Näytetään tekstit, joissa on tunniste Irving John. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Irving John. Näytä kaikki tekstit

torstai 4. tammikuuta 2024

John Irving: Viimeinen tuolihissi

 

Olen lukenut kaikki John Irvingin kirjat lukuun ottamatta lasten kuvakirjaa Hiiri joka rapisi seinän välissä, joten pitihän minun lukea myös Viimeinen tuolihissi.

Päähenkilö ja minäkertoja on kirjailija Adam Brewster. Hänen elämässään on joitakin yhtymäkohtia Irvingiin. Hän on kutakuinkin Irvingin ikäinen, syntynyt ja käynyt koulunsa Exeterissä New Hampshiressa ja harrastanut painia. Adamin neljäs romaani on hänen läpimurtonsa. Trumpin voittaessa presidentinvaalit Adam asuu Torontossa, jossa Irvingilläkin on asunto.

””Hyvä että muutitte Kanadaan. Pääsette pakoon kaikkea tätä paskaa”, Matthew sanoi ja halasi Emiä.”

Yhteneväisyyksiä on enemmänkin, mutta siitä huolimatta Viimeinen tuolihissi ei ole omaelämäkerrallinen romaani. Se kertoo kirjailija Adam Brewsterin elämäntarinan.

Adamin tärkeimmät ihmiset ovat kaksi lesboparia ja transnainen, ja myöhäisellä iällä saatu poika, edellä lainauksessa puhuva Matthew. Em on yksi lesboista ja minusta kirjan hienoin hahmo. Em on miimikko, joka on lopettanut puhumisen. Hän ja Adamin serkku Nora esiintyvät yhdessä nimellä Yksiääninen lepakkoduo. He tekevät komediallisesti virittynyttä satiiria maailmanmenosta.

Koska kirjan aikaskaala on pitkä, siinä kuolee useita ihmisiä Adamin lähipiiristä. Irvingin tapaan jotkut kuolemista ovat hyvin erikoisia. Adam näkee myös haamuja, mutta se nyt ei ole kovin erikoista. Meillä kaikilla on omat haamumme. Adamin suhtautuminen politiikkaan ja yhteiskunnallisiin asioihin selviää Vietnamin sodan ja aidsin leviämisen yhteydessä. Vietnamiin hän ei itse joudu painissa saatujen vammojen ansiosta. Aids on suuri huoli Adamin läheisten vuoksi. Presidentti Reagan on heidän suuri inhokkinsa.

”Nora huomasi, että Reagan paasasi hurskaasti koulujen rukoushetkien ja syntymättömien lasten puolesta, mutta pysyi hiljaa aids-kriisistä.”

Viimeinen tuolihissi, 1236 sivua. Kirja on ilman muuta liian pitkä. Siinä on paljon henkilöitä ja paljon tapahtumia, osa molemmista varsin erikoislaatuisia. Siinä on myös toistoa ja paljon tarpeettoman tuntuista, esimerkiksi Adamin ensimmäiset mitä kummallisimmat seksikokemukset. Irvingin liberaali ja suvaitsevainen sanoma olisi tullut selväksi vähemmilläkin sivuilla. Rakennetta piristävät elokuvakäsikirjoituksen tyyliin kirjoitetut osuudet, jotka liittyvät Adamin tuntemattomaan isään. Kirjallisuusviittaukset ilahduttavat. Huomaa valkoinen valas kannessa!


John Irving: Viimeinen tuolihissi
Suomentanut Aleksi Milonoff
Tammen Keltainen kirjasto 2023, 1236 s.
Englanninkielinen alkuteos The Last Chairlift 2022

***********

Vaikka presidentit ovat vain kritisoitavia sivuhahmoja, sijoitan Viimeisen tuolihissin Helmet-haasteessa 2024 kohtaan 4. Kirjassa on presidentti.

perjantai 16. syyskuuta 2016

John Irving: Ihmeiden tie

Olen lukenut lähes kaikki John Irvingin romaanit ja niinpä luin myös Ihmeiden tien, vaikka olin jo etukäteen kuullut, että kirja ei ole parasta Irvingiä. Valitettavasti etukäteistieto piti paikkansa. Ihmeiden tie on hajanainen, välillä jopa löysä. Toistoa on liikaa, eikä mielenkiinto pysynyt vireillä koko ajan. Enpä olisi uskonut, että joudun joskus sanomaan noin Irvingin kirjasta.

