samaan tunnelmaan kuin ensimmäisellä lukukerralla. Tainaron, tämä ihmeellinen kaupunki, jonka asukkaat ovat hyönteisiä, mutta jossa on katuja, tavarataloja, kahviloita, postilaitos. Tainaron, jonka kasvitieteellisen puutarhan puistossa on jättimäisiä luonnonkukkia, ”joihin voisi astua kuin huvimajaan”. Tainaron, joka muuttuu koko ajan ja hiljenee, kun sen asukkaat valmistautuvat talvilevolle.

– Ei Tainaron ole paikka, niin kuin ehkä luulet. Se on tapahtuma, jota kukaan ei mittaa.”

Tainaronista kertoo nimetön vierailija, joka lähettää sieltä kirjeitä ystävälleen tai rakastetulleen, vaikka epäilee, että kirjeet eivät koskaan saavuta vastaanottajaa. Hänen oppaanaan toimii ystävällisen etäinen ja kärsivällinen Jäärä, jonka lausumia on edellä oleva lainaus. Tainaronin viimeisestä virkkeestä selviää, kuka – tai mikä – kertoja on.

Tainaron on kertakaikkisen lumoava kirja, jonka jokainen varmasti kokee ja tulkitsee omalla tavallaan.

Leena Krohn: Tainaron
Kuvittanut Inari Krohn
Teos 2018, 5. painos, 138 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1985)

***********

Helmet-haaste: kohta 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän

 

Edwidge Danticat on haitilais-yhdysvaltalainen kirjailija. Hän muutti 12-vuotiaana Haitista New Yorkiin. Haiti on otsikoissa vain luonnonkatastrofien tai poliittisten mullistusten aikaan. Näen, muistan, hengitän ei kerro niistä, vaan äitien ja tyttärien välisistä suhteista. Sellaisena se sopii hyvin Tuijata-blogin naistenviikkohaasteeseen.

Kirjan naiset ovat Sophie, hänen äitinsä Martine ja tätinsä Atie sekä isoäiti Ifé. Miehet ovat pelkkiä sivuhenkilöitä. Pelottavimpia ovat Uzi-konepistooleja kantavat macoute-sotilaat, lähes poikaset, jotka terrorisoivat maaseutua.

Sophie muuttaa 12-vuotiaana New Yorkiin äitinsä luo. Siihen asti hänet on kasvattanut Atie-täti. Sophien ja Martinen välit katkeavat, kun Sophie alkaa seurustella äitinsä vastustuksesta huolimatta. Heillä molemmilla on traumansa ja painajaisensa, ja Atie-tädillä myös.

Tyttö opetetaan etsimään aviomiestä”, hän sanoi. ”Hänen pöksyjään tökitään keskellä yötä ja tutkitaan onko hän vielä ehjä. Hänen pissaamistaan kuunnellaan, pissaako hän liian äänekkäästi. Jos pissaa äänekkäästi, se tarkoittaa että jalkojen välissä on isot tilat.

Sophie on päättänyt, ettei siirrä aaveitaan omalle tyttärelleen Brigittelle.

Vaikka kirjassa liikutaan välillä Haitissa ja välillä Yhdysvalloissa, sen ydin on Haitissa. Isoäiti Ifén luona ovat sokeriruokopellot, vanhat uskomukset, laulut ja tarinat.

Muista että me olemme kuin vuoret, eivätkä vuoret itke.”

Näen, muistan, hengitän kertoo perinteiden ja pahojen tapahtumien raskauttamista ihmissuhteista, mutta se herättää myös toivon, että painolastista voi vapautua.


Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän
Suomentanut Leena Tamminen
Gummerus 1999, 229 s.
Englanninkielinen alkuteos Breath, Eyes, Memory 1994

***********

Maailmanvalloitus: Haiti.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni

 

Niin kauan kuin tunnen eläväni on taidemaalari Elin Danielson-Gambogin (1861–1919) elämäkerta. Tiesin hänet taiteilijana, mutta hänen elämästään en tiennyt mitään. Käytän kirjoituksessani hänen etunimeään, kuten kirjassakin on tehty.

Kirjasta nousee vahvasti esille Elinin määrätietoisuus. Hän tiesi haluavansa taidemaalariksi ja kouluttautui päämäärä mielessään. Hän aloitti Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 15-vuotiaana ja opiskeli samaan aikaan myös Taideteollisuusyhdistyksen koulussa ja Adolf von Beckerin yksityisakatemiassa. Myöhemmin hän täydensi opintojaan useaan kertaan Pariisissa, joka oli hänelle tärkeä kaupunki, samoin kuin monelle muulle aikakauden suomalaistaiteilijalle.

Toinen seikka, johon kiinnitin huomioni, oli taiteilijoiden yhteisöllisyys. Oman yhteisönsä Elin löysi Ahvenanmaan Önningebystä, jossa hän maalasi monena vuonna. Muita önningebyläisiä olivat muun muassa Victor Westerholm, Hilma Rönnberg ja ruotsalainen J. A. G. Acke. Westerholmista ja hänen vaimostaan Hilmasta sekä Ackesta tuli Elinin elinikäisiä ystäviä. Myös Pariisissa yhtä aikaa oleskelleet suomalaiset taiteilijat pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa.

Elinin elämä muuttui, kun hän matkusti Italiaan. Hän asettui Antignanoon, jossa hän ihastui mereen ja häikäisevään siniseen. Italiassa Elin tutustui tulevaan mieheensä, 13 vuotta nuorempaan taidemaalariin Raffaello Gambogiin. Italiaan hän jäi, vaikka matkustikin ahkerasti Suomen ja Italian väliä.

Naiset taidemaalareina kohtasivat vähättelyä. Heitä pidettiin helposti amatööreinä ja jäljittelijöinä. Elin sai kuitenkin uransa alussa varsin kiittäviä kritiikkejä. Hän ei halunnut olla naistaiteilija, vaan taiteilija.

