sunnuntai 11. elokuuta 2019

Karina Sainz Borgo: La hija de la española

Kirjan alussa Adelaida Falcón hautaa äitinsä. Maa on Venezuela, kaupunki on Caracas ja vallassa on Comandante Presidente. Hautajaisten jälkeen Adelaida yrittää selviytyä kaupungissa, jota terrorisoivat puolisotilaalliset hallituksen suojeluksessa olevat joukkiot. Öisin nuotiot palavat kaduilla ja luodit lentävät. Päivällä haisee kyynelkaasu. Kenen tahansa aunto voidaan vallata. Kuka tahansa voi joutua pidätetyksi tai kaapatuksi taisteleviin joukkoihin. Kun joku viedään, muut yrittävät olla kuin eivät näkisi mitään. Kaikilla on nälkä, paitsi niillä jotka tekevät mustan pörssin kauppaa köyhille tarkoitetuilla elintarvikkeilla.

Kaaoksen keskellä Adelaida muistelee elämäänsä äidin kanssa, maalla asuvia tätejään, käyntejä heidän luonaan. Toisenlaista aikaa, jolloin kaupoista sai mitä tarvitsi, ja rahalla oli se arvo, joka siihen oli painettu.

Samalla Adelaida pohtii, kuka hän on ja mihin hän kuuluu. Sukuunsa? Sinne, minne on haudannut kuolleensa? Voiko hän pysyä omana itsenään vai onko hänen muututtava päästäkseen pois maasta, joka tekee itsemurhaa?

Karina Sainz Borgon romaanista La hija de la española (espanjalaisen naisen tytär) on tullut maailmanmenestys, eikä ihme. Suomeksi se ilmestyy syksyllä Aula & Co:n kustantamana nimellä Caracasissa on vielä yö. Kirjasta on postannut myös Riitta, jonka blogista löysin tämän lukuvinkin.

Karina Sainz Borgo: La hija de la española
Lumen 2019, 220 s.

tiistai 6. elokuuta 2019

A. S. Byatt: Ragnarök

Ragnarök. Jumalten tuho on kirja pohjoismaisten myyttien maailmanselityksestä, maailman synnystä sen tuhoon saakka. A. S. Byatt lähestyy myyttejä lapsen kautta. Lapsella ei ole nimeä, hän on vain laiha lapsi. Lapsi on toisen maailmansodan aikaan maalla paossa pommituksia. Hän lukee pohjoisista myyteistä kertovaa teosta Asgård ja jumalat sekä Bunyanin Kristityn vaellusta. Kristinuskon tarinat turruttivat hänen mielikuvituksensa, kun taas Asgård ja jumalat ruokkivat sitä. ”Mutta hänen mielensä kaartoi toisaalle, sinne missä se sai elää.”

Maailmansaarni Yggdrasil, jumalat Odin, Thor, Frigg, Baldur, puolijumala muodonmuuttaja Loki, hirviösusi Fenris, maailmaa koossa pitävä jättiläiskäärme Jörmungandr ja kaikki muut tarunomaiset hahmot – niissä onkin aineksia mielikuvitukselle.
”Asgårdin jumalia rangaistiin, koska he ja heidän maailmansa olivat pahoja. Pahoja, eivätkä tarpeeksi älykkäitä.”
Jumalten tuho on taistelu, jossa jumalat kuolivat ja koko maailma loppui. Laiha lapsi valmistautui oman maailmansa loppuun. Ihmiskunta kulkee kohti loppuaan tuhoamalla luontoa. Kuten Asgårdin jumalat, ihmisetkin tietävät, mihin ovat menossa. A. S. Byatt yhdistää Ragnarökin, toisen maailmansodan ja maapallon tuhoutumisen. ”Että tarina oli aina ollut olemassa ja että sen henkilöt olivat aina tienneet sen.”

Kirjan viimeinen luku Ajatuksia myyteistä on jonkinlainen jälkisanat. Siinä A. S. Byatt kertoo käsityksiään myyteistä ja selittää, miksi kirjoitti kirjan juuri tällä tavalla, lapsen kautta. Pidin lähestymistavasta ja pidin koko kirjasta. Se on tiivis ja sen voi halutessaan lukea vaikka kertauksena (tai perustietona) skandinaavisista myyteistä.

A. S. Byatt: Ragnarök. Jumalten tuho
Suomentanut Titia Schuurman
Tammen Keltainen kirjasto 2013, 152 s.
Englanninkielinen alkuteos Ragnarok. The End of Gods 2011

***********
Helmet-haasteen kohta 27. Pohjoismaisesta mytologiasta ammentava kirja.

sunnuntai 4. elokuuta 2019

Kuukauden nobelisti François Mauriac: Pyhä suudelma

Pyhä suudelma on Jean Péloueyren ja Noémi d’Artiailhin tarina. Rakkaustarinaksi tätä ei voi kutsua, koska rakkautta ei ole.

Jean Péloueyre on pikkukaupungin mahtisuvun ainoa perijä. Hänen ulkonäköään kuvataan heti alussa.
”Hän oli niin pieni, että hän saattoi nähdä mitättömät ja rumat kasvonsa seinäpeilin alemmasta pinnasta: ontot poskensa, pitkän, terävän nenänsä, jonka punainen ja ikään kuin kulunut kärki muistutti pikkupojan ohueksi imemää tikkukaramelliä, otsansa, johon jo oli painunut vakoja ja jonka kanssa lyhyt tukka muodosti terävän kulman.”
Vastenmielisen ulkomuodon lisäksi Jean käyttäytyy omituisesti. Huitoo käsillään ja puhuu itsekseen. Hänen kulkiessaan ulkona kuuluu tyttöjen ”pahanilkisiä nauruntirskahduksia”.

Paikkakunnan kirkkoherra saa päähänsä, että Jeanin on mentävä naimisiin, ja valitsee vaimoehdokkaaksi kauniin Noémi d’Artiailhin, joka kuuluu hyvään, mutta köyhtyneeseen sukuun. Noémi suostuu, koska ” Péloueyren pojalle ei anneta rukkasia”. Jean suostuu ollessaan keskellä uskonnollista kriisiä luettuaan Nietzschen sanoja vallasta, heikkoudesta, säälistä ja kristinuskosta.

Avioliitosta tulee mahdoton. Noémi käyttäytyy mallikelpoisen vaimon tavoin, mutta ei pysty voittamaan fyysistä vastenmielisyyttä. Hän kärsii ja kuihtuu. Jean kärsii, koska näkee vaimonsa kärsivän. Lopulta kumpikin käyttäytyy tavalla, jota joku voisi kutsua pyhimysmäiseksi. Jean hankkii itselleen tuberkuloosin, johon kuolee, ja Noémi vapautuu, tai voisi vapautua. Noémi jää kuitenkin uskolliseksi kuolleelle puolisolleen.

Pyhän suudelman ranskankielinen nimi on Le Baiser au lépreux. Sen selitys on tässä:
”Mutta vaimo taisteli epätoivoisesti inhoaan vastaan, ja tuo taistelu riisti häneltä hänen voimansa. Monesti hän yöllä kutsui Jean Péloueyreä saadakseen hänet tulemaan luokseen, ja kun Jean oli nukkuvinaan, niin hän nousi, antoi hänelle suudelmia – samanlaisia suudelmia, joita muinoin pyhien miesten huulet pakottautuivat antamaan niille, jotka olivat spitaalin saastuttamia.”
Itsensä uhraaminen ja taistelu uskonnon vaatimusten kanssa tuntui aika vieraalta nykyajasta katsottuna. Toisaalta suhtautumisessa ulkoisesti poikkeaviin ihmisiin on edelleen paljon parannettavaa. Pyhä suudelma on kuitenkin tiivis ja kirjoitettu niin, että sen luki mielellään, vaikka aihe ei ihan omalle mielenkiinnon alueelle osunutkaan.

Mauriacilta on suomennettu neljä muuta romaania ja de Gaullen elämäkerta. Blogissa Hyönteisdokumentti on postaukset kahdesta kirjasta: Myrkyttäjätär, ja A Woman of the Pharisees (suomalaiselta nimeltään Täydellisyyden kudos).  Mauriacin kuuluisimmasta teoksesta Käärmesolmusta on kirjoitettu Jokken kirjanurkassa.

François Mauriac: Pyhä suudelma
Suomentanut Arvi Nuormaa
Kustannusosakeyhtiö Aura 1943, 2. painos, 119 s.
Ranskankielinen alkuteos Le Baiser au lépreux 1922

keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset (klassikkohaaste)

Panin Makiokan sisarukset merkille jo silloin, kun suomennos ilmestyi, mutta en tullut sitä lukeneeksi. Klassikkohaasteesta oli taas hyötyä. Lopultakin tartuin tähän 700-sivuiseen japanilaiseen merkkiteokseen.

Makiokan sisarukset ovat ikäjärjestyksessä Tsuruko, Sachiko, Yukiko ja Taeko, kaikki neljä tyttöjä. Makiokan suku on Osakan vanhoja arvostettuja sukuja, mutta tytärten isä hävitti suvun omaisuuden lähes kokonaan holtittomilla elintavoillaan. Koska suvun päämiehenä ei voinut olla nainen, vanhimman tyttären Tsurukon mies on perinyt appensa aseman tämän kuoltua.

Kirjan tapahtumia katsotaan Sachikon kautta. Hän on onnellisesti naimisissa ymmärtäväisen Teinosuken kanssa. Heillä on pieni tytär Etsuko, joka on myös tärkeä henkilö kirjassa. Vaikka suvun omaisuus on huvennut, Sachikon perhe on hyvissä varoissa, ja kaikkien Makiokien yhteiskunnallinen asema on korkea. Sukujen arvo toisiinsa nähden on jonkinlaista yleistä tietoutta.

Nuoremmat sisaret Yukiko ja Taeko eivät ole naimisissa. Jos pitäisi sanoa lyhyesti, mitä Makiokan sisarukset käsittelee, niin vastaus on: Yukikon naittamista. Ensimmäisellä sivulla puhutaan uudesta sulhasehdokkaasta ja viimeisellä sivulla Yukiko matkustaa häihinsä. Välissä on tavattu monta ehdokasta. Lukija oppii neuvotteluprosessin välittäjineen ja virallisine tutustumisineen. Yukiko ja Taeko edustavat vanhaa ja uutta Japania. Yukiko on kuuliainen suvulle ja äärimmäisen passiivinen. Hän ei tee mitään edesauttaakseen naimisiinmenoaan, ei edes esiinny edukseen tapaamisissa. Taeko etsii itse itselleen poikaystävän, tai ajan kuluessa poikaystäviä. Hän herättää tietysti pahennusta, myös siksi, että hän hankkii itse rahaa nukketaiteilijana ja ompelijana. Naisen ei kuulunut tehdä työtä. Ensin oma suku ja sen jälkeen aviomies elättivät hänet.

Suomentaja Kai Nieminen sanoo alkusanoissaan, että Tanizaki kirjoitti Makiokan sisarukset ”rakastamansa Osakan tienoon perinteisen elämänmuodon ylistykseksi”. Jokakeväinen kirsikankukkaretki tehdään, vaikka sotatila on alkanut. Vanhempien kuoleman muistopäiviä vietetään asiaankuuluvasti. Sachiko harjoittelee koton soittoa ja kaunokirjoitusta. Tilaisuuksiin valitaan oikeanlainen kimono. Jopa moderni Taeko kunnioittaa perinteitä opettelemalla Yamamura-tanssia. Oleellista on, että perinteisistä muodoista pidetään kiinni.

Tanizaki kirjoitti Makiokan sisaruksia toisen maailmansodan aikaan ja sen tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1936-41. Sota näkyy kirjassa vain pieninä huomautuksina ja nekin liittyvät yleensä Eurooppaan, jossa sisaruksilla on ystäviä. Minkäänlaista kantaa esimerkiksi Japanin aloittamaan Kiinan sotaan ei oteta. Sisarusten elämä jatkuu entisenlaisena, joskus saatetaan todeta, että tällaisena poikkeusaikana juhlat on pidettävä vaatimattomasti. Minusta tuntui kylmäävältä ajatella, mitä olikaan tulossa.

Sisarusten elämää seurataan välillä hyvin yksityiskohtaisesti. Varsinkin Yukikon toistuvat avioliittoneuvottelut alkoivat joskus puuduttaa. Vanhasta japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneelle Makiokan sisarukset on varmasti antoisaa luettavaa. Sivistävää se on kenelle tahansa, ja helpottaa nykyisen Japanin ymmärtämistä.

Klassikkohaastetta 9 vetää blogi Tuntematon lukija. Sinne tulee yhteenveto haasteessa luetuista kirjoista.

Olen osallistunut kaikkiin kirjabloggaajien klassikkohaasteisiin. Aikaisemmat klassikkoni ovat:
  1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
  2. J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
  3. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
  4. Aino Kallas: Sudenmorsian
  5. Maria Jotuni: Arkielämää
  6. Minna Canth: Hanna
  7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1
  8. Federico García Lorca: Mustalaisromansseja

Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset
Suomentanut Kai Nieminen
Tammen Keltainen kirjasto 1991, 716 s.
Japaninkielinen alkuteos Sasameyuki 1943-1948

***********
Helmet-haasteen kohta 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Annett Gröschner: Vappuaatto

Vappuaatto on kirja Berliinistä. Siinä seurataan toisiinsa löyhästi liittyvien ihmisten vappuaattoa tunti tunnilta ja hetki hetkeltä alkaen kello 0.00 ja päättyen kello 24.00. Vuosi on 2002 ja ihmiset ovat pääasiassa entisen Itä-Berliinin puolelta. Idässä he myös enimmäkseen liikkuvat, varsinkin Prenzlauer Bergissä. Alexanderplatzillakin pistäydytään.

Seurattavien ihmisten joukko on moninainen. Taksikuski, erityisopettaja, työtön pimeä pizzakuski, poliisia pakoileva nainen, koulupinnari… Parhaiten jäävät mieleen kolme vanhaa rouvaa, jotka ovat joutuneet vastentahtoisesti senioritaloon, sekä kolmen maahanmuuttajataustaisen teinitytön ryhmä. Tytöt kutsuvat itseään nimillä Sugar, Candy ja Cakes. Eräänlaisia vappuaaton noitia kumpikin kolmen naisen porukka. Ja sitten on vielä salaperäinen asunnoton Alex, joka tuntuu olevan joka paikassa ja tuntevan kaikki.

Vuorokauden aikana tapahtumia on niin paljon, että en edes yritä kuvata niitä. Ääripäissä ovat kapakan epäonnistunut ryöstö ja koulupinnarin joutuminen vahingossa ICE-junan kyytiin. Realistisen kerronnan lomassa pilkahtelee absurdeja juttuja. Ajassa päästään myös taaksepäin toiseen maailmansotaan vanhojen rouvien muisteluissa sekä juutalaisvainoihin, kun yksi henkilöhahmoista viimeistelee tekstiään runoilija Erich Mühsamista.

Ihmisten paljous ja tapahtumien vyöry aiheutti sen, että loppua kohti lukeminen alkoi hieman puuduttaa. Siitä huolimatta Vappuaatto on suositeltava kirja kaikille Berliiniä rakastaville ja kaikille sinne matkustamista suunnitteleville.

Annett Gröschner: Vappuaatto
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
WSOY 2013, 500 s.
Saksankielinen alkuteos Walburgistag 2011

***********
Helmet-haaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Harry Potter 5, 6 ja 7

Luin aikanaan neljä ensimmäistä Harry Potteria melko pian niiden ilmestymisen jälkeen. Potter oli niin suuri kirjallinen ilmiö, että halusin tietää, mistä siinä on kysymys. Lainasin silloin kirjat ex-kollegan tyttäreltä, joka oli Potter-fani. Jotenkin jatko-osien lukeminen jäi. Tämän kesän mittaan olen lopulta lukenut sarjan viimeiset kolme osaa. Ajattelin, että olisi mukava tietää, miten tarina saadaan päätökseen.

Harry Potter itse oli muistikuvissani hieman ärsyttävä ja usein pelkällä onnella vaarallisista tilanteista selviytyvä koulupoika. Samanlainen hän oli vielä osassa 5 (Feeniksin kilta), mutta sen jälkeen hän alkoi aikuistua. Normaalia kehitystä siis. Harrysta tekee oivan sankarin hänen kaksijakoisuutensa. Hän ei ole pelkästään hyvä, vaan koko ajan on läsnä pahuuden uhka. Harry ei aina tiedä itsekään, mikä on hänen ja pimeyden lordin Voldemortin ero, kun he pääsevät sisälle toistensa mieleen.

Kirjojen toisteinen rakenne on varmaan osa viehätystä. Tylypahkan kouluvuosi alkaa, opettajissa on aina joku uusi juonta eteenpäin vievä persoona (erityisen vastenmielinen henkilö Feeniksin killassa), Voldemortin pyrkimykset alkavat nousta esiin, lopussa on taistelu. Viimeinen osa Kuoleman varjelukset poikkeaa kaavasta siltä osin, että Harry, Hermione ja Ron eivät menekään Tylypahkaan, vaan keskittyvät Voldemortin kaatamiseen.

Pottereihin sisältyvä erilaisuuden hyväksyminen on nykyisin vähintään yhtä tärkeä teema kuin kirjojen ilmestyessä. Harryn kummisetä Sirius Musta tiivisti Voldemortin kannattajien ajatukset: ”[- -] Voldemort oli heidän mielestään oikealla asialla, he kannattivat täysin velhorodun puhdistusta, jästisyntyisten karkottamista ja puhdasveristen valtaa.” Pelottavan tutun kuuloista.

Rowling on kerännyt kirjoihinsa aineksia vanhoista taruista ja mytologioista. Kotitonttuja, maahisia, jättiläisiä, kentaureja, Feenix-lintu, basiliski… Kaikenlaista vilahtelee, jotkut tärkeinä osasina, jotkut vähemmän tärkeinä. Suurin myytti on tietysti pelastaja, taakka, jonka Harry on saanut harteilleen. Kuoleman varjeluksissa Harryn vanhempien kotikylän muuttuva veistos näyttäytyy Harrylle jouluaattona.
”Enää se ei ollutkaan nimiä täyteen kaiverrettu obeliski vaan kolmea ihmistä esittävä veistos: miestä, jolla oli sotkuinen tukka ja silmälasit, naista, jolla oli pitkä tukka ja sievät lempeät kasvot, ja poikavauvaa, joka oli äitinsä sylissä.”
Vaikka en ikäni puolesta kuulu näiden kirjojen parhaaseen kohderyhmään, viihdyin niiden parissa hyvin. Ne voi halutessaan lukea fantasiaseikkailuina ilman sen kummempia pohdintoja. Mielikuvitusta, herkullisia hahmoja ja jännitystä riittää. Eikä Potter-kirjoista voi kirjoittaa mainitsematta Jaana Kaparin suomennoksia. Nautin erityisesti kekseliäistä sanoista. Suosikkini on Posityyhtynen (Ronin pikkupöllön nimi).

