Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rikman Kristiina. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rikman Kristiina. Näytä kaikki tekstit

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Kristiina Rikman (toim.): Suom. huom.

 

Suuresti ihailemani suomentaja Kristiina Rikman on toimittanut kirjan Suom. huom., jossa on tunnettujen suomentajien esseitä ammatistaan.

Kokoelman aloittaa Kersti Juvan essee Kotimaani ompi suomi, jossa hän pohtii, mitä kääntäminen on, aloittaen kysymyksestä, mitä kieli on.

Olen aina pitänyt suomentajan tehtävää vaikeana, eikä se alkanut tuntua yhtään helpommalta luettuani, mitä Jaana Kapari kirjoittaa esseessään Kohtaamisia tuntemattoman kanssa.

”Hän [suomentaja] sukeltaa kirjaan eri suunnista ja toivoo tavoittavansa kirjailijan mielentilan ja aivoitukset, kirjan hengen, sävyt, tunnelmat, mielikuvat, mielleyhtymät, sen mistä kirja tai vaikkapa yksittäinen sana on tullut ja miten – pyrkii sanalla sanoen ymmärtämään kirjan niin syvältä kuin pinnalta, lukemaan paitsi sen mitä kirjailija sanoo ja tarkoittaa myös sen mitä tämä ei välttämättä edes tiedä sanovansa tai tarkoittavansa – ja kertomaan sitten kaiken suomeksi niin että sen voi ymmärtää samalla tavalla.”

Kääntämisen viimeinen vaihe, suomeksi kirjoittaminen, vaatii, että ”suomentajan on riuhtaistava itsensä irti vieraan kielen otteesta” – venäjästä suomentavan Marja-Leena Jaakkolan sanoin sanottuna.

Suomentamisprosessien kuvauksia oli mukava lukea. Kersti Juva kertoi omastaan, samoin Oili Suominen, joka käytti esimerkkinä Günter Grassin suomentamista. Grass suhtautui kirjojensa kääntämiseen vakavasti ja järjesti kääntäjilleen seminaareja. Ihastuttava on myös Tuula Kojon kuvaus uppoamisestaan Turkkiin, kieleen ja Orhan Pamukin teoksiin.

Kääntämisessä on paljon hankalia asioita, joista yhden maallikkokin ymmärtää helposti: suomen kielen sanojen suvuttomuus ja yksi hän. Tapani Kärkkäinen kirjoittaa Olga Tokarczukin romaanin Päivän talo, yön talo suomentamisesta ja kirjassa olevista maskuliini-feminiini -sanaleikeistä. Siinä yhteydessä hän kertoo puolan joidenkin sukupuolisidonnaisten miehiin viittaavien sanojen feminiinisten, päätettä vaihtamalla luotujen uudissanojen kuulostavan vähätteleviltä. Minulla on kokemus Espanjasta, kun kävin siellä Halosen ollessa presidenttinä. Espanjalaiset ystäväni käyttivät perinteisen maskuliinisen tittelin el presidente sijasta feminiinistä muotoa la presidenta, jota en ollut aiemmin kuullut. Kun ihmettelin käytäntöä, he sanoivat, että el presidente naisesta kuulostaa sovinistiselta.

Muissa esseissä käsitellään esimerkiksi kiinalaisilla merkeillä kirjoitettuja japanilaisia runoja (Kai Nieminen), sarjakuvia (Saara Hyyppä), vanhan kirjan suomentamista (Juhani Lindholm esseessä Robinson Crusoe ja muita fossiileja) ja suomentamista, kun edellisestä käännöksestä on tullut klassikko (Tapani Schroderus ja Sieppari ruispellossa). Schroderuksen esseeseen sattuu olemaan viittaus eilisessä kääntämistä käsitelleessä Hesarin jutussa. Runojen kääntämisestä on kirjoittanut Leevi Lehto. Hänen esseensä luettuani ymmärsin entistä vähemmän sitä, miten runoja ylipäätään voidaan suomentaa.

Kristiina Rikman on kokoelman toimittajana kirjoittanut esipuheen. Esseiden kirjoittajat ovat Kersti Juva, Jaana Kapari, Marja-Leena Jaakkola, Kai Nieminen, Tapani Kärkkäinen, Arto Schroderus, Oili Suominen, Saara Hyyppä, Liisa Ryömä, Anna-Maija Viitanen, Tuula Kojo, Juhani Lindholm ja Leevi Lehto.


Suom. huom. Kirjoituksia kääntämisestä, toimittanut Kristiina Rikman
WSOY 2005, 220 s.