Dekkareita: Frimansson ja Adler-Olsen

Inger Frimansson: Tyttö ja kissa

Inger Frimansson kirjoittaa psykologisia rikosromaaneja. Tyttö ja kissa on tyypillinen hänen tuotantonsa edustaja. Siinä ei ole alussa rikosta, jota lähdettäisiin selvittämään, vaan mahdollinen rikoksen tekijä, jonka ajatuksenjuoksua seurataan.

Roland on freelance-toimittaja, jonka työt ovat vähitellen vähentyneet. Avioeron jälkeen hän joutui pois vaimon omistamasta asunnosta ja hänestä tuli käytännössä asunnoton. Toistaiseksi hän saa asustaa tuttavan vain kesäkäyttöön tarkoitetulla homeisella mökillä. Roland on pahassa rahapulassa, yksin ja onneton. Hän saa päähänsä, että syyllinen hänen tilanteeseensa on pankinjohtaja, joka ei myöntänyt hänelle lainaa. Hän aikoo kostaa ja suunnittelee miehen tappamista. Roland on kuitenkin niin onneton kaikissa toimissaan, että lukija tietää heti, että hänen suunnitelmansa eivät toteudu ainakaan sellaisinaan.

Muita seurattavia ihmisiä ovat pankinjohtaja, hänen vaimonsa ja tyttärensä Evelina sekä Evelinan syöpää sairastava ystävä Alice. Kukaan henkilöistä ei ole sellainen kuin päältä katsoen näyttäisi. Esiteini-ikäiset tytöt pelaavat vaarallista peliä. Suomennoksen nimeen nostettu kissa on Evelinan, ja sillä on tärkeä osa lopun tapahtumissa. Kirjan alkuperäinen ruotsinkielinen nimi on En yxa åt Alice, ja Alicen kirves on lopussa yhtä tärkeä kuin kissa.

Frimansson luo psykologiseen dekkariinsa oman erityisen tunnelman, kuten genren kirjoille kuuluu. Tyttö ja kissa -romaanin tunnelma syntyy suorastaan surkuhupaisan Rolandin pyristelystä ja alkavien hormonimyrskyjen riepotteleman Evelinan tempoilusta. Loppua kohti tapahtumien vauhti kiihtyy, ja lukija kääntää sivuja yhä nopeammin saadakseen selville, miten tämä kaikki oikein päättyy.

Inger Frimansson: Tyttö ja kissa
Suomentanut Taina Rönkkö
Like 2015, 460 s.
Ruotsinkielinen alkuteos En yxa åt Alice 2014

Jussi Adler-Olsen: Uhri 2117

Olen lukenut Adler-Olsenin osasto Q -sarjasta järjestyksessä viisi ensimmäistä. Uhri 2117 on kahdeksas osa, joten kaksi kirjaa on jäänyt väliin. Osaston entisten tuttujen työntekijöiden Carlin, Assadin ja Rosen seuraan on liittynyt uutena Gordon. Rosen ja Carlin elämässä on tapahtunut muutoksia, joihin viitataan sen verran selkeästi, että tätä kirjaa pystyi hyvin seuraamaan.

Aiheena on pakolaisuus ja terrorismi.

”Tuo lukema näyttää meille, kuinka monta pakolaista on tämän vuoden aikana hukkunut Välimereen. Vastaavaan aikaan viime vuonna hukkuneita oli vieläkin enemmän, ja ensi vuonna tilanne on todennäköisesti yhtä paha. On hyvin huolestuttavaa, että vaikka nämä luvut ovat käsittämättömiä ja hirvittäviä, niin maailma – sinä ja minä – päättää täysin huolettomasti katsoa muualle, niin kauan kuin nämä kuolleet ihmiset pysyvät täydellisen anonyymeina.”

