torstai 27. helmikuuta 2014

Venäjää valloitettu!

Osallistuin Jaanan haasteeseen Venäjää valloittamaan. Haaste on päättymässä, joten teen yhteenvedon lukemisistani. Luin neljä venäläistä kirjaa:
  1. Marina Tsvetajeva: Piru ja muita kertomuksia (kategoria: venäläiset naiskirjailijat)
  2. Ljudmila Ulitskaja: Naisten valheet (kategoria: venäläiset naiskirjailijat)
  3. Konstantin Paustovski: Valkoista kultaa (kategoria: venäläiset mieskirjailijat)
  4. Julian Semjonov: Kevään seitsemäntoista hetkeä (kategoria: venäläiset mieskirjailijat)
Koska olen lukenut paljon venäläisiä (mies)klassikoita, tarkoitukseni oli tutustua naiskirjailijoiden teoksiin ja nykykirjoihin. Aikomus ei oikein onnistunut kuten listauksestani näkyy. Luin vain kaksi naisten kirjoittamaa kirjaa ja vain yhden nykykirjan (Ulitskaja). Jotenkin päädyn aina lukemaan vanhempia kirjoja.

Kirjoista mieleenpainuvin oli Paustovskin Valkoista kultaa. Tsvetajevan novellikokoelman luin aivan sattumalta juuri ennen kuin Riikka Pelon Jokapäiväinen elämämme alkoi tulla tunnetuksi. Lukiessani en edes tiennyt, että Tsvetajeva on aiheena uudessa suomalaisessa romaanissa!

tiistai 25. helmikuuta 2014

M. J. McGrath: Jään muisti

”Oletko unohtanut, keitä olemme? Inuttigut. Olemme inuitteja. Elämme paikassa, joka on täynnä luita, henkiä, muistoja menneestä. Mikään ei kuole täällä, mikään ei hajoa, ei luut, ei muovi, ei muistot. Etenkään muistot. Elämme menneiden tarinoiden keskellä. Se on yksi lahjoistamme. Toisin kuin suurin osa maailmasta me emme voi paeta tarinoitamme, Derek.”
Jään muisti sijoittuu Kanadaan kuuluvalle arktiselle alueelle lähellä Grönlantia kaukana napapiirin pohjoispuolella. Siellä pakkanen voi nousta viiteenkymmeneen asteeseen. Miinus kaksikymmentä on mukava ulkoilusää ja sisälämpötila 16 astetta tuntuu melkein saunalta.

Alun lainaus on päähenkilö Edien puhetta poliisi Derekille. Edie on puoliksi inuitti, puoliksi valkoinen, ja ehkä siksi käyttäytyy välillä muista poikkeavasti ja on hieman ulkopuolinen. Kuitenkin hän tuntee olevansa inuitti. Ja on hänellä inuittien taipumus alkoholismiin. Tuota heikkoutta vastaan hän joutuu taistelemaan.

Edie on metsästäjä ja opettaja. Hän on rohkea nainen, joka ajaa niin koiravaljakolla kuin moottorikelkallakin ja selviää äkkiä nousevassa lumimyrskyssä. Edie osoittautuu oma-aloitteiseksi ja kekseliääksi selvittäessään kahden turistin murhia ja poikapuolensa oletetun itsemurhan syytä.

Jään muistissa parasta on juuri poikkeuksellinen tapahtumaympäristö. Dekkarijuonikin on aivan kelvollinen, vaikka Edie selvittää aika monta asiaa onnellisten sattumien kautta. Tässä kirjassa viittaukset ilmastonmuutoksen ja öljynporauksen arktiselle luonnolle  muodostamaan uhkaan eivät tunnu päälle liimatuilta.

