Kirjallisessa sivistyksessäni oli aukko: en ollut lukenut Edith Södergranin runoja. Vaikka en ole mikään runojen lukija, niin tuo tuntui minusta usein nololta. Asia oli kaiken lisäksi helppo korjata, koska omassa kirjahyllyssäni on Kultaiset linnut. Sain kirjan lahjaksi muutama vuosi sitten, mutta en tullut lukeneeksi. Nyt luin runoja pikku hiljaa. Tarkoitukseni oli mietiskellä niitä, eikä vain lukea läpi.
Edith Södergranin runokokoelmia on viisi kappaletta. Ne ovat ilmestyneet vuosina 1916-1925. Kirjaan Kultaiset linnut on koottu runoja kaikista viidestä kokoelmasta. Runot eivät ole aikajärjestyksessä, vaan ne on ryhmitelty teemoittain. Kustantajan jälkisanojen mukaan tarkoitus on "antaa runojen puhua omalla äänellään".
Södergranin modernistisia runoja on tutkittu paljon ja niistä on kirjoitettu paljon. En edes yritä tulkita tai analysoida niitä. Kirjoitan tähän vain kahdesta asiasta, joihin kiinnitin huomiota. Runoissa on paljon luontosymboliikkaa. Niissä on puita, metsää, rantaa, sadetta. Odotin jotakin enemmän Tulenkantajat-tyyppistä (minun väärinkäsitykseni). Kuoleman läheisyys on runoissa vahvasti läsnä, ei tietenkään kaikissa, mutta monissa. "Kuolevana heitän kerran seppelen kiharoiltani ikuiseen tyhjyyteesi." Jonkinlainen katkeruus näkyy myös silloin tällöin.
Södergranin runot ovat hienoja, mutta ne eivät koskettaneet minua aivan samalla tavalla kuin suosikkieni runot (Szymborska, Hesse, Neruda). Erokselle oli runo, jonka ääreen pysähdyin pisimpään. Seuraavassa muutama säe runon keskeltä.
EROKSELLE...Kun tyttölapset kasvavat,suljetaan heidät erilleen valostaja heitetään pimeään holviin.Eikö minun sieluni harhaillut niinkuin onnellinen tähti,ennenkuin se vedettiin sinun punaiseen piiriisi?...
Edith Södergran: Kultaiset linnut
Suomentanut Uuno Kailas
Karisto, 5. painos 2005. 126 s.
