Vuoden 2021 lukemiset

Tapojeni mukaisesti teen näin vuoden lopussa katsauksen lukemisiini, ja - tapojeni mukaisesti sekin - keskityn tylsiin tilastoihin.

Luin 102 kirjaa. Edellisenä vuonna kirjoja oli 100, joten tahti on pysynyt samana. Kirjoista 77 oli romaaneja ja niistä 24 dekkareita. Luin myös esseitä (4), novelleja (6), runoja (4) ja näytelmiä (2). Tietokirjoja oli 9, niistä useimmat elämäkertoja. Seitsemän dekkaria kuuntelin äänikirjoina, muuten luin perinteisiä paperikirjoja. Olen paperikirjojen ystävä.

Yleensä noin neljännes lukemistani kirjoista on suomalaisia. Tänä vuonna osuus on vähän suurempi. Esimerkiksi kaikki tietokirjat sattuivat olemaan suomalaisia. Osiossa 'Muut' on 30 maata. Siihen olen tyytyväinen, koska olen aina yrittänyt lukea kirjoja laajalti eri maista. Teen hiljakseen, ilman mitään aikataulua, Maailmanvalloitus-haastetta. Sen puitteissa olen tänä vuonna tutustunut kirjoihin ja kirjailijoihin esimerkiksi sellaisista maista kuin Uzbekistan, Malesia, Burundi, Guatemala ja Suriname.

Enimmäkseen luen suomeksi, mutta jonkin verran myös muilla kielillä. Tänä vuonna luin 11 kirjaa espanjaksi, 3 ruotsiksi, 2 englanniksi ja yhden saksaksi ja ranskaksi.

Suurimman osan kirjoista lainaan kirjastosta. Noin kaksi kolmasosaa on tavanomainen määrä. Ostoksia olen tehnyt hieman normaalia enemmän. Arvostelukappaleita olen saanut (ja lukenut) vain yhden.

Kirjailijoista 51 % oli miehiä ja 40 % naisia. Lopuissa kirjailijoina oli molempia. Tietokirjoissa on usein useampia kirjailijoita, ja nykyisin dekkareitakin tehdään parityönä.

Olen aina ollut kiinnostunut siitä, minkä ikäisiä kirjoja tulee luetuksi. Luen aika vähän vuoden uutuuksia, tänä vuonna harvinaisen monta eli 7, useimmat tietokirjoja. Aika mukavan ikäjakautuman sain tehdyksi.

Mitkä sitten olivat vuoden suurimmat lukuelämykset? Seuraavat viisi:

• Pascal Mercier: Nachtzug nach Lissabon (Yöjuna Lissaboniin)
• Leena Krohn: Tainaron
• Simone de Beauvoir: Mandariinit
• Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
• Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Nachtzug nach Lissabon valloitti minut kokonaan filosofispainotteisella suhtautumisellaan elämään ja sen muuttamiseen. Tainaronin olin lukenut ennenkin, mutta lumoavan kirjan hyönteisten kaupungista voi lukea vaikka kuinka monta kertaa. Mandariinit luin heinäkuun klassikkohaasteeseen ja jälleen kerran pääsin toteamaan, että klassikko on aina klassikko. Pienen hauen pyydystys oli loppuvuoden piristäjä. Vieläkin alkaa hymyilyttää, kun ajattelen sen mystistä Lappia erikoisine asukkaineen. Anna-Liisa Haavikon kirjoittama Kaari on valloittava elämäkerta Kaari Utriosta, joka on kirjojen kirjoittamisen lisäksi ehtinyt tehdä vaikka mitä. Koska luin taas aika paljon dekkareita, nostan niistä esille yhden: Jyrki Erran Lyijyvalkoinen yhdistää rikosromaaniin historiallista kuvataidetta ja Rooman.

Javier Cercas: Terra Alta

 

Javier Cercasin rikosromaani Terra Alta sai Planeta-kirjallisuuspalkinnon 2019. Palkinto on rahalliselta arvoltaan maailman suurimpia, ellei suurin, eli tasan miljoona euroa.

Terra Alta on hallinnollinen alue Tarragonan maakunnassa Kataloniassa. Sitä kuvataan kirjassa adjektiiveilla kivinen, köyhä, töykeä, säälimätön. Siellä on töissä poliisi Melchor, joka joutui pakenemaan Barcelonasta hälinää, joka syntyi hänen ympärilleen, kun hän oli toiminut sankarillisesti terroristien hyökkäyksen aikana.

Terra Alta alkaa rikosromaanille tavanomaisesti. Rikas iäkäs pariskunta löydetään kotoaan raa’asti kidutettuna ja surmattuna. Mies oli kansainvälisen graafisen teollisuuden yrityksen omistaja ja johtaja. Yritys oli Terra Altan suurin teollinen työnantaja. Tutkimuslinjoja on monta halveksitusta vävystä ulkomaalaisiin yhtiökumppaneihin.

Hitaasti ja toisteisesti etenevien tutkimusten ohella Terra Altassa kerrotaan Melchorin elämäntarina ankeasta lapsuudesta Barcelonassa onnelliseen perhe-elämään Terra Altassa. Melchorin äiti oli prostituoitu. Pojasta tuli nuorisorikollinen. Kun hän oli vankilassa, äiti murhattiin. Vankila-aika pelasti Melchorin, tai oikeastaan hänet pelasti Victor Hugon Kurjat, jonka hän luki vankilassa. Melchor samastui Kurjien periksiantamattomaan poliisitarkastaja Javertiin ja päätti ryhtyä poliisiksi. Melchor alkoi lukea paljon, mutta Kurjat pysyi hänen suosikkikirjanaan. Hänen tyttärensäkin sai nimekseen Cosette.

Melchor ei johda tutkimuksia, hän on vain rivipoliisi, mutta ilman hänen sinnikkyyttään vanhan avioparin murhaa ei olisi saatu ratkaistuksi. Terra Alta on aluetta, joka kärsi suunnattomasti Espanjan sisällissodassa. Sodalla on pitkät jäljet, muitakin kuin vain näkyvät haavat.

