maanantai 31. joulukuuta 2012

Vuoden 2012 kirjat paketissa

Kirjoittelen tähän muutamia tilastotietoja lukemisistani. Luin vuonna 2012 70 kirjaa. Niistä 19 oli dekkareita/trillereitä, 2 nuortenkirjoja ja 2 runokokoelmaa. Loput eli enemmistö voidaan sijoittaa otsikon 'kaunokirjallisuus' alle.

Ensiksi laskin, miten lukemani kirjat jakaantuivat nais- ja mieskirjailijoiden välille. Naisten kirjoittamia kirjoja oli 36 ja miesten 34. Edellisenä vuonna kirjat jakautuivat naisten ja miesten välille täsmälleen tasan. Kirjaa valitessani en kiinnitä mitään huomiota kirjailijan sukupuoleen ja näytän lukevan todella tasaisesti nais- ja mieskirjailijoiden teoksia. Tämä on ollut yllätys itsellenikin.

Seuraavassa taulukossa on lukemieni kirjojen julkaisuvuodet vuosikymmenittäin. Olen lukenut paljon 2000-luvun kirjallisuutta, mutta en aivan uusinta. Luin vain yhden vuonna 2012 ilmestyneen kirjan.


Kirjailijoiden kotimaiden mukaan luokittelu on seuraavassa kaaviossa.

Iso-Britannian, USA:n ja Saksan suuri osuus selittyy neljän kuukauden työskentelylläni Saksassa. Sinä aikana luin vain englanniksi ja saksaksi ja luen kirjat mieluiten alkukielellä, jos en lue suomeksi. Ryhmässä muut on yksi kirja 20 eri maasta.

Saksassa oleskeluni vuoksi luin 13 kirjaa englanniksi ja 7 saksaksi. Vaikka englanti on vahvin vieras kieleni, luen yleensä englanniksi aika vähän romaaneja, koska englanninkielisiltä alueilta suomennetaan paljon. Vuosi 2012 on ollut siinä mielessä poikkeus. Luin myös kaksi kirjaa ruotsiksi, mikä on normaali määrä.

Vuoden 2012 viisi suosituinta tekstiäni ovat olleet:

  1. Adichie: Purppuranpunainen hibiskus
  2. Edith Södergran: Kultaiset linnut
  3. Juice Leskinen: iltaisin, kun veneet tulevat kotiin
  4. John le Carré: Pappi lukkari talonpoika vakooja
  5. Leena Lehtolainen: Oikeuden jalopeura
Luen vain vähän runoja, joten on jännää, että molemmat viime vuonna lukemani ja postaamani runokokelmat ovat suosituimpien tekstieni listalla.


HAASTEET

Koska luen paljon eurooppalaista kirjallisuutta, tartuin Karoliinan haasteeseen Ikkunat auki Eurooppaan. En edes yrittänyt lukea kirjoja kaikista Euroopan maista, kirjasinpahan vain lukemani kirjat oikeaan kategoriaan. Luin 42 eurooppalaista kirjaa ja sain täyteen kategorian Länsi-Eurooppa ja kategorian Keski-Eurooppa melkein (vain Liechtenstein jäi puuttumaan).

Haasteeseen lukemani kirjat näkyvät toistaiseksi sivulla Haasteet. Teen myöhemmin oman sivun eurooppalaisille kirjoille, koska haluan jatkaa niiden kirjaamista. Ehkä saan luetuksi lisää kirjoja Itä- ja Etelä-Euroopasta.

Haasteeseen Underbara finlandssvenskar vid papper luin vaatimattomasti kaksi kirjaa: jo edellä mainitun Södergranin runokirjan ja Johan Bargumin Syyspurjehduksen.

lauantai 29. joulukuuta 2012

Tess Gerritsen: Eloonjäänyt


Eloonjäänyt löytyi yhdestä joulun lahjapaketista. Kirjan alku on julma, kun kerrotaan kolmesta lapsesta, joiden sijaisperheet murhataan. Lasten välinen yhteys on siinä, että heidän alkuperäinen perheensäkin on murhattu. He ovat jo toiseen kertaan ainoita eloonjääneitä. Lapset sijoitetaan turvaan erikoislaatuiseen koulukotiin Evensongiin, jossa sekä opettajat että oppilaat ovat menettäneet läheisiään väkivallan vuoksi. Evensong on goottilaiseen tyyliin rakennettu linna, joka toi minulle mieleen Tylypahkan, vaikka siellä ei harjoitettukaan taikoja. En päässyt irti Tylypahka-ajatuksesta koko kirjan aikana, mikä vähän häiritsi.

Lasten tapausta tutkivat etsivä Jane Rizzoli ja oikeuslääkäri Maura Isles, joka sattuu olemaan Evensongissa tapaamassa yhtä oppilasta (eli Juliania, joka on esiintynyt aiemmin  Jääkylmässä, jota en ole lukenut). Koko kirjan ajan annetaan ymmärtää, että taustalla on jotakin todella pahaa. Luotuihin odotuksiin nähden loppuratkaisu on laimea.

