Jake Nyman: Monen vuoden jälkeen – Radiomiehen muistelmat

 

Jake Nymanin omaelämäkerta Monen vuoden jälkeen – Radiomiehen muistelmat oli minun ikäiselleni mukavaa luettavaa. Olen sen verran nuorempi kuin Nyman, että hänen ohjelmansa ovat kuuluneet radion kuunteluuni lähes ’aina’.

Nyman keskittyy muistelmissaan työhönsä, mutta jonkin verran siviilielämää on mukana. Hän kertoo vaikeistakin asioista kuten paniikkihäiriöstä ja kahden lapsensa kuolemasta. Kirja on omistettu hänen vuonna 2022 kuolleelle tyttärelleen Amelialle.

Nyman aloitti Ylellä freelancerina Heikki Harman (Hector) palkkaamana. Hänen ensimmäinen oma ohjelmasarjansa oli Kuuntelumusa vuonna 1973. Sitä en muista, mutta myöhemmin hänen äänensä tuli tutuksi Nuorten sävellahjasta, Rockradiosta, Onnenpäivästä, Kadonneen levyn metsästäjistä ja niin edelleen. Nuorten sävellahjan juontamista Nyman sanoo kauhistuneensa, kun tehtävä hänelle annettiin.

”Minähän olin tullut Yleisradioon tekemään informatiivisia ohjelmia hyvästä popmusiikista, mutta nyt löysin itseni valitsemasta levytoiveita postisiirtokorteilta.”

Kun olen kuunnellut paljon Nymanin tuottamia tai juontamia ohjelmia, oli mukava lukea, mitä niiden taustalla on. Yleisradion organisaatiomuutokset vaikuttivat työhön – Nymanin aikana muutoksia ehti olla useita. Hän kirjoittaa myös johtajista ja kollegoista ja sanoo selvästi, kenestä ei pitänyt ja kuka ei pitänyt hänestä. Onneksi suurimman osan kanssa synkkasi hyvin. Rakkaus rockmusiikkiin yhdisti (rockmusiikki laajasti ymmärrettynä). Kirjassa on myös hauskoja anekdootteja tutuista radiopersoonista.

Nyman on julkaissut useita kirjoja, ensimmäinen oli Rocktieto 1 jo vuonna 1979. Lehtijuttuja hän on kirjoittanut myös. Kokemusta kirjoittamisesta on paljon, ja se näkyy näistä muistelmista. Ne ovat asiantuntevaa ja vauhdikasta luettavaa, välillä aika yksityiskohtaista, mutta sekään ei haitannut. Laitan loppuun lainauksen, josta näkyy Nymanin asenne työhönsä. Sitä hän toistaa muutaman kerran.

”Populaarimusiikissa on aina ollut useita sellaisia tyylilajeja ja niiden esittäjiä, joita myös minä olen karsastanut. Mutta kuten sanottu, minä olin palveluammatissa eli jouduin soittamaan useasti myös henkilökohtaisia inhokkejani. Eikä se oikeastaan niin kauhean kipeää tehnyt. Joten Rollareita hieman mukaillen: sehän on vain rock and rollia, vaikka en pitäisikään siitä.”

Jake Nyman: Monen vuoden jälkeen – Radiomiehen muistelmat
Gummerus 2023, 341 s. + kaksi kuvaliitettä

***********

Helmet-haaste: kohta 11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

 

Silvia Hosseinin teoksen Tie, totuus ja kuolema ensimmäinen essee Kevyt, painava on ikään kuin prologi jatkolle. Hosseini kirjoittaa painavista aiheista kevyesti, tai kevyen tuntuisesti. Lähdeluettelo kertoo, että esseiden takana on paljon lukemista ja lukiessa huomaa, että myös paljon ajattelua.

Esseet on luokiteltu kirjan nimen mukaisten otsikoiden alle. Osion Tie essee Miesten tarinoita korostaa lukijan tarvitsemaa viitseliäisyyttä. Lähtökohtana on Jack Kerouacin Matkalla, jonka Hosseini kertoo kuuluvan suosikkikirjoihinsa. Matkalla-romaanin analysoinnin ohella Hosseini arvostelee älyllisesti laiskaa ja populistista feminististä kritiikkiä.

”Puolustan lukemista, vivahteiden tajua, harkittuja ja perusteltuja päätelmiä.”

Samasta esseestä löysin myös ajatuksen, jota olen itse usein pyöritellyt, mutta jolle Hosseini antaa muotoilun.