Elinillä ei ollut tarvetta korostaa sukupuoltaan ja esittäytyä naistaiteilijana, hän halusi tulla tunnetuksi ammattinsa suvereenisti hallitsevana taiteilijana. Hän vierasti Helene Schjerfbeckin ja Maria Wiikin ympärille kerääntyneitä ”maalarisiskoja” ja nimitti itseään mieluummin ”ammattisisareksi”, joskus ”ammattiveljeksikin”.”

Italiassakin ura sai nousua, mutta sitten kävi niin kuin usein käy. Elin sai töistään parempia arvioita kuin miehensä. Hän yritti tukea miestään ja jousti omissa suunnitelmissaan. Mies osoittautui taipuvaiseksi masennukseen. Avioliitto oli kariutua miehen uskottomuuteen. Elin joutui huolehtimaan avioparin toimeentulosta. Hän maalasi paljon tilausmuotokuvia.

Kirjailija Leponiemi on taidehistorioitsija. Hän analysoi Elinin tauluja ja hänen taiteensa kehittymistä. Kirjassa on kaksi kuvaliitettä, mutta niissä ei ole kaikkia tekstissä käsiteltyjä tauluja. Onneksi nykyisin taulut saa nähtäväkseen netistä. Kirjailijalla on ollut käytössään runsaasti Elinin kirjeenvaihtoa. Ehkä siitä johtuu tunne, että hän on oikeasti päässyt lähelle Eliniä.

Tämän rohkean naisen elämäkerta on ensimmäinen kirja, jolla osallistun naistenviikolle. Naistenviikkohaastetta vetää blogi Tuijata. Kulttuuripohdintoja.


Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni
Gummerus 2021, 284 s.

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Kristiina Rikman (toim.): Suom. huom.

 

Suuresti ihailemani suomentaja Kristiina Rikman on toimittanut kirjan Suom. huom., jossa on tunnettujen suomentajien esseitä ammatistaan.

Kokoelman aloittaa Kersti Juvan essee Kotimaani ompi suomi, jossa hän pohtii, mitä kääntäminen on, aloittaen kysymyksestä, mitä kieli on.

Olen aina pitänyt suomentajan tehtävää vaikeana, eikä se alkanut tuntua yhtään helpommalta luettuani, mitä Jaana Kapari kirjoittaa esseessään Kohtaamisia tuntemattoman kanssa.

Hän [suomentaja] sukeltaa kirjaan eri suunnista ja toivoo tavoittavansa kirjailijan mielentilan ja aivoitukset, kirjan hengen, sävyt, tunnelmat, mielikuvat, mielleyhtymät, sen mistä kirja tai vaikkapa yksittäinen sana on tullut ja miten – pyrkii sanalla sanoen ymmärtämään kirjan niin syvältä kuin pinnalta, lukemaan paitsi sen mitä kirjailija sanoo ja tarkoittaa myös sen mitä tämä ei välttämättä edes tiedä sanovansa tai tarkoittavansa – ja kertomaan sitten kaiken suomeksi niin että sen voi ymmärtää samalla tavalla.”

Kääntämisen viimeinen vaihe, suomeksi kirjoittaminen, vaatii, että ”suomentajan on riuhtaistava itsensä irti vieraan kielen otteesta” – venäjästä suomentavan Marja-Leena Jaakkolan sanoin sanottuna.

Suomentamisprosessien kuvauksia oli mukava lukea. Kersti Juva kertoi omastaan, samoin Oili Suominen, joka käytti esimerkkinä Günter Grassin suomentamista. Grass suhtautui kirjojensa kääntämiseen vakavasti ja järjesti kääntäjilleen seminaareja. Ihastuttava on myös Tuula Kojon kuvaus uppoamisestaan Turkkiin, kieleen ja Orhan Pamukin teoksiin.

Kääntämisessä on paljon hankalia asioita, joista yhden maallikkokin ymmärtää helposti: suomen kielen sanojen suvuttomuus ja yksi hän. Tapani Kärkkäinen kirjoittaa Olga Tokarczukin romaanin Päivän talo, yön talo suomentamisesta ja kirjassa olevista maskuliini-feminiini -sanaleikeistä. Siinä yhteydessä hän kertoo puolan joidenkin sukupuolisidonnaisten miehiin viittaavien sanojen feminiinisten, päätettä vaihtamalla luotujen uudissanojen kuulostavan vähätteleviltä. Minulla on kokemus Espanjasta, kun kävin siellä Halosen ollessa presidenttinä. Espanjalaiset ystäväni käyttivät perinteisen maskuliinisen tittelin el presidente sijasta feminiinistä muotoa la presidenta, jota en ollut aiemmin kuullut. Kun ihmettelin käytäntöä, he sanoivat, että el presidente naisesta kuulostaa sovinistiselta.

Muissa esseissä käsitellään esimerkiksi kiinalaisilla merkeillä kirjoitettuja japanilaisia runoja (Kai Nieminen), sarjakuvia (Saara Hyyppä), vanhan kirjan suomentamista (Juhani Lindholm esseessä Robinson Crusoe ja muita fossiileja) ja suomentamista, kun edellisestä käännöksestä on tullut klassikko (Tapani Schroderus ja Sieppari ruispellossa). Schroderuksen esseeseen sattuu olemaan viittaus eilisessä kääntämistä käsitelleessä Hesarin jutussa. Runojen kääntämisestä on kirjoittanut Leevi Lehto. Hänen esseensä luettuani ymmärsin entistä vähemmän sitä, miten runoja ylipäätään voidaan suomentaa.

Kristiina Rikman on kokoelman toimittajana kirjoittanut esipuheen. Esseiden kirjoittajat ovat Kersti Juva, Jaana Kapari, Marja-Leena Jaakkola, Kai Nieminen, Tapani Kärkkäinen, Arto Schroderus, Oili Suominen, Saara Hyyppä, Liisa Ryömä, Anna-Maija Viitanen, Tuula Kojo, Juhani Lindholm ja Leevi Lehto.


