Taru Kumara-Moisio: Taniwha

 

Taniwhat ovat maorien mytologiaan kuuluvia suuria yliluonnollisia hahmoja, jotka asuvat syvissä vesissä. Niillä on erilaisia esiintymismuotoja, ja ne voivat olla ihmisten suojelijoita tai vaarallisia hirviöitä.

”Ellan piirustuksissa peto möyrästää keltasilmäisenä ja violettisuomuisena. Taniwhoja voi olla monenlaisia, mutta tällaiselta näyttää juuri Ellaa vainoava Taniwha.”

Kymmenvuotias Ella joutuu olemaan vuoden Uudessa-Seelannissa isänsä työn vuoksi. Ellan äiti on innoissaan, mutta Ella kaipaa Tampereelle ystäviensä luo. Aluksi hän ei osaa tarpeeksi englantia ja on yksinäinen. Kun hän kuulee Taniwhasta, siihen tiivistyvät kaikki hänen vieraassa maassa tuntemansa pelot. Jotain positiivistakin tapahtuu: Ella huomaa osaavansa lukea muiden ajatuksia, jos keskittyy kunnolla. Tai oikeastaan hän näkee ajatukset kuvina. Vähitellen Ella alkaa sopeutua. Hän saa ystävän, maoritaustaisen Tanen. Tanen vuoksi Ellan on lopulta voitettava Taniwha. Siinä häntä auttaa Hine, maorien legendojen yön ja kuoleman jumalatar.

Taniwhassa lapsen kokema vieraan pelko on kytketty oivaltavasti Uuden-Seelannin mytologiaan. Kirjassa kuvataan enemmän uudessa maassa asumisen haasteita kuin mitään varsinaisesti yliluonnollista. Ella on tarinan keskipiste. Muutama äidin minämuotoinen kirjoitus tuntui tarpeettomalta. Ellan ajatuksista selvisi kaikki oleellinen, myös perheen sisäiset muutokset.

Taru Kumara-Moisio: Taniwha
Osuuskumma 2019, 213 s.

***********

Helmet-haasteen kohta 38. Kirjan tarina perustuu myyttiin, taruun tai legendaan.

Luz Gabás: Lejos de Luisiana

 

Lejos de Luisiana (Kaukana Louisianasta; ei suomennettu) on viimevuotinen espanjalaisen Planeta-palkinnon voittaja. Se on historiallinen romaani Louisianasta vuosien 1763 ja 1803 väliseltä ajalta. Ajanjaksoon osuu suuria historian tapahtumia kuten Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistus ja Ranskan vallankumous. Niillä oli tietysti vaikutusta Louisianaan.

Historiallinen Louisiana oli paljon laajempi alue kuin nykyinen USA:n osavaltio. Aika oli Louisianan kannalta turbulentti. Aluksi siellä hallitsivat ranskalaiset. He hävisivät sodan englantilaisille ja menettivät ison osan alueistaan. Louisiana siirtyi espanjalaisille. Myöhemmin Louisiana joutui hetkeksi takaisin Ranskalle, joka myi sen 1803 Yhdysvalloille. Koko ajan oli levotonta. Oli kapinoita, ja sodittiin englantilaisia vastaan.

Oli hallitsijana mikä eurooppalainen valtio tahansa, alkuperäiskansoja petettiin sopimuksilla, joita ei noudatettu. He joutuivat lähtemään omilta mailtaan, siirtymään lännemmäksi tai tyytymään pieniin maapalasiin. Yhden neuvottelun yhteydessä kirjassa mainitaan 17 eri heimoa, joista en ollut koskaan kuullutkaan, ja muualla useita lisää. Yksi kirjan päähenkilöistä, nimeltään Ishcate, kuuluu kaskaskia-heimoon. Kirjassa käytetään alkuperäisasukkaista koko ajan nimitystä intiaani.

Lejos de Luisiana on viihteellinen. Historiaa kerrotaan muutaman keskushenkilön kautta. Päähenkilöiksi nousevat edellä mainittu Ishcate ja rikkaan ranskalaisen kauppiaan tytär Suzette, jotka rakastuvat. Romanssi on tietysti mahdoton, ja kummankin elämä kulkee omaa polkuaan. Polut kohtaavat silloin tällöin. Rakkaus on ikuista. ”Ahora y siempre.” (Nyt ja aina.) Kirjan nimi Kaukana Louisianasta tulee siitä, että Suzette joutuu toisen miehensä kanssa vuosiksi Espanjaan. Hän ei pääse sieltä pois edes miehen kuoltua, koska hän tarvitsisi lankonsa luvan.

