Robert Louis Stevenson: Aarresaari (#klassikkohaaste)

 

Aarresaari valikoitui tämänkertaisen klassikkohaasteen kirjakseni, koska etsiskelin Helmet-haasteeseen sopivaa brittiklassikkoa. Olen lukenut aika paljon klassikoita, myös brittiläisiä, mutta erilaisia listauksia selatessani tajusin, että en ole lukenut Aarresaarta, en edes lapsena.

Aarresaari olikin loistava valinta. Se on maineensa veroinen klassikko, jännittävä ja vauhdikas. Tunnustan, että loppua kohti piti lukea yötä myöten, jotta saisin selville, miten kaikki päättyy. Ainoastaan paikoittainen väkivaltaisuus mietitytti. Rosvojen tappamista kuvataan välillä turhan tarkasti. Pienille lapsille Aarresaarta ei voi suositella, vaikka se näkyy kirjastossa luokitellun lastenkirjaksi.

En spoilaa juonta, joka ei ole ihan niin suoraviivainen kuin etukäteen voisi kuvitella. Sen verran voin sanoa, että päähenkilö ja kertoja on nuori poika Jim Hawkins, jonka vanhemmilla on majatalo. Sinne tulee asukkaaksi vanha merikarhu, jonka jäämistöstä – jännittävien vaiheiden jälkeen – Jimin haltuun päätyy aarrekartta. Paikallinen patruuna innostuu ja varustaa laivan, joka lähtee kohti aarresaarta mukanaan Jim, tohtori Livesey ja patruuna itse sekä joukko merimiehiä, joilla on turhan hyvät etukäteistiedot aarteesta.

Jim on rohkea ja kekseliäs eli juuri sellainen kuin seikkailukirjan sankarin pitää olla. Hänen tempauksensa eivät aina ole harkittuja, mutta loppujen lopuksi hän on se, joka pelastaa retkikunnan kiperistä tilanteista, joihin joudutaan monta kertaa.

Jos joku on miettinyt, miksi merirosvopäälliköillä on usein puujalka ja papukaija, niin syyllinen saattaa olla Aarresaari (vaikka puujalkaa tässä ei varsinaisesti olekaan).

”– Tuo lintu, kuule, hän sanoi, – on tai voi olla kaksi sataa vuotta vanha, Hawkins – enimmäkseen papukaijat elävät ikuisesti; ja jos kukaan on nähnyt enemmän pahuutta, niin vain sielunvihollinen itse. – – Se oli mukana, kun nostettiin haaksirikkoutunutta kultalaivaa. Siellä se oppi sanomaan »piastereita», eikä ihme, kun se näki siellä viisikymmentä tuhatta piasteria, Hawkins!”

Aarresaari on suomennettu useita kertoja. Luin vuonna 1970 ilmestyneen Jukka Kauppisen suomennoksen.

Kirjabloggaajien 22. haastetta vetää blogi Kulttuuri kukoistaa. Siellä julkaistaan listaus kaikista osallistuneista blogeista ja luetuista klassikoista. Olen ollut mukana kaikissa aikaisemmissa klassikkohaasteissa. Tässä ovat niihin lukemani kirjat:

Alastalon salissa, Nuoren Wertherin kärsimykset, Laulu tulipunaisesta kukasta, Sudenmorsian, Arkielämää, Hanna, Kadonnutta aikaa etsimässä 1, Mustalaisromansseja, Makiokan sisarukset, Kasvattitytön tarina, Isänmaa, Mirdja, Mandariinit, Max Havelaar, Pantagruel, Tau nolla, Kristiina Lauritsantytär, Koti ja maailma, Levottomuuden kirja, Frankenstein, Optimisti (Candide)

Robert Louis Stevenson: Aarresaari
Suomentanut Jukka Kauppinen
Otava 2012, 5. painos, 320 s.
Englanninkielinen alkuteos Treasure Island 1883

***********

Helmet-haaste: kohta 1. Brittiklassikko.