Suom. huom. Kirjoituksia kääntämisestä, toimittanut Kristiina Rikman
WSOY 2005, 220 s.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Jorge Zepeda Patterson: Kuolema kelloa vastaan

 

Meksikolaisen Jorge Zepeda Pattersonin dekkarin Kuolema kelloa vastaan miljöö on aivan omanlaisensa: tapahtumat sijoittuvat Ranskan ympäriajoon. Jo ennen kilpailun alkua jotkut pyöräilijät olivat joutuneet luovuttamaan onnettomuuksien ja vastoinkäymisten vuoksi. Kilpailun alussa onnettomuuksia tuli lisää. Kun yksi kilpailija löydettiin murhattuna ammeesta, oli selvää, että joku sabotoi Touria. Ilmeisesti tarkoituksena oli saada voittajaksi tekijän tai tekijöiden haluama kilpailija.

Kertojana on kolumbialais-ranskalainen Marc Moreau, jonka poliisi värvää salaiseksi avustajakseen sotilastaustan vuoksi. Pyöräily on joukkuelaji, eikä yksilöurheilua. Yleisön suurin huomio kohdistuu voittajiin, mutta he voittavat vain siksi, että joukkueen muut jäsenet ovat heidän tukenaan. Marc on oman joukkueensa tärkein apuajaja. Hän on parempi ylämäkiajaja kuin ykköstähti, moninkertainen Tourin voittaja Steve Panata. Marc ja Steve ovat vanhoja ystäviä, niin hyviä ystäviä, että pitävät itseään veljeksinä. Tai ainakin Marc pitää.

Sabotaasit jatkuvat. Hengenvaarallisiksi käsiteltyjä pyöriä, räjäytyksiä, kaasuja ja myrkytyksiä. Marc epäilee vuorotellen jäljellä olevien joukkueiden kärkiajajia, valmentajia ja mekaanikkoja. Hän joutuu itsekin vaaraan.

Kuolema kelloa vastaan etenee Tourilla etappi etapilta. Lukija oppii pyöräilyn taktiikkaa ja kirjoittamattomia sääntöjä. Pyöräilystä, tai yleensä urheilusta, kiinnostumattomalle taktisia kuvioita voi olla liikaakin. Dekkarina Kuolema kelloa vastaan kuuluu väkivallattomiin. Mitään raakuuksia ei kuvata.

Tämänvuotinen Tour de France on juuri käynnissä. Siinä on tapahtunut yksi vakava joukkokolari ajattelemattoman katsojan aiheuttamana. Pyöräily on vaarallista ilman dekkarin kuvaamaa häirikköäkin.


Jorge Zepeda Patterson: Kuolema kelloa vastaan
Suomentanut Mila Lahdenpohja
Minerva 2020, 390 s.
Espanjankielinen alkuteos Muerte contrarreloj 2018

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Claes Andersson: Seuraavaksi Jätkäsaari

 

Seuraavaksi Jätkäsaari on jatkoa Claes Anderssonin omaelämäkerrallisiksi tulkittaville romaaneille Oton elämä ja Hiljaiseloa Meilahdessa. Kirjan alaotsikkona on Oton elämä 3. Se julkaistiin syksyllä 2019 muutama kuukausi Anderssonin kuoleman jälkeen.

Otto tuntee olevansa vanha.

Vasta äskettäin hän oli iäkäs mies, mutta nyt hänestä on peruuttamattomasti tullut vanha ukko.”

Onneksi hän kuitenkin jatkaa kirjoittamista. Hän kirjoittaa elämästään uudessa asuinpaikassaan Jätkäsaaressa. Hän seuraa aktiivisesti uutisia ja kommentoi niitä. Lausuu mielipiteitään maailman johtajista, mutta myös kirjallisuuden hienoudesta ja kirjastolaitoksen erinomaisuudesta.

Väliin Otto sijoittaa muistojaan poliittisen uransa alkutaipaleesta, mutta vielä enemmän kokemuksiaan mielenterveyspotilaiden hoidosta ja hoidon kehittymisestä. Hän on ollut nuoresta lähtien kiinnostunut henkisen väkivallan ongelmista ja kirjoittaa kahdessa luvussa tavoista ja motiiveista ”rikkoa ihmisen henkinen tasapaino – eli tehdä hänet hulluksi”.

Jonkinlaisena punaisena lankana kirjassa kulkee tarina Oton ja hänen pitkäaikaisen ystävänsä välirikosta ja sovinnosta.

Seuraavaksi Jätkäsaari on inhimillinen ja viisas kirja vanhenemisesta ja ystävyyden merkityksestä.


Claes Andersson: Seuraavaksi Jätkäsaari. Oton elämä 3
Suomentanut Laura Jänisniemi
WSOY 2019, 224 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Busholmen nästa 2019

***********

Helmet-haaste: kohta 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.

torstai 1. heinäkuuta 2021

Kuukauden nobelisti Octavio Paz: Tiempo nublado

 

Meksikolainen Octavio Paz tunnetaan runoistaan ja esseistään. Hänen tuotantoaan on suomennettu, mutta ei esseekokoelmaa Tiempo nublado (pilvinen aika). Kirjoittamisen ohella Paz oli myös diplomaatti.

Kokoelmaan on koottu Pazin kirjoituksia, jotka hän julkaisi 1980-luvun alussa espanjalaisissa ja latinalaisamerikkalaisissa lehdissä. Aiheena on silloinen maailmanpoliittinen tilanne. Paz on jakanut esseet kahteen osaan. Niistä ensimmäisessä hän käsittelee Länsi-Eurooppaa, suurvaltoja eli Yhdysvaltoja ja Neuvostoliittoa, sekä voimistumassa olleita ilmiöitä, kuten uskonnon esiin nousua Iranissa. Toisessa osassa Paz keskittyy Latinalaiseen Amerikkaan, mutta päättää sen pitkään kirjoitukseen Puolan tilanteesta.

