tiistai 18. kesäkuuta 2019

Carl Haensel: Matterhornin valloittajat

Matterhornin valloittajat oli minulle nostalgialukemista. Kirja tuli meille yhden ystävämme kautta ja heti, kun näin sen kannen, tiesin lukeneeni sen joskus lapsena. Kirjan sisällöstä minulla ei ollut muistikuvia.

Matterhornin valloittajat määritellään kansilehdellä ’tosiromaaniksi’. Se kertoo Eduard (Edward) Whymperin ja hänen retkikuntansa noususta Matterhornille huipun ensimmäisinä saavuttajina vuonna 1865. Whymper on julkassut kirjan vuorikiipeilystään Alpeilla, joten tietoa romaanin pohjaksi on ollut saatavilla.

Puhtaasti kirjallisuutena Matterhornin valloittajat ei ole kovinkaan onnistunut. Se käännettiin ilmestyttyään monelle kielelle, oletettavasti aiheen vuoksi. Olisin odottanut enemmän kuvausta itse vuorelle kiipeämisestä, mutta paljon sivuja kuluu henkilöiden ja heidän välistensä ristiriitojen kuvaamiseen. Henkilökuvaus on lisäksi sen tyyppistä, että ihmisen luonne päätellään ulkonäöstä. Ristiriitoja oli italialaisten kanssa, jotka pyrkivät Matterhornille samaan aikaan Whymperin kanssa, mutta Italian puolelta. Whymper seurueineen lähti Sveitsistä Zermattista. Hänen löytämänsä reitti on nykyisin yleisimmin Matterhornille kiipeämiseen käytetty. Wikipedian mukaan Matterhornille kiipeäminen on ollut vuosien mittaan hyvin vaarallista. Whymperin seitsemän miehen ryhmästä neljä kuoli vuorelta alas laskeuduttaessa. Jostain syystä vuorien valloittaminen on kiehtonut ja kiehtoo ihmisiä.
” Vasemmalla oleva kallionseinämä väistyi askel askelelta. Vielä viimeinen jyrkkä käänne, ja kuninkaallinen vuori kohosi hänen edessään pronssinhohtoisena. Ympäröivät huiput olivat verhoutuneet kimalteleviin lumikoruihin kuin korostaakseen loistoansa, mutta tuo yksi kohosi kallionjylhänä obeliskin tavoin taivasta kohti. Ihmisen jalka ei vielä ollut sen huippua polkenut: Matterhorn.”
Matterhornin valloittajat on julkaistu WSOY:n 10 markan romaanien sarjassa. Kirjan takakannessa on muiden sarjan kirjojen kansia. Muistan, että näitä oli lapsuudessani vanhempien sukulaisten kirjahyllyissä varsinkin kesänviettopaikoissa. Sarjassa on ollut kirjoja laidasta laitaan, Zane Grayn länkkäreistä ja kevyistä rakkausromaaneista Vänrikki Stoolin tarinoihin ja Seitsemään veljekseen saakka.

Carl Haensel: Matterhornin valloittajat
Suomentanut Matti Kilpeläinen
WSOY 1941, 2. painos, 184 s.
Saksankielinen alkuteos Der Kampf ums Matterhorn 1928

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Kuukauden nobelisti Eugenio Montale: Tuo minulle auringonkukka

Italialainen runoilija Eugenio Montale sai Nobelin palkinnon vuonna 1975. Suomennosvalikoima Tuo minulle auringonkukka ilmestyi viime vuonna. Se pitää sisällään runoja Montalen koko uralta, vuosilta 1918-1980. Koin näiden runojen lukemisen melko hankalaksi.