Uhrilla numero 2117 on yhteys taustastaan vaienneeseen Assadiin. Tässä kirjassa Assadin menneisyys paljastuu kaikessa karmeudessaan. Carl ja Assad seuraavat uhrin jälkiä Saksaan, jossa he yhdessä saksalaisten poliisien kanssa pyrkivät estämään vakavan terrori-iskun. Samaan aikaan Rose ja Gordon selvittävät Kööpenhaminassa uhrin 2117 inspiroimaa kotoperäistä rikosta.

Uhri 2117 on tunteellinen, jännittävä ja aiheeltaan ajankohtainen. Hieman sitä vaivaa sama ongelma kuin aikaisempiakin sarjan osia eli kirjaa olisi voinut tiivistää.

Jussi Adler-Olsen: Uhri 2117
Suomentanut Katriina Huttunen
Gummerus 2020, 511 s.
Tanskankielinen alkuteos Offer 2117, 2019

***********

Helmet-haastessa Tyttö ja kissa sopii kohtaan 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa ja Uhri 2117 kohtaan 10. Kirjan nimessä on numero.

Leïla Slimani: Toisten maa

 

Toisten maa aloittaa Slïmanin isoäidin elämään perustuvan trilogian. Tämän ensimmäisen osan alaotsikkona on Sotaa, sotaa, sotaa.

Ranskalainen Mathilde menee toisen maailmansodan loppuvaiheessa naimisiin marokkolaisen Aminen kanssa. Amine on taistellut ranskalaisten joukoissa ja joutunut saksalaisten sotavangiksi. Mathilde ihastuu hänen komeuteensa ja erilaisuuteen. Hän kaipaa elämäänsä seikkailua, jotakin muuta kuin tasaista ranskalaisrouvan elämää.

Marokossa Mathilde ja Amine asettuvat Aminen perimälle maatilalle, jonka maaperä ei ole kovin hedelmällinen. Tila teettää Aminella valtavasti töitä. Mathilde on kummajainen: ranskalaisnainen naimisissa marokkolaisen kanssa. Läheisen kaupungin ranskalaiset vierastavat häntä. Kun he liikkuvat yhdessä, Aminea saatetaan luulla hänen autonkuljettajakseen.

”Miten Mathilde olisi voinut myöntää, että hänen sodan aikana tapaamansa mies ei enää ollut sama ihminen? Huolten ja nöyryytysten painama Amine oli muuttunut ja synkistynyt. Miten monet kerrat Mathilde olikaan miehen käsipuolessa kävellessään tuntenut ohikulkijoiden painokkaan katseen.”

Tytär Aicha laitetaan nunnien pitämään kouluun, jossa vieraus siirtyy sukupolvelta seuraavalle.

”Aicha ei ollut täysin marokkolainen mutta ei liioin kuulunut noihin eurooppalaisiin maanviljelijöiden, onnenonkijoiden tai siirtomaahallinnon virkamiesten lapsiin, jotka hyppivät pihassa ruutua. Hän ei tiennyt, kuka hän oikein oli, ja nojaili siksi omissa oloissaan koulun tulikuumaan seinään.”

Toisten maan ainekset ovat lupaavia: poikkeuksellisen maahanmuuttajan kokemukset ja hänen yrityksensä sopeutua uuteen elämään, josta ei tullut sellaista kuin hän oli kuvitellut. Marokon itsenäistymisvuoden 1956 lähestyessä kasvava väkivallan uhka lisää jännitettä. Kaikesta tästä huolimatta Toisten maa jäi minulle vaisuksi lukukokemukseksi ja Mathilde etäiseksi. En osaa oikein sanoa syytä siihen, ehkä jonkinlainen hajanaisuus ja välillä pinnallinen teksti.

Toisten maata on luettu monessa blogissa. Esimerkiksi Hemulin kirjahyllyssä kirjaa pidettiin loistavana ja koskettavana, Kirjaluotsissa jäätiin kaipaamaan jatko-osia, jotta tarina ei jäisi puolivillaiseksi, ja Lukutuuliassa kirjaa pidettiin yllätyksettömänä, mutta lukukokemusta positiivisena.