Eloonjääneestä voi sanoa kliseisesti, että se on sujuva ja ammattitaitoinen. Luen paljon jännityskirjoja, mutta pidän enemmän perinteisistä kuka-sen-teki -salapoliisikirjoista ja pohjoismaisista (tai pitäisikö sanoa ruotsalaisista) yhteiskunnallisista dekkareista. Gerritsenin kirja tuo mieleen tv:n poliisisarjan jakson. Eloonjääneen lukee muutamassa tunnissa, mutta sen luultavasti unohtaa pian. Unohtamisesta kertoo jotain, että en ollut edes varma, olinko lukenut Gerritseniltä mitään aiemmin, muistelin hämärästi, että ehkä jotakin. Kirjahyllystä löytyikin Luutarha, joululahja vuodelta 2008.

Yksi pieni huomautus käännöksestä: Sivulla 218 puhutaan angulaarisesta momentista. Englanniksi termi on angular momentum, mutta suomeksi liikemäärämomentti.

Leena Lumi on paneutunut tähänkin Gerritsenin kirjaan perusteellisemmin.

Tess Gerritsen: Eloonjäänyt
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Otava 2012, 347 s.
Englanninkielinen alkuteos Last to Die, 2012

torstai 27. joulukuuta 2012

Kathryn Stockett: Piiat


Lainasin tämän kirjan ystävältäni, koska halusin jouluksi jotakin helppolukuista, mutta ei kuitenkaan tyhjänpäiväistä. Kirjoitan lyhyesti, koska Piioista on kirjoitettu kovin monessa blogissa (googlaamalla löytyy).

Piiat kertoo mustien kotiapulaisten ja heidän valkoisten isäntäperheidensä suhteista 60-luvun Jacksonissa, Mississippissä. Kertojanääniä on kolme. Aibileen on kokenut, isäntiensä pikkulapsia rakastava kotiapulainen. Hän on menettänyt aikuisen poikansa työtapaturmassa muutama vuosi aiemmin. Minny on toinen kotiapulainen, suurperheen äiti, jonka juoppo aviomies on väkivaltainen. Hän on paha suustaan ja on siksi saanut potkut monesta perheestä. Skeeter on valkoinen. Hänellä on yliopistotutkinto, mutta ei aviomiestä. Hän haluaa toimittajaksi ja kirjailijaksi, mutta on jämähtänyt turhautuneena vanhempiensa puuvillaplantaasille.

Skeeter saa idean. Hän aikoo kirjoittaa kirjan, jossa kerrotaan, millaista on olla musta kotiapulainen. Ajatus on vaarallinen 60-luvun Mississippissä, jossa rotuerottelu on voimissaan ja jossa mustien kansalaisoikeustaistelu on käynnissä. Aibileen suostuu auttamaan Skeeteriä kirjoittamisessa. Minnyn jälkeen joukko muita kotiapulaisia antaa kertomuksensa heidän käyttöönsä.

Jälkisanoissaan Stockett korostaa, että kirja on fiktiota. Hän kuitenkin viittaa moneen todelliseen henkilöön ja tapahtumaan, esimerkiksi Rosa Parksiin ja Mississippin yliopiston ensimmäiseen mustaan opiskelijaan. Minun ikäisestäni lukijasta tapahtumat eivät edes tunnu kaukaisilta, vaikka olinkin 60-luvun alussa niin pieni, etten tiennyt mitään Yhdysvaltojen levottomuuksista. Kehitystä on onneksi tapahtunut, kuten Skeeter aavistelee kuullessaan autoradiosta ensimmäistä kertaa Bob Dylanin laulavan.
”Se on parasta mitä olen koskaan kuullut. 
…you’ll sink like a stone 
For the times they are a’changin’. 
Metallinen ääni kertoo minulle että laulajan nimi on Bob Dylan, mutta kun seuraava kappale alkaa, signaali haipuu. Nojaan taaksepäin istuimellani ja tuijotan kaupan tummia ikkunoita. Tunnen selittämättömän helpotuksen aallon. Aivan kuin olisin juuri saanut viestin tulevaisuudesta.”

Piiat on niitä kirjoja, jonka lukee nopeasti, koska haluaa tietää, miten Aibileenille, Skeeterille ja Minnylle käy. Se on hyvä esimerkki viihdyttävästä kirjasta, jonka merkitystä nostaa taustalla oleva vakava yhteiskunnallinen ongelma.