Esikoiskokoelman Seepian kuoria (1925) runoissa on perinteistä luontokuvastoa, vaikka välillä etäisyyttä ottaen. Runon Sitruunat ensimmäinen säkeistö:

Kuuntele. Seppelöidyt runoilijat
käyskentelevät keskellä kasvien,
harvojen valittujen: puksipuun, likusterin tai akantin.
Vaan minulle rakkaita ovat tiet jotka päättyvät
ruohikkoisiin monttuihin missä vesselit
koettavat siepata lammikossa
viruvan ankeriaan, toisenkin,
töyräitä seurailevat kujanteet
jotka kaislahapsujen keskellä viettävät
hedelmätarhoihin, sitruunapuiden alle.

Kun etenin seuraaviin kokoelmiin Tilaisuudet (1939) ja Myrsky ja muuta (1954), runot eivät enää avautuneet minulle senkään vertaa kuin varhemmat. Siinä vaiheessa päätin lukea suomentajan alkusanat, jotka yleensä luen vasta viimeiseksi. Ne selvittivätkin jonkin verran, vaikka en vieläkään osannut laajentaa yksityisestä yleiseen. Runoissa esiintyy usein ’sinä’, jolle puhutaan. ’Sinä’ on vuorollaan joku Montalen muusista. Suomentajan mukaan ”naisesta tulee donna angelica – enkelimäinen nainen, jonka ominaisuudet eivät ole vain maallisen rakastetun vaan hän on ennen muuta hengellinen opas”. Varsinkin kokoelman Myrsky ja muuta runot menivät minulle liian metafyysisiksi. Sen sijaan Tilaisuuksissa on joukko Moteteiksi nimettyjä lyhyitä runoja, joiden lopetus toi mieleeni japanilaiset runot. Esimerkiksi motetti numero 12 päättyy:

Keskipäivä: venyy ikkunassa mispeli
mustana varjona, sinnittelee taivaalla aurinko
kylmissään. Ja muut väistelevät varjot
kujalla eivät tiedä että olet täällä.

Montalen runojen lukijalla pitäisi olla laaja tietämys italialaisesta kulttuurista ja runoudesta sekä antiikin vähemmän tunnetuista myyteistä. Minun tietoni eivät läheskään riittäneet. Minusta on ikävä lukea runoja, joita ei pysty ymmärtämään ilman selityksiä. Suomentaja on alkusanojen lisäksi liittänyt runoihin lukemista helpottavia huomautuksia.

Kirjan pelastus on sen lopussa. Neljännen kokoelman Satura (1971) runot ovat erilaisia. Ne kommentoivat Montalen omaa runoutta

Kriitikot toistelevat
johdettuani heidät harhaan,
että minun sinä on instituutio.

tai

Runouteni kuulemma on
runoutta ei kenellekään.

Niiden sanastokin on erilaista. Säkeistö runosta Sataa:

Sataa uusille tieto-opeille
arvon kaksijalkaisten kehitelmille,
jumalaksi ryhtyneelle ihmiselle,
ihmisen miehittämälle taivaalle,
haalari- tai kaaputeologien
pärstöille,
sataa opiskelijaliikkeen
edistysmielisyydelle,
sataa works in regressille,
sataa
hautausmaiden
sairaille sypresseille, ripeksii
yleiselle mielipiteelle.

Runot on painettu siten kuin kaikki runot pitäisi julkaista: aukeaman vasemmalla puolella on alkuperäiskielinen runo ja oikealla suomennos. Kustantaja on Kustannusliike Parkko. Vaikka Montalen runot eivät suurimmalta osaltaan olleetkaan minun runouttani, niin tällaisen valikoiman julkaisemisesta pitää kiittää kustantajaa ja suomentajaa. Parkolta on tulossa myös T. S. Eliotin Aution maan uusi suomennos ja Octavio Pazia.