”Mutta todelliset haavat ovat muita. Niitä joita kukaan ei näe. Niitä joita ihmiset kantavat salassa sisällään. Juuri ne selittävät kaiken, mutta niistä kukaan ei puhu.”

”Pero las heridas de verdad son las otras. Las que nadie ve. Las que la gente lleva en secreto. Ésas son las que lo explican todo, pero de ésas nadie habla.”

Terra Alta on oikeastaan kaksi kirjaa: rikosromaani ja Melchorin kasvukertomus. Niistä jälkimmäinen nousee tärkeämmäksi. Siitä huolimatta vähän ihmettelen kirjan saamaa Planeta-palkintoa.

Javier Cercas: Terra Alta
Planeta 2019, 375 s.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Punainen morsian on Saba, joka naitetaan 15-vuotiaana siskonsa leskelle. Maa on Albania, ja häät pidetään reilusti ennen toista maailmansotaa. Saban elämää seurataan vuosikymmenten ajan vanhuuteen saakka.

Saban mies oli rakastanut ensimmäistä vaimoaan. Hän meni naimisiin Saban kanssa vain saadakseen lapsia. Sabaa enemmän häntä kiinnosti raki. Sodan aikana saksalaiset tappoivat kolme Saban partisaaniveljeä ja heistä yhden vaimon, joka oli viimeisillään raskaana. Kun Albaniasta tuli kommunistinen valtio, Saban sukua pidettiin sankarillisena, ja suvun jäsenet saivat joitakin erioikeuksia. Saba piti uutta hallintoa naisten kannalta parempana kuin vanhaa.

”Noina vuosina myös Saba saa työtä kodin ulkopuolella, osuuskunnan ompelijana, ja hänkin alkaa tuoda kotiin palkkaa. Niillä seuduin ei ollut koskaan ennen nähty, että naisella olisi ollut rahaa omassa käytössään. - - Eikä kukaan voinut enää lähettää naista takaisin isänsä luo ilman lapsia siksi, että tämä ei ollut totellut miestään: päinvastoin, miehelle saattoi käydä huonosti, jos hän yritti ajaa vaimonsa pois kotoa.”

Tosin lopulta Saba joutuu toteamaan, että ”jokaisessa järjestelmässä oli heikot puolensa”.

Punaisessa morsiamessa on kaksi osaa, joista ensimmäisessä kertoja puhuu Sabasta kolmannessa persoonassa. Toisessa osassa kertojaksi vaihtuu Saban pojantytär, ja kerronta on minämuodossa. Toinen osa on kepeämpi kuin ensimmäinen. Siinä on huumoria, joka kohdistuu pistelevästi kommunistisen hallinnon kummallisuuksiin, kuten kaikkien tietämään korruptioon, jota tarvitaan esimerkiksi jotta kertojan Adelina-täti saadaan naimisiin.

Kirjan lopussa kommunistinen valtio on romahtanut ja kapitalismi vallitsee. Saba ei perusta ideologioista. Hän ei tiennyt mitään kommunismin teorioista. Aikojen muututtua hän käy sekä kirkossa että moskeijassa. Koko ajan hän uskoo tulevaisuuden ennustamiseen kahvinporoista ja käy viikoittain hautausmaalla kertomassa kuolleille veljilleen, millaista elämä on nyt.

Punainen morsian on hieman hajanainen, mutta sellaisenakin vaikuttava tarina Saban ja hänen sukunsa muiden naisten elämästä yhdessä Euroopan tuntemattomimmista maista.

Muissa blogeissa mm. Kirja vieköön! ja Keltainen kirjasto.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Suomentanut Helinä Kangas
Tammen Keltainen kirjasto 2010, 307 s.
Italiankielinen alkuteos Rosso come una sposa 2008

Albert Camus: Rutto

 

Albert Camus’n klassikkoteos Rutto kertoo algerialaisesta Oranin kaupungista, joka joutuu ruton valtaan. Kirja on ilmestynyt 1947 eli pian toisen maailmansodan jälkeen, joten ruton voi ajatella tarkoittavan paljon muutakin kuin vain fyysistä sairautta. Tämä ajatus nousee esimerkiksi kun ruumiita poltetaan krematorioissa. Nyt pandemia-aikaan rutto vertaantui suoraan koronaan.

Aluksi kuolevat rotat. Sen jälkeen ihmisiin alkaa ilmestyä paiseruton oireita. Kuolleita on aluksi vähän, ja lääkärit epäröivät diagnoosia. Kun he ovat varmoja, viranomaiset eivät heti usko tautiin. Rutonhan piti olla hävitetty.

Kun kuolleita alkaa tulla enemmän, kaupunki eristetään. Jotkut pyrkivät rikkomaan kaupungin saarron.

”Totta joka tapauksessa oli, että tyytymättömyys kasvoi kasvamistaan, ja peläten pahinta viranomaiset harkitsivat tiukkoja toimenpiteitä siltä varalta, että epidemian kiihottama väestö nousisi kapinaan.”

Sairastuneet kuljetetaan sairaalaan, ja heidän läheisensä joutuvat karanteeniin. Tilapäissairaaloita pystytetään. Ihmisille raskainta on se, että he eivät voi tavata rakkaitaan. Aluksi luullaan, että rutto kestää vain hetken. Taudin pitkittyessä ja kuolleisuuden koko ajan noustessa ihmiset eivät enää jaksa noudattaa suojautumisohjeita.

”Kaupungissamme kuljeskeli paljon uusmoralisteja, jotka todistelivat, ettei mistään ollut mitään hyötyä ja että oli vain alistuttava. Tarrou, Rieux ja heidän ystävänsä saattoivat vastata heille niin tai näin, mutta johtopäätös oli aina sama: ruttoa vastaan on taisteltava tavalla tai toisella eikä polvilleen saanut painua.”

Ruton vaivaamaa kaupunkia ja sen asukkaita katsotaan tohtori Rieux´n ja muutaman hänen tuttavansa silmin. Ruttoon ei ollut varsinaista hoitokeinoa.

”Lääkäreitten ja sairaanhoitajien ei tarvinnut kuluttavien ponnistustensa jatkoksi kuvitella vieläkin ankarampia koettelemuksia. Heidän oli vain niin sanoaksemme tasaisessa tahdissa jatkettava yli-inhimillistä työtään.”

