Anuk Arudpragasam: A Passage North

 

Anuk Arudpragasamin romaani A Passage North kertoo Sri Lankan sisällissodan seurauksista. Sen nykyajassa tapahtuu hyvin vähän. Krishan saa puhelun, jossa kerrotaan hänen isoäitinsä hoitajan Ranin kuolleen tapaturmaisesti. Krishan matkustaa pohjoisen tamilialueelle Ranin hautajaisiin. Tapahtumia on vähän, mutta Krishanin ajatuksissa tapahtuu sitäkin enemmän.

Krishanin perhe on alun perin kotoisin pohjoisesta, mutta hän ei ole koskaan asunut siellä. Perhe oli muuttanut Colomboon ennen Krishanin syntymää. Hän ei ollut osallistunut sisällissotaan millään tavalla. Sodan päättyessä 2009 hän oli Delhissä yliopistossa. Kun hän ja tyttöystävä Anjum erosivat, Krishan meni tamilialueelle osallistuakseen jälleenrakennukseen. Parin vuoden kuluttua hän siirtyi Colomboon töihin. Noista vuosista kirjassa ei kerrota oikeastaan mitään, vaan sen sijaan mietitään, miksi Krishan teki niin kuin teki.

”He’d become obsessed, in the years since the end of the fighting, with the massacres that had taken place in the northeast, become more and more possessed by guilt having been spared, coming to long for the kind of life he might lead if he left the inert spaces of academia he’d become sequestered in and went to live and work in a place that actually meant something to him.”

Tieto Ranin kuolemasta saa Krishanin miettimään isoäitinsä vanhenemista sekä isoäidin ja Ranin suhdetta. Ajatuksiin nousee myös hänen oma rakkaustarinansa feministin ja poliittisen aktivistin Anjumin kanssa. Junamatkalla pohjoiseen ja Ranin hautajaisissa ajatuksissa korostuu sisällissota, jonka vaikutukset näkyvät nimenomaan Ranissa. Rani oli asunut sodan aikana tamilialueella, hän oli menettänyt kaksi poikaansa, nuoremman heistä sodan toiseksi viimeisenä päivänä. Rani oli vahvasti traumatisoitunut.

Krishanin ajatuksia ja mielenliikkeitä seurataan hyvin yksityiskohtaisesti. Varsinkin Anjumiin rakastumisen vaiheista kerrotaan niin tarkasti, että se tuntuu välillä liioitellulta. Kirjailija korostaa Krishanin tunteita joillakin vanhoilla tarinoilla kuten kaipauksesta kertovalla sanskriitinkielisellä runoelmalla The Cloud Messenger, jonka tapahtumat Krishan käy läpi ajatuksissaan.

A Passage North on hyvin kaunis, jonkin verran alakuloinen kirja. Sri Lankan lähihistoria on väkivaltainen, ja nythän maa on taas alkanut esiintyä uutisissa viimeaikaisten poliittisten tapahtumien vuoksi.

Anuk Arudpragasam: A Passage North
Hogarth 2021, 290 s.

***********

Maailmanvalloitus: Sri Lanka.

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Ukkoshuilu alkaa Joonan tarinalla. Joona on kauppamies, joka kokee kovia Ninivessä yrittäessään myydä kirjoitustaulujen lukemista helpottavaa näkökiveä. Joona joutuu seikkailuun, jonka aikana maaginen ukkoshuilu päätyy hänen omistukseensa. Joona on juuri se Raamatusta tunnettu Joona, joka päätyy valaan vatsaan. Kirjassa on tarinasta oma tulkintansa. Kertomus Joonasta tuo mieleen Mika Waltarin historialliset romaanit. Teksti kulkee waltarimaiseen tyyliin.

Joonasta siirrytään nykyaikaan ja meteorologi Leenaan. Leena sotkee miesasiansa, ja hänestä tulee tyttärensä Leian yksinhuoltaja. Työasiatkin ovat sekaisin, mutta ilman Leenan omaa syytä. Leena kirjoittaa Säätyttö-blogia.

”Vaikka en ole hiukkaakaan uskonnollinen – sanoisin, että päinvastoin – luulen, että sää edustaa juuri niitä korkeampia voimia, jotka saivat ihmiskunnan kehittämään jumalia. Sää on vahva ja armoton. Se on vastustamaton voima. Se on joskus ennakoimaton, joskus hyvinkin avoimesti aikeensa paljastava.”

Ukkoshuilun Leena löytää Kanarian-matkalla. Leenan taistelusta itsekunnioituksen ja työpaikan säilyttämiseksi kehittyy pikkuhiljaa jännityskertomus, jossa äkillisillä sääilmiöillä on ratkaiseva rooli. Lukijaa jännittää vähemmän kuin Leenaa, koska hänelle paljastetaan enemmän. Lukija vain harmittelee Leenan hyväuskoisuutta.

Ukkoshuilun maagisine ominaisuuksineen pystyy hyvin kuvittelemaan Joonan ikivanhaan tarinaan. Sen sijaan minun sisäinen realistini ei saanut sitä millään istumaan muutoin täysin tavalliseen elämään nyky-Suomessa. Siitä huolimatta, että Leena yritti välillä keksiä tieteellisiä selityksiä.

Ukkoshuilu muodostui siis minulle varsin ristiriitaiseksi lukukokemukseksi.

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu
Otava 2021, 440 s.

***********

Leenan blogikirjoitusten lisäksi Ukkoshuilussa on jonkin verran sähköposteja, joten se sopii hyvin Helmet-haasteen kohtaan 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä.

Jussi Konttinen: Siperia

 

Luin toimittaja Jussi Konttisen kirjoituksia Hesarista, kun hän vietti perheensä kanssa vuoden Siperiassa 2016/2017. Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa kertoo perusteellisemmin samasta ajasta. Minua, joka tarvitsen villasukat jo lämpötilassa +20°C, kiinnosti erityisesti kylmässä selviäminen.

Konttisen perhe vuokraa talon pienestä kylästä nimeltä Töhtyr. Jakutian (eli Sahan tasavallan) pääkaupunkiin Jakutskiin on autolla noin tunnin matka. Hirsitalo on lämmin, kun kaasupoltin lämmittää pattereissa kiertävän veden. Vesijohtoa ei ole, ja ulkohuussi on pihan perällä.

”Talven lähestyminen tuntuu arjessamme ensin jokapäiväisenä taisteluna vesitynnyreiden jäätymistä vastaan. Vesiauton toimitukset jatkuvat lokakuun lopulle, mutta elämän eliksiirin pitäminen juoksevassa olomuodossa vaatii yhä suurempia fyysisiä ponnisteluja. Hakkaamme tynnyreiden pintaan ja reunoille muodostuvaa paksua jääkerrosta aamuin illoin, mutta joudumme lopulta luovuttamaan. On koittanut aika tilata jäitä, eikä nyt puhuta drinkeistä.”

Talven jäät sahataan Lenajoesta. Jäälohkareet säilötään pihalle ja kannetaan tarvittaessa yksi kerrallaan sisälle tynnyriin sulamaan. Kun pakkanen laskee -40:een ja jopa -50 asteeseen, pukeutuminen näyttää siltä kuin kirjan takakannen kuvassa. Perinteiset turkismateriaalit ovat parhaita.

Töhtyrin kunnanjohtajan seurassa Konttiselle selviää metsästyksen tärkeys. Se on Jakutiassa ”monelle hulluutta hipova intohimo ja elämän tarkoitus”. Jakuutit eivät kuitenkaan harrasta vain metsästystä. Esittävä kulttuuri, kuten teatteri, stand up ja sirkustaide, on vilkasta. Menossa on jakuuttielokuvien buumi. Konttinenkin on statistina zombielokuvan loppukohtauksessa, jota kuvataan 31 asteen pakkasessa.

Enemmän kuin perheensä arjesta Konttinen kirjoittaa Siperiasta. Kirja onkin Siperia-tietokirja. Konttinen tekee pitkiä matkoja, joilla hän tutustuu muun muassa paimentolaiskansa nenetsien elämään, Kamtšatkan niemimaan tulivuoriin, amurintiikerien suojeluun ja Tšuktšien niemimaan mursujen tutkimukseen. Erityisesti hän perehtyy Siperian luonnonvarojen – timanttien, metallien, öljyn ja kaasun – louhintaan ja poraamiseen. Alkuperäiskansat joutuvat väistymään, kun etsintä- ja kaivausalueita laajennetaan. Tuloista koko ajan suurempi osa menee Moskovaan.

Tämän kirjan lukemalla suomalainen saa uusia aineksia mielikuvaansa Siperiasta, joka on niin suuri, että ”se on kuin kokonainen maanosa”.

Jussi Konttinen: Siperia. Suomalaisen perheen ihmeellinen vuosi ikiroudan maassa
HS Kirjat 2019, 412 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli

 

Auringon pimeä puoli sai vuoden 2019 lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Aihe on aikuistakin kiinnostava eli aikamatkustaminen madonreiän kautta. Minäkertoja Emilia siirtyy 16-vuotiaana vahingossa ajassa taaksepäin.

”Olen miettinyt miksi en heti tajunnut mitä oli tapahtunut. Vei monta tuntia ymmärtää jotain mikä oli ilmiselvää. Ensin ajattelin että olin kuollut, sitten että olin unessa. Lopulta yritin uskoa, että olin mennyt sekaisin ja näin harhoja. Olin valmis uskomaan mitä tahansa muuta kuin sen mitä oli oikeasti tapahtunut.”

Emilia elää tarkemmin määrittelemättömänä aikana lähitulevaisuudessa. Alkutilanteessa hän asuu isoisänsä kanssa pienessä kaupungissa nimeltä Voiton Kaivos. Voiton Kaivos on muusta maailmasta eristäytymään pyrkivä yhteisö, jossa Emilia ja isoisä asuvat ulkopuolisina. Isoisä ei ole suostunut lähtemään omasta talostaan kerrostalojen tieltä. Voiton Kaivos – viralliselta nimeltään Uuteen Aikaan Valittujen Voiton Kaivos – on kuin pieni valtio, jonka autoritaarisella Johtajalla on kaikki valta. Voiton Kaivos on syntynyt tavalla, joka tuntuu nykyisin pelottavalta. Vastaavia oireita liikkuu maailmalla.

Auringon pimeän puolen voi nähdä käsittelevän myös nuoren kasvamista kohti aikuisuutta sekä halua ymmärtää vanhempiaan. Emilia yrittää selvittää, mitä hänen vanhemmilleen on tapahtunut.

Kirjassa on esillä myös ilmastonmuutos, eli isoja aiheita on paljon. Pieni tiivistäminen olisi saattanut tehdä hyvää. Nyt tuntui, että tarina hajosi välillä. Siitä huolimatta Auringon pimeä puoli jaksoi kiinnostaa tällaista vanhempaakin lukijaa. Siinä oli joitakin mieleen jääviä ajatuksia, kuten tämä pari kertaa toistettu neliulotteiseen aika-avaruuteen liittyvä:

”Ennustaminen on muistamista eteenpäin.”

Kirjaan on jäänyt yksi lukuihin liittyvä lipsahdus. Tämänhetkisessä maailmankaikkeuden iäksi arvioidussa noin 13,7 miljardissa vuodessa numero seitsemän ei tarkoita seitsemääsataa tuhatta, vaan seitsemääsataa miljoonaa.

Marisha Rasi-Koskinen: Auringon pimeä puoli
WSOY 2019, 369 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 13. Lasten- tai nuortenkirja, joka on julkaistu 2000-luvulla.

Elvira Navarro: La ciudad feliz

 

Elvira Navarron La ciudad feliz (Onnellinen kaupunki) on omasta kirjahyllystäni. Ostin kirjan muutama vuosi sitten. Kirjassa on kaksi pienoisromaania tai pitkää novellia, Historia del restaurante chino Ciudad feliz (Tarina kiinalaisesta ravintolasta Ciudad feliz) ja La orilla (Ranta). Ne voi lukea erillisinä, vaikka molempien tapahtumapaikka on Valencia, ja lapsipäähenkilöt ovat toistensa ystäviä. Yhtymäkohdat ovat vain mainintoja. Kummassakin keskitytään yhteen lapseen.

Molempien kertomusten teema on sama: lasten ja vanhempien maailmat eivät kohtaa. Tarinassa kiinalaisesta ravintolasta perhe on lähtenyt Kiinasta, koska perheen isä on vangittu pariksi viikoksi. He lähtevät ennen kuin tapahtuu mitään pahempaa. Kahdesta pojasta nuorempi, Chi-Huei, on jätetty ensin Kiinaan tädin hoitoon. Chi-Huei ei pääse vielä teininäkään yli siitä, että viikoittaisissa puheluissa hänet luvattiin aina hakea muutaman kuukauden kuluttua, mutta aika venyi vuosiksi.

Tarinassa La orilla ongelmat alkavat, kun Julia kadottaa rahan, jonka oli saanut Hello Kitty -laukun ostamiseen, ja valehtelee, että oli ostanut laukun ja että se oli ryöstetty häneltä. Kun hän jää kiinni valheestaan, vanhemmat rankaisevat häntä. Julia kokee rangaistuksen epäoikeudenmukaiseksi. Hän kapinoi ja yrittää tehdä eroa vanhempiinsa hakemalla kontaktia kerjäläiseen, jonka uskoo tarkkailevan itseään. Tytön käytös huolestuttaa vanhempia, varsinkin kun kerjäläinen on parikymppinen mies.

”Miksi luulette, että kieltämällä minua menemästä ulos viikolla, teette sen, mikä on minulle parasta?”

 ”¿Por qué creéis que prohibiéndome salir entre semana estáis haciendo lo mejor para mí?”

Nämä kaksi lasten maailmaan eläytyvää kertomusta olivat välillä aika piinallista luettavaa, etenkin jälkimmäinen. Lapsi ei osannut selittää käytöstään, eivätkä vanhemmat ymmärtäneet häntä.

Elvira Navarro: La ciudad feliz
Mondadori 2009, 181 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 28. Kirjan päähenkilö on alaikäinen.

Kuukauden nobelisti Frédéric Mistral: Mirèio

Vasemmalla ranskalainen kirja, oikealla ruotsalainen.

Ranskalainen runoilija Frédéric Mistral sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1904. Hänen pääteoksensa on pitkä runoelma Mirèio vuodelta 1859. Mistral oli kotoisin Provencesta ja kirjoitti provensaaliksi. Hän käänsi omat runonsa ranskaksi. Minulla on Mirèio laitoksena, jossa ovat rinnakkain provensaalinkielinen alkuteksti ja ranskankielinen käännös. En osaa ranskaa tarpeeksi hyvin lukeakseni runoutta. Suomeksi Mirèioa ei ole käännetty, joten luin Helmet-kirjastosta löytyneen ruotsinnoksen. WSOY:n julkaisemassa antologiassa 21 Nobel-runoilijaa on muutama säkeistö Mirèiosta Saima Harmajan suomentamana.

Mirèio on oikea helmi! Mirèio on suuren maatalon tytär ja ainoa perillinen. Vincèn on köyhän korintekijän poika. Nuoret rakastuvat. He ovat hyvin nuoria, Mirèio on 15-vuotias ja Vincèn vuotta vanhempi. Mirèion vanhemmat eivät tietenkään hyväksy tyttärensä valintaa. Tällainen rakkaus voi päättyä vain traagisesti.

Mirèion perustarina on kerrottu moneen kertaan, mutta millä tavalla Mistral sen tekeekään! Hän yhdistää nuorten rakkauskertomukseen provencelaisia pakanallisia taruja ja kristillisiä legendoja. Mirèiossa on keijuja, lääkeyrteillä parantava noita, hukkuneita, jotka kerran vuodessa nousevat Rhonesta. Mirèiolle ilmestyvät kolme Mariaa, jotka legendan mukaan rantautuivat Provencen Camargueen lähdettyään Pyhältä maalta. Taustalla Provencen maisema väreilee hehkuvan auringon alla. Ihmiset viljelevät maata, korjaavat satoa ja hoitavat karjaa.

Minä ihastuin Mirèioon täysin. On sääli, ettei runoelmaa ole aikanaan suomennettu. Nyt suomentamisesta ei kannata haaveilla. Charles Gounod on säveltänyt Mirèion pohjalta oopperan Mireille, ja siitä on tehty myös elokuva.

Kirjoitan näytteeksi yhden säkeistön ensin provensaaliksi, sitten ranskaksi ja lopuksi ruotsiksi. Säkeistö on runoelman alkupuolelta valloittavasta kohdasta, jossa Mirèio ja Vincèn ensin keräävät mulperipuusta lehtiä silkkiperhosten toukille ja sen jälkeen tunnustavat toisilleen rakkautensa, Mirèio tietysti ensin. Vincèn ei olisi uskaltanut aloittaa. Säkeistö on osa Vincènin puhetta.

T’ame, o chatouno encantarello,

Que se disiés : Vole uno estrello ;

I’a ni travès de mar, ni bos, ni gaudre foui,

I’a ni bourrèu, ni fiò, ni ferre

Que m’aplantèsse ! Au bout di serre,

Toucant lou cèu, l’anariéu querre,

E dimenche l’auriés, pendoulado à toun coui.

« Je t’aime, ô jeune fille enchanteresse,

au point si tu disais: Je veux une étoile !

il n’est traversée de mer, ni bois, ni torrent fou,

il n’est ni bourreau, ni feu, ni fer

qui m’arrêtât ! Au bout des pics,

touchant le ciel, – j’irais la prendre,

et, dimanche, tu l’aurais pendue à ton cou.

«Så jag dig älskar, ljufva tärna,

att om du sagt: ’gif mig en stjärna!’ –

Då skulle jag ej skytt att trampa någon stig,

på haf, i berg, högst upp till spetsen,

ej bål, ej bila gjort mig ledsen. –

När jag den nått i himlakretsen,

som helgpynt sist jag den om halsen hängt på dig.

Frédéric Mistral: Mirèio
Ruotsintanut Carl Rupert Nyblom
Albert Bonniers Förlag 1904, 256 s.
Provensaalinkielinen alkuteos Mirèio 1859

François Rabelais: Pantagruel. Dipsodien kuningas (klassikkohaaste)

 

Pantagruel

Dipsodien kuningas

Totuudenmukaisesti kerrottuna,

ynnä hänen hirmuiset sankarityönsä ja urotekonsa

Kirjoittanut herra Alcofribas-vainaa,

Kvintessenssin tislaaja

Ajattelin jo tämänkertaisen klassikkohaasteen kirjaa valitessani, että mitä mahdan osata sanoa tästä 500 vuotta vanhasta todellisesta klassikosta; tuskinpa ainakaan mitään uutta.

Suuren Gargantuan pojan Pantagruelin tarina on täynnä ylenmääräistä liioittelua, syöminkejä ja juopottelua, hävyttömiä kepposia, räävitöntä puhetta ja auktoriteetteihin kohdistuvaa pilkkaa. Kumppanina Pantagruelilla on ystävänsä Panurge.

”Hän oli Pariisin suurin ilkimys, koijari, juomari, katujen luuhaaja ja yöjalan kulkija, mutta muutoin maailman oivallisin miekkonen, ja alinomaa punomassa jotain juonta poliisikonstaapeleita ja yövartijoita vastaan.”

Pantagruel on jättiläinen voimiltaan, mutta myös älyltään. Hän opiskelee yliopistoissa ja pystyy voittamaan väittelyssä aikansa parhaat teologit ja kaunopuhujat sekä ratkaisemaan käsittämättömän riitajutun, jota lakimiehet olivat pohtineet vuosikausia. Joskus hän tarvitsee Panurgen apua.

Auktoriteetit, joihin satiirinen iva kohdistuu, ovat katolinen kirkko, erityisesti anekauppa ja kirkon palvelijat eli papit ja munkit, yliopistolaitos ja sen oppineet sekä oikeudenkäyttö kiemuroineen ja puheenparsineen.

Kirja on aarreaitta klassillisesti sivistyneelle lukijalle, joihin en itse lukeudu. Siinä on viittauksia antiikin jumaliin, mytologiaan ja ajattelijoihin, Rooman ja Egyptin hallitsijoihin, paaveihin, ja moniin historiallisiin henkilöihin, joista en ollut kuullutkaan. Kaikki tämä on käänneltynä ja väänneltynä niin, että ihmettelin, miten kirja on ollut mahdollista suomentaa. Suomentajan esipuheesta saa jonkinlaisen vastauksen.

Pantagruel on siis näennäisesti helppoa luettavaa, mutta sen kunnollinen ymmärtäminen vaatisi paljon sivistystä.

Tämänkertaista klassikkohaastetta vetää Ankin kirjablogi. Sinne ilmestyy yhteenveto kaikista tänään julkaistavista klassikkopostauksista.

Aikaisempien klassikkohaasteiden kirjani:

1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
2. J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
3. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
4. Aino Kallas: Sudenmorsian
5. Maria Jotuni: Arkielämää
6. Minna Canth: Hanna
7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1
8. Federico García Lorca: Mustalaisromansseja
9. Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset
10. Jane Austen: Kasvattitytön tarina
11. Arvid Järnefelt: Isänmaa
12. L. Onerva: Mirdja
13. Simone de Beauvoir: Mandariinit
14. Multatuli: Max Havelaar

François Rabelais: Pantagruel. Dipsodien kuningas
Suomentanut Erkki Salo
Kustannuskiila Oy 1989, 173 s.
Ranskankielinen alkuteos Pantagruel, roy des Dipsodes 1532