Banu Mushtaq: Heart Lamp

 

Intialaisen Banu Mushtaqin novellikokoelma Heart Lamp sai Kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2025. Mushtaqin kulttuurinen tausta on Lounais-Intian muslimiyhteisö. Kirjailijuuden lisäksi hän on aktivisti ja asianajaja. Hän kirjoittaa kannadan kielellä.

Nämä novellit ovat todella hyviä. Ne herättävät tunteita, ihmetystä, myötätuntoa, usein kiukkua ja joskus voimatonta tuskaa. Jotkin myös tyytyväisyyttä, joka kyllä lähenee vahingoniloa. Novellit ovat tiiviitä, niissä ei selitellä, vaan näytetään. Kieli on elävää ja käännös ilmeisesti erinomainen. Tekstiin on jätetty kannadan-, urdun- ja arabiankielisiä sanoja, joiden merkitys selviää useimmiten asiayhteydestä. Kirjan lopussa kääntäjä kirjoittaa lyhyesti kannadan kielestä ja käännöksessä käyttämistään periaatteista.

Novellit kertovat perhe-elämästä ja ihmissuhteista.  Uskonnon ja perinteiden vaikutuksesta. Patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Painotus on naisten ja lasten haavoittuvassa asemassa sekä taloudellisessa epätasa-arvossa. Novelleja voi hyvin kutsua feministisiksi.

Katkerimpia olivat kolme novellia, joissa mies jättää vaimonsa ja menee uudelleen naimisiin. Sisältökuvauksesta jäävät kielen hienous ja kaikki vivahteet pois, mutta kirjoitan lyhyesti kokoelman viimeisestä novellista Be a Woman Once, Oh Lord!. Siinä nainen puhuu kirjeessä jumalalle, jota kutsuu Prabhuksi, ja kertoo avioliittonsa tarinan. Hänestä tuli ylimielisen ja rahanahneen miehensä palkaton orja, hän ei saanut tavata vanhempiaan, ei mennä äitinsä hautajaisiin. Kun hänellä todettiin kasvain ja hän joutui leikkaukseen, mies kertoi jättävänsä hänet ja kielsi häntä lapsineen (lapsineen, ikään kuin lapset eivät enää olisikaan olleet miehen!) tulemasta takaisin luokseen. Naiselle sanottiin, että hän voi hakea päätöstä, jossa miehen määrätään maksamaan hänen ja lasten elatuksen, mutta että prosessi voi kestää vuosia. Sinä aikana hänen pitäisi tehdä ’jotakin’. Sairaalasta päästyään nainen menee kahden lapsensa kanssa miehen talolle, kun ei tiedä minne muuallekaan menisi, ja siellä hän ja nälkäiset ja palelevat lapset katsovat, kun mies tuo juhlaväen seuraamana uuden vaimon kotiin.

”The nib of my red ink-filled heart has broken. My mouth can speak no more. No more letters to write. I do not know the meaning of patience. If you were to build the world again, to create males and females again, do not be like an inexperienced potter. Come to earth as a woman, Prabhu!”

Novelleihin ihastuttiin myös blogissa Donna Mobilen kirjat.

Banu Mushtaq: Heart Lamp
Englannintanut Deepa Bhasthi
And Other Stories 2025, 216 s.
Kannadankieliset novellit vuosilta 1990–2023

**********

Helmet-haaste: kohta 39. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Tommi Saarela: Jope

 

Jope Ruonansuu (1964–2020) oli imitaattori ja humoristi, mutta paljon muutakin, kuten Tommi Saarelan kirjoittamasta elämäkerrasta käy ilmi. Oma Ruonansuu-tuntemukseni rajoittuu hänen suosituimpiin lauluihinsa, joita kuului radiosta, sekä Jopet-Show’hun, jota katselin silloin tällöin, viime syksyn uusintojakin. Show’n suosikkihahmoni on ehdottomasti lääkäri Kaikkonen.

Alkusanoissaan Saarela sanoo tehneensä kirjan Jopen vaimon Mari Ruonansuun myötävaikutuksella. Saarela on myös haastatellut Jopen läheisiä ystäviä ja yhteistyökumppaneita. Itse hän ei koskaan tavannut Jopea. Saarela on valinnut rakenteen, joka ei ole suoraviivaisen kronologinen, vaan etenee välillä aihealueittain. Hiukan siitä seuraa toistoa, mutta ei mitenkään häiritsevästi.