Lopulta rutto häviää, salaperäisesti niin kuin oli tullutkin, häviää ainakin tällä erää.

Ei ole mikään ihme, että Otava on ottanut Rutosta tänä vuonna uuden painoksen. Se on klassikkomaineensa veroinen kirja. Kuitenkin, jos korona kovasti ahdistaa, Ruttoa ei kannata lukea.

Albert Camus: Rutto
Uuden tarkistetun käännöksen laatinut Jukka Mannerkorpi
Otava 2021, 414 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1948)
Ranskankielinen alkuteos La peste 1947

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Olin kuullut ja lukenut niin paljon kehuja Karilan Pienen hauen pyydystyksestä, että pitihän se lukea. Kyllä kannatti. Kirja on loistava.

Miljöönä on mielikuvituksellinen Lappi, joka on erotettu muusta Suomesta rajavartiopisteillä. Lappia asuttavat ihmisten lisäksi näkki, peijoonit, metelit ja monet muut vielä erikoisemmat metsäläiset. Varsinkin väkiyönä voi nähdä mitä tahansa.

”Metsästä tuli kukkuluuraajia, sinipiikoja ja kuippanoita. Metsästä tuli keijusia ja hyyhäröisiä ja hittolaisia. Otuksia, joilla ei ollut nimeä eikä juuri muotoakaan.”

Virkatehtävän vuoksi Lappiin tullut ylikonstaapeli Janatuinen saa sinnikkääksi seuraajakseen peijoonin, joka on kirjan sympaattisin – hmm, olin kirjoittaa henkilö, mutta ehkä sanon vain hahmo.

Elina Ylijaakon on pyydystettävä lammesta hauki joka vuosi tiettynä päivänä. Muuten hän kuolee. Kaiken outouden keskellä Elinan tarinan juoni on täysin looginen. Siitäkin huolimatta, että tänä vuonna tehtävän suorittaminen vaatii jopa reiän tekemistä aika-avaruuteen.

Karilan luoma Lappi on taianomainen ja mystinen, mutta on sillä kosketuksensa todellisuuteen.

”Elina tappoi sääskiä ja paarmoja vapaalla kädellään. Hän löi niitä käsiinsä, housuihinsa ja paitaansa. Hänen vasen kätensä värjäytyi mustaksi kitiinistä ja sisälmyksistä. Hän pyyhki jäänteitä housuihinsa, jotka muuttuivat hyönteisten hautausmaaksi.”

Pienen hauen pyydystyksen käännösoikeudet on myyty moneen maahan. Kääntäjän täytyy osata suomea todella hyvin, ja hänellä täytyy olla mielikuvitusta melkein kuin kirjailijalla itsellään.

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
Siltala 2021, 9. painos, 282 s. (ensimmäinen painos 2019)

Alicia Giménez Bartlett: Mi querido asesino en serie

Mi querido asesino en serie (rakas sarjamurhaajani) on 11. komisario Petra Delicado -sarjan kirja. Kaikki aikaisemmat olen lukenut. Kirjan nimi on ironinen. Kun käy ilmi, että Barcelonassa toimii sarjamurhaaja, tapausta tutkivat poliisit saavat käyttöönsä ennen näkemättömät resurssit. Tuntuu, että päälliköt näkevät jutun keinona saada kuuluisuutta ja kunniaa. Petra ja hänen työparinsa Fermín Garzón alkavat puhua rakkaasta sarjamurhaajasta.

Petra ja Fermín joutuvat tekemään yhteistyötä komisario Roberto Frailen kanssa. Petran äkkiväärän luonteen tietäen odotettavissa on vaikeuksia. Tilannetta ei paranna se, että Fraile päästää heti aluksi suustaan muutaman seksistisen kommentin. Suhde paranee tutkimusten edetessä, jos nyt ei aivan ystävyydeksi, niin melkein.

Murhaajan kohteena on naisia, joista melkein kaikki ovat iältään viidenkymmenen tienoilla. Murhat ovat raakoja, ja niille on yhteistä, että uhriin on kiinnitetty ’rakkauskirje’, jossa tekijä moittii uhriaan siitä, että tämä ei ole rakastanut häntä tarpeeksi. Kirjan teemana on yksinäisyys. Suurkaupungissa ihmispaljouden keskellä voi olla hyvin yksin. Ihmiset hakevat kumppania. Tässä ei käytetä Tinderiä, vaan avioliittotoimistoja, joissa saa henkilökohtaista tapaamisiin perustuvaa palvelua.

Petran aiemmin varsin turbulenttinen siviilielämä on nyt rauhallisessa vaiheessa, eikä se ole paljonkaan esillä. Tosin hänen joskus ärsyttäväkin anoppinsa pystyy antamaan vihjeen, joka vie tutkimuksia oleellisesti eteenpäin.

Mi querido asesino en serie on hyvätasoista jatkoa Petra Delicado -sarjaan. Ja pääsihän sen seurassa Barcelonaan, jonne ei tällä hetkellä ole muuten menemistä.

Alicia Giménez Bartlett: Mi querido asesino en serie
Destino 2017, 412 s.

Elizabeth Acevedo: Runoilija X

 

Runoilija X on 15-vuotias Xiomara. Hänen vanhempansa ovat muuttaneet Dominikaanisesta tasavallasta New Yorkiin. Yhteisö, jossa perhe liikkuu, on espanjankielinen, eikä äiti osaa kunnolla englantia.

Runoilija X on aiheeltaan päällisin puolin tavanomainen tarina murrosikäisestä tytöstä, jolla on vaikea äitisuhde ja ongelmia koulussa. Äiti on ankara katolilainen, ja hänellä on tytölle paljon sääntöjä.

Mamin treffisäännöt
Sääntö 1. En saa käydä treffeillä.
Sääntö 2. Ainakaan ennen kuin olen naimisissa.
Sääntö 3. Katso säännöt 1 ja 2.