Nyt voisi tietysti ajatella, että kirja on vanhentunut. En kuitenkaan kokenut niin, vaikka Neuvostoliittoa ei enää ole ja Kiina mainitaan vain sivulauseissa. Olen sen ikäinen, että muistan aikakauden tapahtumat. Esseet voi lukea myös aikalaiskokemuksena. Hienointa on Pazin tapa vetää yhteyksiä historiasta myöhempään kehitykseen. Hän perustaa käsityksensä valtioiden nykytilasta niiden historiaan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen ulkopoliittista toimintaa hän pitää seurauksena maan perustamisajan tavoitteista.

Paz tekee huomioita, jotka luettuina tuntuvat selviltä, mutta joita ei itse ole tullut ajatelleeksi. Yhdysvaltojen ja Latinalaisen Amerikan maiden erilaisuuteen Paz näkee kaksi suurta syytä. Ensinnäkin Pohjois-Amerikassa oli nomadiheimoja, kun taas etelämpänä oli myös korkeakulttuureja. Toiseksi Yhdysvaltojen perustajat olivat pääasiassa protestantteja. Latinalaisen Amerikan valtasivat espanjalaiset ja portugalilaiset katolisen kirkon tuella. Paz kutsuu protestanttien asennetta eksklusiiviseksi ja katolisten inklusiiviseksi. Katolisille valloitus ja hallinta yhdistyivät käännyttämiseen ja sulauttamiseen, protestanteille voitetun eristämiseen.

Latinalaisen Amerikan demokratiasta Paz kirjoittaa (vapaa käännökseni):

Latinalaiseen Amerikkaan demokratia saapui myöhään. Sitä on vääristelty ja se on petetty moneen kertaan. Se on ollut heikko, epämääräinen, levoton, itsensä vihollinen, altis kansankiihottajien vaikutukselle, rahan korruptoima, nepotismin häiritsemä. - - Kaikesta huolimatta: sen puolesta on taisteltava.”

Pazin esseet ovat historiaa avaavia ja hänen esittämänsä näkemykset hyvin perusteltuja. Hänen esseidensä aiheena ei suinkaan ole aina politiikka. Esimerkiksi suomennetussa kokoelmassa Ruhtinas ja narri Paz käsittelee taidetta.

Löysin kaksi blogikirjoitusta Pazin suomennetuista teoksista. Kirjan mittaisesta runosta Aurinkokivi on postaus blogissa Tahaton lueskelija. Blogissa Anna O.kävi täällä kirjoitetaan kokoelmasta Ruhtinas ja narri.


Octavio Paz: Tiempo nublado
Biblioteca de Bolsillo 1990, 3. painos, 208 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1983

maanantai 28. kesäkuuta 2021

Tarukirja 10 vuotta!

 

Blogini täyttää tänään kymmenen vuotta. Enpä tiennyt aloittaessani, kuinka rakas harrastus bloggaamisesta minulle tulee. Moni samoihin aikoihin kanssani aloittanut bloggaaja on jo lopettanut, mutta minulla ei lopettaminen ole käynyt mielessä. Aion jatkaa ainakin toiset kymmenen vuotta!

Blogiharrastus on tuonut elämääni paljon muutakin kuin kirjoista kirjoittamista. Olen päässyt osaksi kirjoja rakastavien ihmisten yhteisöä ja saanut uusia ystäviä. Kiitos kaikille juttujeni lukijoille ja kommentoijille! Kommentoiminen on alkuajoista vähentynyt, mutta vielä on bloggaajia, jotka jaksavat kommentoida ahkerasti.

Katsoin Bloggerin tilastoista, mitkä ovat olleet suosituimpia kirjoituksiani. Tässä kuusi ensimmäistä:

  1. Mika Waltari: Sinuhe
  2. F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä
  3. Chimamanda Ngozi Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
  4. Maria Jotuni: Arkielämää
  5. Franz Kafka: Oikeusjuttu
  6. Eduardo Galeano: Jalkapallo valossa ja varjossa

Sinuhe on ylivoimaisesti suosituin. Se on joka viikko kymmenen luetuimman postauksen joukossa. Sillanpään Ihmiset suviyössä -romaanin suosiossa minua epäilyttää, että sivuilleni päätyy myös henkilöitä, jotka etsivät tietoa laulaja Sillanpään hitistä Ihmisiä suviyössä. Sillanpää ja Adichie ovat omilla tuhatluvuillaan. Niiden jälkeen on tasaisempaa. Kuudentena olevaa postausta Galeanon jalkapallokirjojen klassikosta luetaan ahkerasti varsinkin joka toinen vuosi miesten MM- ja EM-kisojen aikaan.

sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi

 

On olemassa yhdenpäivänromaaneja. Kärsimysten musta kivi on yhdenhuoneenromaani. Huoneessa makaa luodin niskaansa saanut mies. Vaimo täydentää tippapullon suolasokeriliuosta ja laittaa silmätippoja miehen aina auki oleviin silmiin. Mies ei liiku.

Vaimo käy välillä hoitamassa lapsia, etsimässä tätiään, naapurissa, asioilla. Koko ajan pysytään samassa huoneessa, ei liikuta ulos vaimon kanssa. Ulkoa kuuluu räjähdyksiä ja ampumista. Molempien taistelevien osapuolten sotilaita käy huoneessa. He uhkuvat väkivaltaa. Mies kuului toiseen ryhmittymistä.

Vaimo puhuu miehelle. Mies ei reagoi. Vaimo vuodattaa hänelle kaikki elämänsä kärsimykset. Hän kertoo asioita, joista ei ole uskaltanut puhua aikaisemmin. Mies on hänen kärsimystensä kivi.

Se on sellainen kivi, jonka eteen voi polvistua, jolle voi purkaa kaiken epäonnen, kaiken kärsimyksen, kaiken tuskan, kaiken kurjuuden… jolle voi uskoa kaiken mitä on kasaantunut sydämeen, mitä ei uskalla paljastaa muille…” Nainen säätää tippapullon. ”Sille voi puhua niin paljon kuin jaksaa. Kivi kuuntelee, imee kaikki sanat, salaisuudet, kunnes se eräänä päivänä räjähtää. Se hajoaa pirstaleiksi.”