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Suomentanut Jaana Kapari
Tammi 2004, 1050 s.
Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Suomentanut Jaana Kapari
Tammi 2006, 698 s.
Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Tammi 2008, 828 s.
Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Deathly Hallows 2007

***********
Helmet-haaste:
Feeniksin kilta, kohta 29. Kirjassa nähdään unia.
Puoliverinen prinssi, kohta 17. Kirjassa on kaksoset (Weasleyn kaksoset Fred ja George).
Kuoleman varjelukset, kohta 9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja (tähän sopisi koko Potter-sarja).

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Kaksi kesädekkaria

Anna Jansson: Haudankaivaja
Haudankaivaja on kolmas lukemani Maria Wern -dekkari. En ole seurannut tätä Gotlantiin sijoitettua sarjaa aktiivisesti. Haudankaivaja alkaa mukavan mystisesti nimensä mukaisella toiminnalla, mutta valitettavasti mystisyys selitetään arkipäiväiseksi turhan pian. Tutkinta alkaa, kun pienessä Roman kylässä tapahtuu samana yönä kaksi vakavaa rikosta, murha ja epäilty murhapoltto. Palanut talo kuului iäkkäälle Frida Norrbylle, joka on loppua kohti koko ajan valloittavammaksi käyvä henkilöhahmo. Juoneen on saatu mukaan Gotlannin historiaa viikinkiajalta saakka, ehkä joiltakin osin hieman kömpelösti, mutta pidin ideasta. Yhteiskunnallisista asioista sivutaan vanhustenhoitoa. Pienistä epäuskottavuuksista huolimatta Haudankaivaja oli ihan kelpo dekkari. En edes arvannut syyllistä, vaikka olisi kyllä pitänyt.

Lone Theils: Runoilijan vaimo
Runoilijan vaimo on toinen kirja sarjassa, jonka päähenkilö on toimittaja Nora Sand. En ole lukenut tanskalaisen Lone Theilsin kirjoittaman sarjan aloitusosaa Kohtalokas merimatka. Olen ajatellut, että en ryhdy enää seuraamaan mitään dekkarisarjaa, mutta luettuani Runoilijan vaimon totesin, että Nora Sandista voisin lukea lisääkin. Nora on kirjeenvaihtajana Lontoossa ja hän tuntuu olevan nimenomaan tutkiva journalisti. Tanskaan turvapaikanhakijana saapunut iranilainen Nobel-kirjailija lupaa Noralle haastattelun yksinoikeudella, mutta ehtona on, että Nora auttaa häntä löytämään pakomatkalla kadonneen vaimonsa. Pidin kirjan ajankohtaisista aiheista: Iranin ydintutkimusohjelma, turvapaikanhakijoiden kohtelu, yhteiskunnallisten palveluiden yksityistäminen ja lääkefirmojen epäeettiset tutkimusmenetelmät. Noran yksityisasioissa oli tyypillisesti sotkuja. Siitä en ollut niin innostunut, mutta onneksi niihin ei käytetty kohtuuttomasti sivuja. Tapahtumapaikat olivat sen sijaan mukavia. Pääosa toiminnasta oli Lontoossa, mutta Kööpenhaminassakin käytiin.

Anna Jansson: Haudankaivaja
Suomentanut Arja Gothoni
Gummerus 2009, 359 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Först när givaren är död 2009

Lone Theils: Runoilijan vaimo
Suomentanut Kari Koski
Aula & Co 2017, 339 s.
Tanskankielinen alkuteos Den blå digters kone 2016

***********
Runoilijan vaimon sijoitan Helmet-haasteen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Se oli nostettu suositeltujen kesädekkareiden pöydälle.