Pieni huomautus suomennoksesta. Sivulla 15 sanotaan: ” oppikirjassa oli kerrottu täydellisen rakennuslumen olevan tiheydeltään 0,3-0,35 gm/cm3:n ja lujuudeltaan 150-200 gm/cm3:n välissä.” Gramman lyhenne on g eli pitäisi olla: tiheydeltään 0,3-0,35 g/cm3. Lujuudelle on lipsahtanut tiheyden yksikkö. Oikea yksikkö on pascal ja lukuarvojen perusteella tässä kilopascal, kPa. Siis: lujuudeltaan 150-200 kPa.

M. J. McGrath: Jään muisti
Like 2012, 391 s
Suomentanut Anu Nyyssönen
Englanninkielinen alkuteos White Heat 2011

keskiviikko 19. helmikuuta 2014

Peter von Bagh: Chaplin

Peter von Baghin kirja Chaplin ei ole elämäkerta, vaan kirja Chaplinin elokuvista. Von Bagh kirjoittaa Chaplinin lyhytelokuvista, ei tietenkään kaikista, mutta monista. Pitkät elokuvat käsitellään kaikki. Kirja on jaettu osiin tuotantoyhtiöiden mukaan eli alkaa Keystone-kaudesta ja päättyy United Artists -kuviin. Liitteenä on täydellinen filmografia.

Jos minulta kysytään, mistä elokuvasta pidän eniten (vältän puhumasta parhaasta elokuvasta), en osaa valita kahden elokuvan väliltä. Toinen on Ingmar Bergmanin Seitsemäs sinetti ja toinen Chaplinin NykyaikaOlen pitänyt von Baghin tavasta puhua elokuvista siitä asti, kun kuuntelin radiosta hänen upeaa sarjaansa Elämää suuremmat elokuvat. Siirsin ihastukseni hänen kirjoihinsa, joita minulla on muutama, muun muassa juuri Elämää suuremmat elokuvatVon Baghin kirjan Chaplinista halusin siis ehdottomasti lukea. Lukiessani kuulin korvissani von Baghin innostuneen äänen vyöryttävän ylisanoja. Tämä sanottuna positiivisessa mielessä.

Vaikka Chaplin ei ole elämäkerta, siinä löydetään joistakin elokuvista yhteyksiä Chaplinin yksityiselämään. Olen lukenut Chaplinin omaelämäkerran, joka on hyvä tausta, mutta tämän kirjan tiedotkin riittävät. Perusteellisemmin von Bagh yhdistää elokuvat maailman ja Yhdysvaltojen taloudelliseen ja henkiseen tilaan.

Lyhytelokuvia käsitellään parin kolmen sivun mittaisissa luvuissa ja sitä mukaa kuin elokuvat pitenevät, pitenevät myös tekstit. On aina antoisampaa lukea näkemistään elokuvista, mutta von Bagh kirjoittaa siten, että sain paljon irti myös elokuvista Nainen Pariisissa ja Hongkongin kreivitär. Nuo kaksi ovat ainoat Chaplinin pitkät elokuvat, joita en ole nähnyt. Elokuvien juonia ei tässä kirjassa ole selitetty tarkasti.

Meillä on kotona Chaplinin lyhytelokuvien dvd-boksi, jossa on melkein kaikki tässä kirjassa käsitellyt filmit. Katsoin niistä joitakin ennen kuin luin von Baghin kirjoituksen. Tavallisena elokuvan katsojana huomaan Chaplinin loistavan hahmon ja gägit, mutta en osaa analysoida tutkijan lailla. Vaikutus tulee tiedostamattomasti. Esimerkiksi elokuvasta The Tramp (Kulkuri) vuodelta 1915 von Bagh sanoo:
”Jacques Lourcelles muistuttaa, että Tramp on ensimmäinen elokuva, jossa voimme tunnistaa Chaplinin tunnetuimman hahmon kaikki ulottuvuudet: koomisuuden ja pateettisuuden, jotka välittyvät yhtä lailla hänen vaatetuksestaan kuin käytöksestään.”
Ja elokuvan lopusta, jossa kulkuri on kirjoittanut jäähyväiskirjeen saavuttamattomalle ihastukselleen:
”Hän kirjoittaa viestin selin katsojaan, mikä tuo kajoamattoman yksityisyyden tunteen. Syntyy fantastinen tutkielma tärkeästä aiheesta: kulkuri etsii sivullisuutensa sielua. Tuokio saavuttaa poeettisen maagisuuden asteen.”
Katsomiskokemus muuttui von Baghin tekstin lukemisen jälkeen. Hiukan kyllä ihmettelen, että kun Chaplin uransa alussa joutui tuottamaan lähes yhden lyhytelokuvan viikossa, niin ajattelikohan hän kaiken niin tarkasti ja hienosti kuin Peter von Bagh ja hänen siteeraamansa elokuvakriitikot sanovat. Sen tiesin ennestään, että pitkiä elokuviaan Chaplin työsti vuosikausia.