Kirjailija Juan Diego matkustaa Filippiineille toteuttaakseen lupauksen, jonka antoi lapsena Meksikossa tapaamalleen nuorelle miehelle. Nuorukainen oli paennut joutumista Vietnamin sotaan. Matkan aikana Juan Diego sekoilee lääkityksensä kanssa (beetasalpaajia ja Viagraa) ja näkee valveillakin unia lapsuudestaan. Nykyhetki ja menneisyys kulkevat rinnan. Juan Diego ja hänen siskonsa Lupe asuivat kaatopaikalla, jossa poika oppi itsekseen lukemaan polttamiselta pelastamistaan kirjoista. Häntä kutsuttiinkin kaatopaikan lukijaksi. Kaatopaikalta lapset siirtyivät jesuiittojen orpokotiin, sieltä sirkukseen ja lopulta Juan Diego pääsi Iowaan ja opiskelemaan.

Koska Juan Diego on kirjailija (kuten Irvingin päähenkilöt usein), kirjassa on paljon viittauksia Irvingin omiin romaaneihin, eniten Sirkuksen poikaan. Juan Diegon kirjailijuudesta sanotaan muun muassa:
Hänen romaaninsa olivat peräisin hänen lapsuudestaan – sieltä kumpusivat hänen pelkonsa ja hänen mielikuvituksensa kumpusi siitä mitä hän pelkäsi.
”Veden polkeminen, koiranuinti muistuttaa aika paljon romaanin kirjoittamista”, kaatopaikan lukija sanoi entiselle opiskelijalleen. ”Tuntuu kuin olisi tehnyt pitkän matkan, koska se vaatii kovasti työtä, mutta periaatteessa sitä käsittelee samoja asioita – pysyttelee tutulla maaperällä.”
Molemmat edellä olevat lainaukset sopinevat myös Irvingiin itseensä. Irvingin tavaramerkeistä tästä kirjasta puuttuvat karhut. Sen sijaan esimerkiksi yksi transvestiitti on tärkeässä roolissa.

Juan Diegoa kiinnostavampi on hänen pikkusiskonsa Lupe, joka osaa lukea muiden ajatuksia. Lupe puhuu omalla tavallaan ja vain Juan Diego saa selvää hänen puheestaan. Matkallaan Juan Diego tapaa Miriamin ja Dorothyn, äidin ja tyttären, joihin molempiin hän tuntee seksuaalista vetoa. Miriam ja Dorothy ovat arvoituksellisia. He eivät näy peilissä, eivätkä valokuvissa. He ovat joko su0jelusenkeleitä tai pahoja henkiä tai vain Juan Diegon mielikuvituksen tuotteita. Irving on taas kehitellyt runsaan joukon erikoisia hahmoja, muitakin kuin tässä mainitsemani. Ihmeiden tiessä on paljon aineksia, mutta tällä kertaa toteutus vähän pettää.

Mikä sitten on ihmeiden tie? Mikä on ihme? Lupe sanoo sen parhaiten: ”Me olemme itse ihmeitä.”

John Irving: Ihmeiden tie
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammen Keltainen kirjasto 2016, 600 s.
Englanninkielinen alkuteos Avenue of Mysteries 2015

maanantai 18. marraskuuta 2013

John Irving: Elokuvaurani

Elokuvaurani on kirja, joka kannattaa lukea vain jos on tutustunut John Irvingin kirjaan Oman elämänsä sankari (The Cider House Rules) ja siitä tehtyyn elokuvaan. Muiden ennen vuotta 1999 ilmestyneiden Irvingin kirjojen olisi myös hyvä olla tuttuja.

