Vehka Kurjenmiekka: Talventaitto

 

Talventaitto on Merenkehrä-sarjan toinen osa. En ole lukenut ensimmäistä osaa Kellopelisydän, mutta se ei haittaa. Kirjailija Kurjenmiekan mukaan nämä kaksi kirjaa voi lukea kummassa järjestyksessä tahansa. Ajallisesti Talventaiton tapahtumat ovat paljon ennen Kellopelisydäntä.

Talventaiton fantasiamaailmassa on taikuutta, mutta muuten se muistuttaa vanhaa aikaa, jolloin kasvatettiin ruoka itse ja asuttiin mökeissä, jotka lämmitettiin puilla ja joihin vesi kannettiin kaivosta. Maailmassa ei ole kaikki kohdallaan. Siihen tihkuu haavoista pimeyttä, vuodenkierto ei ole ennallaan. Talventaittaja Kaihon ja kesänkaataja Alatin tehtävänä on kannatella vuodenkiertoa yhden vuoden ajan. Tehtävä ei ole helppo. Heidän edeltäjänsä eivät ole viime aikoina aina selvinneet.

”Meidän on määrä asua yhdessä, koska siten kesä ja talvi, vuodenkierron vastaparit, pääsevät punoutumaan luontevammin toistensa lomaan. Elämän on oltava jaettua, sillä siten taikuus toimii: talven syvimpinä pakkasinakin kesän siemenet uneksivat lumen ja roudan alla, ja hehkukuun helteillä Vuolasvirran syvänteissä lymyää jääntiheä pimeys.”

Talventaitto lumoaa tunnelmallaan ja kielellään. Tunnelman kuvaamiseen en löydä oikeita sanoja, viipyilevä ja hieman surumielinen, jotain sinnepäin. Tämä ei tarkoita, etteikö kirjassa olisi dramaattisia tapahtumia. Kieli on kaunista, siinä on uusia sanoja, kuten fantasiaan kuuluu, ja paljon luontovertauksia. Kukkia on niin runsaasti, että välillä jo etsin netistä, löydänkö niille symbolimerkityksiä.

”Minä tuijotan Kaihoa ja seppelettä hänen käsissään. Syysruusujen joukkoon on pujoteltu luhtavillaa ja kanervankukkia. Seppele ei ole täydellinen, sillä kehä on horjuva ja osa ruusunoksista katkeilleita, mutta solmittu lupaus on silti vilpitön ja täynnä ikivanhaa taikuutta.”

Löysin viittauksia mytologiaan kuten maailmanpuun taikuuden ytimestä. Näin sukupuolen liukumista, ihmisen muuttumista, jopa jälleensyntymistä. Ajatukset hipaisivat ilmastonmuutosta. Ja olihan Kaihon ja Alatin tarina myös rakkauskertomus. En kuitenkaan halua analysoida liikaa. Fantasia on samanlaista kuin sadut: liika analysointi hävittää lumouksen.

Olen lukenut fantasiaa aika vähän, lähinnä joitakin klassikoita. Talventaitto toi mieleeni Ursula K. Le Guinin. On upeaa, että meillä julkaistaan näin hienoa fantasiaa.

Vehka Kurjenmiekka: Talventaitto
Aula & Co 2024, 312 s.

Tällä viikolla jaetaan Nobelit. Kuka saa kirjallisuuden Nobelin?

 

Toivoisin, että Nobel menisi Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolelle. Muuallakin maailmassa on hienoja kirjailijoita, me vain pienellä kielialueellamme tunnemme heitä huonosti. Tutkin hieman vedonlyöntilistoja ja keskustelufoorumeja ja etsin sieltä naisia, joita mainitaan ehdokkaiksi.

Vedonlyöjien ykkösehdokas on kiinalainen Can Xue, joka kirjoittaa kokeellista fiktiota, pääasiassa novelleja, mutta myös romaaneja (tiedot Wikipediasta). Viime aikoina veikkauksissa on noussut ylöspäin kreikkalainen Ersi Sotiropoulos. Hän on julkaissut romaaneja ja runoja. Sotiropoulos olisi eurooppalainen, mutta kieli on sentään muuta kuin englanti. Kumpaakaan näistä kahdesta kirjailijasta ei ole suomennettu. Japanilais-saksalaisen Yoko Tawadan äidinkieli on japani, mutta hän kirjoittaa myös saksaksi. Häneltä on suomennettu romaani Muistelmat lumessa sekä Parnassossa ilmestynyt kertomus Ariadne.

Espanjankielinen nobelisti olisi tervetullut. Latinalaisesta Amerikasta esillä ovat olleet meksikolainen Cristina Rivera Garza ja argentiinalainen Claudia Piñeiro. Piñeiro on romaanikirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen tuotannossaan on piirteitä rikosromaaneista. Rivera Garza kirjoittaa romaaneja ja novelleja. Hän sai tänä vuonna Pulitzer-palkinnon muistelmakirjastaan El invencible verano de Liliana / Liliana´s Invincible Summer. Suomennoksia ei ole kummaltakaan.

Afrikkalaisista kirjailijoista olen joskus aikaisemminkin maininnut ruandalaisen ranskaksi kirjoittavan Scholastique Mukasongan, jolta olen lukenut romaanin Madonnan vid Nilen (ruotsiksi on, suomeksi ei).  Mauritiuslaiselta Ananda Deviltä on suomennettu romaani Näistä raunioista. Olen sen lukenut ja tuon yhden kirjan perusteella jo Nobelia voisi harkita. Devikin kirjoittaa ranskaksi.

Torstaina nähdään, miten käy.

Laitoin kirjoitukseni kuvitukseksi valokuvan, jonka olen ottanut Hermann Hesse -museossa Calwissa. Työvälineet olivat hänen aikanaan erilaisia kuin nykyisin.

Edit 10.10. Nobelin sai eteläkorealainen Han Kang. Toivomukseni Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisesta voittajasta toteutui. Lisäksi Han Kangin teoksia on suomennettu. Minä en ole vielä tutustunut niihin, mutta aion korjata puutteen.

Tõnu Õnnepalu: Pariisi

 

Tunnen huonosti virolaista kirjallisuutta. Tõnu Õnnepalun nimi oli ennestään tuttu, mutta en ollut lukenut häneltä mitään. Kun huomasin kirjastossa kirjan, jolla on kutsuva nimi Pariisi, niin pitihän se lainata. Koko nimi on Pariisi (Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin).

Kirjoittaja, jota ei osaa olla yhdistämättä kirjailijaan, kertoo olevansa Pariisissa kissavahtina ystävänsä kesäloman ajan. Samalla hän etsii nuorta itseään, joka asui Pariisissa.

”Menen puiston poikki, sinne opiskelijalinnoitukseen, katsomaan muinaista ikkunaani. Outoa, miten kaikki tuo on yhä vielä niin tuttua, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, tuttua, samanlaista, ja samalla myös täysin vierasta. Häntä, joka asui täällä tuona keväänä – häntä ei enää ole. Vai onko? Herääkö hän yhtäkkiä minussa, leväyttää silmänsä suuriksi, tuijottaa ulos minun silmistäni? Ei. Hän on, mutta jotenkin toisessa maailmassa.”

Kertoja kulkee vanhoissa tutuissa paikoissa, tarkkailee Kaupunkia ja sen muutoksia. Pienet yksisaliset elokuvateatterit ovat katoamassa, samoin bukinistit sekä lehtikioskit ja niitä pitävät vanhat miehet. Uutta ovat polkupyörät, niillä ei ennen ajanut kukaan, nyt ajavat kaikki, ”jopa puolihöperöt mummelit”. Ihmisistä hän tarkkailee eniten kodittomia ja on huolissaan, kun vanha kiinalaisnainen ei eräänä päivänä ole vakioyöpymispaikassaan.

Vaikka kertoja ei tavoita nuoruutensa tunteita – kuinka voisikaan? – hän löytää omat paikkansa Pariisissa, Père-Lachaisen hautausmaan, Luxembourgin puiston ja Île Saint-Louisin kärjen puistikon, jossa hän näkee, että sorsapoikueen voi kasvattaa Seinessä.

”Tässä aamuisessa joessa on jotain rauhoittavaa ja ikiaikaisen lohduttavaa, aina uudelleen jokaisena aamuna – on tarpeen, että näin olisi aina uudelleen jokaisena aamuna – sen virtaamisessa kaiken keskellä ja kaiken läpi on jotain ajattoman lohdullista.”

Tõnu Õnnepalun Pariisi on kevyehkö, mutta sympaattinen kirja ihmisestä ja Kaupungista. Kukapa ei lukisi mielellään Pariisista!

Tõnu Õnnepalu: Pariisi (Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin)
Suomentanut Jouko Väisänen
Kirjokansi 2022, 169 s.
Vironkielinen alkuteos Pariis (Kakskümmend viis aastat hiljem) 2022

Turun Kirjamessut ensi viikonloppuna

 

Olin viime vuonna ensimmäistä kertaa Turun Kirjamessuilla ja viihdyin niin hyvin, että päätin mennä tänä vuonna uudestaan. Messujen tunnelma oli paljon rauhallisempi kuin suurten ja hektisten Helsingin Kirjamessujen. Pääsen paikalle lauantaiksi ja sunnuntaiksi.

Turun Kirjamessujen teema on Pelin henki. Tein itselleni alustavaa ohjelmaa ja huomasinkin keränneeni siihen runsaasti keskusteluja, joilla on ajatuksia herättävä otsikko, kuten

Kirjailijat ja julkisuus

Valta ja kirja-ala, onko politiikka vuorovaikutusta vai peliä?

Miten kritiikkiä pelataan

Sanan valta. Miten kieli rakentaa todellisuutta

Kirjoittaminen on supervoima

Kirjaesittelyt toki kiinnostavat myös. Odotan esimerkiksi seuraavia uutuuksia:

Heikki Oja: Kesyt ja villit tähdet

Tiina Raevaara: Tulevaisuuden aaveet

Jukka Tuhkuri: Jään voima – kertomus Endurancen uppoamisesta ja löytämisestä

Franz Kafka: Päiväkirjat 1909–1923

Kirjasomen ohjelmaa aion tietysti seurata. Odotan messuilta kahta kirjojen täyttämää päivää, kiinnostavia esityksiä, väittelyjäkin, hyvää tunnelmaa ja kirjatuttavien tapaamista.

Olga Tokarczuk: Rumpujen kaupunki

 

Olga Tokarczukin novellikokoelma alkaa pitkällä novellilla Avaa silmät, olet kuollut. Siinä jatkuvasti dekkareita lukevan naisen elämä sekoittuu dekkariin, jossa hänen mielestään tapahtuu liian vähän. Novellin alussa kerrotaan, mitä nainen haluaa dekkarilta. Lista on pitkä. Novelli itse toteuttaa toiveista ainakin tämän:

”Hän kaipasi jotakin epätyypillistä, jonkinlaista kaavaa, joka ei ollut loppuun asti selvä, joka vain joskus pulpahti pintaan muistuttamaan itsestään.”

Kokoelman novellit on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäisen novelleissa aiheena on kirjoittaminen ja identiteetti.

”Kirjallisuus on jonkinlainen lainvoiman saanut, etiikasta erotettu, sosiaalisesti hyväksytty ja ihailtu valehtelun muoto.”

Toisessa osassa pyritään paljastamaan, mitä on naamion tai kulissin takana, kaikkein selvimmin novellissa Maailman rumin nainen, jossa mies menee naimisiin naisen kanssa, joka on niin ruma, että ansaitsee elantonsa esiintymällä sirkuksessa ihmeteltävänä.

Kolmannessa osassa novelleja on eniten. Niissä on erilaisia todellisuuksia, ja muutama jäi vahvasti mieleen. Professori Andrews Varsovassa vie työmatkalle tulleen englantilaisen psykologian professorin surrealistiseen Varsovaan, jossa hänen oppaansa katoaa tavoittamattomiin, puhelimet eivät toimi, kaduilla on tankkeja, eikä kukaan osaa englantia. Sabinan toivomus kertoo kuudetta lastaan odottavasta siivoojasta, jonka työnantajaperhe lupaa toteuttaa minkä tahansa toivomuksen ennen kuin hänen on jäätävä äitiyslomalle. Sabina toivoo, että hän saisi hetken aikaa leikkiä perheen tyttären ja tämän kavereiden nukkea. Hän rakastaa tyttöjen sirkutusta, hän haluaa olla hellittävänä, hän kaipaa vauvan avutonta olotilaa. Perheen mies alkaa nauraa, mutta vaimo vie Sabinan heti yläkertaan tytön huoneeseen. Novellissa Ariadne auf Naxos yläkerran nainen B. kuuntelee ihaillen alakerrassa harjoittelevaa oopperalaulajaa. Kun naiset tutustuvat, B. pyytää laulajaa laulamaan itselleen ja laulun aikana hän ”lähes epätoivon vallassa tajusi, ettei ikinä kykenisi käsittämään tuota ihon, sydämen, lihasten ja äänen huumaavaa yhteyttä”.

Pari novellia oli sellaisia, etten saanut niistä otetta. Muuten novellit loivat maailmoja, jotka olivat enimmäkseen realistisia, mutta saattoivat sisältää jotain hieman outoa. Pidin paljon.

Olga Tokarczuk: Rumpujen kaupunki
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Särötär 2023, 331 s.
Puolankielinen alkuteos Gra na wielu bębenkach 2001

Anne Tyler: Palmikko

 

Olen lukenut aivan sattumalta peräkkäin kolme kirjaa, joissa perhe on suuressa osassa. Ensimmäinen oli Leena Lehtolaisen taiteilijaromaani Korkean paikan lumo, toinen Sara Mesan romaani, jonka nimikin oli Perhe (La familia), ja nyt kolmantena Anne Tylerin Palmikko.

Palmikon alussa Serena on rautatieasemalla poikaystävänsä kanssa ja näkee miehen, jota arvelee serkukseen, mutta ei ole aivan varma. Hänen poikaystävänsä ihmettelee, miten joku voi olla tunnistamatta serkkuaan. Hän selvittää, että kyseessä todella on Serenan serkku. Minusta ei ole lainkaan kummallista, ettei serkkua tunnista, kun ei ole vuosiin nähnyt. Eikä sekään ole outoa, että serkukset tapaavat vain harvoin.

Tästä siirrytään tutustumaan Serenan sukuun ja erityisesti hänen isovanhempiinsa. Robin ja Mercy ovat sympaattisia, mutta vanhempina hieman huolettomia. Ensimmäisellä lomamatkalla perheenjäsenten väliset suhteet hahmottuvat. Tytöt Alice ja Lily ovat jo teini-ikäisiä. Alice alkaa ottaa vastuuta perheestä, kun äiti Mercy keskittyy maalaamiseen. Lily, josta tulee aikanaan Serenan äiti, sekoilee poikien kanssa. Tyttöjä paljon nuorempi David ja isä eivät löydä yhteistä säveltä. Robin on kätevä käsistään, eikä ymmärrä mielikuvitusmaailmassa leikkivää vähän arkaa poikaansa.

Yllättävin vaihe perheen elämässä – ja se, josta pidin eniten – oli Mercyn itsenäistyminen sen jälkeen, kun David lapsista viimeisenä muutti pois kotoa. Mercy muutti myös. Hän siirtyi asumaan ateljeehensa. Mercy ja Robin eivät eronneet, he asuivat lähellä toisiaan ja tapasivat usein. Robin yritti, turhaan, salata lapsilta oikean asiaintilan. Turhaa salailua oli suvussa myöhemminkin lapsenlapsia myöten. Kaikki tiesivät kuitenkin toistensa salaisuudet.

Palmikossa kaikki henkilöt ovat mukavia, ja heidän käytöksensä on ymmärrettävää. Tyler kuvaa heitä lämmöllä, välillä huumorillakin. Minusta perheenjäsenten suhteissakaan ei ole mitään varsinaisia ongelmia. Davidin loppupäätelmä on, että perheen jäljet näkyvät ihmisessä samalla tavalla kuin hiuksissa kiharat sen jälkeen kun ranskalainen palmikko on purettu.

Anne Tyler: Palmikko
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2023, 248 s.
Englanninkielinen alkuteos The French Braid 2022

***********

Palmikko oli täsmävalinta Helmet-haasteen kohtaan 25. Kirjassa vietetään juhlapyhää. Palmikko sopii tähän, koska perhe syö poikkeuksellisen pääsiäisaterian, jolle David tuo nähtäväksi tulevan vaimonsa. Tämä kohta jäi yllättäen haasteessa viimeiseksi. Etukäteen luulin, että se täyttyisi helposti. Blogini sivulla Haasteet on vuodenvaihteeseen saakka haasteeseen lukemani kirjat ja linkit niiden arvioihin.

Sara Mesa: La familia

 

Espanjalaisen Sara Mesan romaani La familia (Perhe; ei suomennettu) kertoo juuri siitä, mitä nimi lupaa: perheestä. Tämä perhe on outo.

Perheen isä pitää vaimon ja lapset koko ajan jännittyneinä. Hän ei käytä fyysistä väkivaltaa, mutta hänellä on varmat mielipiteet ja hän tietää, miten muiden pitää käyttäytyä. Lapset joutuvat aina ajattelemaan, saako tehdä näin ja voiko sanoa noin. Lapset eivät saa iltaisin mennä ulos, perheellä ei ole televisiota, jouluna tai syntymäpäivinä ei anneta lahjoja. Vaimo on alistunut kotirouvan asemaansa ja myötäilee miestään. Isän suuri idoli on Gandhi, jota hän on seuraavinaan. Hän osallistuu mielellään erilaisiin hyväntekeväisyysprojekteihin, mutta riitaantuu helposti muiden toimijoiden kanssa. Hän antaa perheen ulkopuolisille itsestään kuvan kohteliaana ja ystävällisenä, mutta tosiasiassa hän halveksii useimpia ihmisiä ja on mielestään älyllisesti heidän yläpuolellaan.

“¡En esta familia no hay secretos!” (Tässä perheessä ei ole salaisuuksia!) on yksi isän periaatteista. Se paljastuu perheeseen adoptoidulle äidin sisarentyttärelle, kun hänen lukolla varustettu päiväkirjansa löytyy. Hienosta periaatteesta huolimatta juuri isällä on suurin salaisuus. Sitä voi aavistella jo aiemmin, mutta varsinaisesti se selviää vasta aivan lopussa.

Kussakin kirjan luvussa keskitytään johonkin tapahtumaan tai tapahtumasarjaan jonkun perheenjäsenen näkökulmasta, ei kuitenkaan isän. Kerronta ei etene kronologisesti, vaan ajassa hypitään edestakaisin, välillä ollaan lasten kouluvuosissa, välillä heidän aikuisuudessaan, kerran piipahdetaan vanhempien seurusteluajassa. Itse asiassa luvut ovat niin itsenäisiä, että ne toimisivat myös novelleina. Kokonaisuudesta muodostuu surullinen kuva perheestä ja sen ahdistuneista jäsenistä.

Sara Mesa: La familia
Anagrama 2022, 225 s.