Elämäni kirjojen kertomana

Kirjasähkökäyrä-blogin Mai julkaisi uuden version Elämäni kirjojen kertomana -haasteesta ja haastoi minutkin mukaan. Minusta on ollut mukava lukea toisten bloggaajien kirjalistauksia, joten osallistun haasteeseen oikein mielelläni. En ole tehnyt tätä haastetta aikaisemmin, joten etsin vastaukset kirjoista, joista olen blogannut.

Lapsena olin - Esikoinen

Nyt olen - Epätavallinen lukija

Haluaisin olla - Mestari

Ominaisuuteni, josta en luovu - Tunteet

Taito, jota haluan kehittää - Lähestyminen

Kotini - The House of Special Purpose

Elämäni - Ihmeiden tie

Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni - Nuku!

Asia, jota ilman en voisi elää - Ein perfekter Freund (täydellinen ystävä)

Asia, jota en haluaisi kokea - Narri kartanon valtiaana

Työni - Kymmenottelu

Työpöydälläni - Ajan haasteet

Yöpöydälläni - Kauniit kuvat

Antavat voimaa - Perhe ja ystävät

Vievät voimia - Kaikki valehtelevat

Haaveilen - The House in Paris

Viestini ystävälle - Ettei etäisyys ikävöisi

Minua mietityttää usein - Kuoleman ja elämän kysymys

Minua pelottaa joskus - Vangittu mieli

Tulevaisuudensuunnitelmani - Arkielämää

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Ennen tämän kirjan lukemista en ollut kuullutkaan kurganeista. Kurgan on ”Euraasian arovyöhykkeen esihistoriallinen hautakumpu”. Jotkut kurganit ovat vanhempia kuin Egyptin pyramidit.

Kurganin varjojen sankari on meribiologi Irina. Hänen miehensä Alex on arkeologi, joka tutkii kurganeja Odessan lähellä. Alexin kautta kurganit on saatu juoneen mukaan. Ne eivät kuitenkaan ole pääosassa, vaikka esiintyvät kirjan nimessä. Toinen Kurganin varjoissa käsitelty sivujuonne on kielen syntyalueen maaston vaikutus kielen rakenteeseen. Se oli mielenkiintoista. Miksi laajoilla aroilla kehittyneissä kielissä on prepositioita ja metsäisillä kukkulaisilla alueilla syntyneissä sijapäätteitä?

Varsinainen aihe on yksi ilmastonmuutoksen mahdollinen seuraus, sekin minulle ennestään täysin tuntematon. Tietyissä olosuhteissa meristä voisi päästä ilmaan suunnattomasti rikkivetyä, joka – tuulen suunnasta riippuen – tappaisi jopa miljoonia ihmisiä.

Kurganin varjoissa eletään lähitulevaisuudessa, noin kahdenkymmenen vuoden päässä nykyajasta. Rikkivetykatastrofi uhkaa Mustanmeren ympäristöä. Sen syntymiseen vaikuttaa esimerkiksi Tarifan pato, joka on rakennettu Espanjan ja Marokon väliin suojaamaan Välimerta Atlantin vedenpinnan nousulta. Meribiologi Irina ymmärtää, mitä on tapahtumassa, mutta aivan viime tipassa. Hän joutuu hengenvaaraan ollessaan merellä ja kirjan lopussa seurataan hänen pelastautumisyritystään, kun hän pyrkii Alexin ja kurganeiden luo. Pakenemisvaiheessa on jännitystä ja draamaa, jossa jotkut ihmissuhdesotkut tuntuvat aika päälleliimatuilta. Vakava asia itsessään ei olisi kaivannut turhia lisäyksiä.

Kurganin varjot on joka tapauksessa ilmastonmuutoksen seurauksia uudesta näkökulmasta katsova kirja ja sellaisena ajatuksia herättävä.

Risto Isomäki: Kurganin varjot

Tammi 2014, 347 s.

*********** 

Helmet-haasteessa Kurganin varjot sijoittuu kohtaan 22. Ilmastonmuutosta käsittelevä kirja.

Helen Keller: Elämäni tarina

Elämäni tarina on hiukan hämäävä nimi tälle kirjalle, koska kirja on ilmestynyt vuonna 1903, jolloin Helen Keller oli vasta 23-vuotias. Lukemani painoksen kannessa oleva kuva iäkkäästä Helen Kelleristä ohjaa myös ajatukset pitempään elämäkertaan. Elämäni tarinassa Helen Keller kertoo, miten voitti kuurosokeuden asettamat esteet. Kirjaa kirjoittaessaan hän oli opiskelemassa Radcliffe Collegessa, josta hän valmistui myöhemmin kandidaatiksi samassa ajassa opiskelutovereidensa kanssa.

Tärkein hetki Helen Kellerin elämässä oli se, jolloin hän ymmärsi mitä hänen opettajansa Anne Sullivanin hänen käteensä kirjoittamat merkit tarkoittivat.

”Astelimme käytävää pitkin kaivolle sen puitteita kattavan kuusaman tuoksun houkuttelemina. Joku pumppusi parhaillaan vettä, ja opettaja asetti käteni pumpun alle. Kun kylmää vettä ryöpsähti kädelleni, opettaja tavasi toiseen käteeni sanan vesi, ensi hitaasti ja sitten nopeasti. Olin aivan hiljaa ja keskitin koko huomiokykyni neiti Sullivanin sormien liikkeisiin. Äkkiä tulin hämärästi tietoiseksi jostakin unohtuneesta – vavahdin saadessani takaisin kyvyn ajatella, ja kielen salaisuus selvisi minulle jollakin hämärällä tavalla. Tiesin että v-e-s-i merkitsi sitä ihanan kylmää jotakin, mitä virtasi kädelleni. Elävä sana herätti sielunikin eloon, antoi sille valoa, toivoa ja iloa, vapautti sen.”

Tuon 7-vuotiaana saadun oivalluksen jälkeen Helen Keller opetteli, opetteli ja opetteli. Esineiden nimistä hän jatkoi käsitteisiin, kuten rakkaus, jonka ymmärtämisen vaikeutta hän kuvaa parilla sivulla. Lukutaito oli tietysti yksi tärkeimpiä opeteltavia asioita. Pian Helen jo opiskelikin neiti Sullivanin johdolla samoja aiheita kuin kuulevat ja näkevät lapset koulussa.

Elämäni tarinasta saa Helen Kelleristä kuvan sisukkaana ja periksiantamattomana. Hänhän opetteli myös puhumaan. Hänen oppimisen ja ymmärtämisen halunsa oli valtava. Radcliffe Collegeen hän oli aluksi pettynyt. ”Näyttää siltä että yliopistoon mennään opiskelemaan eikä ajattelemaan.”

Opettaja Anne Sullivanin taitavuutta ja myötäelämisen kykyä Helen Keller korostaa kirjassa monta kertaa. He eivät olleet vain opettaja ja oppilas, vaan heistä tuli läheiset ystävät.

Olen joskus kauan sitten nähnyt vaikuttavan elokuvan Ihmeidentekijä, jossa Anne Bancroft näyttelee Anne Sullivania. Hän sai suorituksestaan Oscarin.

Helen Keller: Elämäni tarina

Suomentanut Martti Montonen

WSOY 1964, 4. painos, 171 s.

Englanninkielinen alkuteos The Story of My Life 1903

 ***********

Elämäni tarina kuuluu Helmet-haasteessa kohtaan 48. Kirja kertoo kuulo- tai näkövammaisesta henkilöstä.

Ketkä saavat Nobelin tänä vuonna? Kysely ja arvonta

Uudet nobelistit kerrotaan muutaman viikon kuluttua eli torstaina 10.10.2019, joten on perinteisen Nobel-kyselyni aika. Tänä vuonna saamme kaksi uutta kirjallisuuden nobelistia viimevuotisten sotkujen vuoksi.

Kysyn kahta asiaa:

1. Ketkä saavat Nobelin kirjallisuuspalkinnon? Voit antaa kaksi nimeä.
2. Mitä mieltä olet viimevuotisista tapahtumista, joiden seurauksena palkintoa ei jaettu lainkaan?