Koulussa Xiomaralla ei ole ystäviä. Hän on hiljainen, mutta toisaalta altis puolustautumaan vaikka nyrkeillään. Hänestä on kasvamassa muodokas nuori nainen ja puolustautumista riittää. Xiomaran läheisimmät ihmiset ovat kaksoisveli, jota hän kutsuu vain nimellä Kaksonen, ja ystävä Caridad, johon äitikin luottaa. Ja Amin. Amin, jota täytyy salailla äidiltä.

Xiomara kirjoittaa runoja. Hän haluaa runoilijaksi. Onneksi koulussa on ymmärtäväinen äidinkielen opettaja, joka rohkaisee Xiomaraa.

Runoilija X on säeromaani. Se on erinomainen muoto tulevan runoilijan kasvutarinan kertomiseen, ja juuri se tekee kirjasta poikkeuksellisen. Suhteestaan Kaksoseen Xiomara kirjoittaa näin:

Veljeni syntyi hennoksi huiluksi:
vienoksi väreeksi, lempeäksi soinniksi.
Minä synnyin pyörremyrskyksi jota hän tarvitsi
nostamaan – ja paiskaamaan maahan – ne jotka häntä satuttivat.

Runoilija X on luokiteltu nuortenkirjaksi, mutta kyllä tämän raikkaan ja todentuntuisen kirjan  luki mielellään myös kaltaiseni varttunut lukija.

Elizabeth Acevedo: Runoilija X
Suomentanut Leena Ojalatva
Karisto 2019, 368 s.
Englanninkielinen alkuteos The Poet X 2018

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2021: luukku 5

Astrid Lindgrenin Melukylän lapset on yksi lapsuuteni rakkaita kirjoja. Melukylä on hyvin pieni. Siellä on vain kolme taloa. Niissä asuu yhteensä kuusi lasta, kolme tyttöä ja kolme poikaa. Lapset ovat iältään hyvin lähellä toisiaan. Kertojana on 7-vuotias Liisa, joka asuu keskimmäisessä talossa vanhempiensa ja kahden veljensä kanssa.

Melukylän lapset on herttainen kirja. Lapset leikkivät heiniin kaivamissaan luolissa. Tytöt rakentavat kallionkoloon leikkituvan ja pojat puuhun majan. Siellä he leikkivät kaikki yhdessä. Yhteiset leikit sujuvat sovussa, vaikka Liisa joskus valittaakin, että ”veljet ovat hankalia”. Melukylässä on paljon eläimiä: "hevosia ja lehmiä ja vasikoita ja porsaita ja lampaita". Ja vielä kanoja ja kaneja. Kiltiltä Kirsti-tädiltä lapset saavat omat kissanpennut. Lapsilla on myös työvelvoitteita. Oma huone pitää siivota. Nauriit pitää harventaa.

Melukylä on hyvin turvallinen paikka. Mikään muu ei herätä pelkoa kuin kiukkuinen suutari, jonka mökki on lasten koulumatkan varrella. Aikuiset sanovat, että suutari juo. Suutarilla on vihainen koira, jota hän kohtelee huonosti. Yksi pojista kesyttää koiran ja saa sen lopulta omakseen. Koira ole enää yhtään pelottava, vaan on mukana leikeissä. Suutarikin antaa lasten tulla kotiinsa turvaan, kun lähellä joulua rajuilmalla lunta sataa niin paljon, että lapset eivät enää jaksa kulkea kinoksissa matkallaan koulusta kotiin.

Jouluun Melukylän lapset liittyy siten, että se loppuu joulun odotukseen. Kun lapset pääsevät joululomalle, Liisan äiti on kotona valmistamassa joulumakkaroita. Seuraavaksi päiväksi suunnitellaan piparkakkujen paistamista. Lapset rakentavat pihalle lumilyhdyn ja tekevät yhdessä joulukoristeita ja laulavat joululauluja. Muistavatpa he pikkulintujakin ja tuovat omenapuihin kauralyhteitä. Joulun odotus on idyllistä aikaa.

Kirjan on kuvittanut lapsenomaisilla piirroksilla Ingrid Nyman.

Melukylän lapset on Astrid Lindgrenin klassikoita. Minun kirjani on 2. painos vuodelta 1954. Kirja on myynnissä tälläkin hetkellä, moneskohan painos lienee.

Kirjabloggaajien joulukalenterin eilisessä luukussa Anki esitteli blogissaan kirjahyllynsä aarteita. Itsenäisyyspäivän luukku avautuu huomenna blogissa Luetaanko tämä?.

Astrid Lindgren: Melukylän lapset
Suomentanut Laila Järvinen
WSOY 1954, 2. painos, 97 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Alla vi barn i Bullerby 1947

Kuukauden nobelisti W. B. Yeats: Short Fiction

 

William Butler Yeats tunnetaan runoistaan, mutta hän kirjoitti myös lyhytproosaa. Kokoelmassa Short Fiction on alun perin 1890-luvulla lehdissä ilmestyneitä novelleja. Suurimman osan niistä Yeats kokosi teokseen The Secret Rose, joka julkaistiin 1897. Short Fiction sisältää The Secret Rose -novellien lisäksi muutaman muun kertomuksen.

Kokoelman aloittaa pitkä novelli John Sherman. Se on novelleista ainoa, joka on perinteisen realistinen. John Sherman viettää vaatimatonta elämää Irlannin länsirannikolla sijaitsevassa pikkukaupungissa kunnes suostuu lähtemään Lontooseen työskentelemään setänsä laivameklariyrityksessä. Novelli asettaa vastakkain elämän Lontoossa ja irlantilaisella maaseudulla. Eroa korostavat Johnin naiset. Lontoolainen kihlattu on flirttaileva ja pinnallinen. John palaa kotipaikkakunnalle ymmärrettyään rakastavansa vanhaa ystäväänsä, joka on tyyni ja vastuuntuntoinen.

The Secret Rose -novellit ovat tarunomaisia lyhyitä kertomuksia, jotka perustuvat Irlannin myyttiseen historiaan, legendoihin ja kansantarinoihin. Novellien aiheena on kuolevaisten maailman ja näkymättömän kanssakäyminen, tai kuten Yeats itse sen ilmaisi: ”the war of spiritual with natural order”. Niissä on kelttiläisiä jumalia, keijuja ja henkiä. On kuningas, jonka päässä kasvaa hiusten sijasta haukan sulkia, ja bardi, joka ei lopeta laulamista, vaikka hänen kaulansa katkaistaan. Joidenkin kertomusten lähtökohtana on historiallinen tapahtuma, kuten novellissa The Curse of the Fires and of the Shadows Sligon dominikaaniluostarin tuhopoltto 1600-luvun sisällissodassa.