Elokuvan tekeminen kirjasta Oman elämänsä sankari kesti neljätoista vuotta. Irving teki siihen itse käsikirjoituksen, josta hän sai Oscarin (tulevasta Oscarista hän ei ole tiennyt tätä kirjaa kirjoittaessaan). Muutenkin Irving oli vahvasti mukana elokuvan tekemisessä. Hän sai valita ohjaajan – hänen hyväksymiään ohjaajaehdokkaita oli noiden neljäntoista vuoden aikana neljä. Joku meni aina pieleen kunnes lopulta Lasse Hallström onnistui. Irving vaikutti myös näyttelijävalintoihin. Hän esiintyi elokuvassa jopa itsekin, hyvin pienessä roolissa ”yrmeänä asemapäällikkönä”, jolla ei ollut yhtään repliikkiä.

Irving perustelee tässä kirjassa elokuvassa tehtyjä ratkaisuja. Niin laajasta kirjasta kuin Oman elämänsä sankari on vaikea tehdä elokuvaa. Siitä tulee väkisinkin typistetty, mutta Irving yrittää valottaa, mitä muutoksia ja miksi elokuvassa on kirjaan verrattuna. Oman elämänsä sankari on Irvingin tuotannon parhaimmistoa ja minusta elokuva oli kirjaan verrattuna vaisu. Luulen, että elokuva tuntuu paremmalta, jos ei ole lukenut kirjaa.

Joka tapauksessa Elokuvaurani antaa mielenkiintoista taustatietoa. Koska elokuvaa tehtiin enemmän tai vähemmän aktiivisesti niin kauan, Irving kirjoittaa muistakin asioista, ja erityisesti muista hänen kirjoihinsa perustuvista elokuvista, kuten Garpin maailma ja Kaikki isäni hotellit. Irvingin fanille Elokuvaurani on välttämätöntä luettavaa, niin paljon se kertoo myös Irvingin kirjoittamisesta.

Irving arvostaa todella paljon Oman elämänsä sankarin näyttelijöitä. Kuolevaa pikkupoikaa Fuzzya esitti Per Erik Sullivan, josta esimerkiksi tohtori Larchia näytellyt Michael Caine sanoi: ”Se poika on aarre.” Ja John Irving itse:
          "Fuzzyn kuolinkohtauksen jälkeisenä päivänä näin Erikin äitinsä kanssa vanhan kaupunginsairaalan cateringautolla. 
          ”Herra Irving!” Erik huusi minulle. ”Näittekö kun minä kuolin?”
          ”Näin! Sinä kuolit tosi hyvin, Erik”, minä sanoin. Poika säteili.
          Ja samalla lailla hän näytteli Fuzzya, kuolevaa poikaa – säteillen."

John Irving: Elokuvaurani. Muistelma
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2000, 176 s
Päällyksen kuva Stephen Vaughan; päällyksen suunnittelu Eero Heikkinen
Englanninkielinen alkuteos My Movie Business. A Memoir, 1999