Jopen lapsuudesta ja nuoruudesta nousee esille kaksi asiaa. Imitoinnin hän opetteli ihan itse, ilman mitään ohjausta. Toinen asia on raskas eli kiusaaminen. Jopea kiusattiin peruskoulussa ja vielä ammattikoulussakin. Kiusaamisella oli kauaskantoiset seuraukset. Jope ei tuntunut koskaan hyväksyvän omaa ulkomuotoaan. Aivan lopuksi, kun hän oli jo muutenkin sairas, hän meni lihavuusleikkaukseen, vaikka kaikki läheiset yrittivät estellä.

On sääli, että iso osa Jopen nuoruudesta ja aikuisuudestakin kului liikaa viinan parissa. Rahaa tuli, mutta sitä myös meni. Rauhoittuminen tapahtui myöhään. Aika tyypillinen elämänkulku esiintyvälle taiteilijalle.

Kun ihminen on taiteellisesti lahjakas, hän tuntuu osaavan kaikenlaista. Jope lauloi – milloin kenenkin äänellä – ja sanoitti, ja lisäksi hän soitti useaa instrumenttia, kuten rumpuja, huilua ja saksofonia. Hän näytteli, muuallakin kuin omissa sketseissään. Kaiken lisäksi Jope oli taitava piirtäjä. Kirjassa on esimerkkejä hänen tekemistään osuvista karikatyyreistä.

Minua hämmästytti kirjan tieto, että Jopen sketsit perustuivat lähes kokonaan improvisaatioon. Jos joskus vuorosanat oli kirjoitettu etukäteen, Jope ei opetellut niitä tai ei ainakaan pysynyt niissä. Jopet-Show’n perusteella olisin kuvitellut, että kaikki oli tarkkaan harkittua, mutta ei. Työskentelytapa vaati työkavereilta paljon. Toisaalta Jopen ominta aluetta olivat elävälle yleisölle esiintymiset. Niissähän improvisointitaito hioutui.

”Ei Jopen lavaesiintyminen mitään stand-uppia ollut, mutta nopeat hoksottimet, tapa katsoa asiaa kuin asiaa vähän vinosta kulmasta sekä kyky oivaltaa, lukea tilannetta ja tarvittaessa tuikata satunnaiselle huutelijalle jotain nasevaa takaisin olivat elintärkeitä avuja vuorovaikutustilanteessa.”

Tommi Saarela: Jope
Otava 2025, 483 s. + kuvaliite

***********

Helmet-haaste: kohta 45. Kirjassa on kiusaamista.

Kuukauden nobelisti László Krasznahorkai: Vastarinnan melankolia

 

Kuukauden nobelisti -sarjaani tulee nykyisin enää yksi uusi kirjailija vuosittain. Olin lukenut Krasznahorkain romaanin Saatanatango ennen kuin hän sai Nobelin. Vastarinnan melankolia on toinen häneltä tähän mennessä suomennettu kirja. Kolmas suomennos Seiobo tuolla alhaalla ilmestyy tänä vuonna.

Hyvin harvoin käy niin, että olen helpottunut luettuani kirjan. Ja helpottunut siksi, että kirja loppui. Vastarinnan melankolian kanssa kävi niin. Kirja on synkkä, ja sen maailmankuva on lohduttoman pessimistinen. Lukemista hankaloittavat pitkät ja poimuilevat virkkeet, joista taitava suomentaja on kyllä saanut tehdyksi ymmärrettäviä. Sekään ei helpota, että lukuja on vain kolme ja niiden sisällä teksti jatkuu yhtenä pötkönä ilman kappalejakoa lukuun ottamatta muutamaa näkökulmahenkilön vaihdosta. Varoituksena sanon, että jatkossa paljastan tapojeni vastaisesti aika paljon kirjan lopusta.

Vastarinnan melankolia keskittyy kahteen päivään ja niiden väliseen yöhön rappiolla olevassa pikkukaupungissa. Huonojen enteiden vuoksi siellä eletään pelokkaina ja epätietoisina tulevaisuudesta. Romahduksen tuo mukanaan sirkus, joka ei ole tavanomaisesti tuohon sanaan liitettävän kaltainen. Sirkuksella on näytettävänään vain täytetty valas ja Prinssiksi kutsuttu ”kummajainen”, joka saarnaa omituista tuhoamisen profetiaa. Hänen tulkkinsa sanoin:

”Seurajat tekevät kyllä raunioita, koska he ymmärtävät, mitä hän näke. Seurajat ymmärtävät: kaikki asiat pitävät sisällän harhan, mutta he eivät tiedä miksi. Prinssi tietä: koska kokonaisuutta... ei ole.”

Sirkuksen perässä saapuneet Prinssin seuraajat alkavat hävittää kaupunkia, mutta pian paikalle saapuvat sotilaat ”vapauttavat” kaupungin ja pidättävät joukoittain ihmisiä.

Yksi henkilöitä, jonka ajatuksia kirjassa seurataan, on naislautakunnan puheenjohtaja rouva Eszter, joka on toivonut kaupungin kaaosta. Juuri hän kutsuu armeijan paikalle, ja sen jälkeen kaappaa vallan itselleen. Kaupunkineuvoston puheenjohtaja syrjäytetään ja poliisikapteeni toimitetaan alkoholivieroitukseen. Tapahtumiin liikaa sekaantunut kylähulluna pidetty Valuska suljetaan loppuiäkseen hoitolaitokseen. Valuska on kirjan ainoa sympaattinen henkilö. Hän ei ole hullu, vaan juopottelemaan taipuvainen ystävällinen ja avulias henkilö, joka on kiinnostunut kosmoksen arvoituksista. Hänkin myöntää lopulta, että maailmassa pätee vahvemman laki

”joka ei ole verrattavissa mihinkään, silloin kun on itse se vahvempi”.

Vastarinnan melankoliassa toteutuva juonittelun, voiman ja väkivallan voitto näkyy maailmassa tälläkin hetkellä. Sanoman osuvuudesta ja välillä pilkahtavasta beckettmäisestä absurdismista huolimatta koin kirjan kovin raskaaksi.

Kuukauden nobelisti László Krasznahorkai: Vastarinnan melankolia
Suomentanut Minnamari Pitkänen
Teos 2025, 2. painos, 367 s., 1. painos 2022
Unkarinkielinen alkuteos Az ellenállás melankóliája 1989

***********

Vaikka Vastarinnan melankolian sirkus on kaikkea muuta kuin tavallinen sirkus, sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 24. Kirjassa on sirkus tai huvipuisto.

Miina Supinen: Kultainen peura

 

Kultaisen peuran minäkertoja on neiti Mathilda (Tilda) Sommer, joka pääsee opiskelemaan Sortavalan opettajaseminaariin sen aloittaessa toimintansa vuonna 1880. Tilda hakeutuu seminaariin vastoin vanhempiensa tahtoa. Hän on varakkaasta viipurilaisesta saksalaissukuisesta kauppiasperheestä, ja hänen odotetaan menevän naimisiin ja tuottavan perheen liiketoimille jatkajan. Sitä Tilda ei halua tehdä.

Tilda tutustuu jo pääsykokeessa salaperäiseen Jelena Päästäiseen. Opintojen alkaessa Jelena valitsee Tildan huonetoverikseen asuntolassa. Tytöistä tulee sydänystävät, mutta Jelenaa ja tämän Kenobiitiksi kutsuttua setää ympäröivästä arvoituksellisuudesta Tilda ei pääse perille. Heidän sukunsa on Mantsin saarelta, ja vierailu siellä selvittää paljon.

Opiskeluelämän kuvausten välissä on Tildan muistikirjaansa kirjoittamia tarinoita, satuja, loitsuja ja runoja, joita hän on kuullut seminaarin palvelijoilta tai joita kerrotaan kaupungilla. Niissä on paikallista kansanperinnettä, mutta myös hurjia juttuja kuten piika Hiekla Koivumäen kertomus käärmeistä, jotka menevät suusta ihmisen sisälle. Yhdessä arkkiveisussa lauletaan murhasta, jonka uhrin seminaarin miesopiskelijat tuntevat. Muistikirjan tarinat eivät ole irrallaan muusta kirjasta.

Tilda on rakastettava henkilöhahmo, alkuun epävarma itsestään, vaikka on tehnyt rohkean päätöksen.

”En ollut hurskas, laupias, nöyrä enkä älykäs, enkä muutenkaan opettajattareksi sovelias. Kansallisen sarastuksen pasuuna ei ollut konsanaan törähtänyt mielessäni, ja miten se olisi voinutkaan, kun olin saksalaista sukua eikä suonissani virrannut pisaraakaan kyseisen heräävän kansan verta.”

Kirjan mittaan Tilda löytää itsensä, monellakin tavalla, ja ratkaisee loppukohtauksen rohkeudellaan. Muutenkin pidin Kultaisesta peurasta. Kirjoitustyyli on aivan mainio, omalla tavallaan humoristinen. Loppua kohti tunnelma muuttuu pahaenteiseksi, mutta ei liikaa.

Oma sukutaustani on Sortavalassa, mutta Kultaisen peuran tavat, uskomukset tai karjalan kieli eivät ole suvussa kulkeneet. Sortavala kiinnosti kuitenkin niin, että otin kirjan luettavakseni. Viimeisen sysäyksen antoi Donna Mobilen postaus.

Miina Supinen: Kultainen peura
Otava 2024, 416 s.

***********

Kultainen peura on ensimmäinen tänä vuonna lukemani kirja. Se sopisi Helmet-haasteessa moneen kohtaan. Siinä on lausahduksia monella kielellä, ruotsiksi, saksaksi, livvinkarjalaksi ym., joten valitsen kohdan 42. Kirjassa on sanoja tai lauseita toisella kielellä.

Vähän lukutilastoja vuodelta 2025

Vuoden 2025 tulos on 96 kirjaa, mikä on minulle tavanomainen määrä. Suurimman osan kirjoista luin, mutta joitakin dekkareita kuuntelin ja luin vuorotellen. Vain  kolme pelkästään kuuntelin.

Pääasiassa luen romaaneja. Alla olevassa kaaviossa olen erotellut niistä dekkarit omaksi ryhmäkseen.

Suomalaisia lukemistani kirjoista on noin neljäsosa. Iso-Britannian osuutta kasvattavat Ian Rankinin John Rebus -dekkarit, koska aloin lukea (ja kuunnella) sarjan niitä osia, joita en ollut vielä lukenut. Yritin pysyä ilmestymisjärjestyksessä. Kaavion osiossa Muut on kirjoja 27 maasta. Niistä minulle uusia olivat Libya, Sierra Leone, Singapore ja Syyria.

 

Suurimman osan kirjoista luen suomeksi. Espanjaksi luin 11 kirjaa, englanniksi 5, ruotsiksi 2 ja ranskaksi yhden. Espanjaksi kirjoitetut kirjat pyrin lukemaan alkukielellä. Lisäksi espanjankielisiä kirjoja suomennetaan vähän. Ruotsiksi Helmet-kirjastosta löytyy usein kirjoja, jotka haluaisin lukea, mutta joita ei ole suomennettu, vuonna 2025 esimerkiksi libyalainen ja grönlantilainen kirja.

Kirjojen ilmestymisvuosia kuvaavan kaavion vaaka-akselilla aikaväli on hieman sekavasti ensin sata vuotta, sitten 20 ja 10 vuotta ja lopuksi 2020-luvulla mennään vuosittain. Yksi lukemistani kirjoista ei mahtunut kuvaajaan. Arkhimedeksen Kelluvat kappaleet on kirjoitettu ennen ajanlaskun alkua. Vuoden 2025 kirjoja on yhdeksän. Viisi niistä on fiktiota ja neljä tietokirjoja. Yksi on espanjalainen ja muut suomalaisia. Aivan uusimpien kirjojen osuus lukemisistani on pysynyt edelleen pienenä. Ehtiihän ne lukea myöhemminkin, jos vielä kiinnostaa.

Osallistuin kirjabloggaajien puolivuosittaiseen klassikkohaasteiseen tammikuussa ja heinäkuussa. Seuraava on taas tämän kuun lopussa. Sitä vetää blogi Kulttuuri kukoistaa. Dekkariviikolle osallistuin myös sekä Naistenviikko-haasteeseen. Helmet-haasteen sain valmiiksi lokakuussa kuten usein ennenkin. Vuoden 2025 uutuus oli blogin Mitä luimme kerran Lue maailma vuodessa -haaste, jonka suorittaminen oli juuri sopivan haastavaa.

Nostan vielä esille muutaman kirjan, joista en halua sanoa, että ne ovat parhaat vuonna 2025 lukemani (vaikka voivat ne olla sitäkin), vaan ennemminkin odotuksiin nähden yllättävimmät. Listan kolmea ensimmäistä ei ole suomennettu.

• Ibrahim al-Koni: Guldsand
• Niviaq Korneliussen: Blomsterdalen
• Miguel Delibes: Los santos inocentes
• Sjón: Skugga-Baldur
• Max Frisch: Ihminen astuu holoseeniin

Heikki Kännö: Mehiläistie

 

Mehiläistie on Heikki Kännön esikoisteos. Olen lukenut Kännöltä aikaisemmin vain Ihmishämärän, jonka myyttinen maailma imi minut täysin sisäänsä. Mehiläistiestä oli vaikeampi saada otetta. Alku aiheutti ajatuksen: voi ei, vuosi 1944 ja natseja. Onneksi jatkoin lukemista, tarina ei jäänyt siihen.

Mehiläistie kiertyy saksalaisen taiteilijan Joseph Beuysin (1921–1986) ympärille. Loistavasti juoneen on saatu sopimaan Beuysin henkilöhistoriaa ja taidetta alkaen siitä, kun hän oli miehistössä Luftwaffen pommikoneessa, joka putosi Krimillä toisessa maailmansodassa, ja päätyen hänen maataideteokseensa 7000 tammea. Beuysia tarkkailevat ja seuraavat (fiktiiviset) taiteilijat Klaus Veit ja Dora Schuster. Klaus muutti Itä-Berliinistä länteen ennen muurin rakentamista, ja Dora pakeni myöhemmin salakäytävää pitkin.

Beuys oli ilmeisen erikoinen persoona, ja erikoista oli hänen taiteensakin. Kirjassa on paljon puhetta taiteesta, siitä mitä taide on ja mikä sen funktio on.

”Taide on ennen kaikkea ihmiskunnan muisti. – – Jokainen taideteos on ikkuna menneeseen. Jokainen taideteos on ikkuna ihmisen ajatuksiin.”

”Tätä on laajennettu taidekäsitys ja sosiaalinen kuvanveisto. Taiteilija jättää kiven ja alkaa muovata organismeja sekä yhteiskunnan ajatusrakenteita.”

Mehiläistiessä on taidepuheen ohella paljon henkilöitä ja tapahtumia. Se ei ole lainkaan niin kuiva kuin edellä kirjoittamastani voisi päätellä. Siinä on jopa huumoria, varsinkin eräissä Klausin ja hänen kaverinsa Paulin murtoyrityksissä. Alun natsitkin saavat ennen pitkää selityksensä. Mikä kirjan juoni sitten on, jos nyt voimme edes puhua sellaisesta, niin sitä ei voi paljastaa. Vihjeen saa virkkeestä:

”Todellisuudessa tapahtuu muutoksia, koska joku leikkii ajalla.”

Mehiläistie oli aika erikoinen lukukokemus. Kirjailijan sivistystä ja mielikuvitusta täytyy ihailla. Melkoiseen kieputukseen lukija joutuu.

Heikki Kännö: Mehiläistie
Sammakko 2017, 349 s.