Monen tarinan päähenkilö on Hanrahan the Red, punatukkainen naisiin- ja viinaanmenevä opettaja, joka on maankuulu runoilija ja lauluntekijä. Novellissa The Book of the Great Dhoul and Hanrahan the Red on tyypillinen aihe. Hanrahan ostaa kirjan, jonka kirjoittajaksi oletetaan the Great Dhoul (dhoul=devil). Hän lukee kirjasta ohjeen, miten saa henget ilmestymään. Hän kutsuu ohjeiden mukaan Cleenaa, eteläisten keijujen kuningatarta ja ilman henkeä. Cleena ilmestyy, ja Hanrahan kutsuu häntä monena peräkkäisenä yönä. Lopulta Cleena ottaa kuolevaisen ihmisen hahmon ja sanoo rakastavansa Hanrahania, mutta Hanrahan ajaa hänet pois sanoen rakastavansa Cleenan henkiolentoa. Cleena kiroaa Hanrahanin. ”A sorrow of all sorrows is upon you Owen Hanrahan the Red.”

Pidin Yeatsin mystisistä tarinoista, vaikka niiden lukeminen olikin sanaston vuoksi hieman työlästä. Sen sijaan kokoelman loppupuolen kolme novellia (Rosa Alchemica, The Tables of the Law ja The Adoration of the Magi), jotka perustuvat Yeatsin kiinnostukseen alkemiaan ja teosofiaan, olivat jo liiankin outoja.

Yleensä luen kirjojen esipuheen vasta, kun olen lukenut kirjan, mutta koska tietoni irlantilaisista myyteistä ovat olemattomia, arvelin, että tässä tapauksessa sen lukeminen etukäteen olisi hyödyllistä, ja olin oikeassa. Kirjan toimittaja Yeats-tutkija G. J. Watson on kirjoittanut esipuheen ja lukuisat huomautukset. Ilman niitä novelleista olisi jäänyt suuri osa ymmärtämättä.

Yeatsin runoja on suomennettu kahteen kokoelmaan. Aale Tynnin suomentamasta kokoelmasta Runoja on kirjoitettu mm. blogissa Luettua elämää ja uudemmasta Jyrki Vainosen suomentamasta Torni ja kierreportaat. Valitut runot blogissa Kaikkea kirjasta.

W. B. Yeats: Short Fiction
Penguin Books 1995, 264 s.
Alkuperäiset kertomukset julkaistu 1890-luvulla

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

 

Vuosisadan matkustaja on Hans, joka saapuu Wandernburgiin vain yöpyäkseen, mutta jääkin sinne majataloon, jonka isäntä on nimeltään Zeit (aika). Wandernburg (liikkuva kaupunki) tuntuu vaihtavan paikkaa kartalla. Sen kadut tekevät samoin, eikä Hans siellä olonsa aikana opi kulkemaan eksymättä. ”Mutta entä jos muistotkin liikkuvat paikasta toiseen?” Hans kysyy espanjalaiselta Álvarolta, joka myös on juuttunut kaupunkiin.

Hans tutustuu kahteen ihmiseen, jotka pitävät hänet paikallaan. Toinen on vanha posetiivari, joka soittaa torilla joka päivä, asuu luolassa koiransa kanssa, ja Hansin mukaan ”tietää kaiken”. Toinen on Sophie, joka on kihloissa paikallisen mahtimiehen pojan kanssa ja pitää perjantaisin salonkia, jossa keskustellaan. Yksi keskustelujen aihe on Saksan mahdollinen yhdistyminen, koska ollaan 1800-luvun alkupuolella. Siitä päästään unelmaan yhtenäisestä Euroopasta. Smithiin, Fichteen ja Kantiin viitataan.

Hans rahoittaa matkustamisensa käännöstöillä. Kun Sophie ja Hans rakastuvat, he alkavat kääntää yhdessä. He kääntävät Coleridgea ja Keatsia, Lamartinea ja Nervalia, Quevedoa ja Juana Inés de la Cruzia, ja heidän suhteensa kehittyy.

”Mitä enemmän he tekivät töitä yhdessä, sitä enemmän he löysivät yhtäläisyyksiä rakkauden ja kääntämisen välillä, ihmisen ymmärtämisen ja tekstin välittämisen välillä, sen välillä että runon sanoi uudestaan toisella kielellä ja puki sanoiksi sitä mitä toinen tunsi.”

Vuosisadan matkustaja on mietiskelevä ja syventymistä vaativa teos, jossa puhutaan matkustamisesta ja lähtemisestä, politiikasta, filosofiasta, uskonnosta ja runoudesta. Siinä on paljon henkilöitä majatalon tyttärestä Sophien palvelijoihin ja hänen salonkinsa eksentrisiin osallistujiin. Siinä on syvää ystävyyttä, rakkaustarina ja sivujuonena jopa rikos. Kaiken kaikkiaan hyvin runsas kirja.

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suomentanut Tarja Härkönen
Tammen Keltainen kirjasto 2015, 602 s.
Espanjankielinen alkuteos El viajero del siglo 2009

Johtolanka-palkittuja: Saarto ja Sandberg

Luin lähes peräkkäin kaksi Vuoden johtolangalla palkittua dekkaria. Timo Saarron Kuoleman kuukausi sai palkinnon 2018 ja Timo Sandbergin Mustamäki 2014. Kirjat ovat samantapaisia siinä, että ne on sijoitettu menneisyyteen, vieläpä varsin lähelle toisiaan, Kuoleman kuukausi syksyyn 1917 ja Mustamäki kesään 1923. Ajankuva on näissä kirjoissa tärkeämpää kuin rikoksen selvittäminen. Muutakin yhteistä on. Molemmissa lähtökohtana on ruumis, jonka löytää pieni lapsi. Lapsen perheestä tulee osa tutkimuksia. Molemmissa on myös arvoituksellinen kaunis nainen. Varsinainen rikosjuoni on aivan erilainen.

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Syksyllä 1917 Helsingissä on levotonta. Pitkänsillan köyhemmän puolen taloissa asutaan ahtaasti ja nähdään nälkää. Poliisiasiat ovat sekaisin. Poliiseista on tullut miliisejä, ja lokakuun vallankumouksen jälkeen kapinallisten järjestyskaarti alkaa syrjäyttää miliisejä. Kruununmakasiinista löydetyn miehen murhaa tutkivat omalla tahollaan miliisi Leo Waara ja etsivä Anders Autio. Waara on ollut miliisi vasta muutaman kuukauden. Autio on saanut potkut työstään etsivällä osastolla, mutta haluaa osoittaa pätevyytensä löytämällä syyllisen. Waara yrittää pysyä poliittisesti puolueettomana ja joutuu siksi vaikeuksiin. Autiolla puolestaan on ongelmia entisen juopon ja epäpätevän pomonsa kanssa.

Timo Sandberg: Mustamäki

Kesällä 1923 Suomi on sisällissodan jäljiltä jakaantunut. Kieltolaki lisää rikollisuutta. Kun Lahden Mustamäeltä löytyy teloitustyyliin tapettu pirtulta haiseva mies, syytä voi etsiä kahdelta suunnalta: poliittisesta vastakkainasettelusta tai pirtun salakuljetuksesta. Etsivä Otso Kekki paneutuu tutkimuksiin, vaikka hänen esimiehensä yrittää kuitata tapauksen ryyppyporukan riitana. Kirjan ensimmäinen luku paljastaa lukijalle murhan syyn, mutta ei tekijöitä. Työläisperheen elämää kuvaa ruumiin löytäneen pikku Eliisan perhe, joka on kärsinyt sisällissodasta ja kärsii edelleen. Eliisan isosisko ammuttiin sodassa, isoveli vastustaa kiihkeästi nykyisiä vallanpitäjiä, isä on taitava suutari, mutta työnteon sijasta hän hukuttaa vankileirikokemuksiaan pirtuun. Äiti elättää perheen pesijänä yleisessä saunassa.

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
Karisto 2017, 310 s.

Timo Sandberg: Mustamäki
Karisto 2013, 295 s.

Eva García Sáenz de Urturi: Aquitania

 

Aquitania (Akvitania) on viimevuotinen espanjalaisen Planeta-kirjallisuuspalkinnon voittaja. Sen päähenkilö on ruhtinatar Eleonoora Akvitanialainen, joka oli naimisissa Ranskan kuninkaan Ludvig VII:n kanssa. Muita historiallisia henkilöitä kirjassa ovat muun muassa kuninkaan neuvonantaja apotti Suger sekä apotti Bernard Clairvaux’lainen, joka vaikutti toisen ristiretken aloittamiseen. Eleonoora ja Ludvig olivat mukana epäonnistuneella ristiretkellä.

Kirja alkaa vuodesta 1137 ja kuvaa Eleonooran elämää noin kymmenen vuotta eteenpäin. Vuosi 1137 oli merkittävä, koska silloin hän solmi avioliiton, ja sekä hänen että Ludvigin isät kuolivat. Avioliitto oli varmastikin sukujen välillä sovittu, mutta kirjailijan vapaudella sitä sanotaan Eleonooran omaksi päätökseksi. Hänestä tuli Akvitanian ruhtinatar, koska miespuolista perillistä ei ollut. Akvitanian ruhtinas oli Ranskan kuninkaan vasalli, mutta Akvitania oli rikas ja Ranska köyhä. Avioliitto oli siksi hyvin edullinen kuninkaalle.

Eleonooran tarkkaa syntymävuotta ei tiedetä. Kirjassa hän on 13-vuotias mennessään naimisiin. Hän joutuu käytännössä lapsena vihamieliseen hoviin. Hänen pahin vihamiehensä on kuninkaan henkivartioston päällikkö temppeliherra Galerán, joka sanoo totuuden Eleonooran elämästä (vapaa käännökseni; alkuperäinen teksti* on postauksen lopussa):

”Myös te synnyitte ja kuolette uhattuna. Olette akvitanialainen, olette sellaisen suvun tytär, jonka miehet hankkivat tuhansia vihollisia siellä missä kulkivat: paaveja, paroneja, kuninkaita, loukattuja puolisoita ja rakastajattaria. Ja olette nainen, sen lisäksi että olette lännen rikkain ihminen.”

Eleonoora on rohkea ja älykäs, itsepäinen ja kekseliäs. Hän oppii pikkuhiljaa toimimaan hovin peleissä. Hänestä tulee taitava juonittelija. Vaikka Eleonooran elämä itsessään on jo tapahtumarikas, Aquitaniaan on sisällytetty juoni, jonka mukaan Eleonooran isä murhattiin myrkyttämällä, kun hän oli pyhiinvaelluksella Santiago de Compostelassa. Eleonoora pyrkii saamaan selville isänsä murhaajan.

Jonkinlaisena teemana kirjassa voi nähdä hallitsijoiden vastuun päätöstensä seurauksista.

Eleonooran elämä jatkui vaiheikkaana kirjan kuvaaman ajan jälkeen. Ludvig halusi avioeron ja sai kirkon mitätöimään heidän avioliittonsa. Eleonoora meni naimisiin tulevan Englannin kuninkaan Henrik II:n kanssa. Hän oli Englannin sijaishallitsija, kun hänen poikansa Rikhard Leijonamieli oli ristiretkellä. Eleonoora Akvitanialaisen elämästä saisi kirjoitetuksi sarjan.

Eva García Sáenz de Urturi: Aquitania
Planeta 2020, 413 s.

*”Vos tambien nacisteis y moriréis amenazada. Sois aquitana, sois hija de una estirpe de hombres que se granjearon mil enemigos allá por donde pasaron: papas, barones, reyes, esposas y amantes ultrajadas. Y sois mujer, además de ser la persona más rica de Occidente.”

Rajala & Virkki: Annetaan tytön yrittää

 

Pertti Rajalan ja Susanna Virkin Annetaan tytön yrittää – Lasikatonmurtajia ja vaikuttajanaisia kokoaa yksien kansien sisään tietoja naisista, jotka ovat olleet omalla alallaan ensimmäisiä vaikutusvaltaiseen asemaan yltäneitä.

Kirja alkaa Minna Canthista. Sen jälkeen käydään läpi kaikki 19 naista, jotka pääsivät Suomen ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907. Siitä jatketaan muihin tehtäviin politiikassa. Politiikka onkin kirjan painopiste, mutta myös ensimmäiset naiset korkeimmissa viroissa, yritysmaailmassa, armeijassa ja kirkossa pääsevät esille. Lopuksi palataan vielä kansanedustajiin nykyisen eduskunnan naisille lähetetyn tasa-arvokyselyn muodossa. Välissä on kirjoittajien lyhyitä katsauksia tasa-arvon etenemiseen.

Politiikassa naiset ovat jo päässeetkin varsin pitkälle, mutta moniin tehtäviin yllättävän myöhään. Vielä aktiivisesti toimiva Jutta Urpilainen on ensimmäinen valtiovarainministeri, SDP:n puheenjohtaja ja EU-komissaari. Yritysten korkeissa johtotehtävissä tasa-arvo on vielä kaukana. Ensimmäinen kauppaneuvoksen arvo on kuitenkin varsin kaukaa, vuodelta 1926. Se myönnettiin Hanna Parviaiselle.

Naisten esittelyt ovat hyvin lyhyitä, muutaman sivun tai joskus jopa vain yhden sivun mittaisia. Koska niissä edetään samalla kaavalla – tausta, varsinainen lasikaton murto, muu toiminta, niin kirjasta tulee aika luettelonomainen. Sisällysluettelo on yksityiskohtainen, joten kirjaa voi käyttää vaikka käsikirjana. Jos jostakusta naisesta haluaa enemmän tietoja, pitää turvautua muihin lähteisiin. Vinkkejä löytyy lähdeluettelosta. Hyviä elämäkertoja on tietysti kirjoitettu. Itse suosittelen esimerkiksi Merete Mazzarellan kirjaa Alma, joka kertoo Alma Söderhjelmistä, Suomen ensimmäisestä naisesta professorina. Toistoa on myös jonkin verran, varsinkin kansanedustajille tehdyn kyselyn tulosten käsittelyssä.

Loppujen lopuksi mielenkiintoisinta oli lukea ensimmäisen eduskunnan naisista. Heidän joukossaan oli ennestään jollakin tavoin tuttuja kuten Lucina Hagman ja Alexandra Gripenberg – sekä tietysti Miina Sillanpää, josta tuli myös ensimmäinen nainen ministerinä. Vaikka naiset edustivat viittä eri puoluetta, heidän tavoitteensa eduskunnassa muistuttivat toisiaan. Lucina Hagmanista sanotaan seuraavaa:

”Hän kannatti kieltolakia, naisten mahdollisuutta päästä valtion virkoihin, sukupuolten samapalkkaisuutta, aviottomien lasten oikeudellisen aseman parantamista, kansakoulun muuttamista yleiseksi pohjakouluksi sekä vanhuusvakuutuksen luomista.”

Kirjan nimellä on selkeä syntytarina. Elisabeth Rehnin valinta vuonna 1990 Suomen ja samalla maailman ensimmäiseksi puolustusministeriksi herätti kovasti arvostelua. Kenraali Adolf Ehrnrooth totesi silloin: ”Annetaan tytön yrittää, arvostellaan vasta myöhemmin.”

Pertti Rajala & Susanna Virkki: Annetaan tytön yrittää – Lasikatonmurtajia ja vaikuttajanaisia
Avain 2021, 231 s.
Sain kirjan kustantajalta

Scholastique Mukasonga: Madonnan vid Nilen

 

Lycée Notre-Dame-du-Nil on saanut nimensä patsaasta Vår Fru av Nilen, joka on pystytetty koulun lähellä sijaitsevalle Niilin alkulähteelle. Koulu on sisäoppilaitos tytöille. Se on eliittikoulu Ruandaa hallitsevien poliitikkojen, sotilaiden ja liikemiesten tyttärille. Koulua pitävät katoliset nunnat, ja siellä puhutaan ranskaa.

Kirjassa on pääosassa kollektiivi eli viimeistä vuottaan koulussa oleva luokka. Muutama tyttö nousee esille enemmän kuin muut, varsinkin Virginie, toinen kahdesta kiintiötutsista, ja Gloriosa, jonka isä on vaikutusvaltainen poliitikko. Gloriosa on ottanut tehtäväkseen valvoa, että koulussa pysytään poliittisesti oikealla tiellä. Hänen suhtautumisensa tutseihin käy ilmi hänen ensimmäisestä esiintymisestään kirjassa.

”Det där är kvoten: tjugo elever, två tutsier, och på grund av det har jag väninnor, riktiga rwandiska tjejer från majoritetsbefolkningen, från befolkningen som nyttjar hackan, som inte har plats på skolan. Som pappa säger gång på gång måste vi verkligen se till att bli kvitt de där kvoterna en dag, det är belgarnas påhitt!”

Kouluvuosi kulkee kulkuaan. Uusi valkoinen nuori miesopettaja herättää ihmetystä: hänellä on pitkä tukka! Historiaa opettava nunna pysyy edelleen Euroopan historiassa, koska hänen mukaansa Afrikalla ei ole historiaa. Vuoden kohokohta on entisen siirtomaavallan Belgian kuningattaren Fabiolan vierailu koululla.

Jos jollakulla tytöllä on sydänsuruja, hän kääntyy sateentekijän puoleen. Sateelle puhumisen lisäksi tämä tietää keinot, jolla poikaystävän saa palaamaan. Belgialainen tilanomistaja houkuttelee tutsityttöjä luokseen maalatakseen heitä. Hän on saanut päähänsä, että tutsien alkuperä on Egyptissä. Isä Herménégilde käyttää valittuja tyttöjä hyväkseen. Kaikki tietävät sen, mutta siitä ei puhuta. Yksi tytöistä tulee raskaaksi kihlatulleen, Zairen suurlähettiläälle. Hänet haetaan pois koulusta, ja vähän ajan kuluttua hän kuolee. Vuosi muuttuu synkäksi. Jännitteet kasvavat. Gloriosan puheet ja teot yltyvät yhä hurjemmiksi.