lauantai 27. heinäkuuta 2013

John Irving: Minä olen monta

Tällä kirjalla on selkeä ja tärkeä suvaitsevaisuuden sanoma. Kertoja Bill Abbott on kirjailija. Eräs ärtynyt sivuhenkilö sanoo hänelle jotakin, joka kertoo paljon myös tästä kirjasta.
”Te saatte kaikki nämä seksuaaliset äärimmäisyydet näyttämään normaaleilta ‒ sitä te teette. Niin kuin tuon Geen, tuon tytön, tai mikä hän nyt sitten onkaan ‒ tai miksi hän on muuttumassa. Te luotte henkilöitä, jotka ovat seksuaalisesti ”erilaisia”, niin kuin te sanotte ‒ tai ”sekaisin” niin kuin minä sanon ‒ ja odotatte sitten että me tuntisimme heitä kohtaan myötätuntoa tai surua tai jotain.”
”Aivan, sitä minä teen, enemmän tai vähemmän”, minä sanoin.
Bill huomaa jo 13-vuotiaana ihastuvansa ”vääriin” ihmisiin. Hän on biseksuaali, aikuisena hänellä on suhteita sekä miesten että naisten kanssa. Ensimmäinen ihastus on kirjastonhoitaja neiti Frost, joka antaa Billille luettavaksi Dickensin Suuria odotuksia. Sen luettuaan Bill päättää ryhtyä kirjailijaksi. Ei ole mikään ihme, että Irving käyttää tässä Dickensiä, joka on hänen suurin esikuvansa.

Tavallista suoremman sanoman ohella kirjassa on paljon tuttua. On painia (aika harvoissa Irvingin kirjoissa ei ole painia) ja sana ’karhu’ esiintyy, tällä kerralla homosanastossa. Ja kirja on täynnä mitä erikoisimpia henkilöhahmoja. Ihanin on Billin isoisä, sahanomistaja Harry, joka toteuttaa haluaan pukeutua naiseksi esittämällä paikallisen harrastajateatterin näytelmissä naisrooleja. Teatteri on muutenkin paljon esillä. Ibsenin näytelmiä ruoditaan, koska teatterin dramaturgi on norjalainen, joka ”oli oikea skandinaavisen masennuksen ja melankolisten aavistelujen perikuva”. Ibseniäkin tärkeämpiä ovat viittaukset Shakespearen näytelmiin. Niitä esitetään Billin koulussa hänen isäpuolensa johdolla. Myrskyssä Billin rooli on Ariel, jonka sukupuoli oli ”muuttuvainen”.

Irvingin kirjoissa on usein joku järkyttävä onnettomuus. Tämän kirjan järkytyksestä vastaavat loppupuolen kuvaukset aidsiin kuolevista ystävistä.

Minä olen monta keskittyy Billin nuoruusvuosiin, vaikka sen lopussa Bill on yli 60-vuotias. Kouluvuosien kuvauksen välissä raotetaan Billin aikuiselämää. Kuvattuna aikana homoseksuaalisuus muuttuu rikoksesta ainakin jossain määrin hyväksytyksi. Kun Bill 2000-luvulla opettaa osa-aikaisesti entisessä koulussaan, siellä on oma LHBT-ryhmä (lesbo, homo, biseksuaali, transsukupuolinen). Sellaista ei Billin nuoruudessa voinut edes kuvitella.

Minä olen monta on hyvä kirja, vaikka se ei yllä aivan Irvingin huippujen tasolle. Varsinkin loppu hajoaa vähän. Esimerkiksi käynti Madridissa isää tapaamassa on minusta turha.

Joka tapauksessa on hienoa, että Irving kirjoitti tämän kirjan.

John Irving: Minä olen monta
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi, Keltainen kirjasto 2013, 604 s
Englanninkielinen alkuteos In One Person 2012

tiistai 29. tammikuuta 2013

John Irving: Ikävän valtakunta

Kide-haaste 1/6

Ikävän valtakunta on ensimmäinen novelli, jolla osallistun Kide-haasteeseen. Halusin tietää, millaisen novellin saa aikaan rönsyileviä ja pitkiä romaaneja kirjoittava John Irving .

Ikävän valtakunta on rakenteeltaan varsin perinteinen yhteen asiaan keskittyvä novelli. Aluksi esitellään päähenkilön, 55-vuotiaan Minnan tapahtumaköyhä elämä. Minna on naisopiston asuntolan ruokasalin emäntä. Hänkin asuu asuntolassa, yksin, ja viettää iltansa lukemalla ja katsomalla tv:stä elokuvia. Muutos tapahtuu, kun Minnan toivoma apulaisemäntä palkataan. Celeste on nelikymmenvuotias, hilpeä ja mukava, hurmaava ja julkea, opiskelijatytöt pitävät hänestä, samoin kuin tyttöjen ympärillä pyörivät nuoret miehet. Erään tapahtuman jälkeen tilanne kärjistyy. ”Se oli aika likainen temppu” sanoo kokki Flynn Minnalle, kun he ovat jääneet kahdestaan keittiöön.

Luin Ikävän valtakunnan kirjasta Tuulesta temmattu tyttöystävä (siitä kohta lisää). Kirjassa John Irving kommentoi vuonna 1967 kirjoittamaansa novellia kutsumalla sitä vähättelevästi harrastelijamaiseksi. Sanomansa mukaan hän on siinä opetellut ”luomaan yksikön kolmannessa persoonassa puhuvan sivuhenkilön”. Minusta Minnan hahmo on hyvinkin onnistunut. Hän on sivullinen tarkkailija, elämäänsä käpertynyt. Minnan käytös novellin lopussa on täysin sopusoinnussa hänestä syntyneen mielikuvan kanssa.


Tuulesta temmattu tyttöystävä sisältää kolme osaa: Muisteloita, Kertomuksia ja Kunniantekoja. Kirjoitukset ovat vuosilta 1967-1995. Jokaisen jälkeen Irving esittää tätä kirjaa varten kirjoittamiaan kommentteja.

Muisteloissa on kolme Irvingin omaelämäkerrallista tarinaa. Kirjan suomenkieliseksi nimeksi on valittu Tuulesta temmattu tyttöystävä, vaikka se on koko kirjan tylsintä luettavaa. Se on kirjoitettu 1995 ja Irving nimittää sitä omaelämäkerrakseen. Ainakin siitä selviää, miksi hänen kirjoissaan puhutaan niin usein painista. Melkein koko juttu on painia. Ketä vastaan Irving milloinkin otteli, millaisia olivat vastustajat ja muut joukkueen jäsenet, mitä otteita hän käytti… No, tuosta tarinasta voi hypätä yli, jos ei jaksa lukea painista.

Kertomukset sisältää kuusi novellia. Ikävän valtakunta on yksi niistä. Mukana on myös Garpin maailmaan sisältyvä Pensionaatti Grillparzer. Muista novelleista varsinkin Sisätiloja miellytti minua. Siinä vertautuu vanhan pähkinäpuun tuho itävaltalaisen (!) vanhuksen kohtaloon. Lisäksi novellissa on paljon samantapaisia yksityiskohtia kuin Irvingin romaaneissa.

Osassa Kunniantekoja Irving kirjoittaa kahdesta suosikkikirjailijastaan eli Dickensistä ja Günter Grassista. Ei ole mikään ihme, että Irving ihailee Dickensiä. Isoimmat ja tärkeimmät asiat ovat ”tarina, henkilöt, nauru ja kyynelet”, ei esimerkiksi originelli tyyli. Grassin Peltirumpu on Irvingin mielestä ”paras elossa olevan nykykirjailijan kirjoittama romaani”.  Grassissa häneen vetoaa mielikuvitus.
”Kaikkein parhaimmissa romaaneissaan Grass on toden totta dickensiaaninen – siinä mielessä että hän yhdistelee synkän koomista satiiria kaikkein maallisimpaan rakkauteen, kaikkein myönteisimpään kodikkaaseen kiintymykseen.”
Kirjoittaessaan Grassiin Saksassa kohdistuneesta kritiikistä Irving tulee paljastaneeksi suhteensa arvostelijoihin, joiden mielestä suosittu kirjailija voi olla vain keskinkertainen. Irvingin tuotantoon tutustuneelle Tuulesta temmattu tyttöystävä on mielenkiintoista taustoittavaa luettavaa.

John Irving: Tuulesta temmattu tyttöystävä
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 1996, 332 s
Englanninkielinen alkuteos Trying to Save Piggy Sneed, 1996

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

John Irving: Vapauttakaa karhut!