Sirkus on ainoa elokuva, josta von Bagh löytää negatiivista sanottavaa. Kaikkia muita hän ylistää. Minulla taas ainoa asia, jota tässä kirjassa arvostelen, oli siihen liitetty radio-ohjelmasta työstetty von Baghin ja Jouko Turkan Chaplinia koskeva keskustelu. Se oli minusta tarpeeton.

Myös Amman lukuhetkessä on Chaplinista innostunut kirjoitus.

Peter von Bagh: Chaplin
Like 2013, 496 s

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat

Tulppaanimurhissa liikutaan nykyajan Amsterdamissa ja Lontoossa ja 1600-luvun Alkmaarissa. Pääsin kirjaan hieman hitaasti sisälle, koska siinä hypittiin lyhyissä luvuissa 1600-luvun ja nykyajan välillä ja nykyajassa vielä eri henkilöiden välillä. Mutta kun tyyliin tottui ja ihmisten suhteet toisiinsa selvenivät, kirja alkoi vetää.

Kirjan nimi jo sanoo, mistä on kysymys. Murhia tapahtuu ja ne liittyvät tulppaaneihin. Pidin tästä hollantilaisesta aiheesta. Vaikka osaa henkilöistä ajaa rahan- tai kunnianhimo, niin taustalla ovat tulppaanit. Samalla lukija oppii, miksi juuri Hollannista on tullut tulppaanimaa ja miten kukkien sipuleilla keinoteltiin ennen samalla tavalla kuin nykyisin osakkeilla. Rembrandtin Tohtori Tulpin anatomian luentokin on saatu mukaan.

Dekkarin juonesta ei tietenkään voi tässä kertoa, mutta murhien selvittämiseen tarvitaan muun muassa historian professorin tietoja, antikvaaristen kirjojen arvioijan asiantuntemusta sekä Vigenère-salakirjoituksen avaamista.

1600-luvulta kulkee nykyaikaan tulppaanien lisäksi myös toinen, moraalinen juonne. Sen tiivistää ensimmäisenä murhatun miehen poika omalle pojalleen:
Anna minun kertoa. Kaikkien sukumme jäsenten on tiedettävä että isoisäsi surmattiin, koska hän oli sitä mieltä että mielen vapaus – joka meillä kaikilla on ja jota kukaan ei voi ottaa meiltä pois – täytyy saada muuttaa myös toiminnan vapaudeksi, ja että ihmisen on saatava ilmaista vapaat ajatuksensa. Jälkeläistemme täytyy aina ymmärtää, että vapaus on ihmisten arvokkainta omaisuutta.
Tulppaanimurhista on kirjoittanut mm. Leena Lumi. Hänen blogistaan sainkin vinkin tämän kirjan lukemiseen.

Daniëlle Hermans: Tulppaanimurhat
Bazar 2012, 332 s
Suomentanut Sanna van Leeuwen
Hollanninkielinen alkuteos Het tulpenvirus 2010

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Outo Toveri K teatterissa

Kävin katsomassa venäläisen Edvard Radzinskin uutuusnäytelmän Toveri K Helsingin kaupunginteatterissa. Otto Wille Kuusinen on kiinnostava historiallinen henkilö. Odotin näytelmältä jonkinlaista tulkintaa hänen luovimisestaan Stalinin lähipiirissä. Jos näytelmässä on joku muukin ajatus kuin ”minä en puhu mitään”, niin se hävisi ohjauksen syövereihin.

Näyttelijät on laitettu liikkumaan hitaasti ja kulmikkaasti. Välillä he ottavat teatraalisia asentoja (teatterissahan ollaan, mutta en keksinyt kuvaavampaakaan sanaa). Repliikit huu-de-taan hi-taas-ti. Repliikkien välissä on alleviivaavaa jylisevää musiikkia. Ainoastaan Kuusinen puhuu normaalilla äänenvoimakkuudella, mutta valitettavasti Asko Sarkola on roolissa tavattoman vaisu. Lisäksi hän takelteli välillä repliikeissään. Vappu Nalbantoglu Aino Kuusisena selvisi paremmin, mutta hänet oli ohjattu suorastaan kiljumaan. Näytelmää oli todella raskasta katsoa.

Kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomossa oli ehkä noin kolmasosa permantopaikoista täytetty. Parvi oli tyhjä. Näyttelijät kutsuttiin aplodeilla kumartamaan yhden kerran. Tätä näytelmää tuskin esitetään kauan.


lauantai 8. helmikuuta 2014

Hermann Hesse: Ystävykset

Ystävykset Hesse-museossa Calwissa
Ystävykset on kokoelma Hermann Hessen novelleja ja pitempiä kertomuksia. Suurin osa on Hessen varhaistuotantoa vuoden 1910 molemmin puolin, mutta joukossa on muutama myöhempikin kirjoitus. Kokoelman päättää Herra Claassen vuodelta 1936.

Ystävykset on kertomuksista pisin ja sen nimen valinta koko kirjalle on osuva, koska ystävyys on aiheena monessa novellissa. Hesse kirjoittaa miesten toveruudesta, jossa on omat lähenemisen ja etääntymisen kautensa. Samalla nämä ovat kasvukertomuksia. Nuoriin miehiin kohdistuu vanhempien odotuksia, joista pyristellään irti. Tulokset ovat joskus sopeutumista, joskus toisessa ääripäässä jopa rikollisuutta. Ja tietysti nuorukaiset etsivät elämälleen tarkoitusta ja päämäärää. Ystävyksissä vanhempi toveri sanoo päähenkilö Hansille:
”Päämäärä on rauha. Kenties olet vahva ja kylliksi taiteilija, niin että opit rakastamaan epätäydellisyyttäsi ja ammentamaan siitä elämää. Minä en sitä voi. Tai ehkä kerran vielä opit kokonaan uhraamaan ja antamaan pois itsesi, jolloin palaat minun tielleni, nimititpä sitä askeesiksi, Buddhaksi, Jeesukseksi, Tolstoiksi tai joksikin muuksi. Se tie on sinulle aina avoin.”
Otan esille vielä kaksi novellia. Hesse ei ole humoristi, mutta novellia Haihattelija lukiessani hymyilin monta kertaa, kun kirjailija kohdistaa ironiansa poikaan, joka kuvittelee syntyneensä runoilijaksi. Haihattelujen jälkeen poika päätyy isänsä kauppaliikkeeseen äidin tomerassa ohjauksessa. Lyhyt novelli Kääpiö poikkeaa muista, vaikka senkin aiheena on ystävyys. Tapahtumat on sijoitettu vanhaan Venetsiaan ja novelli voisi olla suoraan Decameronesta, yksi sen vakavista kertomuksista.

Novellit ovat hieman epätasaisia, eikä Hesseen tutustumista kannata aloittaa niistä. Tällaiselle Hessen ystävälle kuin minä, joka on lukenut lähes kaiken häneltä suomennetun, tämä kokoelma oli mukava lisä Hessen kirjailijakuvaan.

Hermann Hesse: Ystävykset
Kirjayhtymä 1982, 297 s
Suomentanut Kai Kaila
Päällys Hannu Väisänen
Saksankieliset kertomukset teoksessa Erzählungen I und II, Suhrkamp Verlag 1973

lauantai 1. helmikuuta 2014

Kuukauden nobelisti Yasunari Kawabata: Lumen maa

Sain Lumen maan joululahjaksi, mutta tulin lukeneeksi sen vasta nyt, sopivasti samaan aikaan, kun Etelä-Suomeenkin satoi lunta.

Yasunari Kawabata sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon ensimmäisenä japanilaisena vuonna 1968. Japanilaisia nobelisteja on vain kaksi, Kawabatan lisäksi Kenzaburō Ōe vuodelta 1994.

Lumen maata voi sanoa rakkauskertomukseksi. Rikas tokiolainen Shimamura käy vuoriston Lumen maassa tapaamassa geisha Komakoa. Pelkäksi rakkauskertomukseksi kutsuminen olisi kuitenkin yksinkertaistamista. Ehkä Shimamura pyrkii Lumen maassa käydessään puhdistautumaan, samalla tavalla kuin hän lähettää vuoristoon valkaistavaksi keräilemänsä arvokkaat chijimivaatteet. Chijimi on hampusta kudottua kangasta, jota kudottiin ennen vuoristossa. Sitä emme saa tietää, mistä Shimamura puhdistautuisi.

Sekään ei ole varmaa, onko Shimamura rakastunut Komakoon. Heidän taustallaan liikkuu arvoituksellinen kaunis Yuko, johon Shimamura tuntee vetoa. Komakon ja Yukon suhteessa on vihaa, mutta myös rakkautta. Syy niihin jää avoimeksi. Välillä Shimamura katsoo molempia naisia heijastusten ja peilikuvien kautta.
”Vielä talosta lähdettyäänkin Shimamura oli tuntevinaan otsallaan tuon katseen polton. Se oli yhtä kylmä kuin se kaukainen valo, jonka kuvaamaton kauneus oli vavahduttanut hänen sydäntään, kun se edellisenä iltana vuorilta tullen oli osunut tytön [Yukon] kasvoihin ja hetkeksi valaissut hänen silmäänsä. Tuo näky palasi Shimamuran mieleen ja samalla myös lumen täyttämä peili, jossa leijuivat Komakon punaiset posket.”
Lumen maa on pieni ja siro, tiivis ja kaunis ja hyvin japanilainen. Sen luontokuvaukset ovat huikaisevia, jäisen kylmiä tai hehkuvan punaisia. Pinnan alla on paljon näkymätöntä samoin kuin ainoassa aiemmin lukemassani Kawabatan teoksessa Vuoren jylyssä. Lumen maa on niitä kirjoja, joita lukemisen jälkeen miettii vielä kauan.

Kirjan kansikuva on harvinaisen kaunis, mutta valitettavasti keltainen Nobel-leima häiritsee siinä pahasti.

Lumen maasta on kirjoitettu aika monessa blogissa, varmaan johtuen vuoden 2012 uusintapainoksesta. Muista Kawabatan suomennoksista löysin seuraavat blogitekstit:
Tuhat kurkea, Oota, mä luen tän eka loppuun
Kioto, Jokken kirjanurkka
Vuoren jyly, Kirja-aitta (samassa tekstissä myös arvio Lumen maasta)

Yasunari Kawabata: Lumen maa
Tammi, Keltainen kirjasto 2012, 161 s (ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 1958)
Englannin- ja saksankielisten käännösten pohjalta suomentanut Yrjö Kivimies
Päällys Markko Taina, päällyksen valokuva Tohoku Color Agency/Getty Images
Japaninkielinen alkuteos Yukiguni 1947