Leïla Slimani: Toisten maa
Suomentanut Lotta Toivanen
WSOY 2021, 325 s.
Ranskankielinen alkuteos Le pays des autres 2020

***********

Helmet-haasteessa sijoitan Toisten maan kohtaan 47. ja 48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta. Toinen kirja on Tahar Ben Jellounin Lähtö, jossa myös käsitellään maahanmuuttoa. Siinä marokkolaiset muuttavat pois maastaan.

Eeva Kilpi: Animalia

 

Animalian runot kohdistavat katseen luontoon ja eläinten kohteluun, mutta siinä on runoja muistakin aiheista, kuten kuoleman läheisyydestä ja mummoista. Mummorunojen otsikkona on Mummografiaa. Runokokoelmassa on tietysti rakkausrunoja, varsinkin myöhäisestä rakkaudesta.

– No jos sinä kerran välttämättä
haluat tunnustuksia,
niin olkoon menneeksi:
minulla on ollut
kolmekymmentäkuusi rakastajaa.
Kyllä. Olet oikeassa,
se on aivan liikaa.
Kolmekymmentäviisi olisi riittänyt.
Mutta rakkaani, se kolmaskymmeneskuudes
olet sinä.

Luontorunoissa muun muassa perhonen, käärme ja kuusi puhuvat runoilijan kautta. Osiossa Animalia julmat eläinkokeet saavat tuomion. Lihan syöminen nähdään tuhotun elämän näkökulmasta. Runoilija herättelee lukijaa.

Minä riipun sinun olkapäilläsi tapettuna.
Minä pelkään kun lähestyt pihdit kädessä.
Minä istun ja odotan sinun häkissäsi.
Minä palelen. Minulla on ahdasta.
Minuun koskee.

Olet unohtanut jotain oleellista.
Olet unohtanut että
minä olen minä.
Ei tämä ole stressiä.
Minä kärsin.

Eeva Kilpi oli todella edellä aikaansa. Animalia on ilmestynyt jo 1987.

Sanokaa minulle yksi asia
jolla ihminen on hyödyttänyt luontoa.

Eeva Kilpi: Animalia
WSOY 1987, 91 s.

***********

Helmet-haaste: 40. Kirjassa kerrotaan eläinten oikeuksista.

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie

 

Maanalainen rautatie oli verkosto, joka auttoi Yhdysvaltojen eteläosista paenneita orjia pääsemään turvaan orjuuden lakkauttaneisiin osavaltioihin tai Kanadaan. Colson Whitehead tuo pakotien lähelle kuvaamalla sitä plantaasiorja Coran kautta.

Cora lähtee pakomatkalle sen jälkeen, kun on puolustanut pikkupoikaa, jota julma isäntä hakkasi. Hän pakenee yhdessä Caesarin kanssa, joka on houkutellut Coraa mukaansa jo jonkin aikaa. Matka kestää kauan. Siinä on pitkiä pysähdyksiä, joiden aikana eletään väärennetyn henkilöllisyyden turvin tai ollaan piilossa, jopa kuukausia. Turvapaikkoja järjestävät orjuutta vastustavat ihmiset, jotka ovat hengenvaarassa siinä missä autettavansakin. Turvallisuudentunne on vaarallinen.

Ihmisarvon täydellinen nollaaminen näkyy selvimmin, kun Cora joutuu ensimmäisessä pysähdyspaikassaan näyttelyesineeksi Luonnonihmeiden museoon. Sinne oli rakennettu vääristellyt kuvaelmat afrikkalaiskylästä, orjalaivalta ja plantaasilta.

Cora on järkevä ja älykäs. Hän oppii matkansa aikana lukemaan. Hän on myös rohkea ja tarvittaessa aloitekykyinen. Piilotellessaan hänellä on aikaa miettiä asioita.