”Makasimme selällämme, aurinko lämmitti mahaa, ja mehiläiset surisivat ympärillä; omenapuutarhasta ei nähnyt tietä, vain puiden latvoja alleviivaavan sillankaiteen, vihreälaikkuiset kukkatertut ja nuput. Tämä on hyvä maailma, minä ajattelin. Mehiläiset tekevät hunajaa mehiläistarhurille ja moninkertaistavat omenanviljelijän sadon, eikä kukaan joudu kärsimään.”
Tunnelma on noin leppoisa kirjan alussa, kun ystävykset Siggy ja Graff lähtevät moottoripyörällään ajelemaan Itävallan maaseudulle. Kohta kuitenkin alkavat irvingmäiset tapahtumat.

Kirjassa on kolme osaa. Kahdessa kertojana on Graff. Keskimmäisessä lomittuvat Siggyn suvun historia toisen maailmansodan ajalta ja hänen suunnitelmansa Wienin eläintarhan eläinten vapauttamiseksi. Itävalta ja eläintarha vertautuvat. Ja jos lukija ei sattuisi tuota huomaamaan, Irving laittaa Graffin sanomaan sen:
”Ja loihan Siggy joitakin hämäriä yhteyksiä oman kamalan menneisyytensä ja eläintarhaiskusuunnitelmansa välille; vaikken minä kylläkään tajua kaikkea siinä piilevää logiikkaa.”
Minulle oli yllätys Itävallan ja Jugoslavian sodanaikaisen historian osuus kirjassa, mutta tässä täytyy muistaa, että Vapauttakaa karhut! on ilmestynyt vuonna 1968. Yli neljäkymmentä vuotta sitten.

Vapauttakaaa karhut! on Irvingin esikoisteos, mutta siinä on paljon samaa kuin hänen myöhemmissä kirjoissaan. Karhut ovat jo kirjan nimessä. Tapahtumapaikkana on Itävalta, lukuun ottamatta pientä hyppäystä Sloveniaan. Sittemmin Irvingin kirjoissa on vain käyty Wienissä. Irvingille tyypillinen mielikuvituksellinen liikenneonnettomuuskin on mukana. Kirjassa on paljon absurdia komiikkaa, jonka pohjalla on kipeyttä. Huikein esimerkki on Siggyn äidin poikaystävän sekoilu Itävallan kotkaksi pukeutuneena päivänä, jolloin Hitler päättää vallata Itävallan.

John Irvingin lukijat pitänevät tästäkin hänen kirjastaan; minä ainakin pidin.

Kirjassa on kääntäjä Kristiina Rikmanin jälkisanat. Suomennos on oivallinen, vaikka sivulla 212 puhutaankin moottoripyörän painovoimakeskuksesta. Englannin ’center of gravity’ on suomeksi painopiste.

John Irving: Vapauttakaa karhut!
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammen Keltainen kirjasto 2012. 405 s.
Englanninkielinen alkuteos Setting Free the Bears, 1968

perjantai 15. heinäkuuta 2011

John Irving: Viimeinen yö Twisted Riverillä


Oikeastaan tarkoitukseni ei ollut lukea taas yhtä John Irvingin romaania, mutta kävin tervehtimässä vanhempiani, ja äitini oli ostanut (mutta ei lukenut) kirjan Viimeinen yö Twisted Riverillä. En malttanut olla lainaamatta sitä. Lisäksi kirja (610 s) sopi Satun 500+ -minihaasteeseen.

Viimeinen yö Twisted Riverillä kertoo kirjailijasta. Daniel Baciagalupo/Danny Angel on alussa, vuonna 1954 12-vuotias. Kirja päättyy vuoteen 2005. Muut tärkeät henkilöt ovat Danielin isä kokki Dominic Baciagalupo/Tony Angel ja isän ystävä, tukkijätkä Ketchum. Suunnitellessaan kirjaa, jossa Ketchum on mukana (eli juuri tätä kirjaa!) Danny ajattelee, että Ketchum on on henkilönä "kenties kaikkein tärkein".