Kärsimysten musta kivi on valtavan intensiivinen romaani. Se tulee luetuksi yhdeltä istumalta. Se on helppo kuvitella näytelmänä. Muuten se ei ole millään tavalla helppo. Naisen tuska on niin voimakasta.

Afganistanilaissyntyinen Atiq Rahimi sai Kärsimysten mustasta kivestä Goncourt-palkinnon vuonna 2008.


Atiq Rahimi: Kärsimysten musta kivi
Suomentanut Kristina Haataja
Like 2009, 134 s.
Ranskankielinen alkuteos Syngué Sabour – Pierre de patience 2008

***********

Maailmanvalloitus: Afganistan.

maanantai 21. kesäkuuta 2021

Pascal Mercier: Sanojen paino

Luin alkuvuodesta Pascal Mercierin kansainvälisen menestysteoksen Yöjuna Lissaboniin ja pidin siitä todella paljon. Harvoin julkaisevalta kirjailijalta ilmestyi tänä vuonna suomeksi hänen uusin romaaninsa Sanojen paino. Se piti tietysti lukea.

Mercierin kahdella romaanilla on paljon yhteistä. Molempien aiheena on elämässä tapahtuva muutos. Sanojen painon alussa oleva sitaatti on laitettu Pedro Vasco de Almeida Pradon nimiin. Almeida Prado on Mercierin kirjallinen hahmo, joka oli tärkeässä osassa romaanissa Yöjuna Lissaboniin. Tosin etunimi on vaihtunut. Sitaatti kuuluu näin:

Kirjoittamalla ei luoda uusia ihmisiä. Mutta sillä saadaan aikaan selkeyttä ja ymmärtämystä. Tai ainakin vaikutelma niistä. Ja kun sanojen kanssa käy tuuri, on kuin havahtuisi itsensä äärelle, ja niin saa alkunsa uudenlainen aika: runouden tämänhetkisyys.”

Sanojen painon alussa Simon Leyland saapuu Lontooseen miettiäkseen, miten aikoo järjestää elämänsä. Hän oli saanut väärän aivokasvaindiagnoosin. Diagnoosi oli järkyttänyt häntä, hän luuli kuolevansa pian. Virheen paljastuminen järkytti uudelleen. Hän ei voinut jatkaa elämäänsä entisenlaisena. Lisäksi hän oli ehtinyt myydä omistamansa kustantamon, joka oli alun perin kuulunut hänen edesmenneen vaimonsa suvulle. Kustantamo oli Triestessä, ja siellä oli ollut myös Leylandin elämä lähes kolmekymmentä vuotta. Lontoossa hänen tukikohtanaan oli sedältä peritty talo.

Leylandin elämä on täyttynyt sanoista. Hän näki nuorena setänsä luona Välimeren alueen kartan ja päätti opetella kaikki Välimeren maiden kielet, aloittaen maltasta. Leyland päätyi kääntäjäksi. Hänen läheisimmät ihmisensä työskentelivät sanojen parissa ja olivat monikielisiä. Vaimo oli toimittaja ennen kuin ryhtyi johtamaan suvun kustantamoa. Ystävät olivat kustantajia, kirjailijoita tai kääntäjiä. Sanojen painossa on monta kohtaa, joissa pohditaan kääntämistä, sanojen valitsemista niin, että alkuperäinen merkitys välittyy, mutta myös laajemmin:

Kääntäjä pääsee lähemmäs kirjailijaa kuin kukaan muu. Kääntäminen luo läheisyyttä, joka on syvempää kuin mikään muu, se on fyysistä läheisyyttä ja rakastavaisten intiimiyttäkin syvempää. Sillä kääntäjä oppii ajan myötä tuntemaan intiimeimmän, mitä toisesta voi tuntea: kirjoittajan mielikuvituksen salatun aakkoston.”

Selvittääkseen ajatuksiaan Leyland kirjoittaa kirjeitä kuolleelle vaimolleen. Kirjeessä hän paljastaa, miten väärä diagnoosi ja siihen johtaneet migreenikohtaukset olivat pelästyttäneet hänet. Hän pelkäsi menettävänsä kielen, kyvyn puhua ja kirjoittaa. Vaimolleen hän kertoo myös, kun hänen uusi elämänsä alkaa löytää suunnan, kun hän päästää irti muiden ihmisten sanoista ja löytää omansa.

Sanojen paino ei ole aivan yhtä voimakkaasti omaan maailmaansa vievä kuin Yöjuna Lissaboniin, mutta erinomainen kirja sekin on. Siinä on kieliin, kääntämiseen, muistoihin ja aikaan liittyvää pohdintaa. Siinä on myös uskollista ystävyyttä ja lämpimiä ihmissuhteita. Lisäksi siinä puolustetaan voimakkaasti ihmisen oikeutta päättää omasta elämästään.

Sanojen painosta on kirjoitettu myös blogeissa Kirja vieköön! ja Kirjaluotsi.


Pascal Mercier: Sanojen paino
Suomentanut Tuulia Tipa
Tammen Keltainen kirjasto 2021, 570 s.
Saksankielinen alkuteos Das Gewicht der Worte 2020

torstai 17. kesäkuuta 2021

Eeva Joenpelto: Kaakerholman kaupunki

 

Kaakerholman kaupunki on ensimmäinen kirja, jonka Eeva Joenpelto julkaisi omalla nimellään. Sitä ennen häneltä oli ilmestynyt kaksi teosta salanimillä Eeva Helle ja Eeva Autere.

Kaakerholman kaupunki ei ollut mikään kaupunki, tuskin edes kylä. Siellä oli vain Överkoolin tilan muutaman torpparin mökki ja muonamiesten asunnot sekä sepän paja.