”Randallin plantaasilla Cora oli kuullut monta kertaa Michaelin lausuvan ääneen itsenäisyysjulistusta niin että ääni oli kaarrellut talojen yllä kuin vihainen aave. Cora ei ollut ymmärtänyt kuulemaansa, ei ainakaan suurinta osaa siitä, mutta hän ymmärsi mitä tarkoitti luotu tasa-arvoisiksi. Julistuksen kirjoittaneet valkoiset miehet eivät ymmärtäneet tekstiään itsekään, jos kaikki ihmiset ei todellisuudessa tarkoittanut kaikkia ihmisiä.”

Maanalainen rautatie järkyttää joillakin kohtauksillaan. Se on tärkeä muistutus ajoista, joilla on ollut kauaskantoiset seuraukset Yhdysvaltojen historiassa. Kirjana se on hieno, taitava ja otteessaan pitävä.

Maanalaisesta rautatiestä on kirjoitettu paljon, mm. blogeissa Eniten minua kiinnostaa tie ja Mummo matkalla.

Colson Whitehead: Maanalainen rautatie
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2021, 341 s.
Englanninkielinen alkuteos The Underground Railroad 2016

***********

Helmet-haasteessa sijoitan Maanalaisen rautatien kohtaan 33. Kirjassa opetetaan jokin taito, koska Coraa opetetaan lukemaan.

Clark Accord: Paramaribon kuningatar

 

Surinamelaisen Clark Accordin Paramaribon kuningatar. Maxi Linderin kronikka pohjautuu Maxi Linderin elämään. Hän oli prostituoitu ja kuuluisuus Surinamen pääkaupungissa Paramaribossa. Hänen oikea nimensä oli Wilhelmina Angelica Adriana Merian Rijburg ja hän eli 1902–1981.

Kirjan Maxi Linder on oman arvonsa tunteva, helposti räjähtävä ja paha suustaan. Hän saattoi järjestää kohtauksen päästyään sisään ”säädylliseen” tanssipaikkaan.

”Minkä ihmeen vuoksi sinä oikein kuvittelet olevasi parempi kuin minä? Myös sinulle maksetaan tempuistasi! Sinä tanssit, minä nain. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, että saat tietää yhden asian: minä nain paremmin kuin sinä tanssit! Voit kysyä sitä vaikka keneltä tahansa mieheltä tässä salissa.”

Ammattinsa harjoittajana Maxi oli niin hyvä, että hänellä oli asiakkainaan kaupungin mahtimiehiä, ja hän osasi käyttää suhteita hyväkseen. Toisaalta hänellä oli hyvä sydän. Hän sääli köyhiä lapsia. Tulojen ollessa suurimmillaan hän maksoi monen köyhän pojan koulutuksen, joillekin jopa opinnot Hollannissa.

Rakenteeltaan kirja on hyppelehtivä. Siinä siirrytään vuodesta toiseen jättäen väliin pitkiä aikoja. Ainoastaan toisen maailmansodan vuosiin pysähdytään pitemmäksi aikaa. Suriname kuului tuolloin vielä Hollantiin (maa itsenäistyi vasta 1975), mutta Yhdysvallat otti vastuun maan bauksiittituotannon suojelemisesta. Paramaribossa oli runsaasti yhdysvaltalaisia sotilaita, ja prostituoidut elivät kulta-aikaa, kunnes sotilasjohto kyllästyi heidän aiheuttamiinsa ongelmiin ja heidät kerättiin leirille eli käytännössä vankilaan.

Maxin ammatin varjopuolina olivat halveksunta ja väkivallan uhka. Hän oli kuitenkin niin rohkea, että uskalsi tehdä poliisille ilmoituksen, jos häntä pahoinpideltiin, eikä hän suostunut ehdotukseen sovittella rikos rahalla. Elämän loppua kohti hän köyhtyi ja hänet unohdettiin.