Kathryn Stockett: Piiat
Suomentanut Laura Beck
WSOY Pokkari 2011, 604 s. Ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 2010.
Englanninkielinen alkuteos The Help, 2009

sunnuntai 23. joulukuuta 2012

Christa Wolf: Erään naisen elämä


Kirjan nimi on saksaksi Nachdenken über Christa T. (pohdintoja Christa T:stä). Christa T. on saman ikäinen kuin Christa Wolf ja hän on opiskellut samaa alaa samassa yliopistossa. Ajattelin tietysti, että Wolf kirjoittaa itsestään, vaikka Christa T. kuolee alle 40-vuotiaana. Netistä etsimällä selvisi kuitenkin, että Christa T. on todellinen henkilö, Wolfin koulukaveri ja ystävä. Uskon silti, että Wolf kirjoittaa samalla itsestään. Kirjan aiheena on itsensä etsiminen.
”Olipa se omituista tai ei – niinä vuosina hän ryhtyi kirjoittamaan. Kuinka niin omituista? Eikö jokainen hetki ole yhtä hyvä tai yhtä huono yritykselle etsiä itseään itsestään ja itsensä ulkopuolelta.”
Kuten edellisestä lainauksesta näkyy, Wolf kirjoittaa myös kirjoittamisesta.

Wolfin teksti on hyvin tiivistä. Parissasadassa sivussa on Christa T:n koulu- ja opiskeluaika, avioliitto, lapset ja kuolema. Historia vilahtaa lähes sivulauseissa, mutta tärkeänä: kouluaika ja Hitler, kaoottiset sotavuodet, idealistinen paratiisin rakentaminen, Unkarin kansannousu.

Erään naisen elämä on tyyliltään hieman samanlainen kuin aiemmin tänä vuonna lukemani Unter den Linden. Nyt minulle selvisi, miksi Unter den Lindeniä oli vaikea lukea saksaksi. Wolf kirjoittaa niin, että suomeksikin lukeminen vaatii suurta keskittymistä. Kaikki lauseet tuntuvat merkityksellisiltä. Palaan Erään naisen elämän äärelle varmasti joskus myöhemmin.

Näin vanhan kirjan ostin tietysti antikvariaatista. Lukiessani löysin nelilehtisen apilan, jonka joku oli kuivannut kirjan lehtien väliin. Siitä johtuu juttuun liittämäni kuva.

Christa Wolf: Erään naisen elämä
Suomentanut Keijo Kylävaara
Kirjayhtymä 1970, 212 s
Saksankielinen alkuteos Nachdenken über Christa T., 1968

sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Karin Alvtegen: En sannolik historia


Tätä kirjaa lukiessani ajattelin, miten ennakko-odotukset vaikuttavat lukukokemukseen. Havahduin kirjan puolivälissä huomaamaan, että en luekaan psykologista jännitystä, vaan tavallista ihmissuhderomaania. Koska kirjoittaja on Karin Alvtegen, jolta olen aiemmin lukenut kaksi psykologista dekkaria, oletin, että En sannolik historia kuuluu samaan genreen. Ja sitten kirjassa ei ollutkaan oudon tuntuisia henkilöhahmoja, eikä jännityskirjamaista tunnelmaa. Piti muuttaa suhtautumista kirjaan.

Päähenkilöinä on kaksi yli 40-vuotiasta ihmistä, joiden elämässä on tapahtunut muutos. Helena on jäänyt tyttärensä kanssa pitämään pientä hotellia maaseudulla, kun hänen miehensä on muuttanut takaisin Tukholmaan toisen naisen kanssa. Anders on jättänyt vapaaehtoisesti menestyksekkään liikemiesuransa. Hän päätyy Helenan hotelliin, jonka ympärillä tapahtumat pyörivät muutaman päivän ajan. Eräänlaisena katalysaattorina toimii salaperäinen, metsämökissä kissansa kanssa asuva vanha Verner.

Helena on eksyksissä omassa elämässään, eikä Anderskaan ole tyytyväinen kaikesta rikkaudestaan huolimatta.
”Känslan av att allt var meningslöst hade övergått i svartaste tröstlöshet. En ren fysisk smärta då ingen lösning fanns. Tid hade slösats i väntan på något som aldrig skulle komma. Han orkade inte trampa vatten längre, allt var ett lönlöst försök att dra ut på tid han ändå inte ville ha.”
En sannolik historia käsittelee ankeita lapsuuden kokemuksia, avioeroa, ennakkoluuloja, itsensä löytämistä. Kaiken kaikkiaan kirjassa on kysymys siitä, uskaltaako ihminen muuttaa maailmansa odotustensa mukaiseksi. Loppu on niin positiivinen ja sovitteleva, että se hieman yllättää lukijan.

Karin Alvtegen: En sannolik historia
Brombergs 2010, 320 s

lauantai 8. joulukuuta 2012

Kide-haaste


Löysin tämän novellihaasteen Sinisen linnan kirjastosta ja innostuin heti. Haaste on lähtöisin J. S. Meresmaan blogista Esikoiskirjailijan vuosi. Ensiksi ohjeistus:

1. Luettele ainakin viisi novellia, jotka ovat kolahtaneet tai jääneet muuten mieleen. Kerro miksi, jos mahdollista.
2. Aseta itsellesi vuodeksi novellilukutavoite.
3. Kopioi blogiisi Kide-kuva ja aseta kuvatekstiksi novellien lukutavoitteesi sekä eteneminen esimerkiksi näin: 3/10. (Eli kolme luettu, kymmenen tavoitteena.)
4. Bloggaa lukemistasi novelleista ja kirjoita niistä arvio. Arvio saa olla minkä pituinen tahansa. Kide-kuvaa voi käyttää myös tässä yhteydessä, jos haluaa.
5. Haasta tuttaviasi lukemaan novelleja.

Tämä viiden kohdan ohjeistus on neuvoa-antava, ei pakollinen. Käytän novelli-sanaa, mutta joskus kertomuksen ja novellin raja voi olla häilyvä. Minusta mikä tahansa lyhyt teksti käy, mitään novellin kaavaa ei tarvitse alkaa etsiä voidakseen osallistua.

Minulle tuli heti mieleen viisi novellia, jotka luettelen tässä satunnaisessa järjestyksessä.
  1. Luigi Pirandello: Ahdas frakki. Hieno esimerkki Pirandellon klassisista novelleista. Ahdas frakki ja muita novelleja, Like 2009.
  2. Anton Tšehov: Nainen ja sylikoira. Tämän rakkauskertomuksen loppua en ole voinut unohtaa. Mestarinovelleja II, Otava 1975.
  3. Sigrid Undset: Puoli tusinaa nenäliinoja. Kipeä, kipeä lapsikuvaus. Maailmankirjallisuuden mestarinovelleja, WSOY 1969.
  4. Fedor Dostojevski: Valkeat yöt. Huumaava kertomus Pietarin valkeista öistä dostojevskiläiseen tyyliin. Valkeat yöt, Karisto 1981.
  5. Rabindranath Tagore: Ahnaat paadet. Mystinen tarina Intiasta. Ahnaat paadet ynnä muita kertomuksia, Otava 1923.
Listasta näkyvät lukumieltymykseni. Siinä on kolme nobelistia ja kaksi venäläistä klassikkoa. Lisäksi novellit ovat vanhoja eli 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta. Olen toki lukenut uudempiakin novelleja, mutta ne eivät nouse näiden vanhojen tasolle.

Pidän novellilukutavoitteeni kohtuullisena. Yritän lukea vuoden aikana kuusi novellia, siis yhden joka toinen kuukausi. Pitäisi ehkä etsiä luettavaksi vähän uudempia novelleja.

Matkin Sinisen linnan Mariaa sikäli, että en itse haasta ketään, mutta toivon mahdollisimman monen tarttuvan novelleihin.



torstai 6. joulukuuta 2012

Anita Brookner: Katsokaa minua


Katsokaa minua on kirja nuoresta Francesista, joka kokee olevansa elämässä sivullinen. Hän viettää hiljaista elämää vanhempiensa kuoltua ja tarkkailee muita ihmisiä. Frances kirjoittaa. Kaksi hänen novelliaan on jo julkaistu arvovaltaisissa aikakauslehdissä. Francesin elämä on taloudellisesti turvattua isältä saadun perinnön vuoksi. Hän on töissä erikoisessa lääketieteellisessä käsikirjastossa, jossa hän vastaa kuvallisesta arkistosta. Kirjasto on erikoistunut uniin ja mielisairauksiin ja kerää kuvia alaan liittyvistä taideteoksista.

Francesin yksinäinen elämä muuttuu, kun hän tutustuu kirjastossa tutkijana työskentelevään lääkäriin Nickiin ja tämän vaimoon Alixiin. He ovat Francesiin verrattuna ylivoimaisia ihmisiä.
”[- -] olen huomannut, että erittäin komeat miehet ja erittäin kauniit naiset pitävät muita ihmisiä vallassaan tavalla, jota heillä itsellään ei ole tarvetta, eikä edes aikaa, analysoida. Nickin kaltaiset ihmiset vetävät puoleensa ihailijoita, kannattajia ja seuraajia. He vetävät puoleensa myös sellaisia ihmisiä kuin minä: havainnoitsijoita.”
Lukija huomaa heti, että Nick ja varsinkin Alix ovat julmia. He pitävät Francesia ystävänään sen aikaa, kun hänestä on heille huvia. Osittain Frances tiedostaa tilanteen, mutta on kuitenkin hurmaantunut. Hän jättää jopa kirjoittamisen. Kirjan nimilause ”Katsokaa minua” tuntuu lopulta hätähuudolta: Franceskin on olemassa.

Brooknerin kirjoissa ei yleensäkään tapahdu paljon, ja tässä kirjassa tapahtuu tavallistakin vähemmän. Kirja kuvaa Francesin ajatuksia ja mielenliikkeitä, ja siitä jää lukijalle aika alakuloinen olo.

Anita Brooknerin kirjoja suomennettiin useita hänen saatuaan Booker-palkinnon romaanista Rantahotelli vuonna 1984. Katsokaa minua on ilmestynyt 1983, suomeksi 1991. Muita suomennettuja ovat Lähtö elämään, Perhe ja ystävät, Säädytön liitto, Hyvää seuraa, Naisten mies, Yhteiset hetket ja Päivät Pariisissa. Linkit ovat omiin arvioihini. Brookner on kirjoittanut ahkerasti. Wikipedian mukaan viimeisin romaani Strangers on ilmestynyt 2009, mutta Päivät Pariisissa vuodelta 1995 on viimeisin suomennos.

Anita Brookner: Katsokaa minua
Suomentanut Juhani Lindholm
Otavan kirjasto 1991, 207 s
Englanninkielinen alkuteos Look at Me, 1983

lauantai 1. joulukuuta 2012

Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär


Helsingin kirjamessujen tämän vuoden teemamaa oli Unkari. Unkari oli hyvä valinta, sillä sen kirjallisuus ei ole Suomessa kovin tunnettua. Teeman yllyttämänä ostin Vilmos Csaplárin Hitlerin tyttären, joka vaikutti etukäteen mielenkiintoiselta.

Kirja oli kuitenkin pettymys. Luin sitä kauan, enkä päässyt siihen kunnolla sisälle. Kirjassa on valtavan paljon henkilöitä, joita tulee ja menee, eikä kukaan, ei edes nimihenkilö eli Hitlerin tytär ole päähenkilö. Kirjan aikajänne on pitkä, ensimmäisestä maailmansodasta vuoden 1956 yli. Henkilöiden sukulaisuus- ja muita suhteita oli vaikea pitää mielessä.

Kirjassa on kolme osaa, joista ensimmäinen on sekava. Hitlerin tyttären alulle pano kyllä kuvataan, mutta varsinaisesti kertomus liikkuu muissa asioissa kuin Hitlerissä ja hänen sattumalta tapaamassaan juutalaistyttö Fannissa. Keskimmäinen osa kertoo toisen maailmansodan loppuhetkistä, kun saksalaiset vielä miehittävät Unkaria ja Budapestin juutalaiset yrittävät neuvotella ja ostaa itselleen pelastuksen keskitysleireiltä. Siinä osassa on periaatteessa liikuttavia ja hätkähdyttäviä tapahtumia, mutta kirjan henkilöt jäävät niin etäisiksi, ettei tunnevaikutusta synnykään. Kolmannessa osassa kuvataan vuoden 1956 kansannousua. Aika hurjia kohtauksia on siinäkin.

Tekstinäytteeksi otan katkelman, jossa jonkin aikaa esillä oleva nuori poika Robi esitellään lukijalle.
”Vaikka Robi Kövecses oli juuri käynyt läpi initiaatioriitin, hän oli yhä lapsi, ja senikäiset poikalapset, niin kuin tytötkin, ovat kuin enkeleitä. Niinpä voidaan sanoa, että enkeli katseli, kuinka nuoliristiläiset ajoivat keltaisella tähdellä merkittyjä ihmisiä Pestin katuja pitkin. Enkelin ei tarvitse pitää keltaista tähteä, eikä sellainen koristanut Robinkaan rintaa. Enkeli ei saa pelätä, eikä olla vihainen; Robi käveli ilmeenkään värähtämättä kulkueen rinnalla.”
Olen lukenut aiemmin kahden muun unkarilaisen kirjailijan teoksia eli nobelisti Imre Kertészin kaksi kirjaa ja Péter Nádasin kirjan Erään sukuromaanin loppu. Näistä lukemistani suosittelen ehdottomasti Kertészin keskitysleirikuvausta Kohtalottomuus.

Hitlerin tyttärestä on juuri sattunut ilmestymään pari muutakin blogitekstiä eli Mari A:n hyvin samansuuntainen arvio kuin omani ja Lauran hieman positiivisempi kirjoitus.

Vilmos Csaplár: Hitlerin tytär
Suomentanut Outi Hassi
WSOY 2012, 336 s
Unkarinkielinen alkuteos Hitler lánya, 2009

tiistai 27. marraskuuta 2012

Alan Bennett: Epätavallinen lukija


Epätavallinen lukija on pieni mukava kirja. Sen lukee nopeasti. Minulla on kesken yksi tuskallisen hitaasti etenevä teos, josta lepäsin hetken Epätavallisen lukijan parissa.

Epätavallinen lukija on Iso-Britannian kuningatar, joka alkaa lukea satunnaisen kirjastoautossa käynnin seurauksena. Kuningattaren lukuharrastus kiihtyy ja kehittyy.
 ”On totta, että aluksi hän luki hieman epävarmana ja vavisten. Jo kirjojen loputon määrä oli lannistaa hänet eikä hänellä ollut aavistustakaan miten edetä. Hänen lukemisessaan ei ollut lainkaan järjestelmällisyyttä, kun yksi kirja johti toiseen, ja usein hänellä oli kaksi tai kolme kirjaa samanaikaisesti kesken. Seuraavaan vaiheeseen siirryttyään hän oli alkanut tehdä muistiinpanoja, minkä jälkeen hän luki aina kynä kädessä. Hän ei kuitenkaan laatinut mitään yhteenvetoa lukemastaan vaan yksinkertaisesti kirjoitti muistiin kohtia, jotka olivat tehneet häneen vaikutuksen. Vasta noin vuoden lukemisen ja muistiinpanojen tekemisen jälkeen hän uskaltautui varovasti kirjaamaan paperille joitain satunnaisia omia ajatuksia." 
Vaikuttaa vähän kirjabloggaajan kehitykseltä, mutta bloggaamaan kuningatar ei sentään ryhdy. Kirjoittaminen johtaa toisenlaiseen päätökseen.

Kuningattaren lähipiiri ei hyväksy uutta harrastusta. Varsinkin uusiseelantilainen yksityissihteeri Sir Kevin yrittää estää kuningatarta lukemasta, joskus jopa kieroin menetelmin. Kirjan huumori perustuu lempeään piikittelyyn, jonka kohteena ovat muun muassa Sir Kevin ja muu hoviväki sekä kirjallisesti sivistymättömät nykypoliitikot.

Epätavallisessa lukijassa mainitaan joukko tuttuja kirjailijoita, kuten Henry James, Dylan Thomas ja Anita Brookner, mutta myös runsaasti ainakin minulle tuntemattomia brittikirjailijoita, esimerkiksi Ivy Compton-Burnett, John Cowper Powys ja Rose Tremain. Piti tietysti googlettaa, millaisista kirjailijoista on kysymys, joten tavallisenkin lukijan tiedot lisääntyivät.

Alan Bennett: Epätavallinen lukija
Suomentanut Heikki Salojärvi
Basam Books 2008, 115 s.
Englanninkielinen alkuteos The Uncommon Reader, 2007

torstai 22. marraskuuta 2012

Mysteerio Buffo KOMissa

Kuva: Pete Aarre-Ahtio

Erkki Saarela on esittänyt tänä syksynä Mysteerio Buffoa KOM-teatterissa kolme kertaa. Näin hän juhli nelikymmenvuotiasta uraansa ja kolmeakymmentä Mysteerio Buffon vuotta. Kävin katsomassa esityksistä viimeisen keskiviikkona 21. marraskuuta.

Mysteerio Buffo on monologinäytelmä, joka koostuu neljästä Dario Fon tekstistä muokatusta tarinasta. Dario Fon tekstit puolestaan perustuvat keskiaikaisiin italialaisiin kiertävien teattereiden näytelmiin. Neljä tarinaa ovat Kaanaan häät, Ilveilijän synty, Lasaruksen kuolleista herääminen ja Bonifacius VIII. Komediallisissa tarinoissa pilkataan päättäjiä ja varsinkin katolista kirkkoa, kuten niiden nimistä voi päätellä. Ilveilijän synty on traagisin ja juuri sen Saarela esittää narrin punainen nenä kasvoillaan. Ilveilijän synnyssä köyhä maalainen menettää tilansa, vaimonsa ja lapsensa isännän vaatimusten ja tekojen vuoksi. Jeesuksen kehotuksesta hän ryhtyy ilveilijäksi, joka voi kielellään puhkaista isännät.

Erkki Saarelaa en ryhdy tässä arvioimaan. Esityksen tason kertoo sen kolmekymmentä vuotta. Saarelan Mysteerio Buffo jää suomalaisen teatterin historiaan.

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

John Irving: Vapauttakaa karhut!


”Makasimme selällämme, aurinko lämmitti mahaa, ja mehiläiset surisivat ympärillä; omenapuutarhasta ei nähnyt tietä, vain puiden latvoja alleviivaavan sillankaiteen, vihreälaikkuiset kukkatertut ja nuput. Tämä on hyvä maailma, minä ajattelin. Mehiläiset tekevät hunajaa mehiläistarhurille ja moninkertaistavat omenanviljelijän sadon, eikä kukaan joudu kärsimään.”
Tunnelma on noin leppoisa kirjan alussa, kun ystävykset Siggy ja Graff lähtevät moottoripyörällään ajelemaan Itävallan maaseudulle. Kohta kuitenkin alkavat irvingmäiset tapahtumat.