Eugenio Montale: Tuo minulle auringonkukka
Valikoinut ja suomentanut Hannimari Heino
Kustannusliike Parkko 2018, 307 s.
Alkuperäiset italiankieliset runot vuosilta 1918-1980

***********
Helmet-haasteen kohta 37. Pienkustantamon julkaisu.

torstai 13. kesäkuuta 2019

Daniela Krien: Die Liebe im Ernstfall

Saksaan työmatkalle mukaan ottamani luettava loppui kesken, joten ostin tämän kirjan sikäläisestä kirjakaupasta. Se oli esille laitetuista kaupan kymmenestä myydyimmästä kirjasta toinen saksalainen. Vasta myöhemmin kirjailijan nimi alkoi tuntua hämärästi tutulta. Daniela Krienin esikoisteos on suomennettu nimellä Vielä joskus kerromme kaiken ja siitä löytyy useita blogikirjoituksia. Minä en ole lukenut sitä. Die Liebe im Ernstfall (rakkaus hätätilassa) on Krienin kolmas teos. Se on ilmestynyt tänä vuonna.

Kirja kertoo viidestä naisesta, jokaisesta vuorollaan omassa luvussaan. Rakenne on varsin jännä. Naiset vilahtelevat sivuhenkilöinä tai pelkästään mainintoina toistensa luvuissa. Kahden viimeisen luvun naiset ovat sisaruksia, joten he osallistuvat toistensa elämään enemmän.

Nimessä olevat hätätilat ovat todella sellaisia. Yhden vauva kuolee, ilmeisesti kyseessä on kätkytkuolema. Toinen miettii, teettääkö kolmannen abortin. Yhtään lasta hän ei ole synnyttänyt. Kolmas kokee henkisen kriisin, kun miesystävä jättää. Kaksi valitsee uran ja perheen välillä. Molemmat ovat taiteilijoita, toinen on kirjailija ja toinen näyttelijä. Vaikka kirjan nimessä oleva rakkaus ehkä suuntaa ajatukset naisen ja miehen väliseen suhteeseen, enemmän tässä on kysymys naisen suhteesta lapsiin. Toki miehet ovat myös mukana, mutta tämän kirjan näkökulma on naisten.

Tapahtumapaikka on Leipzig, jossa myös kirjailija Krien asuu. Naiset olivat lapsia Berliinin muurin murtuessa ja asuivat Itä-Saksassa, aivan kuin kirjailija itse. Saksalainen löytää kirjasta varmasti enemmän viittauksia itä- ja länsisaksalaisuuteen kuin minä pystyin huomaamaan. Selvimmin tausta näkyy sisarusparin vanhemmissa, joista varsinkaan isä ei hyväksy maahan syntynyttä kulutuskulttuuria.

Yksi yksityiskohta kiinnitti huomioni. Jokaisen naisen kertomuksessa esiintyy jossakin kohdassa tervapääskyjä ikään kuin kommentoimassa. Esimerkiksi kirjailijan palatessa kotiin epäonnistuneelta kesälomailulta lastensa, ex-miehensä ja tämän uuden kumppanin kanssa, hän etsii taivaalta tervapääskyjä, mutta joutuu toteamaan olevansa myöhässä. Ne ovat jo lentäneet pois. En tiedä, onko tervapääskyn nimi saksalaisille jotenkin symbolinen. Se on Mauersegler, Mauer = muuri ja Segler = purjehtija.

Havainnot ihmissuhteista ja naisten eteen tulevat ongelmat ovat minusta yleispäteviä, mahdollisia missä tahansa. Kirjan sijoittuminen nykyiseen itäiseen Saksaan tuo siihen oman mielenkiintonsa. Katselin hieman saksalaisia blogeja ja niissä tästä pidetään kovasti.

Daniela Krien: Die Liebe im Ernstfall
Diogenes 2019, 288 s.

***********
Die Liebe im Ernsfall on ensimmäinen lukemani tänä vuonna ilmestynyt romaani, joten se on helppo sijoittaa Helmet-haasteen kohtaan 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja.

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen

Dekkariviikon kunniaksi monet bloggaajat kirjoittavat tällä viikolla dekkareista. Viikkoa vetää Lukeva peikko -blogi. Sieltä on myös yllä oleva viikon tunnus. Yhdistän tähän postaukseen kolme pohjoismaista dekkaria.