Paramaribon kuningatar kertoo värikkään ihmisen vaiherikkaasta elämästä maassa, josta en ennen kirjan lukemista tiennyt mitään.

Clark Accord: Paramaribon kuningatar. Maxi Linderin kronikka
Suomentanut Lili Ahonen
Gummerus 2000, 293 s.
Hollanninkielinen alkuteos De koningin van Paramaribo 1999

***********

Maailmanvalloitus: Suriname.

Mikael Persbrandt – Muistini mukaan

 

Mikael Persbrandt on kirjoittanut muistelukirjansa yhdessä kirjailija Carl-Johan Vallgrenin kanssa.

Persbrandt on ruotsalainen näyttelijä, joka saavutti kansainvälistä kuuluisuutta Gunvald Larssonina kirjailijaparin Sjövall & Wahlöö Beck-dekkareihin perustuvissa televisioelokuvissa. Olen lukenut useimmat Beck-kirjat, mutta en ole katsonut tv-sarjaa. Sen sijaan olen nähnyt Persbrandtin muun muassa elokuvissa Ikuistetut hetket ja Hamilton: Kansakunnan puolesta sekä suomalaisessa Chilen sotilasvallankaappauksen aikaan sijoittuvassa sarjassa Invisible Heroes.  Viimeksi mainittuun saakka Persbrandtin kirja ei yllä.

Persbrandt aikoi alun perin taidemaalariksi. Sille alalle hänellä on koulutustakin. Näyttelijäksi hän päätyi lähes sattumalta. Ollessaan Dramatenissa statistina hän ymmärsi, että teatteri on hänen paikkansa. Hän ei päässyt opiskelemaan näyttelijäksi, mutta näyttelijä hänestä kuitenkin tuli. Hän on tehnyt hienoja rooleja hienoissa näytelmissä kuten Kauppamatkustajan kuolema, Neiti Julie, Puntila, Pitkän päivän matka yöhön, Maria Stuart (Ingmar Bergmanin ohjauksessa), Huomenna hän tulee.

”Sielultani ja sydämeltäni olen teatterinäyttelijä.”

Kollegoista ja varsinkin ohjaajista Persbrandt ilmaisee mielipiteensä varsin suorasukaisesti. Useimpia kollegoja hän tuntuu arvostavan suuresti. Kaikista ohjaajista ei voi sanoa samaa.

Persbrandt kertoo rehellisen tuntuisesti myrskyisästä elämästään alkaen huonosta isäsuhteestaan ja teinivuosien jengeistä. Oli vähällä, ettei hänestä tullut nuorisorikollista. Myöhemmin kuvaan tulivat mukaan viina ja huumeet. On käsittämätöntä, miten hän jaksoi. Yhtä aikaa kuvattiin Beck-sarjaa, jotakin elokuvaa ja iltaisin oli näytöksiä Dramatenissa. Samalla siviilielämä oli aivan sekaisin. Iltapäivälehtien toimittajat jahtasivat otsikoita. Kun Persbrandt lopulta myöntyi menemään tutkimuksiin, hänellä todettiin kaksisuuntainen mielialahäiriö, hän sai hoitoa ja oikeat lääkkeet. Elämä rauhoittui, mutta kovin myöhään.

Lukijana ihmettelin, miten Persbrandt pystyi säilyttämään tasonsa näyttelijänä ja miten ihmeessä naiset kestivät häntä. Hänellä on ollut kaksi pitempää suhdetta, joista toinen hänen lastensa äidin kanssa jatkuu edelleen.

Kirjan lukeminen oli melkoinen sukellus huumeriippuvaisen ihmisen sekoiluihin. Samalla sai kuvan julkkiksen ahdistavasta elämästä. Onneksi kirjassa oli paljon myös teatteri- ja elokuvatyön kuvausta. Se oli parasta.