Kirjassa on kolme osaa. Kahdessa kertojana on Graff. Keskimmäisessä lomittuvat Siggyn suvun historia toisen maailmansodan ajalta ja hänen suunnitelmansa Wienin eläintarhan eläinten vapauttamiseksi. Itävalta ja eläintarha vertautuvat. Ja jos lukija ei sattuisi tuota huomaamaan, Irving laittaa Graffin sanomaan sen:
”Ja loihan Siggy joitakin hämäriä yhteyksiä oman kamalan menneisyytensä ja eläintarhaiskusuunnitelmansa välille; vaikken minä kylläkään tajua kaikkea siinä piilevää logiikkaa.”
Minulle oli yllätys Itävallan ja Jugoslavian sodanaikaisen historian osuus kirjassa, mutta tässä täytyy muistaa, että Vapauttakaa karhut! on ilmestynyt vuonna 1968. Yli neljäkymmentä vuotta sitten.

Vapauttakaaa karhut! on Irvingin esikoisteos, mutta siinä on paljon samaa kuin hänen myöhemmissä kirjoissaan. Karhut ovat jo kirjan nimessä. Tapahtumapaikkana on Itävalta, lukuun ottamatta pientä hyppäystä Sloveniaan. Sittemmin Irvingin kirjoissa on vain käyty Wienissä. Irvingille tyypillinen mielikuvituksellinen liikenneonnettomuuskin on mukana. Kirjassa on paljon absurdia komiikkaa, jonka pohjalla on kipeyttä. Huikein esimerkki on Siggyn äidin poikaystävän sekoilu Itävallan kotkaksi pukeutuneena päivänä, jolloin Hitler päättää vallata Itävallan.

John Irvingin lukijat pitänevät tästäkin hänen kirjastaan; minä ainakin pidin.

Kirjassa on kääntäjä Kristiina Rikmanin jälkisanat. Suomennos on oivallinen, vaikka sivulla 212 puhutaankin moottoripyörän painovoimakeskuksesta. Englannin ’center of gravity’ on suomeksi painopiste.

John Irving: Vapauttakaa karhut!
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammen Keltainen kirjasto 2012. 405 s.
Englanninkielinen alkuteos Setting Free the Bears, 1968

lauantai 10. marraskuuta 2012

Sofi Oksanen: Baby Jane


Minä en pitänyt tästä kirjasta. Olen lukenut Puhdistuksen, joka oli minusta hieno, ja Stalinin lehmät, joka oli myös OK, joistakin rönsyistä huolimatta. Mutta Baby Jane… Aiheena on rakkaustarina, jossa toinen rakastavainen on masentunut ja toinen on masentunut ja paniikkihäiriöinen. Pohdin, enkö pitänyt kirjasta sen aiheen vuoksi, mutta ei, aihe sinänsä ei ole syy. Se on vain vaikea: miten pitää yllä lukijan mielenkiinto. Minä ainakin kyllästyin jankkaamiseen, ryyppäämiseen ja pikkuhousubisneksiin hyvin pian ja menetin kiinnostukseni henkilöiden kohtaloihin. Kirja on kuitenkin nopealukuinen ja luin sen loppuun parilla istumalla. Aion myös lukea Oksasen kirjoja jatkossa, mutta toivon hänen pysyttelevän Suomen ja Viron lähihistorian linjoilla.

Edellä kirjoittamani jälkeen valitsen otteen kohdasta, josta pidin. Kirjan alussa minäkertoja kuvailee kauniisti rakastettunsa ääntä.
”Sen kuunteleminen tuntui siltä kuin laskisi päänsä tyynylle, joka on täytetty ruusun ja liljojen terälehdillä. Hänen äänensä kuulosti samalta kuin kardemumma tuoksui. Ja kaneli. Mustarastas, jonka kurkku oli tehty kanelista ja kardemummasta."
Sofi Oksanen: Baby Jane
Silberfeldt 2011. 220 s. Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2005.

maanantai 5. marraskuuta 2012

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat


Alku ja muut ajat kertoo Alku-nimisestä kylästä, joka edustaa koko Puolaa. ”Länsirajan vaarana on ylpeyteen lankeaminen.” Itärajalla taas ” vaarana on typeryys, joka juontuu viisastelunhalusta.” Alun tapahtumia seurataan vuodesta 1914 lähelle mullistuksia, jotka kaatoivat Puolan sosialistisen hallinnon.

Kirjan rakenne on erikoinen. Lyhyet luvut on kaikki otsikoitu samalla tavalla: Genowefan aika, Misian aika, Tähkän aika, Linnanherra Popielskin aika, tai Pelin aika, Lehmusten aika, Neljällä jaollisten asioiden aika, ja niin edelleen.

Jonkinlaisena tarinan keskuksena on Genowefan ja hänen miehensä Mihałin mylly ja heidän sukunsa, johon muut henkilöt liittyvät kiinteämmin tai löyhemmin. Vaikka seurataan Puolan historiaa, niin mistään realistisesta kerronnasta ei ole kysymys. Kirja on täynnä mystiikkaa. Kylähuora Tähkästä tulee näkijä. Linnanherra Popielski pelaa yhden hengen luomispeliä. Näkki Pluszcz on jäänyt lampeen sielun kadotettua kartan tiestä hengen maailmaan.

Alku ja muut ajat käsittelee suuria asioita, luomista ja Jumalaa, ja tietysti aikaa, ihmisten ja eläinten olemusta ja jopa esineiden olemusta. Seuraavassa on ote luvusta Misian kahvimyllyn aika.
”Esineet ovat olioita toisesta todellisuudesta, jossa ei ole aikaa eikä liikettä. Esineistä näkyy vain pinta. Kunkin aineellisen objektin tarkoitus ja mieli määrittyvät kuitenkin sen kautta, mikä on piilossa, jossain muualla. Näin on myös kahvimyllyn kohdalla.
Kahvimylly on materian kappale, johon on puhallettu jauhamisen idea.”
Alku ja muut ajat on varmasti hieno kirja, mutta ei sellainen, jollaisia haluaisin lukea jatkuvasti. Olga Tokarczuk on ollut korkealla Nobel-veikkauksissa, enkä yhtään ihmettelisi, jos tämäntyyppinen kirjallisuus palkittaisiin.

Olga Tokarczuk: Alku ja muut ajat
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Otavan kirjasto 2007. 266 s.
Puolankielinen alkuteos Prawiek i inne Czasy, 2000

torstai 1. marraskuuta 2012

L. M. Montgomery: Sininen linna


Sininen Linna on kirja, jota en osaa arvioida normaalisti. Luin sen lapsena vain kerran, mutta sen on kirjoittanut rakkaiden Runotyttö- ja Anna-kirjojen tekijä. Lukukokemus oli nostalginen. Varoitus: teksti sisältää juonipaljastuksia, täysin tapojeni vastaisesti.

Valancyn elämä on ollut ankeaa. 29-vuotiaana hän on toivottomaksi tapaukseksi leimattu vanhapiika. Ankara äiti säätelee hänen elämäänsä. Valancy ei saa edes lukea romaaneja! Ainoastaan John Fosterin luontokirjat ovat hyväksyttyjä. (Montgomeryn omat luontokuvaukset ovat kirjassa suuressa osassa.) Valancy on pelännyt koko ikänsä. Hän on pelännyt kaikkea mahdollista, äitinsä ja sukulaistensa loukkaamisesta alkaen. Hänen ainoa ilonsa on kuvitelmien sininen linna, johon hän pakenee surkeuttaan.

Muutos tapahtuu, kun lääkäri toteaa Valancyn sydänvaivat parantumattomiksi ja antaa hänelle korkeintaan vuoden elinaikaa. Valancy miettii entistä elämäänsä ja sen nöyryytyksiä ja päättää alkaa elää. Ensimmäiseksi hän lopettaa pelkäämisen. Vuoden aikana Valancy itse muuttuu ja hänen elämänsä mullistuu.

Sininen linna on Tuhkimo-satu. Koska kirja on tarkoitettu aikuisille, pahan äitipuolen sijasta siinä on äiti, jota Valancy ei rakasta. Ilkeiden sisarpuolten tilalla on serkkuja. Hyviä haltijoita saavat esittää miehet eli potilaansa sekoittava lääkäri ja eräänlainen kylähullu Karjuva Abel. Lopussa Valancy saa tietysti prinssin, joka esiintyi valepuvussa. Tarinan lopun kiemurat ovat täysin epäuskottavia, mutta juuri sellaisia kuin tällaisessa aikuisten sadussa pitääkin olla.

Seuraavassa tekstikatkelmassa Valancy löytää kuvitelmiensa sinisen linnan tilalle oikean linnan.
Valancy katsoi – ja katsoi – ja katsoi vielä kerran. Järvellä oli läpinäkyvää, sinipunertavaa sumua, joka verhosi saaren. Sen läpi häämöttivät tummien tornien tavoin ne kaksi valtavan isoa mäntyä, jotka ikään kuin tarttuivat toisiinsa kiinni Barneyn majan yläpuolella. Niiden takana oli taivas, joka oli vieläkin ruusunvärinen illan kajastuksessa, ja kalpea uusikuu. 
Valancy värisi kuin puu, jota tuuli äkkiä liikuttaa. Hänen sieluunsa näytti tulvehtivan jotakin.
                      ”Sininen linnani!” hän sanoi. ”Voi, se on sininen linnani!”


L. M. Montgomery: Sininen linna
Suomentanut A. J. Salonen
Uusi kirjakerho 1973. 280 s.
Englanninkielinen alkuteos The Blue Castle, 1926