Kyselyyn osallistujille on tarjolla palkintona kirjoja, joiden kirjoittajat ansaitsisivat mielestäni Nobelin. Koska naiset ovat vahvasti aliedustettuina palkinnon saaneissa, olen valinnut kirjoja vain naisilta. Valintojani rajoitti kirjojen saatavuus, mutta seuraavat viisi ovat minusta hyviä ehdokkaita (lista aakkosjärjestyksessä):

• Margaret Atwood: Orjattaresi
• A S Byatt: Riivaus
• Eeva Kilpi: Sininen muistikirja
• Leena Krohn: Erehdys
• Marilynne Robinson: Housekeeping

Jos joku osallistujista saa yhdenkin nimen oikein, hän saa valita kaksi kirjaa. Jos oikeaan osuneita on useampia, arvon voittajan heidän joukostaan. Muista osallistujista arvon yhden, joka saa valita yhden kirjan. Jos kukaan ei arvaa oikein, arvon kolme osallistujaa, jotka saavat valita kirjan.

Vastaukset tämän postauksen kommentteihin viimeistään keskiviikkona 9.10!

Mia Couto: Plumeriaveranta

Mia Couto on mosambikilainen kirjailija, oikealta nimeltään António Emílio Leite Couto. Hänet mainitaan joskus mahdollisena Nobel-palkinnon saajana.

Plumeriaveranta kertoo eristyneestä vanhainkodista, jonka johtaja on murhattu. Maputosta saapuu komisario selvittämään tapausta. Rikosromaanista tässä ei kuitenkaan ole kysymys, vaan Mosambikin sisällissodan seurauksista. Vanhukset tunnustavat yksi toisensa jälkeen tappaneensa johtajan ja kertovat samalla omaa elämäntarinaansa. Sairaanhoitaja selittää myöhemmin komisariolle, miksi he hakevat huomiota.

”Sota on syypää kaikkeen. [- -] Se repi rikki sen maailman, jossa iäkkäitä ihmisiä oli pidetty kunniassa ja johon hekin mahtuivat. Ennen sotaa näitä täällä viruvia vanhuksia rakastettiin. Silloin heidät otettiin vielä avosylin vastaan ja perheet pitivät heistä huolta. Väkivalta nosti sitten esiin toisenlaiset asiat, ja vanhukset karkotettiin maailmasta ja meidän sisimmästämme.”

Kirjassa on piirteitä maagisesta realismista, tai portugalinkielisen Wikipedia-artikkelin mukaan maagisesta animismista. Kertojana on plumeriapuun alle haudattu kuollut, joka on jäänyt harhailevaksi sieluksi. Häntä ohjailee muurahaiskäpy, halakavuma, joka asustaa kuolleiden kanssa. Vanhuksista yksi muuttuu öisin nesteeksi ja nukkuu siksi ammeessa. Varastorakennuksessa on pohjaton kuoppa, johon on hyvä heittää kaikki tuhottava.

Plumeriaverannassa on paljon muihinkin maihin kuin Mosambikiin sopivia ajatuksia, ja erityisesti yksi lause jäi mieleeni:

”Menneisyys tulee säilyttää, muuten koko kansakunnalta menee pohja.”

Mia Couto: Plumeriaveranta

Suomentanut Sanna Pernu

Like 2006, 170 s.

Portugalinkielinen alkuteos A Varanda do Frangipani 1996

***********

Helmet-haasteessa sijoitan Plumeriaverannan kohtaan 24. Sokkona hyllystä valittu kirja, koska se osui kirjastossa käteeni palautettujen kirjojen hyllystä.

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Hotel Sapiens ja muita irrationaalisia kertomuksia on kolmas tänä vuonna lukemani Leena Krohnin teos. Pidän niiden erikoislaatuisesta maailmasta, jossa on tämänkin kirjan nimen mukaisesti irrationaalisia piirteitä. Niistä kirjoittaminen on vaikeaa. Niissä on pienessä sivumäärässä paljon sisältöä ja tuntuu, etten osaa kuvata kirjojen luomaa tunnelmaa siten kuin koen sen.

Hotel Sapiensin teemana on ihmiskunnan ja maapallon tulevaisuus. Sen kertomuksista löytyvät monet ajateltavissa olevat uhkakuvat: älykkäät koneet, hillitön rahan tekeminen tyhjästä, ilmastonmuutos, saasteet, säteilyonnettomuudet, jopa maapallon ulkopuolelta tuleva vaara.

Hotel Sapiens on piilopaikka, pakopaikka, säilytyspaikka, sairaala, vankila tai näitä kaikkia. Sen omalaatuisia asukkaita vartioivat tai hoitavat robottinunnat. Ihmiset ovat Kaitsijoiden tarkkailtavina ja tutkittavina. Kaitsijat, vallan ottaneet koneet, yrittävät saada selville mitä ihmisyys on.

Hotel Sapiensin ulkopuolella maailma on saattanut tuhoutua. Taivasta peittää kelmeä kalvo, jonka takaa aurinko ei näy. Sairashuoneessa on säteilyä saanut parantumaton. Ihmiset ovat toimineet liian myöhään.

Luettelemani uhkat vain pilkahtelevat Hotel Sapiensia asuttavien ihmisten tarinoissa. Kaikilla ei ole nimiä, vaan heitä kutsutaan kuvaavilla ominaisuuksilla kuten Arki-ihminen, sokea silmälääkäri, (entinen tilastotieteen opettaja) Higgsin bosoni, kukkakauppias ja Hullu. Hullusta oli tullut hullu, kun hän oli päästänyt todellisuuden sisäänsä. Nuorta tyttöä, jonka tukka on niin lyhyt, että hän muistuttaa Jeanne d’Arcia, kertoja säälii:

”Samalla tuli surku häntä katsellessani. Tänne hän on päätynyt, Hotel Sapiensin sumupilven alle, taloon, jossa kellään ei ole tulevaisuutta. Niin tyyneltä kuin hän näyttääkin, olen varma, että kirkkaan otsan alla häntä kiduttavat kärsimättömyys ja elämänjano, tahto mennä ja tulla, tehdä ja vaikuttaa. Mutta miten Hotel Sapiensissa voisi vaikuttaa? 

Täällä voi vain olla olemassa ilman toivoa, ilman tekoja.”

Edellä olevasta lainauksesta huolimatta tulkitsen kirjan lopun edustavan pientä toivon kipinää, kun Hotel Sapiensin ainoan lapsen tekemä maapallonlippu alkaa hulmuta.

Leena Krohn: Hotel Sapiens

Teos 2013, 164 s.

***********

Hotel Sapiens oli Finlandia-palkintoehdokas, joten se sijoittuu Helmet-haasteessa kohtaan 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Doris Lessing: Erittäin kissamaista

Doris Lessing on kirjoittanut ihastuttavan kirjan kaikille kissaihmisille. Minä en kuulu heihin. Jos ottaisin lemmikkieläimen, niin valitsisin koiran, mutta enpä ota sitäkään. Siitä huolimatta Erittäin kissamaista oli minusta pehmoisen keimailevan sulokasta luettavaa, kissamaisia adjektiiveja käyttääkseni.

”Siinä se istui höyhenenkeveänä, lumoavana, tarkkailemassa, kuuntelemassa, tuntemassa, nuuskimassa, hengittämässä, koko olemus – jokainen karva, viiksenkärjet, korvannipukat värähdellen. Jos kala on veden liikkeiden ruumiillistuma, niin kissa on avaran, keveän ilman luomus.”

Lessingin perheellä oli kissoja heidän asuessaan Etelä-Afrikassa. Niistä ajoista jotkut muistelut ovat aika rankkoja, kun kissalauma kasvoi liian suureksi tai alkoi villiintyä. Lontoossa Lessing piti kissoja, yhtä tai kahta kerrallaan, jos asumismuoto oli siihen sopiva. Hän kirjoittaa eniten kahdesta naaraasta, harmaasta ja mustasta kissasta, joiden yhteiselo oli jatkuvaa toisen tarkkailua ja emännän suosikin paikasta taistelua. Hyvin kissamaista siis.

Jotkut kommentit sopivat myös ihmisiin.

”Jos luonto tuhlaa johonkin olentoon rajattomasti älyä ja kauneutta, tulisi tuon olennon vastapainoksi lahjoittaa näitä ominaisuuksia ympäristölleen ylenpalttisesti ja säästelemättä.”

Erittäin kissamaista on nobelistin rakkaudentunnustus kissoille, kevyttä hyvää oloa tuovaa luettavaa.

Doris Lessing: Erittäin kissamaista

Suomentanut Sinikka Buckley

Kirjayhtymä 1988, 161 s.

Englanninkielinen alkuteos Particularly Cats 1967

***********

Helmet-haaste: kohta 39. Ihmisen ja eläimen suhteesta kertova kirja.