Mikael Persbrandt & Carl-Johan Vallgren: Mikael Persbrandt – Muistini mukaan
Suomentanut Heikki Eskelinen
Tammi 2018, 432 s. + kuvaliite
Ruotsinkielinen alkuteos Mikael Persbrandt – Så som jag minns det 2017

***********

Helmet-haaste: kohta 13. Kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin.

Kuukauden nobelisti Karl Gjellerup: Romulus

Tanskalainen Karl Gjellerup sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1917 yhdessä maanmiehensä Henrik Pontoppidanin kanssa. Hänen tuotantoaan ei ole suomennettu, joten luin romaanin Romulus ruotsiksi.

Romulus on rakkauskertomus 1800-luvun lopun Kööpenhaminan varakkaiden porvarien piiristä. Esther Berkow on liikemiehen tytär. Gustaf Zeuthenin isä on lääkäri ja professori. Kun Esther ja Gustaf lähentyvät ensimmäisen kerran, Gustaf rakastuu, mutta Esther on vielä liian nuori tuntemaan samoin ja vetäytyy. Muutaman vuoden väliaikana Gustaf valmistuu lääkäriksi ja opiskelee ulkomailla. Esther varttuu nuoreksi naiseksi. Kun he tapaavat uudestaan, alkaa kypsempi tutustuminen. Molempien mielenliikkeitä seurataan, joten heidän käytöksensä kulloisetkin syyt ovat tiedossa.

Kirjan ilmestymisajan huomioon ottaen siinä on jopa feministisiä piirteitä. Esther ei aina käyttäydy tavalla, jota hänen säätynsä tytöiltä odotetaan. Hänen vastakohtanaan on tavanomaisen muotin omaksunut Henriette, johon Gustaf luulee aluksi rakastuneensa. Esther on rohkea ja uskaltaa sanoa mielipiteensä. Hän lukee kirjoja historiasta, ja hänestä historiaa pitäisi opettaa kulttuurihistorian näkökulmasta. Hän lukee muutakin, esimerkiksi Stuart Millin logiikkaa.

Gustafillakin on varsin moderni näkemys, kuten seuraavasta illanvieton kevyen keskustelun lomassa ilmaistusta mielipiteestä selviää.

 ”Innan de riktigt visste af någonting, hade det ena ordet gifvit det andra, tills de kommit in på frågan om äktenskapet och kvinnans emancipation. Gustaf trodde, att så snart kvinnan blef ekonomiskt likställd med mannen, skulle den nuvarande formen för äktenskapet falla bort af sig sjelf, då det blott var kvinnans brist på förmåga att försörja sig, som höll de flesta äktenskap tillsammans.”

Kirjan nimi Romulus tulee hevosesta, jolle Esther on antanut nimen. Esther ja Gustaf käyvät ratsastamassa kasarmin maneesissa. Romulusta koulutetaan sotilashevoseksi, mutta se on joutunut ymmärtämättömän ja julman kersantin käsiin. Esther ja Gustaf tunnustavat toisilleen rakkautensa vasta, kun tapahtuu välikohtaus, jossa Esther lyö piiskalla Romulusta kiduttavaa kersanttia, ja Gustaf ilmoittautuu ritarillisesti Estherin suojelijaksi. Romulus on rakkaustarinan onnellisen päätöksen päätähti.

Romulus on rakkauskertomus, mutta sen psykologinen painotus on vahva, eikä se ole lainkaan imelä. Hyvin viehättävä kirja.

Vanhahtavan ruotsin lukeminen oli jossain määrin työlästä. Useat sanat kirjoitettiin eri tavalla kuin nykyisin. Taivutusmuodot olivat myös erilaisia, mutta niihin tottui lukiessa. Romuluksessa ratsastettiin paljon, ja ratsastussanasto olisi ollut minulle outoa nykyruotsiksikin.

Karl Gjellerup: Romulus
Ruotsintanut A. Rundberg
Bonnier 1884, 222 s.
Tanskankielinen alkuteos Romulus 1883

***********

Helmet-haaste: kohta 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija.