Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa (Naistenviikkohaaste)

 

Aloittaessani lukemista en tiennyt, että Tuhkaan piirretyn maan aiheena ovat vankileirit, joita saksalaisilla oli Pohjois-Suomessa toisen maailmansodan aikaan. Olen lukenut leireistä Lars Westerlundin tietokirjan Saksan vankileirit Suomessa. Siitä tiesin ennestään, että leireille tuotiin Saksasta sotavankeja työvoimaksi. Tuotiin jopa saksalaisia vankeja. Olot olivat tietysti kurjat ja kohtelu raakaa.

Tuhkaan piirretyssä maassa vuorottelee kaksi kertomusta. Ensimmäistä kirjoittaa päiväkirjaansa vuonna 1944 Inarissa vankileirille saapuva Väinö Remes. Hän on periaatteessa tulkki, mutta toimii myös vartijana. Toisessa päähenkilönä on valokuvaaja ja toimittaja Inkeri Lindqvist, joka muuttaa 1947 Enontekiölle tarkoituksenaan selvittää, mitä hänen sodassa kadonneelle miehelleen on tapahtunut. Enontekiölläkin oli ollut vankileiri, jonka saksalaiset lähtiessään räjäyttivät.

Saamelaisten asema sodassa ja sen jälkeen tulee esille kahden henkilön kautta. Piera on monitaitoinen evakuoitumisesta kieltäytynyt vanha mies, joka oli kokenut kovia sodan aikana. Hän sanoo Inkerille: ”Tiedätkö sie riuku mille se tuntuu kun näkee oman maan palavan?” Bigga-Marja on Pieran lapsenlapsi, vanhempansa menettänyt koululainen. Hän asuu internaatissa, jota koulun rehtori pitää kotia parempana paikkana niillekin lapsille, jotka eivät ole orpoja. Taideopettajaksi värvätty Inkeri on tyrmistynyt, kun koululla käy ryhmä miehiä mittaamassa ja kuvaamassa lapsia. Vielä suurempi on kohteeksi joutuvan Bigga-Marjan järkytys. Samanlaisia mittauksia oli tehty leireillä.

”Olavi tiesi mihin sellaisia kuvia käytettiin. Leireillä oli mittailtu ihmisten pituuksia, kohtuja, rotukäyriä, mitä ikinä, ja tiedot oli pistetty taulukoihin. Olavi ajatteli niitä lukemattomia tarkastuksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Taulukoilla määriteltiin mihin rotuun kukin kuului. Kuka oli suomensukuinen ja kuka ryssä, äyrämöinen, komi. Perusteltiin miksi piti sterilisoida tai antaa jotain tiettyä lääkettä.”

Olavi Heiskanen yhdistää kirjan kaksi tarinalinjaa. Inarissa hän oli leirillä vartijana, Enontekiöllä hän rakentaa kirkkoa. Häneen liittyi salaisuuksia, samoin kuin saamelaiseen kuppaaja-sairaanhoitaja Saaraan. Mikä operaatio leirillä oli menossa? Mihin ruumiita vietiin öisin?

Tuhkaan piirretty maa saa ihmettelemään, miten julmia ihmiset voivat olla toisilleen, miten ihmisiä voidaan luokitella ja sen jälkeen kohdella miten tahansa. ”Kaikkein heikointa ainesta, ei ihmisiä ollenkaan.”

Tuhkaan piirretty maa on toinen kirja, jolla osallistun Naistenviikon lukuhaasteeseen.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Otava 2020, 298 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 44. Kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Anna Englund: Lautapalttoo (Naistenviikkohaaste)

 

”Ennen kuin Elena ehti vastata, toinen laski kätensä hänen olkapäälleen. Lydia seisoi aivan lähellä, hänen etusormensa liikkui Elenan olkaluun edessä. Oliko tämä nyt se hetki, jota Elena ei olisi uskaltanut ajatella ja oli kuitenkin ajatellut monta kertaa, nauranut itselleen ja sitten taas sättinyt. Voiko niin edes tehdä, saiko niin tehdä?”

Lautapalttoo on Elenan ja Lydian epätodennäköinen rakkaustarina. Se on epätodennäköinen, koska heidän maailmansa ovat niin kaukana toisistaan. Elena on töissä miehensä ja anoppinsa arkkuverstaalla Pohjanmaan rannikon pikkukaupungissa. Hänen tehtävänsä on ommella toppaukset ja muut kankaat arkkuihin. Lydia on helsinkiläinen valokuvaaja, joka tulee maksamaan enonsa arkun. Lydian seurapiiri Helsingissä on boheemi, suvaitsevainen ja enimmäkseen varakas, kuten Elena siellä käydessään huomaa. Hän tekee vaikutuksen omana itsenään.

”Nainen kaivoi taskustaan Gauloises-askin.
  – Palaako? Neiti Pohjanmaa.
  – Kiitos, mutta ei. Korostetun hitaasti Elena otti taskustaan askin Työmies-tupakkaa. – On omastakin takaa.
  Raul oli tukehtua punssiinsa ja yski nauraen. Lydia tuijotti silmät suurina.”

Tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkuun. Elenan rohkeus korostuu, kun tiedetään, millaisessa ilmapiirissä eletään. Muutama viittaus on kieltolakiin ja äärioikeistolaisiin, mutta arkkuverstaan ympäristössä suurimman järkytyksen aiheuttaa housuihin pukeutunut polkkatukkainen nainen, Lydia.

Pohjanmaan murre on minulle itäsuomalaisena outoa, mutta sitä oli mukava lukea dialogeissa. Varsinkin Elenan anoppi käyttää ilmeikästä kieltä. Hän on muutenkin tarinalle tärkeä henkilö, tärkeämpi kuin Elenan mies. Kirjan rakenteessa on ratkaisu, jonka vuoksi lukija tietää enemmän kuin Elena. Siitä kyllä seuraa, että lopun tapahtumien yllätyksellisyydestä osa häviää.

Lautapalttoosta kirjoitettiin blogeissa paljon, kun se ilmestyi. Minulla se jäi silloin hyllyyn joidenkin epäilysten vuoksi, jotka nyt luettuani huomasin turhiksi. Hyvä kirja!

Lautapalttoo on ensimmäinen kirja, jolla osallistun tämänvuotiseen Naistenviikon lukuhaasteeseen. Ihastuttavan logon on taas kerran tehnyt blogin Yöpöydän kirjat Niina.

Anna Englund: Lautapalttoo
Siltala 2022, 227 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu.

Heikki Oja: Tähtitieteen sankareita

 

Tuottelias tähtitieteen yleistajuistaja Heikki Oja julkaisi muutama vuosi sitten kirjan Tähtitieteen sankareita – Newtonista nykypäivään. Hän esittelee henkilöitä, joiden löydöt ja oivallukset ”voivat kerralla avata kokonaan uusia näkymiä tai johtaa jopa aivan uuden tieteenalan syntymiseen”.

Kirjassa edetään kronologisesti, ja alussa on kaikille tuttuja suuruuksia kuten Isaac Newton ja Edmund Halley. Loppupuolella päästään nykyaikaan ja esimerkiksi gravitaatioaaltojen havaitsemiseen LIGO-laitteistolla. Projektin tutkijoista Rainer Weiss, Kip Thorne ja Barry Barish saivat fysiikan Nobelin palkinnon 2017. Havaintolaitteiden kehittyminen vie tähtitiedettä eteenpäin koko ajan.

Lyhyissä luvuissa esitellään kunkin tutkijan (tai tutkijaryhmän) se tärkeä saavutus, jonka vuoksi hän (tai he) on valittu kirjaan. Elämäkertatietoja on lyhyesti, ja mukana on joskus myös keventäviä anekdootteja. Vaikka käytän nimitystä tutkija, niin osalla tärkeitä havaintoja tehneistä ei ole ollut muodollista koulutusta. Astrofysiikan perustana olevien spektriviivojen löytäjä Joseph Fraunhofer oli lasinvalaja ja hioja, joka kehitti alan tekniikkaa niin, että näki valmistamillaan prismoilla auringon ja muiden taivaankappaleiden spektrejä 1800-luvun alussa. Ilmiön selitys ymmärrettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Sankareiden jäljissä kulkiessaan kirja antaa hyvän kokonaiskuvan tähtitieteen ja sen osa-alueiden kehityksestä. Alaa seurannut tapaa paljon tuttuja nimiä, mutta löytää myös uutta tietoa. On ennestään tiedossa, että tähtitieteessä on väheksytty naisia niin kuin muillakin luonnontieteen aloilla. Onneksi siinä suhteessa ollaan menossa parempaan suuntaan. Muistutukseksi kuitenkin tapaus Jocelyn Bell. Hän löysi nuorena tohtoriopiskelijana sykkivät radiolähteet eli pulsarit vuonna 1967. 1974 hänen ohjaajansa Antony Hewish sai Nobelin ”ratkaisevasta roolistaan pulsarien löytymisessä”.

”Jocelyn Bell suhtautui asiaan rauhallisesti ja arveli, että Nobelin palkinnon arvoa voi laskea, jos sellaisia aletaan myöntää opiskelijoille. Bellin silloiset työtoverit olivat paljon närkästyneempiä ja väänsivät Nobelin nimen halveksivasti muotoon No-Bell.”

Lohdutukseksi Oja kertoo, että Bell on myöhemmin saanut runsaasti kunnianosoituksia ja palkintoja.

Heikki Oja: Tähtitieteen sankareita – Newtonista nykypäivään
Ursa 2023, 288 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto.

Ana María Matute: El río

 

Ana María Matute (1925–2014) oli arvostettu espanjalainen kirjailija. Häneltä on suomennettu kaksi romaania, mutta ei tätä lukemaani teosta El río (Joki). Se on ilmestynyt jo 1963, mutta siitä on tehty kaunis kuvitettu laitos 2025, kun kirjailijan syntymästä oli sata vuotta. Kustantamo on Nørdicalibros, joka on varsinaisesti erikoistunut pohjoisten maiden kirjallisuuteen. Katsoin katalogista, että yksi uusimpia käännöksiä Suomesta on Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? (¿Quién mató a Bambi?).

El río on haikea lapsuusmuistelo. Nimetön kertoja (nainen) palaa seudulle, josta hänen äitinsä oli kotoisin ja jossa hän lapsena vietti kesiä perheensä kanssa. Nyt hänellä on mukana oma poikansa. Alkuperäinen kylä nimeltään Mansilla on jäänyt tekojärven alle, ja ne kyläläiset, jotka eivät muuttaneet muualle, asuvat Uudessa Mansillassa. Veden alle jäänyt maisema on vertauskuva menetetylle lapsuudelle, mutta tässä tapauksessa se on myös totta. Mansilla on tekojärven alla, ja kirjailija oli siellä lapsena toipumassa vakavasta sairaudesta.

Lyhyissä luvuissa ihaillaan luontoa, jokea, metsää ja kivistä kukkulaa. Kerrotaan kylän asukkaista ja heidän tavoistaan. Eniten puhutaan lapsista. Kaupunkilaislapsi katsoo kaikkea vähän ulkopuolisena, vaikka osallistuu leikkeihin. Hän huomaa varallisuuseron. Hän on viettämässä vapaa-aikaa, kun kylän lapset tekevät töitä. Luvussa El pastor niño (Lapsipaimen) kahdeksanvuotias poika herää aamuisin viideltä auttamaan isäänsä.

Muuten lapset ovat samanlaisia kuin missä tahansa. Heidän maailmansa on salaperäinen. Heidän taskunsa ovat täynnä ainutlaatuisia aarteita. Heitä kiehtovat vaarat ja kaikki kielletty. Joskus he ovat julmia. He heittelevät kulkukoiria kivillä, pojat kiduttavat lepakoita ja tallovat sammakoita. Hauskaa pidetään myös. Nuotiojuhlia valeasuihin pukeutuneina, marjojen syömistä salaa kylän parhaasta puusta, ja muuta vastaavaa.

Kaiken yllä leijailee kertojan kaipaus, kun hän yrittää tavoittaa palasia lapsuudestaan. Hän uskoo, että meidän kaikkien sisältä on löydettävissä lapsi, joka yhä etsii ulospääsyä.

Ana María Matute: El río
Kuvitus Raquel Marín
Nørdicalibros 2025, 161 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1963

Bernhard Schlink: Jälkeläinen

 

Bernhard Schlink käsittelee Jälkeläisessä Saksan lähihistorian suuria kysymyksiä, Itä- ja Länsi-Saksan eroja ja yhdistymisen seurauksia tavallisten kansalaisten kannalta. Näkökulmahenkilö on berliiniläinen kirjakauppias Kaspar, joka kotiin tullessaan löytää vaimonsa Birgitin kuolleena kylpyammeesta. Itsemurha vai tapaturma? Se ei koskaan täysin selviä.

Kirjan nykyajassa Kaspar on eläkeiässä. Hän ja Birgit tutustuivat vuonna 1964 nuorina opiskelijoina. Länsiberliiniläisenä Kaspar pääsi käymään itäpuolella. Rakkaus oli niin suurta, että Kaspar otti velkaa ja järjesti Birgitin pakomatkan. Naimisiin he menivät jo seuraavana vuonna. Kaspar jätti yliopisto-opintonsa ja kouluttautui kirjakauppiaaksi. Birgitin pahenevasta alkoholismista huolimatta he olivat olleet onnellisia, tai niin ainakin Kaspar luuli.

