Jokha Alharthi: Celestial Bodies

 

Omanilainen Jokha Alharthi voitti kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2019 romaanillaan Celestial Bodies. Se on vuosikymmenten yli ulottuva tarina, jonka kiinnekohtana on aviopari Mayya ja Abdallah.

Pidin kirjan rakenteesta, joka ei päästänyt lukijaa ihan helpolla. Luvuissa on aina yksi keskushenkilö. Abdallahin osuudet ovat minämuodossa, muissa on kertoja. Ei edetä kronologisesti, vaan hypähdellen eteen- ja taaksepäin. Loppupuolella paljastuu ihmisistä asioita, joita aiemmin saattoi vain aavistella. Koska henkilöitä on paljon, kirjan alussa oleva Mayyan ja Abdallahin sukukaavio tuli todella tarpeeseen.

Eri syistä solmittuja ja eri tavoin onnistuneita tai epäonnistuneita avioliittoja on useita. Heti alussa saamme tietää, että Mayya suostuu menemään naimisiin Abdallahin kanssa, vaikka on rakastunut toiseen. Mayyan siskoilla on omat kohtalonsa. Heistä Khawla ei hyväksy vanhempien tarjoamaa sulhasta, vaan pitää päänsä ja odottaa, kunnes saa haluamansa nuoruuden rakastetun.

Omanin yhteiskunnan muutokset ovat kirjan käsittämänä aikana suuria. Mayya ja Abdallah ovat hyvin toimeentulevia oman kylänsä arvostettujen sukujen jäseniä. Heidän tyttärensä, ympäristöä kummastuttavasti nimetty London, opiskelee lääkäriksi ja valitsee itse puolisonsa (epäonnistuneesti). Tärkeä perspektiiviä luova henkilö perheen palvelija Zarifa on ollut alun perin orja, jonka Abdullahin isä on ostanut ja ottanut rakastajattarekseen.

Celestial Bodies kertoi minulle paljon ennestään tuntemattoman maan historiasta, tavoista ja vuosien mukanaan tuomista muutoksista, mutta se kertoi myös ikuisesta aiheesta eli rakkaudesta. Ihmiset etsivät puuttuvaa puoliskoaan, mutta huomaavat kiertävänsä toisiaan omilla radoillaan kuin taivaankappaleet, kuten Mayyan sisko Asma miestään.

”She was a wife one could be proud of, and his acquisition of her put the final touch on his social acceptability. Yes, he had done it: a respectably able wife, circling within his gravitational pull, quietly, invisibly, inside its orbital path, never straying beyond.”

Celestial Bodies on luettu myös blogeissa Kirjaluotsi ja Jotakin syötäväksi kelvotonta.

Jokha Alharthi: Celestial Bodies
Englanniksi kääntänyt Marilyn Booth
Sandstone 2018, 243 s.
Arabiankielinen alkuteos سيدات القمر 2011

***********

Helmet-haaste: kohta 29. Kirjan tapahtumat sijoittuvat useammalle vuosikymmenelle.

Maailmanvalloitus: Oman.

50 myyttiä tekoälystä ja datasta

 

Tekoäly on kuuma keskustelunaihe tällä hetkellä. Vastapainon julkaisemassa kirjassa 50 myyttiä tekoälystä ja datasta asiantuntijat purkavat myyttejä ja oikovat väärinkäsityksiä. Kirjoittajina on tietojenkäsittelytieteen tutkijoiden lisäksi tutkijoita muilta aloilta: sosiologeja, filosofeja sekä kasvatus- ja oikeustieteilijöitä.

Myytit on jaettu viiteen lukuun: Mitä data on?, Mikä tekoäly?, Mitä tekoälyllä ja datalla tehdään?, Mitä kaikkea datan ja tekoälyn perusteella voidaan tietää? ja Tekoäly ja data ihmisen arjessa.