Anni on torpparin tytär, josta tuli muonamiehen vaimo. Hän sai lapsena käydä yhden vuoden koulua, kunnes joutui taloon navettapiiaksi. Nuorena Anni haaveili toisenlaisesta elämästä. Hän oli varma, että pääsee pois Kaakerholmasta. Isännän häissä Anni ihastui kulkuriin, joka jäi muonamieheksi. Mies oli vähätöinen ja halveksittu. Lapsia syntyi, Anni raatoi talon töissä. Äiti kuoli sisällissodassa, lapsia kuoli espanjantautiin.

Ja haaveet, ne tippuivat toinen toisensa jälkeen, nykäistiin irti kuin pataan pantavan kukkopojan höyhenet, kunnes jäljellä oli vain kynitty, laiha, alaston ruumis, arkipäivän todellisuus.

Kun uusi Helsingin ja Turun välinen maantie kulki läheltä Kaakerholmaa, kylä alkoi tyhjentyä. Tie veti varsinkin nuoria, mutta kokonaiset perheetkin lähtivät. Yksinäiset vanhukset joutuivat kunnalliskotiin. Annista tuli Kaakerholman viimeinen asukas kuten jo prologissa kerrotaan.

Kaakerholman kaupunki on muuten perinteistä suomalaista maaseuturealismia, mutta Joenpellolla päähenkilö on nainen. Kovalla työlläkään Anni ei päässyt eteenpäin, vaikka mielessä oli äidin antama elämänohje:

”– Jos meinaat parannusta elämääsi, niin sinun on itse se tehtävä. Ei köyhää kukaan auta…

Annin elämän suurin onni oli lopulta kehitysvammainen esikoinen Rafali, jota kaikki muut hyljeksivät. Rafali rakasti äitiään, joka koki olevansa yhtä poikansa kanssa.

Tänään on kulunut 100 vuotta Eeva Joenpellon syntymästä. Kirjabloggaajat ja muut kirjasomettajat ovat muistaneet Joenpeltoa kirjoittamalla alkuvuoden aikana hänen kirjoistaan. Blogissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja on yhteenveto kirjoituksista.

Eeva Joenpelto: Kaakerholman kaupunki
WSOY 1983, 2. painos, 382 s. (ensimmäinen painos 1950)

sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Kirsten Jacobsen: Mankell om Mankell

 

Mankell om Mankell on tanskalaisen toimittajan ja kirjailijan Kirsten Jacobsenin haastattelukirja Henning Mankellista. Mankell on minun suurin dekkaristisuosikkini. Syy siihen sanotaan tässäkin kirjassa: Kurt Wallander -sarjan perimmäisenä aiheena ovat rasismin nousu ja hyvinvointivaltion mureneminen.

Haastatteluissa puhutaan Mankellin muustakin tuotannosta kuin dekkareista. Hän ei kirjoittanut pelkästään dekkareita, hän esimerkiksi aloitti näytelmäkirjailijana. Wallanderiin kuitenkin palataan jatkuvasti. Dekkareihin Mankellin kirjailijamaine perustuu. Mankell esittää myös mielipiteensä Wallanderista tehdyistä tv-sarjoista ja elokuvista. Hän piti kaikista Wallanderia esittäneistä näyttelijöistä, mutta nostaa esille Kenneth Branaghin. Kirjassa on Branaghin lyhyt kirjoitus suhteestaan Wallanderiin.

Kirjoittamisesta Mankell sanoo muun muassa:

Att skriva är ett rationellt hantverk och inte en fråga om magiska eller mirakulösa djupdykningar i hemliga litterära världar. Så fungerar inte processen.”

Henning Mankell tuli tunnetuksi myös yhteiskunnallisesta ja kansainvälisestä toiminnastaan. Hän asui osan vuodesta Mosambikissa, jossa hän työskenteli paikallisten taiteilijoiden kanssa Maputon Teatro Avenidassa. Kirjassa hän kertoo, miten yhteistyö alkoi. Mankell avusti Mosambikissa SOS-lapsikylän perustamista, Intiassa tytöille tarkoitettua koulua, ja monia muita hyväntekeväisyyskohteita. Nekin, jotka eivät lue Mankellin dekkareita, huomasivat varmaan hänen osallistumisensa yritykseen murtaa Gazan saarto. Mankell oli haastattelun aikaan edelleen aivan järkyttynyt siitä, miten israelilaiset valtasivat laivan kansainvälisillä vesillä ja miten he kohtelivat siellä olleita ihmisiä. Yhdeksän kuoli. Mankell kertoi, että yksi valtaajista oli määrätty suojelemaan häntä.

Mankellin siviilielämästä kirjassa puhutaan vähemmän kuin julkisesta. Se käy ilmi, kuinka käsittämättömänä hän piti sitä, että hänen äitinsä jätti miehensä ja lapsensa, kun lapset olivat aivan pieniä. Mankellin kolmesta avioliitosta esillä on vain viimeinen Eva Bergmanin kanssa. Eva Bergman on Ingmar Bergmanin tytär. Näiden kahden kuuluisan miehen appi-vävy -suhteesta en aiemmin tiennytkään.

Mankell om Mankell syventää tietämystä Henning Mankellista ja saa suhtautumaan hänen rikoskirjoihinsa entistäkin vakavammin.

Dekkariviikko kirjablogeissa päättyy tänään. Blogissa Yöpöydän kirjat ilmestyy huomenna koontipostaus viikon aikana kirjoitetuista dekkariaiheisista jutuista.


Kirsten Jacobsen: Mankell om Mankell
Ruotsintanut Inge Knutsson
Leopard förlag 2012, 315 s.
Tanskankielinen alkuteos Mankell (om) Mankell. Kurt Wallander og verdens tilstand 2012

***********

Kirjassa puhutaan Wallander-filmatisoinnesta sen verran, että voin sijoittaa kirjan Helmet-haasteessa kohtaan 5. Kirja liittyy tv-sarjaan tai elokuvaan.

perjantai 11. kesäkuuta 2021

Milla Ollikainen: Veripailakat

 

Veripailakat on ensimmäinen äänikirja, jonka olen kuunnellut. Kitkiessäni pihaa valloittavia voikukkia ja piharatamoita, jotka saa irti vain yksitellen, ja harmistuksen kasvaessa ajattelin, että ehkä työtä voisi keventää äänikirjalla. Valitsin kuunneltavaksi dekkarin. Tämän kokemuksen perusteella saatan kuunnella jonkun muunkin dekkarin, mutta tuskin sen tyyppistä kaunokirjallisuutta, jota edustaa tällä hetkellä luettavanani oleva Pascal Mercierin Sanojen paino.