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
Olen lukenut Seppo Jokisen Komisario Koskinen -sarjaa suunnilleen ilmestymisjärjestyksessä, mutta nyt hyppäsin yli monesta kirjasta ja luin melko tuoreen vuonna 2017 ilmestyneen osan. Aikaa on kulunut niin, että Koskinen tuntee ikävuosien painavan ainakin fyysisissä ponnistuksissa. Tutkittavana on uimarannalta naskali niskassa löytyneen miehen murha. Lukija tietää tekijän ja nopeasti myös Koskisen tutkimusryhmä. Murhaajan vangitsemisen jälkeen juttu mutkistuu. Uusia rikoksia ja uusia ihmisiä ilmestyy sekoittamaan aluksi selvältä näyttänyttä tapausta. Loppuhuipennuksen lähestyessä Koskinen miettii omia kykyjään: ”Koskinen osasi ammattinsa ja tiesi omat vahvuutensa, oikeudenmukaisuuden ja tinkimättömyyden. Hän tiesi myös suurimman heikkoutensa. Se oli ihmissuhteiden hoitaminen, yhtä lailla työ- kuin siviilielämässä.” Edellisen kerran Jokisen dekkareista kirjoittaessani sanoin niitä turvallisiksi. Sama pätee edelleen. Rikokset eivät ole sairaan mielikuvituksellisia niin kuin nykyisin on usein tapana, vaan mahdollisen tuntuisia tutussa suomalaisessa kaupunkiympäristössä.

Ida Axelsson: Dolda spår
Ida Axelsson oli minulle ennestään tuntematon ruotsalainen dekkaristi. Dolda spår on hänen toinen dekkarinsa. Päähenkilö on poliisi Linn Wide, joka on palannut Tukholmasta synnyinkaupunkiinsa Helsingborgiin. Linn Widellä on salaisuus, jota hänen kollegansa eivät tiedä. Hän on tunnetun rikollisen tytär ja hänen veljensä on kuuluisa jengijohtaja, rikollinen hänkin. Linn on adoptoitu lapsena, joten hän on viettänyt normaalia elämää, mutta aikuisena hän on ottanut yhteyttä biologiseen isäänsä. Linnin tausta on kirjassa varsin suuressa osassa. Tutkittava rikos on nuoren puolalaistytön murha. Tytön piti olla au pairina Dubaissa, eikä suinkaan viettämässä ylellistä elämää Ruotsissa. Murhan kanssa samaan aikaan Linn selvittelee vuosi sitten kadonneen ruotsalaistytön tapausta. Veli ilmoitti katoamisen vasta nyt. Miehinen vallanhimo, raha ja epäonnistuneet bisnekset - siinä syitä rikoksiin. Dolda spår ei ole kovin väkivaltainen, eikä yliampuvan mielikuvituksellinen. Vaikka kirjaa sanotaan itsenäiseksi jatko-osaksi, olisi ollut parempi lukea ensimmäinen Linnistä kertova kirja ensin. Tässä on kovin paljon viittauksia aikaisempaan ja esimerkiksi yksi henkilö, jota seurataan paljon, mutta jonka olemassaolo ei tämän kirjan tarinan kannalta ollut lainkaan tarpeellinen. Linn Wide -sarja on selvästi tarkoitettu luettavaksi järjestyksessä.

Samuel Bjørk: Yölintu
Yölintu on norjalaisen Samuel Bjørkin toinen dekkari. Olen lukenut myös ensimmäisen, nimeltään Minä matkustan yksin. Bjørkin sankarit ovat murhatutkija Holger Munch ja häntä avustava nuori Mia Krüger. Munch on harvinaista kyllä absolutisti. Hän on eronnut ja haikailee vielä kymmenen vuoden jälkeen entistä vaimoaan takaisin. Mia Krüger on itsetuhoinen, mutta Munch on vetänyt hänet takaisin töiden pariin. Krügerillä on ainutlaatuinen kyky tunkeutua rikollisen pään sisään. Tosin tässä kirjassa kyky tuntuu lähes kadonneen. Yölinnun murhan uhri on aseteltu teatraalisesti näytteille ympärillään höyheniä ja suussaan valkoinen lilja. Alku on siis dramaattisempi kuin esimerkiksi Jokisen dekkarissa, ja koko kirja edustaa nykyistä suuntausta, jossa rikoksella on erikoinen kieroutunut syy. Tässä taustalta löytyy vuosien takaista julmuutta ja nykyajan nettimaailman mustaa puolta. Yölinnussa on samoja ideoita kuin Bjørkin edellisessä kirjassa ja se häiritsi minua jonkin verran.