”Lukija ei voi vaatia, että jokin kirja on 60 vuotta aikaansa edellä. Kulttuurintutkija Edward Saidin mukaan vanhoihin teoksiin pitää paheksumisen sijaan suhtautua vakavasti: niitä tulee tutkia tarkasti kontekstissaan ja koko tulkinnallisessa monimutkaisuudessaan.”

Osan Totuus suosikkiesseeni oli Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma. Nimestäkin jo näkee, että liikkeelle lähdetään Jane Austenin romaanista, jota Hosseini tulkitsee pääoman ja luokan näkökulmasta. Siitä päästään tuloerojen kasvuun ja varallisuuden keskittymiseen nyky-Suomessa. Hosseinin luokkanousun on mahdollistanut ”suomalainen koulutusjärjestelmä ja kirjastolaitos” niin kuin monen näiden esseiden lukijankin.

Essee Menetyksen ammattilaiset kertoo, millaista on kun Hosseinin 14-vuotiaana kuollutta pikkuveljeä ei enää ole. Kun esseen aiheena on surutyö ja menetyksen tunne, kirjoitustyyli on vakavampi kuin muissa esseissä.

Jotkut esseistä sisältävät paljon tietoa kuten Etsivä löytää arabien vaikutuksesta Euroopan kulttuuriin ja tieteisiin, toiset ovat henkilökohtaisempia kuten Kuka minä olen?. Minuuden miettiminen on tuttua varmaan jokaiselle. Esseessä on lainauksia monelta kirjailijalta.

Hosseinin esseitä voi suositella sellaisellekin lukijalle, joka pelkää esseiden olevan raskaita. Nämä eivät ole, vaikka aiheet olisivat.

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema
Gummerus 2021, 238 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 23. Pidät kirjan nimestä

Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän

 

Luin viime vuonna Vehka Kurjenmiekan Merenkehrä-sarjan toisen osan Talventaitto, josta pidin kovasti. Kellopelisydän on ensimmäinen osa, mutta nämä kaksi kirjaa voi lukea kummassa järjestyksessä tahansa. Minun lukujärjestykseni tuntui hyvin loogiselta, varsinkin Kellopelisydämen lopputapahtumien vuoksi.

”Kellopelisydämet ovat ikivanhoja. Kun kellopelimurhaaja kuolee, hänen sydämelleen etsitään uusi kantaja, jonka rintaan sydän asetetaan seitsemäntoistavuotiaana. Kehä on jatkunut niin kauan, ettei kukaan meistä tunne sen alkua. Sellaista tietoa en edes osaa kaivata. Se, joka on aikoinaan keksinyt jotakin näin julmaa, ei ansaitsekaan tulla muistetuksi.”

Adele on juuri saanut kellopelisydämen. Hänestä on tullut kellopelimurhaaja, jonka on pakko seuraavan vuoden aikana tehdä murha, jotta hänen oma elämänsä ei pääty. Sydän aloittaa uuden vuoden mittaisen ajan laskemisen jokaisen murhan jälkeen. Kun Adele on tehnyt ensimmäisen murhansa, hänelle pidetään nimihautajaiset, joissa hän valitsee uuden nimen ja sydän vie häneltä muistoja. Adele huomaa, kuinka helppoa olisi kadottaa itsensä ja unohtaa vanha Adele, mutta hän yrittää taistella vastaan.

”Muistoni ovat pirstaleisia, mutta tiedän, että aiemmin olisin nauttinut näistä hetkistä ja siitä, että kokoonnumme yhteen. Nyt muiden läheisyys tuntuu häiritsevältä. Se nostaa pintaan sellaisia tunteita, joista en aivan saa kiinni. Hämäriä varjoja; kuiskauksia siitä ihmisestä, joka olin.”

Kellopelisydämen maailmassa on muutakin kuin tornissaan asuvat kellopelimurhaajat. Lähellä olevassa kylässä on salaperäinen Akatemia, jossa opetetaan taikuutta läheneviä taitoja kuten häiveenkudontaa. Se toi heti mieleen Talventaiton taikuuksineen.

Lukiessani jäin kiinni omista stereotyyppisistä ajatuksistani. Kellopelisydämen hahmot on nimetty niin, että nimestä ei välttämättä selviä sukupuoli (ja miksi pitäisikään). Yhtä kellopelimurhaajaa pidin hänen käytöksensä perusteella koko ajan miehenä, kunnes lopussa selvisi, että hän oli nainen. Eikä sillä sinänsä ollut mitään merkitystä.

Kellopelisydän on kertoo muun muassa aikuiseksi kasvamisesta. Kaltaiseni vanhempikin lukija nautti sen fantasiamaailmaan uppoamisesta. Nyt jään odottamaan, miten ratkeavat – ja ratkeavatko – lopussa avoimiksi jäävät suuret kysymykset sarjan seuraavassa osassa.

Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän
Aula & Co 2023, 334 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 2. Fantasiakirja

Ibrahim al-Koni: Guldsand

 

Ibrahim al-Koni on libyalainen arabiaksi kirjoittava kirjailija, jonka teoksia on käännetty yli kolmellekymmenelle kielelle, ei kuitenkaan suomeksi. Vuonna 2015 hän oli ehdolla Man Booker International -palkinnon saajaksi. Al-Konin juuret ovat tuaregien paimentolaiskulttuurissa.

Nuori Ukhayyad saa lahjaksi kamelin, jolle hän antaa nimeksi Skäcken. Nimi viittaa kamelin harvinaiseen valkeankirjavaan väritykseen. Skäcken ei ole työkameli, vaan arvokas ratsastuskameli. Ukhayyadin mielestä se on ainutlaatuinen.

”Har ni över huvud taget sett nån vackrare och ädlare förr?”

Ukhayyad ja Skäcken ovat erottamattomat. Kun Skäcken sairastuu parantumattomana pidettyyn syyhyyn, Ukhayyad turvautuu viisaan sheikki Musan neuvoon: asiyar-yrtti parantaa, mutta siinä on vaaransa, koska se on jinnien kasvi. Skäcken paranee, mutta ennen sitä Ukhayyad ja kameli joutuvat taistelemaan hengestään aavikolla. Yhteiset kärsimykset liittävät heidän kohtalonsa lopullisesti toisiinsa. Ukhayyad puhuu Skäckenille kuin ihmiselle.

”Att fly hjälper inte. Vad flyr du från? Flyr du från dig själv? Flyr du från ditt öde? Den modige flyr inte från sig själv, den vise flyr inte från sitt öde.”

Ukhayyad kameleineen elää 1900-luvun alkua. Kun Italia hyökkää Pohjois-Afrikkaan, karavaanien yhteys pohjoiseen katkeaa, ja samalla loppuu kaupankäynti. Tuaregit kärsivät nälänhädästä. Ahdingossa Ukhayyad tekee kauaskantoisen vääräksi osoittautuvan ratkaisun: hän antaa Skäckenin pantiksi vaimonsa varakkaalle sukulaiselle ja saa tältä korvauksen, jolla perhe selviää hengissä. Siitä alkaa tapahtumaketju, joka johtaa Ukhayyadin ja Skäckenin tuhoon.

Guldsandissa on tuaregien uskomuksia, kulttuuria ja tapoja sellaisina kuin ne olivat sata vuotta sitten. Ukhayyadin isä oli heimonsa johtaja, mutta pojasta ei voinut tulla hänen seuraajansa, koska isällä oli kolme sisarta ja sisarten pojat ovat perimysjärjestyksessä ennen omaa poikaa (tieto ruotsintajan selityksistä). Guldsand käsittelee myös kulttuurista riippumatonta ihmisyyttä. Ukhayyad joutuu usein pohtimaan valintojaan. Onko vapaus kaikkein tärkeintä ja mitä vapaus oikeastaan tarkoittaa?

Lainasin Guldsandin maailmanvalloitusprojektiani varten. Se on yksi parhaita projektin ansiosta löytämiäni kirjoja.

Ibrahim al-Koni: Guldsand
Ruotsintanut Tetz Rooke
Bokförlaget Tranan 2017, 195 s.
Arabiankielinen alkuteos 1990

***********

Helmet-haaste: kohta 33. Kirjassa ratsastetaan
Maailmanvalloitus: Libya 

#luemaailmavuodessa: Tammikuu – pohjoisafrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Tilastoja vuoden 2024 lukemisista

 

Vuoden vaihtuessa katselen taas lukutilastojani. Luen nykyisin noin 100 kirjaa vuodessa, muutaman yli tai muutaman alle. Vuonna 2024 luin 99 kirjaa. Kolme dekkaria kuuntelin, yhden tietokirjan luin puhelimelta ja kaikki muut luin perinteisinä paperikirjoina.

Suomalaisia kirjoja on tietysti eniten ja usein espanjalaisia ja brittiläisiä myös paljon. Sen jälkeen maat vaihtelevat satunnaisesti. Kuvan kohdassa Muut on 23 maata. Kirjallinen maailmanvalloitukseni eteni viidellä maalla: Pohjois-Makedonia, Palestiina, Botswana, Kamerun ja Sudan. Suomen lisäksi luin muilla kielillä: 12 kirjaa espanjaksi, 4 englanniksi ja yhden sekä ruotsiksi että saksaksi.

Romaanit ovat kirjallisuuden laji, jota luen eniten. Olen luokitellut dekkarit erikseen. Tietokirjoja on kohtuullisen paljon. Runoja ei näyttäisi olevan, paitsi että on: yksi lastenrunokirja Helmet-haasteeseen, mutta sijoitin sen lastenkirjoihin.

Seuraan kirjojen alkuperäisiä ilmestymisvuosia, koska minusta lukiessa pitää ottaa huomioon, onko kirja julkaistu esimerkiksi vuonna 2010 vai 1910. 2020-luku on jo niin pitkällä, että se alkaa erottua aiemmista vuosikymmenistä, vaikka luen edelleen myös vanhempaa kirjallisuutta. Vuonna 2024 ilmestyneitä kirjoja luin 12, mikä on minulle paljon. Viisi niistä oli tietokirjoja.

Kirjoja valitessani en ajattele kirjailijan sukupuolta, mutta useimmiten tulen lukeneeksi lähes yhtä paljon naisten ja miesten kirjoittamia kirjoja. Nyt miesten kirjoittamia oli 49 ja naisten 47. Lopuissa kolmessa kirjassa kirjoittajina oli molempia. Olen seurannut myös sitä, minkä verran luen itselleni uusia kirjailijoita. Edellisinä neljänä vuotena uusia kirjailijoita oli 56–58 %. Nyt osuus putosi jostain syystä 44 prosenttiin.

Tilastoja mielenkiintoisempaa saattaa olla tieto vuoden parhaista kirjoista. Listaan viisi parasta lukukokemustani, mutta en laita kirjoja paremmuusjärjestykseen. Listaus on aakkosjärjestyksessä.

• Jon Fosse: Aamu ja ilta
• Cormac McCarthy: Stella Maris
• Marilynne Robinson: Jack
• Pirkko Saisio: Suliko
• José Saramago: Elefantin matka

Varsinkin Marilynne Robinsonia suosittelen kaikille. Jos et ole lukenut, kokeile!

Arto Huhtinen: Juice – Sanataiteen mestari

 

Juice – Sanataiteen mestari on syntynyt Juice Leskisen kirjaston ympärille. Juice oli toivonut, että hänen kirjastonsa lahjoitettaisiin tamperelaiseen Viola-kotiin, vanhusten tuetun asumisen yksikköön. Kun Juicen kirjasto hänen kuolemansa jälkeen tuli myyntiin, kirjailija Huhtisen tohveliyritys osti sen ja lahjoitti Viola-kodille. Juicen kirjasto sijoitettiin kiinteistöön Pellavatorin laidalla. Kirjastossa on noin 2300 kirjaa. Vuosien mittaan Juicen kotikirjaston kautta kulki tuhansia kirjoja. Hän osti kirjoja, myi ja kierrätti niitä, ja tietysti osa jäi hänen läheisilleen. Tietyt kirjat Juice piti itsellään.

”Tutkimusmatka Leskisen kirjahyllyihin antaa vastauksen kysymykseen siitä, millaisten sanojen ja tarinoiden äärellä Suomen arvostetuimpiin sanataiteilijoihin lukeutuva Leskinen loi oman kielensä ja kykynsä sanoittaa maailmaa.”

Juice luki paljon ja laaja-alaisesti, mutta hänen kirjastossaan on eniten suomalaista kaunokirjallisuutta, romaaneja ja runoja.

”Suomen kieli ja kirjallisuus olivat Leskiselle hengitysilmaa.”

Juice – Sanataiteen mestari esittelee Juicelle rakkaimmat kirjailijat ja kertoo, miten heidän vaikutuksensa näkyy Juicen tuotannossa. Mestari itse on paras selittämään suhdettaan edeltäjiin:

”Eino Leino on minulle kuin isän veli, jonka polvella mä istun, sellainen tunne mulla on. Lauri Viita on kummisetä. Jarkko Laine on luokkatoveri. Veikko Huovinen on toisaalta kaukaa, toisaalta läheltä ihailtava sanankäyttäjä. Henkilökohtainen suhde minulla oli esimerkiksi Kalle Päätaloon ja Erno Paasilinnaan. Ne olivat hedelmällisiä suhteita monellakin tapaa.”

On kirjassa jonkin verran myös Juicen henkilöhistoriaa ja anekdootteja, mutta kirjat ja lukeminen ovat pääasia. Välipaloina on Juicen ystävien ja kollegoiden haastatteluja, jotka on tehty Juicen kirjastossa. He kertovat suosikeistaan Juicen tuotannossa, Juicen vaikutuksesta omaan elämäänsä ja omasta suhteestaan lukemiseen.

Juice – Sanataiteen mestari sisältää ilahduttavan runsaasti kuvia. Jonkin verran kirjassa on toistoa. Muuten se on sympaattinen teos, jossa on kirjojen kautta löydetty uusi näkökulma Juiceen ja hänen tuotantoonsa.

Arto Huhtinen: Juice – Sanataiteen mestari
readme.fi 2024, 284 s.

F. Springer: Bougainville

 

Bougainvillessa on kolme kertojaa: lapsuudenystävät Bo ja Tommie sekä Tommien isoisä. Bo ja Tommie tutustuivat Jaavalla 1930-luvulla, jolloin nykyisen Indonesian alue oli vielä Hollannin siirtomaata. Myöhemmin he kävivät samaa oppikoulua Haagissa. Kirjan alussa he tapaavat Daccassa kaksi vuotta Bangladeshin itsenäistymisen jälkeen. Bo on maassa Alankomaiden väliaikaisena asiainhoitajana ja Tommie kuuluu YK:n pääsihteerin seurueeseen, joka on lyhyellä vierailulla.

Bo kertoo omasta työstään itsenäistä valtiota rakentavassa Bangladeshissa. Välillä hän muistelee yhteistä historiaansa Tommien kanssa. Heti kirjan ensimmäisellä sivulla selviää, että Tommie kuoli tapaturmaisesti Daccassa. Tommien kirjoittamaa tekstiä on vain vähän. Sen sijaan hänen isoisänsä herra de Leeuwin osuudet muodostavat värikkään omaelämäkerran. Hän lähti Hollannin Itä-Intiaan 1800-luvun lopussa, kun hänen työnantajansa oli tehnyt konkurssin.

Vaikka kertojia on kolme ja ajassa hypitään edestakaisin, lukeminen on helppoa ja tapahtumissa pysyy hyvin mukana. Henkilöhistorioiden yli aiheeksi nousee eurooppalaisten suhtautuminen siirtomaiksi kutsuttuihin maihin. Isoisä de Leeuw oli lapsuudessa tavannut muutaman kerran kirjailija Multatulin, joka oli ollut virkamiehenä Itä-Intiassa ja nähnyt siellä, miten alkuperäisasukkaita riistettiin. Hänen kuuluisin teoksensa on romaani Max Havelaar, jossa hän yritti saattaa Itä-Intian tapahtumat hollantilaisten tietoisuuteen. (Olen lukenut Max Havelaarin ja blogannut siitä.) De Leeuwista tuli Multatulin hengenheimolainen, joka vastusti Alankomaiden ylivaltaa ja kannatti Indonesian vapautumista.

Tommien äiti oli de Leeuwin tytär. Hän meni naimisiin riistäjiin kuuluneen varakkaan liikemiehen kanssa, mitä hänen isänsä ei voinut lainkaan hyväksyä.

””Hei vaan, herra de Leeuw, kaikki kunnossa?” Kaikkiko kunnossa? Ei mikään ollut kunnossa, mutta minusta ei ollut vastusta sille röyhkeälle lurjukselle edes omassa kodissani. Rahaa kuin roskaa, rikkaat vanhemmat, plantaaseja Kaukoidässä, kauppahuone Bataviassa, veli liikemiehenä Singaporessa, sisko kiinalaisen miljonäärin vaimona Shanghaissa.”

Bougainvillen nykyajassa Bo ja Tommie toimivat tehtävissä, joissa länsimaalaiset yrittävät auttaa entisiä siirtomaita. Bon kertomukset Bangladeshista eivät ole mitään hymistelyä ja todennäköisesti perustuvat kirjailijan omiin kokemuksiin. F. Springer (oikealta nimeltään Carel Jan Schneider) oli diplomaatti. Bon elämänvaiheet kulkevat muutenkin samoja ratoja kirjailijan kanssa.

Tämän asiantuntevasti, mutta rennolla otteella kirjoitetun romaanin lukemiseen sain vinkin blogista Donna mobilen kirjat.

F. Springer: Bougainville
Suomentanut Titia Schuurman
Aviador 2022, 144 s.
Hollanninkielinen alkuteos Bougainville. Een gedenkschrift 1981