Kirjamessuilu jatkuu

 

Perjantaina ehdin kirjamessuille vasta iltapäivällä. Seurasin ensimmäiseksi keskustelun, joka olikin tähän mennessä paras näillä messuilla näkemäni. Ilja Lehtinen Poesiasta ja suomentaja Kristiina Drews puhuivat aiheesta Dylan Thomas ja Anne Carson: Runokieli ja näyttämö. Koska Anne Carson sai juuri Nobelin palkinnon, keskityttiin häneen, vaikka Dylan Thomasia käsiteltiin myös. Poesia on julkaissut lokakuussa Anne Carsonin teoksen Troijan Norma Jeane Baker (suomentaja Tommi Nuopponen). Lehtisen ja Drewsin esitys oli tarkasti sommiteltu. Kuulijat johdatettiin Carsonin tekstiin lukemalla ote Troijan Norma Jeane Bakerista, jota voidaan kutsua näytelmäksi. Teksti oli upea, humoristinen ja leikillinen. Sen jälkeen puhuttiin Carsonin kielestä ja sen näytelmällisyydestä. Muutkin Carsonin teokset ovat parhaimmillaan ääneen luettuina, sanoivat esiintyjät. He lopettivat Carsonin Punaisen omaelämäkerran lopun dialogiin, johon myös eläytyivät. Lisää tällaista kirjamessuille!

Iida Turpeista ja Elolliset saksaksi kääntänyttä Maximilian Murmannia haastatteli Hannele Jyrkkä. Murmann oli huomannut kirjan kustantajan luettelosta, lukenut sen ja löytänyt saksalaisen kustantajan.  Tästä keskustelusta selvisi, miten paljon kirjailijaa työllistää hänen kirjansa kääntäminen. Ilmeisesti Elolliset on tavallistakin työläämpi aiheensa ja sen vaatiman sanaston vuoksi. Murmann  oli lähettänyt Turpeiselle kysymyksiä. Ensimmäisellä kerralla niitä oli 217. Koska käännöksiä on julkaistu jo 25 kielelle, ja neljä on vielä tulossa, Turpeinen on ollut lähes täystyöllistetty niiden kanssa. Julkaisemiseen liittyy myös paljon matkustamista. Keskustelu oli hauska ja hyväntuulinen.

Seuraava käännöskeskustelu käsitteli László Krasnahorkaita. Suomentaja Minnamari Sinisalo kertoi, että Krasnahorkain kääntäminen on hidasta ja työlästä, mutta joskus myös hauskaa. Hän valaisi myös eräitä unkarin ja suomen eroja, jotka vaikeuttavat suomentamista. Kaksi Krasnahorkain romaania lukeneena voin sanoa, että Sinisalo tekee ihailtavaa työtä.

Lauantain tähtihetki oli Pirkko Saision ja Pajtim Statovcin keskustelu Finlands och fiktionens klassresor. Heidän romaaniensa ruotsinkielisten käännösten ilmestymisen vuoksi esitys oli sijoitettu Fiskehamnen-lavalle. Se keräsi tietysti valtavan määrän seuraajia. Sain istumapaikan menemällä katsomaan jo edellä ollutta kirjaesittelyä Cecilia Vasa - Prinsessan som aldrig gav upp (kirjailija Herman Lindqvist oli itse asiassa hauska puhuja ymmärrettävällä ruotsillaan). Saisio ja Statovci puhuivat suomea. Molemmat ovat tehneet luokkanousun perheestä, jossa ei luettu, eikä ollut aiempia akateemisesti koulutettuja. Kirjastot olivat kummallekin tärkeitä kirjallisuuteen johdattelijoita. Keskustelu laajeni heidän kirjojensa (mahdolliseen) autofiktiivisyyteen ja muistin luotettavuuteen ja polveili lopulta Suomen hallituksen kulttuuripolitiikkaan.

Kuuntelin monta muutakin keskustelua, esimerkiksi kritiikin tilasta, tiedon kielestä ja kielestä identiteetin rakentajana. Kaikki olivat omalla tavallaan antoisia.

Kirjamessuilla torstaina

 

Osallistuin tänä vuonna ensimmäistä kertaa kirjamessujen avajaisiin. Ville Blåfield lopettaa viiden vuoden pestinsä messujen ohjelmajohtajana. Kuvassa hän haastattelee messujen kieli-teeman puitteissa Mariia Niskavaaraa, jonka esikoisromaanin Ester teurastaja käännösoikeudet on myyty ainakin 30 maahan. Avajaisissa jaettiin Suomen Messusäätiön Kirja-alan edistämispalkinto Reena Linnalle, joka on kehittänyt esi- ja alkuopetuksen Eläköön!-oppimateriaalin konseptin ja on perustanut materiaalin kustantamista varten Eläköön Oppiminen Oy:n.

Vasemmalta: Wickström, Patat, Kuningas, Spangenberg

Kuuntelin kolme kääntämiseen liittynyttä keskustelua. Niistä antoisin oli Mitä ei voi kääntää?-aiheinen. Kolme kokenutta kääntäjää, Bence Patat (unkari), Johanna Kuningas (ranska) ja Mia Spangenberg (englanti), vastasivat Mikaela Wickströmin kysymyksiin. Kiroilu ei aiheuta ongelmia - ilmeisesti muissakin maissa on runsas sanasto sillä alueella. Sen sijaan hän-pronomini on hankala, kuten voi arvata, varsinkin ranskassa, jossa adjektiivitkin ilmaisevat sukupuolen. Unkarissa on vain yksi kolmannen persoonan yksikön sana, eikä kielessä ole kieliopillista sukua, mutta sen sijaan teitittelylle ja sinuttelulle on tarkat kulttuuriset säännöt. Suomen sinuttelu aiheuttaa siis ongelmia. Murteiden käntämisestä puhuttiin myös, sekä lisää kulttuuristen seikkojen huomioon ottamisesta. Lopuksi Bence Patat kyllä totesi, että kaiken voi kääntää. Keskustelua Minkä kirjan olet aina halunnut kääntää? oli myös mukava kuunnella. Jitka Hanušová (tšekki), Markéta Hejkalová (tšekki) ja Stefan Moster (saksa) vastasivat useammalla kuin yhdellä kirjalla ja kertoivat myös muita asioita, kuten miten olivat päätyneet suomen kielen kääntäjiksi ja millä tavoin yrittävät saada kustantamojen ohjelmaan suomesta käännettyjä kirjoja.

Kaisa Häkkinen ja Silja Massa

Kruununhaka-lavalla esiintyi akateemikko, professori emerita Kaisa Häkkinen, jonka kolumneja olen lukenut Tiede-lehdestä. Hän puhui kirjastaan Tikusta asiaa, joka käsittelee sanontoja ja niiden syntymistä. Kuulimme useita hauskoja esimerkkejä. 

Jos messuilla on tähtitedettä ja avaruustutkimusta käsitteleviä esityksiä, olen aina paikalla. Suomalaisen eksoplaneettatutkimuksen pioneeri Mikko Tuomi kertoi tutkimuksesta ja teoksestaan Löytöretki eksoplaneetoille. Professori emeritus Hannu Koskinen on koonnut kokemuksensa ESA:n Rosetta-projektista kirjaan Kohti komeettaa.

Torstain ohjelmani oli tiukkaan ahdettu. Edellä on maininta vain muutamasta keskustelusta. Kuljin lähinnä Töölö-lavan kirjallisuusaiheisten ja Kruununhaka-lavan tieteellisten esitysten väliä. Kävin myös kuuntelemassa Senaatintorin Sananvapaus nyt -keskustelun, jossa puhujina olivat Laura Lindstedt ja Paavo Teittinen ja haastattelijana Johanna Laitinen.

Ann Cleevesin Shetlanti-sarjan jälkimmäinen kvartetti

 

Ann Cleevesin Shetlanti-sarjan neljäs osa Sininen sarastus (Blue Lightning) ilmestyi 2010. Muutaman vuoden tauon jälkeen Cleeves jatkoi neljällä uudella kirjalla, jotka muodostavat Neljä elementtiä -kvartetin: Mykkä vesi (Dead Water), Kuin tuhka tuuleen (Thin Air), Kylmä maa (Cold Earth) ja Kulovalkea (Wild Fire).

Mykkä vesi sijoittuu aikaan puoli vuotta Sinisen sarastuksen jälkeen, joten komisario Jimmy Perez on edelleen päähenkilö. Kirjoihin perustuva televisiosarja on etääntynyt niistä kauas. Ainoa kirjojen alkuperäinen henkilö, joka on jäljellä tv-sarjassa, on ylikonstaapeli Sandy Wilson, jonka esittäjäkin on koko ajan pysynyt samana.

Mykässä vedessä Jimmy Perez toipuu edelleen kihlattunsa Franin kuolemasta. Hän on töissä osa-aikaisesti. Kun Shetlannissa käymään tullut toimittaja murhataan, tutkimuksia johtamaan lähetetään nuori ylikomisario Willow Reeves. Perez alkaa taas kiinnostua työstään. Kvartetin aikana seurataan Sandy Wilsonin silmin Perezin toipumista omaksi entiseksi itsekseen. Willow Reeves on mukana kaikissa kirjoissa. Hän on energinen, impulsiivinen ja nopea, hän ei aina jaksaisi odottaa tutkimusten edistymistä, mutta hän on ehdottomasti hyvä työssään, minkä Perez tunnustaa. Perezin ja Reevesin suhde lämpenee myös työn ulkopuolella.

Cleevesin kirjoissa murhien syyt ovat ihmisten välisissä suhteissa. Kyseessä ei välttämättä ole viha tai rakkaus, vaan esimerkiksi läheisten suojeleminen tai pelko menneisyyden paljastumisesta. Perezin ja Sandy Wilsonin paikallistuntemuksesta on paljon apua tämäntyyppisten rikosten selvittämisessä.

Shetlanti-kirjojen viehätys on suurelta osin saarissa itsessään. Kesälläkin yllättäen nouseva ja katoava sumu luo hämyisen tunnelman. Toisessa osassa Kuin tuhka tuuleen tunnelmaa vahvistaa paikallinen myytiksi kasvanut tarina vuosia sitten hukkuneesta pikkutytöstä. Sen Cleeves sitoo taitavasti osaksi murhatutkimusta.

Saarilla on toinenkin puolensa eli sisäänpäin sulkeutuminen. Muualta muuttaneita katsotaan karsaasti, eivät tietenkään kaikki, mutta moni. Muualta muuttaneet ovat tässä englantilaisia, ja pahinta on, jos he ovat Lontoosta. Vihamielinen kohtelu korostuu neljännessä kirjassa Kulovalkea, jossa siitä saa osansa uusien tulokkaiden autistinen kouluikäinen poika.

Kirjat ovat hyvin hidastempoisia. Hitautta korosti kahden ensimmäisen lukija, joka suorastaan laahasi. Hän oli valinnut naisille omituisen kuiskaavan puhetavan, joka ei lainkaan sopinut räväkälle Willow Reevesille. Neljännen kirjan lukija puolestaan painotti sanoja erikoisesti. Kuuntelin kuitenkin, enkä lukenut, koska dekkarien kuuntelu sopii monenlaisen puuhastelun oheen.

Kaikki kirjat on suomentanut Annukka Kolehmainen.

Mykkä vesi, Karisto 2018, äänikirja 13 h 1, lukija Mikko Toiviainen
Englanninkielinen alkuteos Dead Water 2013

Kuin tuhka tuuleen, Karisto 2019, äänikirja 13 h 47, lukija Mikko Toiviainen
Englanninkielinen alkuteos Thin Air 2014

Kylmä maa, Karisto 2020, äänikirja 10 h 16, lukija Panu Vauhkonen
Englanninkielinen alkuteos Cold Earth 2016

Kulovalkea, Karisto 2021, äänikirja 10 h 50, lukija Outi Vuoriranta
Englanninkielinen alkuteos Wild Fire 2018

Helsingin kirjamessut - vinkkejä

 

Tänä vuonna Helsingin kirjamessujen teemana on kieli. Johtunee teemasta, että kun tein itselleni messuohjelman, siitä tuli tavallistakin laajempi.  Keräsin sieltä muutaman poiminnan vinkeiksi.

Suomen kieli

Messut voi aloittaa kuuntelemalla tutkija Kirsi-Maria Nummilaa, jonka aiheena on Kirjoitetun suomen historia (to klo 10.30 Kruununhaka). Heti perään samalla lavalla haastatellaan akateemikko Kaisa Häkkistä, joka on julkaissut kirjan Tikusta asiaa - Suomalaisia sanontoja (to 11.00 Kruununhaka). Tämän ajan suomen kielen uudistajat ovat aiheena Rosa Liksomin ja Riko Saatsin keskustelussa (to 12.00 Senaatintori). Mikä on suomen asema tieteessä, opetuksessa ja yhteiskunnassa? Siitä keskustellaan otsikolla Kielitaistelusta kielivastuuseen - Kuka puolustaa suomea nyt? (la 10.30 Suomenlinna). Kieli identiteetin rakentajana on ikuinen ja ajankohtainen aihe (la 14.00 Kruununhaka). Monen kielen osaaja toimittaja Maxim Fedorov puhuu suhteestaan suomeen ja kirjastaan Suomi: ylipitkä oppimäärä (la 15.30 Senaatintori). Suomi-aihetta voi lopuksi laajentaa: Suomi ja muut kielet (su 12.00 Senaatintori).

Kirjallisuuden ilmiöt

Mistä kirjallisuuskentällä puhutaan? Tutkija Sanna Nyqvist, kustantaja Touko Siltala ja Parnasson vastaava tuottaja Karo Hämäläinen keskustelevat otsikolla Kirjallisuus nyt! (to 17.30 Töölö). Kirjasomen ohjelmaa on keskustelu Sytyttävää kirjallisuutta marginaalista, jossa puhutaan pienilevikkisestä kirjallisuudesta (to 18.00 Töölönlahti). Isoja yleisöjä tavoitellaan ulkomailta: Miten Ester teurastaa ja muita kirjallisuusviennin menestysreseptejä (pe 14.00 Töölö). Tavoitekin voi olla todella iso: Kirjat, joilla voi muuttaa maailmaa, keskustelemassa ulkoministeri Elina Valtonen, akatemiatutkija Timo Miettinen ja kääntäjä Maximilian Murmann (pe 14.30 Töölönlahti). Hyvin ajankohtainen on aihe Sanataiteesta tarinateollisuudeksi: Miten suoratoisto vaikuttaa kirjalliseen kulttuuriin? Keskustelemassa kirjailijat Kari Hotakainen, Päivi Alasalmi ja Venla Hiidensalo (la 11.30 Töölö). Muuttaako huomiotalous kirjallisuuskritiikkiä? Vastausta etsii keskustelu Tykkäsin! Kirjallisuuskritiikin tila (la 11.00 Töölö). Toisesta kulmasta kritiikkiä katsotaan kirjasomen ohjelmassa Uskaltaako kritiikkiä kirjoittaa? (su 11.30 Töölönlahti).

Kääntäminen

Kääntäminen on suosikkiaiheitani kirjamessuilla. Siellä pääsee kuuntelemaan, kun kääntäjät kertovat työstään ja sen haasteista. Näitä ei tekoälyllä käännetä on ajankohtainen otsikko Pia Korpisaarelle ja Antti Immoselle (to 11.30 Töölö). Kolmen Suomen kirjallisuuden kääntäjän (ranska, unkari, englanti) aiheena on Mitä ei voi kääntää? (to 14.00 Töölö). Toiset kolme ulkomaista kääntäjää vastaavat kysymykseen Minkä kirjan olet aina halunnut kääntää? (to 15.30 Töölö). Iida Turpeinen ja  hänen kääntäjänsä Maximilian Murmann (saksa) ja Annemarie Haas (hollanti) puhuvat romaanista Elolliset ja sen kääntämisestä (pe 17.30 Töölö). Nobel-voittaja László Krasznahorkain teosten kääntäminen - Minnamari Sinisalo on kääntänyt kaikki kolme Krasznahorkailta suomeksi ilmestynyttä teosta ja kertoo niistä ja niiden kääntämisestä. Kaksi niistä olen lukenut ja voin vain ihmetellä suomentajan taitavuutta (pe 18.00 Töölö). Käännöskirjallisuus ja maailmankuvan rakentuminen -keskustelu käsittelee käännöskirjallisuuden vaikutusta suomalaisten mielikuviin muista maista ja kulttuureista (su 11.00 Hakaniemi).

Kolme kirjaesittelyä

Edellä kirjoitin lähinnä laajemmista keskusteluista, mutta haluan vielä mainita erikseen kolme kirjaa. Olen ihmetellyt, miksi moldovalaiselta romaniaksi kirjoittavalta Tatiana Ţîbuleacilta ei ole suomennettu mitään, eikä Helmet-kirjastoissakaan ole edes hänen käännöksiään muille kielille. Nyt voin lopettaa ihmettelyn, kun Kustannusosakeyhtiö Kairaamo on julkaissut Ţîbuleacin romaanin Sinä kesänä äidin silmät olivat vihreät. Suomentaja Tuukka Tuomasjukka esittelee (pe 18.30 Kallio).

Sara Norjan teoksen Keijut - Myyttinen historia olen jo lukenut, mutta olisi mukava kuulla kirjailijan kertovan keijuista (la 11.30 Kallio). Esikoiskirjailija Tanja Brummerin romaania Mitä en kertonut kenellekään en ole vielä lukenut, mutta aion kyllä, ja ensin voisin kuunnella kirjailijaa itseään (su 15.00 Kallio).

Sara Norja: Keijut – Myyttinen historia

 

Sara Norjan Keijut paneutuu kansanperinteen keijuihin. Sana keiju tuo nykyisin mieleen kuvan pienestä siivekkäästä olennosta, joka on kaunis ja yleensä nainen. Tuo kuva on viihdeteollisuuden luoma. Entisaikaan keijut olivat jotakin ihan muuta.

”Määrittelen tässä teoksessa keijun yliluonnolliseksi, ihmisenkaltaiseksi hahmoksi, jolla on yhteys luontoon tai ihmisen kulttuuripiiriin.”

Kirjailija on asunut lapsena Englannissa, ja hän on englannin kielen tutkija, joten kirjassa on paljon Britteinsaarten keijuperinteitä. Muun Euroopan vastaavia hahmoja kuvataan myös, mutta Euroopan ulkopuolelta on vain muutama maininta.

”Britteinsaarten keijut voivat olla monen näköisiä, vaikkakin he ovat myös ulkonäöltään useimmiten ihmisen muotoisia. Jotkut heistä ovat karvaisia ja karkeita, toiset taas häikäisevän kauniita. Jotkut ovat aikuisen ihmisen tai pienen lapsen kokoisia, toiset aivan pikkuriikkisiä. Keijujen katsottiin osaavan muuttaa muotoaan joko eri kokoiseksi tai vaikkapa eläimeksi. Siipiä Britteinsaarten kansanperinteen keijuilla ei kuitenkaan tapaa olla.”

Brittien keijuja ovat esimerkiksi kodinhaltijat, joita kutsutaan nimellä brownie. Browniet ovat usein pienikokoisia ja kiintyvät taloon tai sukuun. He ovat avuliaita ja hyväntahtoisia, mutta loukkaantuvat helposti. He ottavat vastaan ruokaa, jos sitä jätetään löydettäväksi. Jostain syystä he lähtevät pois, jos heille antaa vaatteita lahjaksi. Browniet muistuttavat Suomen kotitonttuja, kuten kirjailijakin sanoo suomalaisia keijuja käsitellessään. Yllättävää oli, että suomen sana keijukainen on alun perin tarkoittanut kalmanhajuisia vainajaotuksia, ehkä kuolleiden henkiä.

Keijut voivat olla arvaamattomia, haitallisia tai jopa vaarallisia. Saksalaiset vedenkeijut nixiet houkuttelevat ihmisiä hukkumaan laulullaan tai kauneudellaan. Suomen näkit muistuttavat joiltain ominaisuuksiltaan Saksan vedenhenkiä.

Edellä on vain pari esimerkkiä keijuista. Kirjassa heitä on paljon erilaisia, ja siinä on myös lyhyitä kuvauksia muistiin merkityistä kohtaamisista keijujen kanssa. Keijujen kanssa on myös saatettu mennä naimisiin. Nykyisin keijuihin ei tietenkään uskota, mutta islantilaiset ottavat edelleen varmuuden vuoksi haltijansa vakavasti. ”Esimerkiksi vuonna 1996 Reykjavíkin lähettyvillä eräs rakennushanke laitettiin jäihin siksi kunnes haltijoiden katsottiin hyväksyneen tilanteen ja muuttaneen pois.”

Kirjan viimeinen luku kertoo keijujen muuttumisesta nykyisiksi söpöläisiksi ja keijuista populaarikulttuurissa. Keijujen pienentäminen on laitettu Shakespearen nimiin – kenenpä muunkaan. Söpöytensä he saivat 1800-luvulla, jolloin muotiin tulivat viktoriaaniset kukkaiskeijut. Kirjallisuudessa keijuja on esiintynyt Tolkienin hatioista nykyromantasiaan.

Keijut – Myyttinen historia on ihan uudenlaisesta aiheesta kirjoitettu historiikki ja minusta hyvää taustoittavaa luettavaa ainakin kaikille fantasiakirjallisuuden ystäville.

Sara Norja: Keijut – Myyttinen historia
SKS Kirjat 2026, 240 s.

Heikki Harma: Hector – Asfalttihippi

 

Hector – Asfalttihippi on Heikki Harman omaelämäkerta, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Tuula Kousan kanssa. Kirja päättyy vuoteen 1979, joten paljon jää kertomatta. Tässä luvataan, että toinenkin osa on tulossa, mutta eipä ole vielä ilmestynyt. Hectorin olen nähnyt lukemattomia kertoja, tosin en lavalla, vaan siksi, että käymme samassa ruokakaupassa.

Olen jonkin verran nuorempi kuin Hector, mutta tarpeeksi vanha muistamaan, millaisen vaikutuksen Palkkasoturi teki ilmestyessään. Hectorin 60- ja 70-luvut ovat suoraan suomalaisen popin ja rockin historiaa esikuvineen. Rautalanka, Beatles, Dylan, folk, Hair... Tuttua itse samat ajat eläneelle, vaikka kaukaa maalta vain radion välityksellä seuranneelle.

Hector – Asfalttihippi on siinä mielessä perinteinen elämäkerta, että siinä aloitetaan lapsuudesta ja käydään läpi elämänvaiheet, myös siviilipuolelta. Painopiste on kuitenkin Hectorin kehityksessä siksi laulaja-lauluntekijäksi, jonka tunnemme nykyisin.

”Minulta on kysytty usein, mistä jokin lauluni on saanut alkunsa, liittyykö siihen tarina, jokin omakohtainen kokemus. Vastaus on aina sama: kyllä! Jokaiseen lauluuni liittyy oma kokemus, elämys, tunnekuohu, sisäinen visio, unimaailman, painajaisten tai päiväunen tuottama hetki, joka syöksee esiin uuden rinnakkaistodellisuuden, jotakin sellaista, mistä en ole ollut itse aikaisemmin tietoinen.”

Hector kertoo myös muusikon ammatin nurjasta puolesta. Alkoholista tuli hänelle paha ongelma. 70-luvun lopulla hän sairastui ja hakeutui Lapinlahden psykiatriseen sairaalaan.

”Elämässä oli ollut liian paljon suorittamista, ja voimat alkoivat hiipua. Perhe-elämä ei kestänyt kolme vuotta jatkunutta tuolileikkiä: Yleisradio, perhe, keikkailu, biisien teko, levytykset.”

Onneksi Hector on jatkanut uraansa näihin päiviin saakka. Hänen myöhemmissä vaiheissaan riittäisi varmasti paljon kerrottavaa meille faneille.

Heikki Harma ja Tuula Kousa: Hector – Asfalttihippi
Otava 2017, 285 s.

***********

Hectorin pitkä musiikkitoimittajan ura yhdistää hänet Yleen, joten kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 37. Kirja liittyy radioon tai televisioon (Yle 100 vuotta).

Stanisław Lem: Solaris

 

Luin aiemmin tänä vuonna Ville-Juhani Sutisen esseeteoksen Reunamerkintöjä, josta sain inspiraation lukea Stanisław Lemin Solaris. Kirjaan pohjautuvan Andrei Tarkovskin elokuvan olen nähnyt kaksi kertaa. Vaikka molemmista kerroista on vuosikausia, lukiessa elokuvasta nousi mieleen selkeitä kuvia joistakin kohtauksista.

Solaris on kahta aurinkoa kiertävä eksoplaneetta, jota ihmiskunta on tutkinut jo yli sata vuotta. Planeettaa peittää elävä meri. Se on yksi yksilö, jolla on ilmeisesti tietoisuus. Siihen on yritetty saada yhteys lukuisin eri tavoin, mutta onnistumatta. Kun tuloksia ei ole tullut, Solariksen tutkimus on lähes ajettu alas. Sen tutkimusasemalla työskentelee enää muutama henkilö.

Kun psykologi Kris Kelvin saapuu nuhjuiselle tutkimusasemalle, hän huomaa heti, että siellä tapahtuu jotain outoa. Yksi tutkija, Kelvinin entinen opettaja, on tehnyt itsemurhan, toinen pysyttelee laboratoriossaan lukittujen ovien takana, ja kolmas, nimeltään Snaut, puhuu sekavia. Asemalla haahuillessaan Kelvin löytää papereita, joista näkyy, että miehet ovat tehneet uusia kokeita, joihin heillä ei ollut lupaa. Seurauksena asemalle on alkanut ilmestyä ”vieraita”.

Kelvinin vieraaksi tulee hänen vaimonsa Harey, tai siis vaimon kopio, hahmo, joka on täysin esikuvansa kaltainen. Harey on tehnyt itsemurhan hyvin nuorena. Snautin sekavat puheet alkavat vaikuttaa ymmärrettäviltä. Muillakin tutkijoilla on omat vieraansa, joita Kelvin ei tapaa, mutta jotka vaikuttavat hankalammilta kuin hänen omansa. Harey kuuntelee itsemurhan tehneen tutkijan jälkeensä jättämän kasetin ja tietää:

” — Se minä olen. Instrumentti joka tutkii sinun reaktioitasi – jokin sen tapainen. Jokaisella teistä on... samanlainen instrumentti kuin minäkin. Me tulemme esiin teidän muististanne tai mielikuvituksestanne, en tiedä oikein mistä – ja sinä sen kuitenkin tiedät paremmin.”

Solaris on hieno scifi-klassikko. Siinä luotu maailma on hyvin omaperäinen. Enemmän kirja taitaa kuitenkin puhua ihmisestä. Snautin sanoin:

”Emme me tarvitse toisia maailmoja. Tarvitsemme peilejä. – – Me tulemme tänne sellaisina kuin todellisuudessa olemme, ja kun lehti kääntyy ja todellisuutemme paljastuu meille – se osa todellisuudestamme josta tahtoisimme olla vaiti – emme enää pidäkään itsestämme.”

Solariksen voi lukea monella tavalla. Sitä voi pitää jopa rakkauskertomuksena. Alkusäikähdyksen jälkeen Kelvin ei halua päästää irti Hareysta, vaikka lopulta hän joutuu tekemään niin.

Stanisław Lem: Solaris
Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut Matti Kannosto
Kirjayhtymä 1973, 250 s.
Puolankielinen alkuteos Solaris 1961

***********

Solaris sopii Helmet-haasteessa kohtaan 12. Kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä kirja on kirjoitettu.