”Förresten har han [pappa] berättat att tutsierna ska bort från skolorna och förvaltningen. Det har påbörjats i Kigali och på universitetet i Butare.”

Lopulta koululla tapahtuu hirveitä.

Vuosi on 1979. En olisi osannut ajoittaa tapahtumia kirjan perusteella noin tarkasti, mutta vuosi sanotaan takakannessa. Siellä on kerrankin myös loistavasti kirjaa kuvaava tiivistys:

”Scholastique Mukasongas prisbelönta roman Madonnan vid Nilen utgör en prolog till folkmordet i Rwanda 1994, där skolan blir till ett mikrokosmos av det rwandiska samhället.”

Madonnan vid Nilen on käännetty monelle kielelle, mutta jostakin syystä ei suomeksi. Siitä on tehty myös elokuva.

Scholastique Mukasonga: Madonnan vid Nilen
Ruotsintanut Maria Björkman
Tranan 2020, 287 s.
Ranskankielinen alkuteos Notre-Dame du Nil 2012

***********

Maailmanvalloitus: Ruanda.

Rainio & Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene

 

Sari Rainion ja Juha Rautaheimon Vainajat eivät vaikene on häpeämättömän nostalginen ja esikuvansa ylpeästi tunnustava. Siinä kohtaavat komisario Palmu ja perinteiset brittidekkarit. Ympäristönä ovat Eira, Töölö ja Ekbergin kahvila. Ratkaistavana on murhamysteeri.

Ajallisesti ei liikuta kaukana menneisyydessä, vaan vain vuosikymmen päässä nykyhetkestä. Tuntemattoman sotilaan repliikkejä laukova rikosylikonstaapeli Ville Karila johtaa murhatutkimusta vuosien kokemuksella. Nykydekkareiden päähenkilöistä poiketen hänellä on onnellinen parisuhde ja muutenkin tasapainoinen siviilielämä. Muinaisegyptiläistä kuolleiden kirjaa siteeraava 0ikeuslääkäri Viola Kaario on sen sijaan kompleksisempi tapaus.

Vainajat eivät vaikene on päällisin puolin suorastaan leppoisa, mutta on sillä myös synkempi puolensa.

”Minä menetin vain luottamukseni. Kaikkeen ympärilläni olevaan, en ainoastaan miehiin. Siihen liittyi niin paljon… hyvin henkilökohtaisia asioita. Ja olin tietenkin väärässä, en minä vähällä päässyt. Sillä on seurauksensa, kun ihminen hakataan henkisesti puolustuskyvyttömäksi. Minä lähdin silloin itseäni suojellakseni kauas, etäälle kaikista ja kaikesta, enkä ole oikeastaan vieläkään tullut takaisin.”

Raakaa väkivaltaa tässä kirjassa ei ole, eikä nopeatempoista toimintaa. Vainajat eivät vaikene on cozy crimea puhtaimmillaan. Tutkimukset kestävät joulun yli. Kirja sopiikin loistavasti luettavaksi pimeinä iltoina tunnelmallisessa valossa drinkkilasin ja konvehtirasian äärellä.

Vainajat eivät vaikene on luettu ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön! ja Reader, why did I marry him.

Rainio & Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene
Siltala 2021, 477 s.

Vladimir Bartol: Alamut

 

Slovenialaisen Vladimir Bartolin romaani Alamut ei kerro Sloveniasta. Alamut oli keskiaikainen linnoitus, joka sijaitsi nykyisen Iranin alueella. Linnoituksesta on jäljellä vain raunioita. Kirjassa vuosi on 1092, ja Alamutia hallitsee ismailiitti Hasan ibn Sabbah. Hän ja muutama muu kirjan henkilö ovat historiallisia. Runoilija Omar Khaijam mainitaan usein ibn Sabbahin ystävänä.

Historiallisen romaanin tyyliin Alamutia lähestytään kahden fiktiivisen henkilön kautta. Halima on nuori kaunis tyttö. Hänet ryöstetään ja viedään Alamutin läheisiin puutarhoihin, joissa hän kohtalotovereiden kanssa saa nauttia ylellisyydestä, mutta joutuu osallistumaan koulutukseen, joka tähtää miesten miellyttämiseen. Halima opettelee runojen kirjoittamista, keskustelutaitoa, tanssia, laulua ja fyysisiä taitoja, jotka saavat hänet punastumaan. Ibn Tahir on nuorukainen, joka tulee linnoitukseen vapaaehtoisesti. Hänet otetaan kovaan kouluun, jossa kehitetään tahdonlujuutta ja opiskellaan taistelutaitoja, ihmisruumiin rakennetta, ismaililaisuuden historiaa, arabiaa ja runoutta.

Ibn Sabbahin tavoitteena on kouluttaa nuorista miehistä kuuliaisia ”eläviä tikareita”, assassiineja, jotka täyttävät kyselemättä johtajansa käskyt. Tytöt ovat osa hänen kehittelemäänsä juonta. Tavoitteenaan ibn Sabbahilla on maallinen valta. Hän haluaa kaataa turkkilaisten seldzukkien valtakunnan. Hänen filosofiansa on hyytävää. Se perustuu ajatukseen ”mikään ei ole totta, kaikki on sallittua”.

Alamut on ilmestynyt jo 1938, mutta suomennos vasta 2008. Sen esittelemä karismaattinen johtaja, joka saa seuraajansa tekemään mitä haluaa, on historian eri aikakausilta tuttu hahmo. Historiallisena romaanina Alamut on välillä hieman raskas, varsinkin syventyessään ibn Sabbahin ajatuksiin.

Vladimir Bartol: Alamut
Suomentanut Kari Klemelä
Mansarda 2008, 518 s.
Sloveeninkielinen alkuteos Alamut 1938

***********

Maailmanvalloitus: Slovenia.