Kirjailija Gabás on paneutunut huolella kuvaamaansa historialliseen aikaan. Kirjassa on mukana useita sivuja pitkä lähdeluettelo. Monet sivuhahmoista ovat historiallisia, ja heidän kohtaloistaan on kirjan takana lyhyet kuvaukset.

Lejos de Luisiana on viihteellinen ja seikkailullinen, mutta se sisältää myös paljon tietoa. Rakkausjuoni meni välillä minulle hiukan liian siirappiseksi, vaikka ajankohdan naisihanteeseen liian itsenäinen Suzette ja identiteettinsä kanssa kipuileva Ishcate olivat positiivisia hahmoja.

Luz Gabás: Lejos de Luisiana
Planeta 2022, 765 s.

***********

Kirjan alussa on 1700-luvun Louisianan kartta, joka oli lukiessa hyvin hyödyllinen. Kirja sopii siis Helmet-haasteen kohtaan 1. Kirjassa on kartta.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2020-luku.

Muhtar Auezov: Laukaus solassa

 

Lainasin pienoisromaanin Laukaus solassa Maailmanvalloitus-haasteen vuoksi. Kirja on sadas haasteeseen lukemani. Kirjailija Muhtar Auezov oli kazakstanilainen. Hän kirjoitti Neuvostoliiton aikaan.

Laukaus solassa liikkuu kazakstanilaisten paimentolaisten parissa, kun maa oli tsaarin vallan alla. Siinä on samanlaisia aineksia kuin aikaisemmin lukemassani kirgisialaisen Tšingiz Aitmatovin romaanissa Hyvästi, Gulsary, vaikka Aitmatov kirjoitti neuvostoajasta.

Bahtigul palvelee ensin sukunsa kyläyhteisön mahtimiestä, mutta kun häneltä loppuu ruoka ja hänen veljensä kuolee huonon kohtelun seurauksena, hän siirtyy toisen kylän suojiin. Sielläkään hän ei saa palkkaa, mutta sentään ruokaa perheelleen. Bahtigul on taitava hevosmies, ja sitä isäntä käyttää hyväkseen, kun joutuu riitoihin toisten sukujen kanssa. Bahtigulilla teetetään laittomuuksia. Kun viranomaisia pitää rauhoitella syyllisellä, Bahtigulista tehdään sellainen. Köyhän onneton asema varakkaampien heiteltävänä käy selväksi.

”Oliko bei unohtanut Bahtigulin? Jätti käden käänteessä puille paljaille, loukkasi verisesti uskollista ystävää vanhojen vihamiestensä mieliksi. Tallasi liiskaksi maan tomuun eikä edes vilkaissut poljettuun. Miksi näin?”

Kirjassa on paimentolaiselämää, kaukaisen kulttuurin tapoja ja kauniita maisemia. Tekstiin on siroteltu vieraita sanoja (aksakal, aul, džigit jne.), jotka on selitetty loppuun liitetyssä sanastossa. Bahtigulin kohtalo oli ankea, mutta Laukaus solassa oli ihan kelpo luettavaa.

Muhtar Auezov: Laukaus solassa
Suomentanut Natalia Pienimäki
Kustannusliike Raduga 1986, 183 s.
Venäjänkielinen alkuteos ВЫСТРЕЛ НА ПЕРЕВАЛЕ 1927

*********** 

Isäntä hylkää Bahtigulin, joten sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 40. Kirjassa hylätään jotain.

Maailmanvalloitus: Kazakstan.

Sadan vuoden lukuhaaste: 1920-luku.

Emily St. John Mandel: Asema 11

 

Vuonna 2014 ilmestynyt Asema 11 on dystopia, jossa lähes koko ihmiskunta on kuollut äärimmäisen helposti tarttuvaan ja nopeasti tappavaan influenssaan.

Tähtinäyttelijä Arthur Leander kuoli teatterilavalle saatuaan sydänkohtauksen kesken Kuningas Learin esitystä juuri ennen kuin epidemia saavutti Toronton. Kaikilla kirjan keskeisillä henkilöillä on kytkös Arthuriin. Katsomossa ollut ensihoidon opiskelija Jeevan yritti elvyttää Arthuria. Lapsinäyttelijä Kirsten oli lavalla. Muita läheisiä ovat ystävä Clark, poika ja kaksi ex-vaimoa. Näiden ihmisten kohtalot limittyvät toisiinsa ennen epidemiaa ja sen jälkeen. Lukiessa kannattaa seurata erään paperipainon ja sarjakuvakirjan Tohtori 11 näyttäytymisiä.

Epidemian alkaessa ihmiset ovat epäuskoisia ja hämillään ja vaaran tajutessaan pyrkivät pois, vaikka oikeastaan ei ole mitään paikkaa ’poissa’. Satunnaisesti jotkut jäävät henkiin. Kaksikymmentä vuotta epidemian jälkeen Kirsten tavataan näyttelemästä Shakespearea vaeltavan orkesteriseurueen mukana. Taiteella on kysyntää pienissä yhdyskunnissa, joita on alkanut muodostua. Kuitenkin, kaikki muukalaiset voivat olla vaarallisia, ja jokaisen on osattava puolustaa itseään.

”Sinä yönä heillä oli tuplamiehitys, kahden sijasta neljä vahtia kussakin vartiossa, ja aamulla ennen sarastusta he lähtivät liikkeelle. Ilma metsän seinämien välissä oli kosteaa ja pilvet taivaalla kuin marmoria. Ympärillä tuoksui mänty. Kirsten kulki ensimmäisen vaunun vierellä ja yritti olla ajattelematta mitään. Tuntui kuin hän olisi jäänyt jumiin kammottavassa unessa.”

Aiheestaan huolimatta Asema 11 ei ollut ahdistava, eikä pelottava, muutaman kerran vain hieman aavemainen. Siinä oli jopa toivoa. Pidin kirjasta paljon. Se on niitä kirjoja, joiden lukemista on vaikea keskeyttää.

Muissa blogeissa mm. Eniten minua kiinnostaa tie, Reader, why did I marry him ja Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Emily St. John Mandel: Asema 11
Suomentanut Aleksi Milonoff
Tammen Keltainen kirjasto 2022, 394 s.
Englanninkielinen alkuteos Station Eleven 2014

***********

Asema 11 oli nostettu kirjaston suosituspöydälle, joten se sopii Helmet-haasteen kohtaan 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

Sadan vuoden lukuhaaste: 2010-luku.

Aldous Huxley: Saari

 

Saari on utopia. Sen saari on kuvitteellinen Pala jossakin lähellä Indonesiaa. Pala on onnekkaasti säästynyt joutumasta länsimaiden siirtomaaksi. Siellä on syntynyt omanlaisensa yhteiskunta, jossa tärkeintä on saaren asukkaiden vapaus ja onnellisuus. He elävät terveinä pitkäikäisiksi sopusoinnussa luonnon kanssa. Uskonnoltaan he ovat mahajana-buddhalaisia tai shivalaisia. Saarella ei ole teollisuutta, eikä siellä ole lähdetty mukaan massakulutukseen. Eräs Palan johtohahmoista, tohtori Robert MacPhail, selittää saarelle haaksirikkoutuneelle toimittaja Will Farnabylle:

”Kun taas me”, tohtori Robert jatkoi, ”olemme aina halunneet sovittaa taloutemme ja teknologiamme ihmisten tarpeisiin, emme ihmisiä jonkun toisen talouden ja teknologian tarpeisiin. Tuomme maahan sen, mitä emme voi valmistaa, mutta teemme ja tuomme vain sitä, mihin meillä on varaa.”

Palalaisilla olisi varaa, koska saarella on öljyä, mutta he eivät hyödynnä sitä. Öljystä on kuitenkin tulossa uhka saaren elämänmuodolle, koska naapurisaaren diktaattori ja useat öljy-yhtiöt havittelevat sitä.

Palan utopia kuulostaa hyvältä, mutta valitettavasti kirja on tylsä. Muutama palalainen vuorollaan esittelee Willille saaren elämää, esimerkiksi hallintoa, koulutusta ja lääketiedettä, ja noissa esittelyissä upotaan syvälle buddhalaisvaikutteiseen filosofiaan, joka alkaa lopulta kuulostaa sanahelinältä. Lisäksi saarelaisten onnellisuuden yhtenä osatekijänä on mokšalääke, jota ei saa kutsua huumeeksi, vaikka se kovasti vaikuttaa sellaiselta. Kun Will saa kirjan lopussa kokeilla mokšaa, hänen näkynsä ovat kuin huumetripiltä (lukemani, ei kokemani mukaan).

Englantilaisen Huxleyn kirjoittamassa kirjassa on tietysti tarvittu britti auttamaan Palan utopian luomisessa. Hän oli edellä mainitun tohtori MacPhailin isoisoisä, skotlantilainen lääkäri.

Saaressa on romaaniksi harvinaisen paljon viitenumeroilla merkittyjä selityksiä. Suuri osa on täysin tarpeettomia. Lukijaan ei luoteta, kun selitetään, keitä olivat Robespierre, Spinoza ja Bach tai mitä ovat Te Deum tai Rorschachin testi.

Aldous Huxley: Saari
Suomentanut Ville-Juhani Sutinen
Basam Books 2013, 527 s.
Englanninkielinen alkuteos Island 1962

***********

Saari on utopia, ja vaikka sen loppu viittaa tulevaisuusuhkaan, sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan 43. Kirja kertoo tulevaisuudesta niin, että siinä on toivoa.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista

 

Ville-Juhani Sutisen Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta voitti viime vuonna Tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon. Sutinen kirjoittaa korona-aikana lukemistaan kirjoista, jotka vaativat vaivaa.

”Kaikki ne ovat ylipitkiä, vaikeita tai muuten tavalla tai toisella erityisiä.”

Minä tein yhden kirjan kanssa saman kuin Sutinen: luin ensimmäisenä koronakeväänä James Joycen Odysseuksen, joka oli odottanut kirjahyllyssäni sopivaa hetkeä monta vuotta. Sutinen ei kirjoita Odysseuksesta eikä toisestakaan ilmeisestä vaikeasta kirjasta eli Volter Kilven Alastalon salista. Ainoa hänen käsittelemistään kirjoista, jonka olen lukenut, on Dostojevskin Karamazovin veljekset. Kirjailijoista tunsin ennestään vain Ilja Ehrenburgin, Henry Jamesin, Irmari Rantamalan (tosin Maiju Lassilana), Joseph Rothin ja Samuel Agnonin, joilta olen lukenut jotakin muuta kuin Sutisen käsittelemän teoksen. Sutinen on valinnut kirjoja, joista monet ovat suurelle yleisölle tuntemattomia ja joita läheskään kaikkia ei ole suomennettu.

Sutinen kirjoittaa usein yleisemmistä aiheista kuin pelkästään kunkin esseen kirjasta. Marguerite Youngin romaanin Miss MacIntosh, My Darling (1198 sivua) kohdalla hän pohtii, miksi naisten kirjoittamista tiiliskivistä ei tule klassikoita. Robert Byronin matkakirjat Europe in the Looking-Glass, The Station, First Russia, then Tibet ja The Road to Oxiana (yhteensä 1144 sivua) vievät ajatukset matkalla lukemiseen. Sosialistinen realismi kirjallisuuden lajina nousee esille esseessä Ilja Ehrenburgin muistelmateoksesta Ihmisiä, vuosia, elämää (1789 sivua).

Karamazovin veljeksiä (959 sivua) Sutinen käyttää esseessä Ääne(e)n lukemisesta esimerkkinä kirjasta, joka sopii erityisen hyvin ääneen luettavaksi. Hän kirjoittaa ääneen lukemisen hyödyistä, kuten tekstin rytmin luontevasta esiin nousemisesta. Minuun vetosi ajatus yhteisöllisestä lukemisesta, joka entisaikaan oli yleistä, mutta on nykyisin lähes kadonnut. Sutinen lukee kirjoja ääneen vaimolleen ja joskus itsekseenkin. Täytyypä joskus kokeilla.

Miksi pitkien ja vaikeiden kirjojen lukeminen on vaivan arvoista? Tässä on yksi vastaus:

”Maailma on suuri ja monimutkainen. Pitkät ja mutkikkaat teokset tarjoavat keinoja havaita ja hallita tällaista kokonaisuutta. Kirjasta löydetyn katsomisen tavan voi yleistää kaikkeen.”

Jos ajattelen omaa suhdettani pitkiin kirjoihin, niin en ole koskaan vältellyt niitä. Nytkin olen lukemassa yli 700-sivuista romaania, joka ei tosin ole Sutisen tarkoittamaa poikkeuskirjallisuutta. Luen mielelläni klassikoita, ja jotkut niistä ovat pitkiä ja vaikeita. Uskon, että siihen on aina syynsä, että kirja on noussut klassikoksi. Odotan, että klassikko on hyvä tai että ainakin saan selville, miksi se on klassikko. Hyvää kirjaa en tässä lähde määrittelemään. Kun olen lukenut pitkän kirjan, joka on maineeltaan vaikea, tunnen tyytyväisyyttä: sain sen luetuksi! Usein kirjat eivät ole lainkaan niin vaikeita kuin niiden maine antaa uskoa. Niistä paras esimerkki on ollut Alastalon salissa.

Vaivan arvoista on ansiokas kokoelma kirjallisuusesseitä. Lukemista ei yhtään haittaa se, ettei ole lukenut kirjassa käsiteltyjä teoksia. Minut se sai miettimään omaa suhdettani poikkeuskirjallisuudeksi kutsuttuun kirjallisuuden lajiin.

Ville-Juhani Sutinen: Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta
Avain 2022, 320 s.

***********

Koska kirja voitti Tietokirjallisuuden Finlandia -palkinnon, se oli ensin ehdokkaana ja sopii siten Helmet-haasteen kohtaan 30. Kirja on ollut ehdolla kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Sanmao: Tarinoita Saharasta

 

Taiwanilainen Sanmao asui espanjalaisen miehensä kanssa Länsi-Saharan El Aaiúnissa vuosina 1974–1975. Tuohon aikaan alue kuului Espanjalle. Tarinoita Saharasta koottiin kirjaksi alun perin Sanmaon sanomalehtiin lähettämistä kertomuksista. Suomentaja Rauno Sainion jälkisanojen mukaan Tarinoita Saharasta on ollut kiinankielisten lukijoiden suosiossa ilmestymisestään alkaen. Jälkisanoissa on myös lyhyt tiivistelmä Sanmaon (Chen Mao-ping) elämästä. Häntä voi hyvällä syyllä kutsua maailmankansalaiseksi. Aivan loistavaa on, että tämä kirja on saatu suomeksi ja lisäksi suoraan kiinasta suomennettuna.

”Kun poistuimme lentoasemalta, sydämeni takoi vimmatusti. Olin vihdoin palannut paikkaan, jota olin tietämättäni koko ikäni kaivannut. Tunteet nousivat pintaan. Saharan aavikko oli rakastettu, josta jo vuosikaudet olin syvällä sisimmässäni uneksinut!”

Sanmaosta itsestään saa kuvan kekseliäänä, oma-aloitteisena ja itsepäisenä naisena. Hänen miehensä on töissä espanjalaisessa kaivosyhtiössä. Sanmao hoitaa arkiaskareita, kalustaa vuokra-asuntoa, taistelee kattotasanteen aukosta sisälle putoavien vuohien kanssa – ja tutustuu paikallisiin asukkaisiin, sahraweihin. Espanjalaiset tuntuvat halveksivan sahraweja, mutta Sanmao saa heistä ystäviä kulttuurieroista huolimatta. Hän päätyy puolivahingossa hoitamaan sahrawinaisten pieniä vaivoja, vaikka hänellä ei ole mitään hoitoalan koulutusta. Naiset ovat haluttomia menemään sairaalaan, koska lääkäri on mies. Sahraweilla oli myös tapoja, jotka järkyttivät Sanmaoa, kuten tyttöjen naittaminen hyvin nuorina ja rikkaiden pitämät orjat.

Jotkut aavikkoretkiltä kerrotut tarinat ovat niin hurjia, että tuntuu, voivatko ne olla ihan totta vai onko tapahtumia hieman väritetty. Yhden kerran Sanmao ja hänen miehensä José joutuvat kuolemanvaaraan lähdettyään liikkeelle liian myöhään illalla. Aavikko on päivällä polttavan kuuma ja yöllä hyytävän kylmä. Sen kauneus on pysyvää.

”Kun pääsin ensi kertaa auton kyydissä ihka oikealle aavikolle, maisemat olivat niin huikaisevan upeita, että olisin halunnut räpsiä kuvia aivan kaikesta. Näin kangastukset, jotka olivat kuin unesta tai kuin hirviöitä, ja hiekkadyynit, jotka kumpuilivat sulavan pehmeinä kuin naisen muodot. Näin sateen lailla kohisevat hiekkamyrskyt, karrelle palaneen maan ja kaktukset, jotka hiljaa kutsuen kurottivat kohti taivasta.”

Sanmao kirjoittaa alkuun kepeästi ja jutustelevasti, mutta vakavoituu, kun poliittinen tilanne käy kireäksi. Espanja luopuu Länsi-Saharasta 1975, Marokko ja Mauritania vaativat aluetta omakseen ja Polisarion sissit taistelevat itsenäisyyden puolesta. Maassa on turvatonta ja Sanmao joutuu lähtemään, vaikka ei olisi halunnut.

Tarinoita Saharasta tutustuttaa meidät vieraaseen luontoon ja vieraaseen kulttuuriin sekä rohkeaan ja ennakkoluulottomaan naiseen.

Sanmao: Tarinoita Saharasta
Suomentanut Rauno Sainio
Aula 2023, 387 s.
Kiinankielinen alkuteos 1976

***********

Helmet-haaste: kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2023.

Maailmanvalloitus: Taiwan.