Seppo Jokinen: Vakaasti harkiten
CrimeTime 2017, 2. painos, 365 s.

Ida Axelsson: Dolda spår
MiMa Förlag 2018, 319 s.

Samuel Bjørk: Yölintu
Suomentanut Päivi Kivelä
Otava 2017, 398 s.
Norjankielinen alkuteos Uglen 2015

sunnuntai 9. kesäkuuta 2019

W. Somerset Maugham: Kirjava huntu

Olipa mukava lukea vanha hyvä kirja.

Kirjava huntu kertoo Kittystä, joka menee naimisiin ehtiäkseen ennen pikkusiskoaan. Kitty ei rakasta miestään, tuskin tuntee häntä suostuessaan kosintaan. Mies on lääkäri ja bakteriologi, joka työskentelee Kiinassa. Tuore aviopari lähtee Kiinaan heti häiden jälkeen.

Kirjaa lukiessa täytyy muistaa, että se on kirjoitettu lähes sata vuotta sitten. Kittyn isä on lakimies. Äiti on tietysti kotona. Heidän yhteiskuntaluokassaan naisen ainoa mahdollisuus päteä oli aviomiehen kautta. Kittyn kasvatus oli tähdännyt loistavaan avioliittoon, varsinkin kun hänestä kasvoi kaunotar. Äidin toiveet eivät toteutuneet. Myöhemmin, kun avioliitossa alkoi olla vaikeuksia, Kittyn mies Walter sanoo rakastuneensa siitä huolimatta, että tiesi Kittyn olevan ”tyhmä ja turhamainen ja pintapuolinen ja ajattelematon”.

Tapahtumapaikkana Kiina tuo tarinaan syvyyttä eksotiikan ohella. Walter päättää lähteä syrjäseudulle vastaamaan siellä raivoavan koleraepidemian hoidosta, eikä Kittylle jää oman huonon käytöksensä vuoksi muuta mahdollisuutta kuin lähteä mukaan kuolemanvaarasta huolimatta. Brittien suhtautuminen siirtomaavallan alla eläviin kiinalaisiin tulee tässä selväksi. Ikään kuin kiinalaiset eivät olisi olleet edes ihmisiä, tai jos olivat, niin selvästi alempaa rotua. Palvelijoiksi he kyllä kelpasivat.

Kirjava huntu on turhamaisen ja pintapuolisen Kittyn kasvukertomus. Kun hän seuraa miehensä taistelua koleraa vastaan ja katolisten nunnien omistautumista kiinalaisille orpolapsille (tytöille), hän alkaa muuttua ja osallistuu työhön itsekin. Katkeran lopun jälkeen Kitty puhuu Englannissa isälleen:
”Tahdon saada tytön siksi, että haluan kasvattaa hänet niin, ettei hän tee niitä erehdyksiä, jotka minä olen tehnyt. Kun ajattelen, millainen tyttö itse olin, inhoan itseäni. Mutta minulla ei ollut koskaan tilaisuutta kehittyäkään muuksi. Minä aion kasvattaa tyttäreni niin, että hän on vapaa ja voi seisoa omilla jaloillaan.”
Kirjavasta hunnusta on tehty useita elokuvia. Viimeisin on vuodelta 2006, ja sen jälkeen kirjasta on otettu uusintapainos. Olen nähnyt elokuvan ja se on romanttisempi kuin kirja. Maughaminin katse on tarkkanäköinen joskus jopa julmuuteen asti.

Kirjavasta hunnusta ovat kirjoittaneet myös ainakin Jaana ja Ahmu.

W. Somerset Maugham: Kirjava huntu
Suomentanut Helvi Vasara
Otava 2007, 6. painos, 287 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1948)
Englanninkielinen alkuteos The Painted Veil 1925

***********
Vaikka Kirjava huntu ei ehkä ole aivan sitä, mitä ajatellaan määrittelystä rakkausromaani, sijoitan sen kuitenkin Helmet-haasteen kohtaan 6.

maanantai 3. kesäkuuta 2019

Maria Katajavuori: Kuoleman ja elämän kysymys

En yleensä koskaan voita mitään, mutta tämän kirjan sain palkintona Tiede-lehden lukijakilpailusta.

Ekologi Maria Katajavuori on keksinyt kirjaansa hyvän lähestymistavan. Kolmen ensimmäisen osan nimet ovat Yksilöiden itsetuhoisuus, Lajien itsetuhoisuus ja Yhteiskuntien itsetuhoisuus. Yhtäläisyyksiä löytyy.

Yksilöiden itsetuhoisuus käsittelee vanhenemista ja kuolemaa molekyyli- ja geenitasolla.
”Itsetuhoiset eliöt eivät menehdy mihinkään tiettyihin molekyyleihin eivätkä tiettyjen DNA-pätkien toimintaan, vaan siihen yksinkertaiseen realiteettiin, että evolutiivisessa historiassaan ne ovat kehittyneet kantamaan itsetuhoiset muutokset sallivaa koodia.”
Lajien itsetuhoisuus johtaa otsikkona lukijan ajattelemaan ihmistä itsetuhoisena lajina. Taustalla on yksilön itsekkyys, joka johtaa resurssien ylikäyttöön. Samalla tavalla käyttäytyvät muutkin lajit kuin ihminen. Katajavuori nostaa esille muun muassa ilvekset, sopulit, lepän ja jopa leivinhiivan. Lohduttavasti yhdenkään lajin itsemurhasta ei ole todisteita. Yhteiskunnat tekevät samaa kuin lajit. Mitä tehokkaammin käytetään olemassaolevia resursseja, kuten viljelysmaata, sitä paremmin yhteisö menestyy muihin verrattuna  siihen asti, kun resurssi on käytetty loppuun. Äskettäin lukemassani Yuval Noah Hararin kirjassa Sapiens oli paljon samoja ajatuksia maanviljelyyn siirtymisen vaikutuksista kuin tässä kirjassa.

Maallikko alkaa tuntea itsensä pessimistiksi ihmiskunnan suhteen, mutta kirjan neljännessä osassa Itsetuhoisuuden itsetuhoisuus Katajavuori herättelee toivoa ja perustelee, miksi itse jaksaa toimia ekokatastrofin torjumiseksi.

Kuoleman ja elämän kysymys on kirjoitettu hauskasti ja henkilökohtaisesti. Lukujen otsikoita ovat muun muassa Limasienen nauru, Turinoita turpeesta ja Hulluus on suhteellista. Henkilökohtaisuus tulee usein käytetystä minämuodosta ja esimerkeistä kirjailijan omasta elämästä. Kirjaa on helppo lukea, vaikka välillä tekstissä pyörivät TOR-proteiinit, Indy- ja metuselah-geenit ja entsyymit kuten superoksididismutaasi ja 8-oxo-dGTP. Taustalla on vankka tieteellinen tieto, minkä näkee pitkästä lähdeluettelosta ja huolellisista viitteistä. Tästä kirjasta oppii uusia asioita ja saa uusia näkökulmia. Ajatuksia herättävä kirja!

Maria Katajavuori: Kuoleman ja elämän kysymys
Atena 2018, 468 s.

***********
Kirjan aiheena on kuolema, joten sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan 15. Kirjassa käsitellään jotain tabua.

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja

Kuva: Tuijata

Blogissa Tuijata. Kulttuuripohdintoja on toukokuun ajan menossa haaste #kirjaostos. Tarkoituksena on ostaa kirja (kirjoja) ja postata siitä (niistä). Koen haasteen tärkeäksi. Jos kirjoja ei osteta, niitä ei kohta enää ilmesty. Olen ostanut tässä kuussa kaksi kirjaa. Toisesta kirjoitan vasta kesäkuussa, mutta Siivoojan käsikirjan sain jo luetuksi.


Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia on kerännyt runsaasti kehuja muilta bloggaajilta ja se vaikutti kirjalta, josta saattaisin pitää. Niin kävikin. Pidin näistä rohkeista ja ronskeista novelleista todella paljon.

Novellissa Ensiapupolin päiväkirja, 1977 poliklinikalla työskentelevä kertoja pohtii kuuluvatko kaikki asiakkaat tosiaan ensiapuun, mutta toteaa sitten:
”Tottahan pelko, köyhyys, alkoholismi ja yksinäisyys ovat tappavia tauteja. Itse asiassa hätätapauksia.”
Tuossa onkin lueteltuna kertomusten aiheita. Lucia Berlinillä oli itsellään kokemusta niistä kaikista. Kirjan lopussa on muutamalla sivulla hänen elämänvaiheensa. Koska lähes kaikki novellit on kirjoitettu minämuodossa ja joissakin on jopa kertojan nimenä Lucia, oli vaikea olla lukematta niitä kuvauksena Berlinin omasta elämästä, vaikka kovasti yritinkin. Vaikutelmaa lisäsi se, että useisssa novelleissa esiintyi samoja ihmisiä.

Kun nyt mietin, mitkä novellit jäivät mieleeni parhaiten, nousee esille neljä: Siivoojan käsikirja, El Tim, Toda luna, todo año ja Kaikki karkaa käsistä. Niminovelli Siivoojan käsikirja tietysti, lakonisine ohjeineen.
”Vinkki siivoojalle: mitä kissoihin tulee – älä ystävysty kissojen kanssa, älä anna niiden leikkiä mopilla tai luutturätillä. Rouvat tulevat mustasukkaisiksi. Älä silti koskaan häädä kissaa pois tuolilta.”
El Tim on nunnien kouluun sijoitetulle luokalleen liian vanha ja liian älykäs ongelmanuori, joka aiheuttaa pelkkää hämmennystä. Ehkä novelli hämmensi minuakin, koska pidin siitä vähiten. Toda luna, todo año poikkeaa muista kertomuksista rauhallisella tunnelmallaan. Siinä yksinäinen leskeksi jäänyt englannin opettaja löytää lomallaan hetkellisen paratiisin sukeltamisesta köyhien kalastajien luona. Novellin lopetus muuttaa näkökulman taitavasti, tai oikeastaan häiritsevästi. Kaikki karkaa käsistä on kuvaus alkoholistiäidistä, joka ehtii viimeisillä rahoillaan ostamaan juotavaa aamukuudelta ennen kuin lapset heräävät.

Novelleissa vilahteleva piikikäs huumori keventää niitä. Kokoelma ei ole synkkä, vaikka aiheista voisi niin luulla.

Siivoojan käsikirjaa on luettu blogeissa paljon. Esimerkiksi blogissa Kirja vieköön! on linkkejä muiden kirjoituksiin. Englanninkielinen alkuteos A Manual for Cleaning Women  julkaistaan suomeksi kahdessa osassa ja toinenkin osa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia on jo ilmestynyt.

Lucia Berlin: Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia
Suomentanut Kristiina Drews
Aula & Co 2018, 3. painos, 293 s.
Englanninkielinen alkuteos A Manual for Cleaning Women: Selected Stories

***********
Helmet-haaste: kohta 36. Kirjassa ollaan yksin.