Kun aiheena on kirjailija, lukija miettii tietysti, mitä omaelämäkerrallista kirjassa on. Danny on täsmälleen saman ikäinen kuin Irving. Vaikka olen lukenut paljon Irvingin kirjoja, en ole tutustunut tarkasti hänen henkilöhistoriaansa. En myöskään lukenut mitään yksityiskohtaista tästä kirjasta, kun se ilmestyi viime vuonna. En halua tietää kirjoista liikaa ennen lukemista, jotta muiden mielipiteet eivät vaikuttaisi omaan lukukokemukseeni. Ehkä nyt voisin etsiä lisää tietoja Irvingistä. Irvingin kirjojen lukijana huomasin tietysti Dannyn aborttikirjan Bangorista itään, vrt. Irvingin Oman elämänsä sankari.

Kirjassa pohditaan muutamassa kohdassa kirjojen suhdetta todellisuuteen. Yleensä pohtijana on isä Tony. Hänen ajatuksiaan on esimerkiksi seuraava lause: "Häntä häiritsi Danielin kirjoissa se, että ne olivat elämäkerrallisia eivätkä kumminkaan olleet." Dannya itseään "vaivasi romaaniensa latistaminen. Danny Angelin tuotanto oli ruodittu läpikotaisin kaiken mahdollisen omaelämäkerrallisen roskan löytämiseksi;". Toisaalta Danny haksahtaa luulemaan, että hänen korealaisen opiskelijansa (ja lyhytaikaisen asuinkumppaninsa) kehittelemä romaani on pääosiltaan elämäkerrallinen ja totuudenmukainen. Kunnes paljastuu, että kirja on täysin mielikuvituksen tuotetta.

Tässä kirjassa on taas Irvingin karhuja. Tai oikeastaan vain yksi karhu, muuten on nainen, jota luullaan karhuksi, ja mies, jonka sijasta tarinassa on karhu. Kirjassa on myös rikosjuoni, mutta juonesta en kirjoita sen enempää.

tiistai 28. kesäkuuta 2011

John Irving: Kunnes löydän sinut



Olen lukenut lähes kaikki John Irvingin kirjat. Tämän Kunnes löydän sinut ostin erään kirjakaupan kesäpokkaritarjouksesta: kolme kirjaa kympillä. Kirja kertoo filmitähdeksi päätyvän Jack Burnsin elämästä. Kirjan alussa, vuonna 1969, Jackin ikä on neljä ja puoli vuotta.

Irvingille tuttuja aiheita tulee vastaan. Lapselle tapahtuva onnettomuus, viehtymys vanhempiin naisiin, isot (kooltaan) tytöt ja naiset, väärin ymmärretyt sanat, sirkuskin mainitaan, ja Wien, sekä naisten ajelemattomat kainalokarvat (suomalaisella Hannelella!). Kun vähän ennen sivua 300 päästiin painimiseen, aloin odottaa karhua. Mutta ei, tällä kertaa kirjassa ei ole karhuja.

Kirjassa käydään Euroopassa kaksi kertaa. Matkareitillä on Tukholman ja Amsterdamin lisäksi Helsinki, jossa asutaan Tornissa ja syödään Salvessa.

Irvingiä on yleensä mukava lukea. Tarina kulkee ja tekstiä riittää. Kirjaa olisi voinut tiivistää, nyt siinä on 860 sivua ja ajoittain tyhjäkäyntiä. Irvingin lukeminen kannattaa aloittaa kirjoista Garpin maailma tai Kaikki isäni hotellit, mieluummin kuin tästä kirjasta.

John Irving: Kunnes löydän sinut
Tammi, Keltainen pokkari, 4. painos 2009. 860 s.