Veripailakat lähtee liikkeelle, kun Ylläksen laskettelukeskuksen hissin gondolista löytyy raa’asti surmattu poika. Silminnäkijöitä ei ole, vaikka sesonki on parhaimmillaan. Pian tapahtuu toinenkin murha, mutta teoissa ei tunnu olevan mitään yhteistä.

Keskeisiä henkilöitä ovat iltapäivälehden nuori toimittaja Eerika, elämässään eksyksissä oleva kolmikymppinen Krisse, joka sotkeentuu juttuun syvemmälle kuin olisi terveellistä, sekä Tero, joka oli ensimmäisen murhan tapahtuessa hissin yläasemalla valvojana ja jonka olisi pitänyt nähdä jotakin, mutta joka ei ollut hoitanut työtään. Paikallinen leppoisa poliisi Vuontisjärvi tuntuu tuntevan kaikki kolarilaiset ja heidän taustansa.

Veripailakat on tiivis, eikä siinä selitellä liikoja. Murhien syyt löytyvät kaukaa menneisyydestä. Tapahtumapaikka tuo mukanaan joitakin kliseitä kuten ylettömän viinanjuonnin. Tai voihan se olla tottakin, eikä pelkkä klisee. En ole koskaan käynyt yhdessäkään pohjoisen laskettelukeskuksessa.

Tämä kirjoitus on kolmas, jolla osallistun Dekkariviikkoon.


Milla Ollikainen: Veripailakat
Like 2013
Äänikirja Ellibs-palvelusta, kesto 4 h 47, lukija Anna Saksman

***********

Helmet-haaste: kohta 23. Kirja, jota luet (kuuntelet) ulkona.

keskiviikko 9. kesäkuuta 2021

Donna Leon: Anteeksiannon houkutus

Anteeksiannon houkutus ei ole uusin, mutta kuitenkin melko tuore Guido Brunetti -dekkari. Donna Leonin kirjat ovat tyypillisiä poliisiromaaneja edellisessä postauksessa esittelemäni kirjan Alussa oli murha. Johtolankoja rikoskirjallisuuteen mukaan. Niissä on alussa rikos, tavallisesti murha, ja painopiste on poliisityön kuvauksessa. Ne eivät ole yleensä varsinaisia kukasenteki-dekkareita, koska tutkinnan aikana saatetaan seurata vääriä johtolankoja, ja varsinainen syyllinen voi ilmestyä näkyville vasta loppupuolella. Lukijalla ei ole silloin mahdollisuutta arvata tekijää etukäteen.

Anteeksiannon houkutuksessa tutkitaan kanavan varrelta verisenä löytyneen miehen tapausta. Hän oli lyönyt päänsä kaatuessaan, ja pian selviää, että kyseessä ei ollut onnettomuus. Brunetti ja hänen työparinsa Claudia Griffoni etenevät tutkimuksissa varsin epämääräisiltä tuntuvien johtolankojen varassa, mutta saavat tietysti lopulta syyllisen selville.

Poliisiromaaneille – ja muillekin rikoskirjoille – on tyypillistä sarjallisuus. Se tekee kirjoista tuttua luettavaa. Brunetti-dekkareissa tuttuus alkaa olla jo liiallista. Tutkimusten lomassa Brunetti ruokailee ja keskustelee perheensä kanssa. Rentoutuakseen hän lukee, tällä kertaa Sofokleen Antigonea. Apulaispoliisipäällikkö Pattan sihteeri signorina Elettra on samanlainen tietokonevelho kuin ennenkin. Venetsian näkymiä kanavineen, katuineen ja toreineen kuvataan lähes aina, kun Brunetti kulkee paikasta toiseen. Ainoastaan Pattan suhtautuminen Brunettiin poikkeaa entisestä. Hän on ystävällinen Brunettille. Sitä ei ole tapahtunut koskaan ennen, ja Brunetti on suorastaan järkyttynyt.

Rikostarina on aika vaatimaton, vaikka siihen sisältyy moraalisia näkökohtia, kuten kirjan nimestä voi päätellä. Kaikkineen Anteeksiannon houkutus on hieman väsähtäneen tuntuinen. Olisikohan Donna Leon kirjoittanut Brunettista jo liian monta kirjaa.

Tämä postaus on toinen, jolla osallistun Dekkariviikkoon kirjablogeissa.


Donna Leon: Anteeksiannon houkutus
Suomentaneet Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä
Otava 2020, 319 s.
Englanninkielinen alkuteos The Temptation of Forgiveness 2018

maanantai 7. kesäkuuta 2021

Arvas & Ruohonen: Alussa oli murha. Johtolankoja rikoskirjallisuuteen

 

Paula Arvaksen ja Voitto Ruohosen Alussa oli murha. Johtolankoja rikoskirjallisuuteen on tietokirja rikoskirjallisuuden lajeista. Se on sujuva ja helppolukuinen. Kunnon tietokirjaan kuuluvasti siinä on tarkasti merkityt lähdeviitteet, perusteelliset luettelot tutkimuskirjallisuudesta ja tekstissä mainituista kaunokirjallisista teoksista sekä henkilöhakemisto.

Kirjassa käydään läpi rikoskirjallisuuden peruslajit salapoliisiromaani, kovaksikeitetty dekkari, poliisiromaani ja trilleri. Lisäksi omat lukunsa on historiallisesta rikoskirjallisuudesta, parodioista ja pastisseista, erilaisista rikostutkijahahmoista ja rikollisista sankareina. Epilogissa vedetään vielä yhteyksiä rikoskirjoista muihin viestimiin kuten elokuviin ja television rikossarjoihin.