Käydessään läpi Birgitiltä jääneitä papereita Kaspar löytää tämän keskeneräisen hahmotelman elämäkerraksi. Birgitin sopeutuminen länsipuolelle oli ollut vaikeaa.

”Sain huomata, että loukkaukset, joita olin kohdannut virastoissa ja kaupoissa, olivat osa laajempaa ilmiötä. Yliopistossa minua ei tosin kukaan kohdellut alentuvasti, eivät professorit eivätkä opiskelijat. Mutta jos toin esille itäperspektiivin tai käytin itäsaksalaista puheenpartta, siihen reagoitiin ärtyneesti; minulta odotettiin, että paettuani olisin riisunut kaiken itäisen, koska se oli neuvostoliittolaista ja kommunistista, ja olisin nyt heidän kaltaisensa.”

Sopeutumisvaikeudet Kaspar tiesi, mutta kirjoituksesta paljastuu salaisuus, joka oli varjostanut Birgitin elämää koko avioliiton ajan. Kirjan saksankielinen nimi Die Enkelin paljastaa enemmän kuin suomalainen Jälkeläinen. Die Enkelin tarkoittaa lapsenlasta (tyttöä). Kasparilla ja Birgitillä ei ollut lapsia. Birgitiltä oli jäänyt tytär itäpuolelle. Hänen papereistaan löytyy tarpeeksi tietoja, joiden perusteella Kaspar alkaa etsiä tyttöä, jonka nimeäkään hän ei tiedä. Birgitkään ei tiennyt tyttärensä nimeä, koska oli luovuttanut lapsen pois heti synnytyksen jälkeen.

Etsintänsä aikana Kaspar tutustuu itäisen Saksan todellisuuden ikävään osaan, äärioikeistolaiseen nationalismiin, mutta löytää myös ihastuttavan 14-vuotiaan Sigrunin, jonka isoisäksi hän ryhtyy. Syntyy moraalinen kysymys. Onko Kasparilla oikeus sekaantua Sigrunin elämään niin kuin tekee? Hänen käsityksensä maailmasta ovat täysin erilaiset kuin ne, joihin tyttö on kasvatettu. Onko hänen vaikutuksensa positiivinen? Mitkä ovat seuraukset? Erilaisia moraalisia pohdintoja kirjassa on paljon, ihmissuhteissa, mutta myös laajemmin.

Kaspar on niin kiltti ihminen, että tuntuu lähes liian kiltiltä. Ainoa särö on Sigrunin perheeseen tunkeutuminen. Jotkut hahmot ovat kovin yksipuolisia, varsinkin Sigrunin isä, joka lähestyy karikatyyriä. Kaiken kaikkiaan Jälkeläinen on hyvä, rauhallinen ja kiihkoton romaani vaikeista aiheista. Saksan yhdistyminen ei ole vielä valmis.

Käännöksessä on kummallinen toistuva virhe, jota ei odottaisi saksasta suomennetussa kirjassa. Saksassahan edelleen teititellään usein, ja virhe on suomalaisessa teitittelymuodossa. ”Te olette kasvaneet (po. kasvanut) Weisen pariskunnan tyttärenä.” Onneksi kirjan dialogeissa useimmiten sinutellaan.

Bernhard Schlink: Jälkeläinen
Suomentanut Pirkko Roinila
WSOY 2026, 372 s.
Saksankielinen alkuteos Die Enkelin 2021

Alejandro Zambra: La vida privada de los árboles

 

Chileläiseltä Alejandro Zambralta on suomennettu romaanit Kotiinpaluun tapoja ja Chileläinen runoilija. La vida privada de los árboles (Puiden yksityiselämä) on ilmestynyt kahta suomennettua aikaisemmin.

Julián opettaa kirjallisuutta yliopistossa (kuten Zambra) ja haaveilee kirjailijuudesta. Hän on kirjoittanut lyhyen yritelmän romaaniksi. Se kertoo nuoresta miehestä, joka hoitaa bonsaitaan omistautuneesti. (Zambran esikoisromaanin nimi on Bonsái.)

Julián on naimisissa Verónican kanssa. Verónicalla on tytär Daniela, jonka iltasaduiksi Julián on kehitellyt tarinoita kahdesta puusta. Poppeli ja apinanleipäpuu keskustelevat öisin milloin mistäkin, kuten siitä, miten paljon parempi on olla puu kuin ihminen. Tarinoita on kirjassa vain kaksi, ja niistä jälkimmäinen on kovin sekava johtuen Juliánin mielentilasta.

La vida privada de los árboles on yhden yön romaani. Julián odottaa Verónican tulevan kotiin maalaustunnilta, mutta hän ei vain tule. Odottaessa ja hermostuneisuuden lisääntyessä Julián miettii kirjoittamistaan, muistelee exäänsä, josta melkein tuli hänen vihollisensa, ja kertaa yhteistä historiaansa Verónican kanssa. Ajatukset käyvät myös Danielan tulevaisuudessa. Mitä tytölle tapahtuu, jos Verónica ei palaa?

Zambra kommentoi välillä tätä kirjaa ja laittaa aikuisen Danielan kommentoimaan Juliánin kirjaa sanoilla, jotka sopivat myös tähän: ”Se on rakkauskertomus, ei mitään liian erikoista.” Zambran kirjoitustyyli on sen verran positiivisesti erikoinen, että huomasin usein lukevani hymy huulilla. Kirja houkuttelee jatkamaan Zambran tuotannon parissa.

Alejandro Zambra: La vida privada de los árboles
Anagrama 2007, 119 s.

Layla AlAmmar: Silence Is a Sense

 

Kuwaitilaisen Layla AlAmmarin romaanin päähenkilö on syyrialainen nuori nainen, joka asui Aleppossa ja joutui pakenemaan sieltä sisällissodan aikana. Hän oli ystävineen vastustanut maan hallintoa, vaikkakin varsin vaatimattomin keinoin. Nyt hän on saanut pakolaisstatuksen Englannissa. Hänen isänsä on yrittänyt viedä muun perheen Egyptiin, mutta hän ei tiedä, ovatko he päässeet sinne.

Naisen kirjoituksia julkaistaan englantilaisessa nettilehdessä. Hän allekirjoittaa ne nimellä Voiceless. Hän on reagoinut sodan ja Euroopan läpi kulkeneen pakomatkan kauhujen aiheuttamaan traumaan hiljaisuudella. Hän ei pysty puhumaan, vaikka yrittäisi. Englannissa häntä on tutkittu, mutta mitään fyysistä syytä puhumattomuuteen ei löydy. Kirjan nimen hiljaisuus ei johdu pelkästään Voicelessin puhumattomuudesta. Hiljaisuus esiintyy monella eri tasolla. Kotona Syyriassa Voicelessin poikaystävä Khalid ei halunnut lukea kolonialistien tarinoita ja perusteli, miksi.

”No time for them, he spoke instead of the silence in the literature of home – our Kingdom of Silence. He spoke of the impossibility of producing anything at all in such a place. He spoke of how much more creative our poets and writers had to be, of the unending search for more obscure, more impenetrable metaphors with which to vaporize the unbearable truths around us, rendering them a hazy mist, released to float and drift between stark, black lines. The silence was there, he said, in every poem and story.”

Voiceless on vakavaraisesta keskiluokkaisesta perheestä, jossa häntä oli kannustettu opiskelemaan. Hän opiskeli Damaskoksen yliopistossa kielitiedettä. Hänen kirjoitus- ja analyysitaitonsa saivat jotkut hänen lehtikirjoitustensa kommentoijat epäilemään, ettei hän oikeasti ollut pakolainen.

Voiceless asuu englantilaisessa nimeämättömässä pikkukaupungissa. Hänen asuntonsa on kerrostalokompleksissa, jonka talot ovat niin lähekkäin, että jos verhot eivät ole edessä, naapurit näkevät suoraan sisälle. Voiceless käyttää suuren osan ajastaan tarkkailemalla muita asukkaita. Hän antaa heille nimiä kuten No-Lights-Man, The Juicer, The Dad. Seinänaapureiden nimet hän kuulee huonon äänieristyksen vuoksi. Voiceless yrittää olla lähestymättä muita ihmisiä, mutta lopulta hänen on ylitettävä itse vetämänsä rajat. Rasistiset hyökkäykset, joita hän todistaa, saavat hänet ensin pelkäämään. ”I was supposed to be safe here.” Mutta sitten hän huomaa, että hänen pitää toimia, eikä vain katsoa sivusta nähdessään vääryyttä – niin kuin muidenkin ihmisten pitäisi tehdä.

Silence Is a Sense on nuoren naisen selviytymistarina. Kokemukset sodasta ja pakomatkalta nousevat hänen muistoihinsa ja sekoittuvat uniin. Osa tapahtumista on järkyttäviä. Lukijan järkytystä lisää se, että samat asiat toistuvat edelleen uutisissa. Tämä kirja kannattaisi minusta julkaista suomeksi, eikä pelkästään aiheensa vuoksi, vaan myös kirjallisen tasonsa vuoksi.

Layla AlAmmar: Silence Is a Sense
The Borough Press 2021, 247 s.

***********

Maailmanvalloitus: Kuwait