Kuukauden nobelisti Sinclair Lewis: Tohtori Arrowsmith

Yhdysvaltalainen Sinclair Lewis sai Nobelin palkinnon vuonna 1930 harvinaisen nuorena eli 45-vuotiaana. Olen lukenut häneltä aikaisemmin kaksi romaania: Babbitt ja Main Street (suomennettu nimellä Valtakatu). Tohtori Arrowsmithista Lewis sai Pulitzer-palkinnon 1925, mutta hän ei ottanut palkintoa vastaan. Babbitt on Lewisin kuuluisin teos ja käsittääkseni sitä luetaan edelleen jonkin verran. Tohtori Arrowsmithia on myös aikanaan luettu ahkerasti, ainakin sitä kappaletta, jonka sain Helmet-kirjaston Pasilan kirjavarastosta. Kuten yllä olevasta kuvasta näkyy, kirja on kovin kulunut.

Kirjan alaotsikkona on suomenkielisessä laitoksessa ’Lääkäriromaani’. Tohtori Arrowsmith ei ole lääkäriromaani siinä mielessä kuin nimityksestä nykyisin tulee mieleen, vaikka Martin Arrowsmith opiskeleekin lääkäriksi. Kirja alkaa hänen opiskeluajoistaan. Nuori Martin kaipaa elämälleen johtotähteä. Hän syöksähtelee milloin jonkun esikuvan, milloin aatteen perässä (lääketieteellisen aatteen, esimerkiksi hygienian). Martinin hapuilu näkyy myös hänen kihlautumisessaan samaan aikaan kahden tytön kanssa. Martinilla on kuitenkin luonteessaan uteliaisuutta, joka on tyypillistä tiedemiehille, ja lopulta hänen kutsumuksekseen tuleekin bakteriologia, eikä käytännön työ lääkärinä.

Tohtori Arrowsmith on tyyliltään satiirinen. Vahvimmin satiirin kohteena ovat tiedemiehinä itseään pitävät professorit ja tutkimuslaitosten johtajat, jotka ovat oikeasti kiinnostuneita vain kuuluisuudesta, vallasta ja rahasta. Kuvaavaa on, että kun Martinin opiskeluaikaisen yliopiston korva-, nenä- ja kurkkutautien professori siirtyy yliopistosta rahakkaampaan ympäristöön, hän pitää läksiäisesitelmän aiheesta  ”Taide ja Tiede käsi kädessä Vastaanottohuoneen Sisustusta suunniteltaessa”.

Satiirista saavat osansa monien muiden ohella paikallispoliitikot, asenteisiinsa jämähtäneet pikkukaupunkilaiset ja ”järjestöhullut” eli rikkaat naiset, joilla ei ole muuta tekemistä kuin järjestää hienoja päivällisiä milloin minkin asian tiimoilta. Tyyli vakavoituu, kun päästään Martinin ensimmäisen vaimon, rakkaan Leoran, sydäntäsärkevään kohtaloon, ja joskus kun Martin mietiskelee omaa tulevaisuuttaan.

”Mikä onkaan tämä Martin Arrowsmith ja minne hän on menossa?”

Tohtori Arrowsmithille tiivistäminen olisi tehnyt hyvää. Kokonaisen luvun mittaiset irvailevat selostukset jonkun sivuhenkilön luonteesta ja käytöksestä olivat aika turhaa luettavaa. Lewisilta lukemistani kirjoista suosittelen ennemmin Babbittia ja Main Streetia. Niissä Lewis liikkuu ilmeisesti itselleen tutumpien aiheiden kuin lääketieteen parissa. Babbittista on postaus Jokken kirjanurkassa ja Main Streetista Lurun luvuissa. Muista Lewisin suomennetuista teoksista en löytänyt blogikirjoituksia.

Suomennoksesta vielä huomautus: suomentajalla oli ollut ongelmia joidenkin termien kanssa, yhtenä esimerkkinä tenniksen rystylyönti, joka oli jätetty tekstiin englanninkielisenä.

Sinclair Lewis: Tohtori Arrowsmith

Suomentanut Anja Elenius-Pantzopoulos

Kustannusosakeyhtiö Aura 1948, 598 s.

Englanninkielinen alkuteos Arrowsmith 1925