Jokaisesta peruslajista esitellään sen synty, kehitys nykyaikaan saakka, tyypilliset piirteet ja kehityksen myötä syntyneet alalajit. Vanhimmassa osuudessa oli runsaasti uutta tietoa. Tiesin kyllä, että ensimmäisenä nykyaikaisena salapoliisikertomuksena pidetään Edgar Allan Poen kertomusta The Murders in the Rue Morgue (sen olen lukenutkin), mutta ranskalaisesta Émile Gaboriausta on ollut kuullutkaan. Hän ”oli ensimmäinen kirjailija, joka dramatisoi täysimittaisen poliisin rikostutkimuksen ja teki tutkimusta johtavista poliiseista sankareita”.

Kaikissa luvuissa on lopuksi katsaus suomalaiseen kirjallisuuteen. Suomalaisessa poliisiromaanissa aloitetaan Martin Taigasta ja Mika Waltarista, nostetaan esille varsinkin Mauri Sariola ja Matti Yrjänä Joensuu lajin kehittäjinä ja päädytään nykyisiin kirjailijoihin, joita onkin melkoinen määrä.

Nykyaikaa kohti tultaessa rikoskirjallisuuden eri lajit sekoittuvat, syntyy uusia hybridejä muotoja, ja tutkijahahmotkin muuttuvat yhteiskunnallisen kehityksen mukana.

Kirjassa on esimerkkeinä eri lajityypeistä käsitelty valtavaa määrää rikoskirjoja joko mainintoina tai perusteellisemmin. Oli tietysti kiinnostavinta lukea itselle tutuista kirjailijoista ja kirjoista, joita olikin paljon kaltaiselleni vanhalle dekkareiden lukijalle.

Alussa oli murha. Johtolankoja rikoskirjallisuuteen on antoisaa luettavaa jokaiselle, joka lukee genren kirjallisuutta.

Tämä postaus on ensimmäinen dekkariviikon kirjoitukseni. Blogista Yöpöydän kirjat löytyy luettelo dekkariviikkoon osallistuvista blogeista.

©Yöpöydän kirjat


Paula Arvas & Voitto Ruohonen: Alussa oli murha. Johtolankoja rikoskirjallisuuteen
Gaudeamus 2016, 408 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 25. Kirjan on kirjoittanut kaksi kirjailijaa.

tiistai 1. kesäkuuta 2021

Kuukauden nobelisti Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat

 

Harry Martinsonin tunnetuin teos on avaruusrunoelma Aniara. Sen olen lukenut, joten nyt valitsin luettavakseni romaanin Kulkijan pilvilinnat.

Bolle on sikarintekijä. Sikarit tehdään käsin. Koneellisesti tehtyjen savukkeiden syrjäyttäessä sikarit Bolle joutuu työttömäksi. Hänestä tulee kulkuri. Jo ennen työttömyyttä hän oli välillä jäänyt pois töistä ja lähtenyt vaeltamaan, nauttimaan vapaudesta.

Kirjan nimi on ruotsiksi Vägen till Klockrike. Klockrike on poliisien tarkasti vartioima kunta, johon kulkija ei koskaan päässyt.

Unelmissa voi Klockriken saavuttaa. Ja juuri siksi ihmisellä on unelmansa. Että hän pääsisi irti maallisista kahleistaan.

Kulkijan pilvilinnat kertoo sattumuksia Bollen ja muutaman muun kulkurin elämästä. Miten heidät otetaan taloissa vastaan, annetaanko kerjääjille ruokaa vai ei, vai pidetäänkö peräti pilkkanaan. Joissakin paikoissa kulkuri saattaa saada töitä. Joissakin haukutaan laiskuriksi ja vetelehtijäksi. Poliiseja pitää välttää. Kolmannesta varoituksesta joutuu pakkotyöhön Vuoreen. Melkein enemmän kuin poliiseja kulkuri pelkää kuitenkin pelkoa, sitä että muut pelkäävät häntä.

Martinson lähestyy kulkurielämää filosofisesti. Hän kirjoittaa monessa kohdassa kulkurien ja muiden ihmisten erilaisista todellisuuksista.

Kaikkialla oli todellisuus paikallisesti vakiintunut, asutusseudulla tai erämaassa se oli paikallinen kysymys. Hänen [Bollen] oma todellisuutensa sen sijaan seisoi tuhansin jaloin tuhansilla seuduilla. Se ei ollut hajalla, mutta se oli suunnattoman moniosainen ja jollakin tavoin läsnä kaikkialla eikä missään. Sen todellisuuden ymmärsivät vain ne, jotka olivat paljon vaeltaneet, paljon matkustaneet.

Yhteiskunnallinen näkökulma vilahtaa muutaman kerran 1800-luvun lopun siirtolaisuutena, 1900-luvun lamavuosien kulkurilaumoina ja vastalauseena ”kiireen ja uurastuksen touhuavaa epäjumalointia vastaan”.

Kulkijan pilvilinnat on romaani vapaudenkaipuusta ja unelman saavuttamattomuudesta. Bolle on ikään kuin ruotsalainen vastine Haanpään Pate Teikalle, vaikka heidän kohtalonsa ovat lopulta erilaiset.

Blogikirjoituksia muista Martinsonin kirjoista:

Aniara, Jokken runonurkka

Hyvästi, meri, Kirja-aitta

Nokkoset kukkivat, Sanasulkia


Harry Martinson: Kulkijan pilvilinnat
Suomentanut Annamari Sarajas
WSOY 1949, 320 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Vägen till Klockrike 1948

***********

Sikarintekijä lienee nykyisin harvinainen ammatti, ainakin, jos sikarit kääritään käsin, joten Kulkijan pilvilinnat sopii Helmet-haasteessa kohtaan 20. Kirjassa on ammatti, jota ei enää ole tai joka on harvinainen.