Aika moni myytti liittyy henkilötietojen käyttöön, esimerkiksi 8. Minua koskeva data on minun, 9. Voin määrätä siitä, minkälaista dataa minusta kerätään ja 10. Jos en esiinny omalla nimelläni, minua ei voi tunnistaa. Henkilötiedot ymmärretään tässä laajasti tiedoiksi, joiden perusteella yksilö voidaan tunnistaa. Myytin 30. Tekoäly ei tarvitse henkilötietoja toimiakseen kohdalla todetaan muun muassa:

”Yksi suurimmista huolenaiheista on sellainen tietojen hyväksikäyttö, jossa arkaluonteisia tietoja käytetään ilman käyttäjän täyttä tietoa tai suostumusta. Markkinoinnin kaltaisilla aloilla tekoälypohjaiset algoritmit voivat luoda yksilöistä yksityiskohtaisia profiileja kiinnostuksen ja demografisten tietojen perusteella, minkä jälkeen niitä voidaan käyttää mainonnan kohdentamiseen.”

Puretaan tässä myös tekoälyyn ihailevasti suhtautuvia myyttejä kuten 31. Tekoäly löysi uuden planeetan ja muita tekoälyn urotöitä. Näissä tapauksissa on tietysti ollut asialla ihmisiä, jotka ovat käyttäneet tekoälyä apunaan suuren tietomäärän käsittelyssä. Sekin osoitetaan mahdottomaksi, että tekoälyltä pääsisi piiloutumaan (42. Tekoäly ei vaikuta elämääni, jos en käytä sitä). Tekoälysovelluksia on kaikkialla, verotuksessa, pankkipalveluissa, älyrannekkeissa, kirjastossa... Luetteloa voisi jatkaa pitkään.

50 myyttiä tekoälystä ja datasta ei sisällä kovin paljon uutta ihmiselle, joka on seurannut tekoälyn kehitystä ja siitä käytyä keskustelua. Kirja on kuitenkin napakka tiivistelmä, jota voi suositella kaikille tekoälyä ja sen käytön seurauksia pohdiskeleville.

50 myyttiä tekoälystä ja datasta, toim. Marianne Mäkelin, Elisa Silvennoinen ja Kati Mäkitalo
Vastapaino 2025, 160 s.

Tea Mäkipere: Horoskoopiltaan etana

 

Kuuntelin Aristoteleen kantapää -podcastista Pasi Heikuran keskustelun opettaja, kirjailija Tea Mäkipereen kanssa teoksesta Etelään lentävä ruutana. Sitä en ole lukenut, mutta huomasin, että kirjalle on ilmestynyt jatko-osa Horoskoopiltaan etana – Yllättäviä koevastauksia ja muita koulutarinoita.

Horoskoopiltaan etana on hervottoman hauska. Lukiessa naurattaa koko ajan. Lasten koevastaukset ovat luovia ja oivaltavia. Tässä ei naureta väärille vastauksille, vaan yllättäville huomioille, jotka kaiken lisäksi ovat usein hyvin loogisia.

Miksi kutsutaan maa-aluetta, joka sijaitsee merenpinnan tason alapuolella?
V: Pohja.

Mikä on Suomen yleisin maalaji?
V: Yleisurheilu.

Kuuntelemassani keskustelussa Mäkipere sanoi, että vastaus voi olla oikea, mutta kysymys on ollut täysin väärä. Jotkut vastaukset ovat puolestaan täysin oikeita asetettuun kysymykseen.

Kumpi on lähempänä, Mars vai Tukholma?
V: Riippuu siitä, mistä mitataan.

Koevastausten lisäksi kirjassa on otteita oppilaiden kirjoitelmista sekä aikuisten koulumuistoja ja opettajien päiväkirjamerkintöjä. Viimeksi mainituista löytyy selitys kirjan nimelle.

Varoitus: ei kannata yrittää juoda kahvia kirjaa lukiessa. Ei onnistu, kokemuksesta tiedän.

Tea Mäkipere: Horoskoopiltaan etana
Vinhan kustantamo 2026, 159 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 49. Kirja on julkaistu vuonna 2026.

Edward St Aubyn: Sokkotesti

Francis, Olivia ja Lucy ovat biologeja. Francis työskentelee villiinnyttämisprojektissa, jossa suuren maatilan omistajat ovat päättäneet luopua maanviljelystä ja elvyttää alueen alkuperäiset eläin- ja kasvilajit. Olivia on töissä yliopistolla ja viimeistelee epigenetiikkaa käsittelevää kirjaansa. Olivia ja Francis ovat vastarakastuneita. Lucy on juuri aloittanut Lontoon-toimiston johtajana ”Digitasissa, digitaalitekniikkaan, uuteen teknologiaan ja luonnontieteeseen keskittyvässä riskisijoitusyhtiössä”. Lucy ja Olivia ovat ystävystyneet opiskeluaikana.

Sokkotestin alku saa luulemaan, että aiheena on ihmiskunnan maapallolle tähän mennessä aiheuttamat vahingot ja väistämätön kulku kohti tuhoa. Painopiste siirtyy kuitenkin ihmisen tietoisuuteen ja aivoihin. Miten tietoisuus on kehittynyt? Miksi ihmiset ovat erilaisia kuin eläimet? Lucylta löydetään hyvänlaatuinen, mutta vaikeasti leikattavissa oleva aivokasvain.

”Totta kai aivokuvat kertoivat aivoista yhtä ja toista, mutta oli huomattavan epäselvää, missä määrin ne valottivat ihmismielen ja -luonteen saloja. Aivot eivät olleet sama asia kuin mieli, eikä aivokuva ollut sama kuin aivot.”

Ihmisen mieltä tutkii myös Olivian adoptioisä, joka on psykiatri, toimii terapeuttina ja käyttää psykoanalyysiä.

Digitas on sijoittanut Brainwaves-yhtiöön, joka tutkii aivotoiminnan yhteyttä mielihyvään kehittäessään tuotetta nimeltä Onnenkypärä. Se olisi onnistuessaan laite, jollaisen myyntinäkymät ovat lähes rajattomat. Skannatessaan kolmekymmentä vuotta erakkona eläneen veli Domenicon aivoja, Digitasin varapääjohtaja Saul innostuu.

””Uskomatonta”, Saul sanoi, ”kerta kaikkiaan uskomatonta: dopamiinirata humisee siinä täydellä teholla. Antaa palaa! Ja accumbes-tumake antaa Domenicolle parin kolmen sekunnin välein olympialaisten kultamitalin. Jos on mahdollista toisintaa transkraniaalinen simulaatioluuppi näiden aivoalueiden välillä, meillä on pian massoittain ikionnellisia asiakkaita!””

Sokkotestissä on paljon ideoita nykytieteen ja -teknologian alueelta. Ehkä niitä on liikaakin. Toisaalta Francis, Olivia ja Lucy etsivät onnea – tai ainakin tyytyväisyyttä – omassa elämässään. Kokonaisuus jää jotenkin hahmottomaksi. Tyylilaji horjahtelee toiveikkaasta realismista yliampuvaan satiiriin. Jälkimmäistä edustaa Digitasin omistajan miljardööri Hunterin sekoilu huume- ja lääkekoukussa ja vielä enemmän isä Guido, jonka vallan- ja rahanhimoinen kardinaali lähettää sopimaan Digitasin kanssa prosentista, jonka Vatikaani saisi Onnenkypärän myynnin tulevista voitoista. Viaton isä Guido huumaantuu täysin upporikkaasta ympäristöstä, jollaista ei ollut ennen nähnyt.

Kirjassa on joitakin yllättäviä virheitä. Yhdessä kohdassa puhutaan neutroneista, vaikka aivan ilmeisesti tarkoitetaan neutriinoja. Erästä enoa nimitetään sedäksi, ja onpa mukana klassinen kirjoitusvirhekin eli kantarelliin on laitettu kaksi t-kirjainta.

Edward St Aubyn: Sokkotesti
Suomentanut Markku Päkkilä
Otava 2021, 279 s.
Englanninkielinen alkuteos Double Blind 2021

***********

Helmet-haaste: kohta 4. Kirja on Otavan kirjaston kirjalistalla.

Kaksi poliisidekkaria: Puonti ja Giménez Bartlett

Kale Puonti: Manni

Poliisidekkareille on tyypillistä keskushenkilö, jonka nimellä kirjasarjat usein tunnetaan, esimerkkinä Henning Mankellin Kurt Wallander. Kale Puontin Pasilan Myrkky -sarjassa ei ole varsinaista päähenkilöä, vaan siinä seurataan yhtä Helsingin huumepoliisin tutkintaryhmää. Kirjan mittaan muutama poliisi nousee tietysti enemmän esille kuin muut, lähinnä ryhmän vetäjä Kaartamo sekä vanhan ajan änkyräpoliisi Pesonen kissoineen. Manni on sarjan aloitusosa. Nimi tulee kirjan rikollisesta, joka on harvinaisen älykäs, huumerikollisen tielle lähtevä fysiikan ja matematiikan opiskelija.

Olin lukenut Puontin kirjoista paljon kehuja, ja tällä kertaa kehut pitivät täysin paikkansa. Manni oli pakko lukea yhdeltä istumalta. Koko ajan tapahtuu, tyhjäkäyntiä ei ole. Tutkijoiden yksityiselämään ei paneuduta, vaan keskitytään työhön. Kirjailijan pitkä tausta huumepoliisina lisää luottamusta siihen, että perusasiat ovat oikein. On tässä mukana myös viittauksia julkisuudessakin olleisiin Helsingin huumepoliisin ongelmiin ja piikkejä hallintoa ja kasvavaa byrokratiaa kohtaan.

Löysin Mannista kirjastosta version, jonka kansi perustuu tv-sarjaan. Sarjaa en ole katsonut, mutta Pasilan Myrkyn jatko-osia aion lukea.

Kale Puonti: Manni
Bazar 2020, 270 s.

 

Alicia Giménez Bartlett: Una buena pieza

Giménez Bartlett kirjoittaa tyypillisiä poliisidekkareita, joissa päähenkilö on komisario Petra Delicado. Una buena pieza (Hyvä kappale) on kokoelma rikosnovelleja. Petra ja hänen työparinsa Fermín Garzón ratkaisevat kuusi tapausta, joissa yhtä lukuun ottamatta on kyse perheen sisäisistä rikoksista. Kaksi esimerkkiä: Vanha äiti tappaa poikansa, joka ei ole täyttänyt hänen suuria odotuksiaan ja on löytänyt naisystävän, jonka avulla pyristelee pois äitinsä vallan alta. Äärikatolilaiset vanhemmat peittelevät huumekoukkuun joutuneen poikansa itsemurhaa lavastamalla sen murhaksi.

Novellikirja on välipala odotellessa seuraavaa Petra Delicado -romaania. Edellinen osa jäi kohtaan, joka vaatii jatkoa.

Alicia Giménez Bartlett: Una buena pieza
Destino 2025, 283 s.

***********

Manni sopii Helmet-haasteen kohtaan 35. Kirjassa on lyhyet luvut.

Pirkko Saision Helsinki-trilogia

Päätin lukea Pirkko Saision Helsinki-trilogian, kun tuli tieto, että se on valittu julkaistavaksi Penguin Modern Classics -sarjassa. Trilogian kolmannen osan Punainen erokirja olin ostanut ja lukenut, kun se voitti vuoden 2003 Finlandia-palkinnon. Kaksi muuta osaa (Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo) sain hankituksi vasta äskettäin. Nyt luin kaikki kolme kirjaa peräkkäin.

Trilogia pohjautuu Saision omaan elämään. Englantilaisissa laitoksissa sitä kutsutaan biofiktioksi. Mehän emme voi tietää, mikä kirjoissa on oikeasti tapahtunutta ja missä kohdissa kirjailija on käyttänyt vapauttaan. Kaikkien kolmen kirjan kirjoitustyyli on samanlainen. Ajassa hypitään edestakaisin, mutta helposti seurattavasti. Teksti on fragmentaarista. Sitä korostavat useat rivivälit muutaman virkkeen mittaisten ryppäiden välissä. Tyyli tuntuu kevyeltä ja houkuttelee välillä lukemaan liian vauhdikkaasti. Pienimmän yhteisen jaettavan alussa on mielessään lauseita muodostavan kahdeksanvuotiaan havainto:

”Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.”

(Edellä kumpikaan tarkoittaa vanhempia.) Kirjojen tekstissä vaihtelevat minä ja hän. Mitä pidemmälle edetään, sitä vahvemman aseman hän saa. Punaisessa erokirjassa minä esiintyy enää harvoin.

Pienin yhteinen jaettava

Kirjan nykyajassa jo kuuluisan kirjailijan isä joutuu sairaalaan ja kuolee muutaman päivän kuluttua. Surullisten päivien lomassa kulkee lapsuus pikkulapsesta oppikouluun pääsemiseen saakka. Mieleen jäi erityisesti lämmin suhde pappaan ja mummoon, joiden luona pieni Pirkko vietti kesät, sekä lapsen ajatusmaailma, joka on aivan erilainen kuin aikuisella. Pirkko ahdistui uskoessaan, että lähellä syttynyt tulipalo oli hänen syytään, koska hän oli toivonut tulipaloa. Ensimmäinen itse luettu kirja, Anni Polvan Tiina, aiheutti tunnemyrskyn.

”En tiedä, itkenkö siksi, että kirja on loppunut kesken vai siksi, että olen lukenut kokonaisen kirjan.
Vai siksi, että nyt jo tiedän lukevani monta muutakin kirjaa.”

Vastavalo

Vuoden 1968 kesäksi tuore ylioppilas matkustaa töihin sveitsiläiseen lastenkotiin. Hänellä on mielessään kuvitelma summerhilliläisestä vapaasta kasvatuksesta, mutta perillä hän törmää sveitsiläisiin tiukkoihin sääntöihin. Muistoissa käydään läpi kouluaikaa. Kallion Yhteiskoulua kirjoittaja sanoi temppeliksi, joitakin opettajia hän inhosi, palvottu Ruutusotilaaksi kutsuttu äidinkielenopettaja ennusti:

”– Mistä sen kukaan tietää mitä kenestäkin tulee. Mutta sinusta tulee kirjailija, jos...”

Oppikoululainen uskalsi väitellä marxisti-isän kanssa, vaikka tiesi voittamisen johtavan riitaan. Freudilaiset unet alkoivat häiritä teini-ikäistä. Edellisen kirjan pikkutyttö olisi halunnut olla poika. Nyt hän ei tiedä, mitä haluaa. Sveitsissä hän näkee, että kaksi naista voi rakastaa toisiaan.

Punainen erokirja

Tämä on se kirja, jonka Saisio kadotti tietokoneeltaan ja joutui kirjoittamaan uudelleen. Tapahtuma on päätynyt lopullisen version alkuun. Punainen erokirja kuvaa opiskelua teatterikoulussa yliopistomaailman poliittisen kuohunnan vuosina. Samaan aikaan kirjoittaja löytää seksuaalisuutensa suunnan. Ensimmäinen vakava suhde on klovnisilmäiseksi kutsutun kanssa. Suuri rakkaus on Havva, joka lähtee pian Sunnuntailapsen syntymän jälkeen. Ero on vaikea. Muutamissa myöhempään aikaan sijoittuvissa hetkissä mukana on jo Honksu. Viimeisessä luvussa on vielä yksi ero, kun Sunnuntailapsi muuttaa pois kotoa.

Pirkko Saisio on löytänyt aivan oman tyylin käyttää elämäänsä romaanin aiheena. Samaa tekee myös omalla tyylillään nobelisti Annie Ernaux, mutta kyllä Saisio tekee sen paremmin.

Pirkko Saisio:

Pienin yhteinen jaettava
Siltala 2023, 274 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran 1998

Vastavalo
Siltala 2023, 280 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran 2000

Punainen erokirja
WSOY 2003, 298 s.

***********

Näillä kirjoilla täytän Helmet-haasteen kohdat 46, 47 ja 48: Trilogian ensimmäinen, toinen ja kolmas osa.

Mieko Kanai: Mild Vertigo

 

Japanilaisen Mieko Kanain nimi on ollut joskus esillä Nobel-veikkauksissa. Kirjastosta löytyi Mild Vertigo.

Kotirouva Natsumin elämä on tavallista. Hän tekee kotitöitä, huolehtii kahdesta lapsestaan, tapaa silloin tällöin ystäviään. Hänen elämänsä on toisteista. Hän käy ostoksilla. Hän käy mielessään läpi, missä järjestyksessä tavarat ovat kaupassa (kirjassa kahteen kertaan, lista on kahden sivun pituinen).

”– – by now she was so utterly bored with this type of shopping that she could picture in her mind the way the goods were laid out before even leaving her house, could visualize how she would go in and, across the aisle from the vegetable section immediately to her left-hand side – containing salad and green vegetables, root vegetables, tomatoes and cucumbers – were the fruit, the mushrooms and the dairy products, at the back was a Kinokuniya bookstore and a Pasco bakery, and – –“

Natsumi ei ole onneton, mutta jonkinlaisesta tyhjyydestä hän kärsii. Hänen ystävänsä käyvät töissä, ja Natsumi tuntee alemmuutta heihin nähden. Joskus hän miettii, että on kuluttanut elämänsä tekemällä tavallisia asioita. Silloin tällöin hän jää tuijottamaan hanasta valuvan veden virtausta.

”– – it was an utterly ordinary thing – and yet for some unknown reason she kept staring at it, and falling, again for some unknown reason, into a kind of trance.”

Mild Vertigon kirjoitustyyli on lähinnä tajunnanvirtaa. Virkkeet ovat pitkiä ja poukkoilevia, mutta helppoja seurata. Juonta kirjassa ei ole. Sen luvut esittävät kohtauksia Natsumin elämästä. Niitä voisi lukea jopa novelleina, mutta tietysti ne täydentävät toisiaan. Yksi Natsumin ystävistä antaa hänen luettavakseen juuri avautunutta valokuvanäyttelyä käsittelevän esseen. Esseessä kuvataan valokuvaajaa henkilönä, joka ei tallenna kuvillaan tarinoita, vaan hetkiä, joiden ympärille katsoja pystyy kuvittelemaan heidän elämänsä. Ehkä Kanai pyrkii samaan.

Kirjalla on ansionsa, ja luin sen ihan mielelläni, vaikka aluksi epäilin kotirouva-aiheen kiinnostavuutta. Oli siinä tietysti mukana japanilaista kulttuuria. Esimerkiksi muista hieman poikkeavassa luvussa The Cat Debacle Natsumi joutuu mukaan keskusteluun, jossa kaksi samassa kerrostalokompleksissa asuvaa naista puhuu ’kissan kirouksesta’. Sen mukaan kissoja huonosti kohtelevaa henkilöä kohtaa onnettomuus.

Mieko Kanai: Mild Vertigo
Englannintanut Polly Barton
Fitzcarraldo Editions 2023, 169 s.
Japaninkielinen alkuteos 軽いめまい 1997

***********

Helmet-haaste: kohta 22. Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen.