torstai 23. tammikuuta 2020

Kishwar Desai: Postimyyntilapset

Postimyyntilapsien aiheena on intialainen kohdunvuokrausbisnes. Siihen kutoutuu myös epäeettisiä kantasoluhoitoja ja korruptiota.

Päähenkilö on taloudellisesti riippumaton sosiaalityöntekijä Simran Singh. Hänen ystäväpariskunnallaan Anitalla ja Subhashilla on korkean tason hedelmöityshoitoklinikka, joka järjestää myös kohdunvuokrausta. Sitä Simran ei hyväksy, mutta auttaa siitä huolimatta tarvittaessa ystäviään. Hän suosisi adoptointia ja suosittelee sitä myös asiakkaille. Tapahtumien lähtökohta on klinikalla syntynyt vauva, jolla on kaikista varotoimista huolimatta HI-virus. Sen alkuperän selvittämiseksi Simran joutuu matkustamaan Lontooseen.

Muita seurattavia henkilöitä ovat klinikan hämäräperäinen kolmas omistaja, yksi kohdunvuokraaja ja hänen miehensä, kaksi englantilaista pariskuntaa, jotka ovat klinikan asiakkaita, sekä Mumbain kansainvälisellä lentokentällä työskentelevä tullivirkailija. Hänen kauttaan päästään tarkastelemaan tullissa vallitsevaa korruptiokulttuuria.

Postimyyntilapsien aiheet ovat tärkeitä ja vakavia. Kirja on kuitenkin tyylilajiltaan viihteellinen. Simranin osuudet äiti- ja miessuhteineen lähentelevät välillä chick litiä.
”Oli omituista, että minä, joka olin kovettunut ja vapaamielinen, suhtauduin niin konservatiivisesti, kun taas äitini oli kuin parempikin maailmannainen. Mikä minua oikein vaivasi? Olin suhtautunut kaikkeen viime aikoina kovin romantisoivasti. Kuin olisin pehmennyt päästäni. Saiko kaikki tämä puhe äideistä ja vauvoista minun teräskuorisen sieluni alttiiksi ruosteelle? 
Ja se johti uusiin kysymyksiin. Liittyikö pehmenemiseni mitenkään Edwardiin? Olinko rakastunut? Ei taas!”
Lasta epätoivoisesti haluava englantilaispariskunta on vakavampi, ja kirjan koskettavin kohtaus on kaltoin kohdellun sijaissynnyttäjän synnytys, joka rauhoittaa jopa hänen aseen kanssa klinikalla riehuvan miehensä.

Hienoinen pettymys tämä kirja oli. Varsinainen asia tuntui hämärtyvän kevyen kosketuksen verhon alla.

Postimyyntilapset on luettu myös blogeissa Mari A:n kirjablogi ja Usva.

Kishwar Desai: Postimyyntilapset
Suomentanut Ida Takala
Like 2013, 399 s.
Englanninkielinen alkuteos Origins of Love 2012

maanantai 20. tammikuuta 2020

Oliver Friggieri: Viimeinen faldetta

Kirjan koko nimi on Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta. Nimen mukaisesti kirja sisältää 12 lyhyttä kertomusta.

Useimmissa tarinoissa kerrotaan jollakin tavalla yhteisön ulkopuolelle jääneestä ihmisestä. Niminovellissa vanha Ġeżabel kerjää pukeutuneena ”rispaantuneeseen faldettaansa, maltalaisnaisten perinteiseen viittaan”. Häntä pilkataan ja loukataan, kunnes tuntematon autoilija tönäisee häntä ja hän loukkaantuu. Ġeżabelille tuodaan ruokaa ja uusia vaatteita. Kun hänet houkutellaan luopumaan vanhasta faldettastaan, hän ei tunne enää olevansa sama ihminen kuin ennen.

Tarinassa Koranta nelikymppinen vanhapiika rukoilee joka päivä pyhältä Joosefilta miestä, joka rakastaisi häntä. Jostain syystä Korantaakin pilkataan. Jopa sitten, kun hän menee naimisiin peltiseppä Indrin kanssa, ihmiset kerääntyvät kirkon ulkopuolelle  metelöimään ja naureskelemaan. Muissa kertomuksissa on esimerkiksi vanha resuinen mies, joka kulkee aina säkki olalla ja jolla äidit pelottelevat lapsiaan, sekä mies, joka vaimonsa kuoltua kerää talonsa täyteen kulkukoiria.

Poikkeusihmisistä kertovat novellit ovat alakuloisia, jotkut jopa julmia.

Muutamassa tarinassa on merellä ja myrskyllä suuri rooli. Surullisessa novellissa Meripoika äitinsä ja sisarensa kanssa asuva Bertu hankkii lisärahoja soutamalla merimiehiä satamasta laivaan. Yhtenä myrskyisenä iltana äiti luulee pojan kadonneen ja lähtee etsimään tätä. Poika ehtii kotiin ennen äitiä ja odottaa siskon kanssa.
”Menimme molemmat ikkunaan ja avasimme luukut painostavan hiljaisuuden vallitessa. Kylmä tuuli piiskasi vasten kasvoja, ja sade jatkui yhä rankkana. Vaikka me kastuimme ja meitä palelsi, katselimme huolestuneina ulos, kunnes sisareni alkoi taas nyyhkyttää. Huomasin, että hiljaisia kyyneliä valui myös omia poskiani pitkin. Itkin äitini, itseni ja sisareni vuoksi, enkä vain kyseisen yön, vaan kaiken eletyn takia.”
Viimeinen faldetta on ilmestynyt vuonna 1986, mutta sen tarinat tuntuvat vievän vanhempaan aikaan. Ehkä tarkoitus onkin kuvata elämäntapaa, joka hapertuu ja häviää kuin Ġeżabelin faldetta.

Maltalaisiin tarinoihin ovat tutustuneet myös Suketus ja hdcanis.

Oliver Friggieri: Viimeinen faldetta ja muita pieniä tarinoita Maltalta
Suomentanut Laura Ivaska
Scripta Manent 2012, 110 s.
Maltankielinen alkuteos Stejjer Għal Qabel Jidlam 1986
Suomennettu italiankielisestä käännöksestä Storie per una sera (1994) vertaamalla sitä englanninkieliseen käännökseen Koranta and other Short Stories from Malta (1994)

***********
Maltalla on hieman yli 400 000 asukasta. Kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 10. Kirja sijoittuu maahan, jossa on vähemmän asukkaita kuin Suomessa.

torstai 16. tammikuuta 2020

Juha Rautaheimo: Hermo – murharyhmän mies

Juha Rautaheimo työskenteli Helsingin poliisilaitoksella 40 vuotta. Suurimman osan tuosta ajasta hän oli tutkijana väkivaltarikosyksikössä eli epävirallisemmin murharyhmässä. Rautaheimon muistelmakirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Se on sujuva ja asiallinen, mutta ei todellakaan kuiva, vaan mukaansatempaavan kiinnostava. Kutsumanimen Hermo hän sai jo uransa varhaisessa vaiheessa.

Kirjassa on mukana Rautaheimon henkilökohtaista elämää sen verran, että hän tulee tutuksi myös työelämän ulkopuolelta perheineen ja harrastuksineen. Siviilipuoli on pidetty onnistuneesti varsin suppeana. Hermossa keskitytään poliisityöhön.

Rautaheimo aloitti poliisina 1970-luvulla. Kirjan alkuosaa lukiessani ihmettelin silloisen poliisikoulutuksen lyhyyttä. Kolme ja puoli kuukautta kestäneen kokelaskurssin jälkeen mentiin kentälle. Helsingissä se tarkoitti tietysti seisoskelua suurlähetystöjen ulkopuolella partioinnin lisäksi. Seuraava vaihe oli miehistökurssi, mutta sekin vain puoli vuotta. Rautaheimo jatkoi myöhemmin alipäällystö- ja päällystökursseille. Kirjasta sai sen käsityksen, että työ opittiin suurelta osin käytännössä. Rautaheimo itse toimi myöhemmin lyhyitä jaksoja opettajana Poliisiopistossa ja kehitti muutenkin poliisien jatkokoulutusta.

Kirjasta saa hyvän kuvan tutkintaan liittyvän tekniikan kehityksestä. Kuitunäytteitä alettiin käyttää 1980-luvun alussa ja DNA-analyysejä 1990-luvulla. Televalvontatietojen hyödyistä on valaisevia esimerkkejä käsitellyissä rikostapauksissa. Kännykät, tietokoneet, erilaiset rekisterit – tuntuu, että rikostutkinnan on täytynyt olla ennen paljon vaikeampaa. Rautaheimo korostaa kuitenkin, että tutkimus ei ole pelkkää tekniikkaa, vaan vaatii monipuolista ammattitaitoa, ihmistuntemusta unohtamatta.

Suurin osa kirjasta on rikosten tutkinnan kuvausta. Helsingin murharyhmä on joutunut selvittämään monta julkisuudessa huomion kohteeksi noussutta rikostapausta, ja Rautaheimo on ollut monessa niistä mukana tutkijana tai tutkinnanjohtajana. Mainitsen tässä vuoden 1997 poliisimurhat, vuoden 2001 taksimurhan, Minna Nurmisen kidnappaus- ja panttivankijutun ja tuoreimpana ”pyjamanaisen” tapauksen, jossa huomautus koiran julmasta kohtelusta johti murhaan. Muitakin kuin kuuluisia juttuja on mukana, ja onpa muutama esimerkki myös selvittämättä jääneistä tapauksista.

Luen paljon dekkareita, ja oli todella mielenkiintoista lukea oikeasta käytännön rikostutkimuksesta. Hermo – murharyhmän mies oli jännittävämpi kuin monet fiktiiviset rikostarinat.

Juha Rautaheimo: Hermo – murharyhmän mies
Toimittanut Sari Rainio
Siltala 2019, 356 s.

*********** 
Tässä kirjassa on paljon rikoksia, joten se sopii Helmet-haasteen kohtaan 7. Kirjassa rikotaan lakia.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Tuttu Cleeves ja uusi Ware

Ann Cleeves: Yöperhoset

Yöperhoset on Cleevesin Vera Stanhope -sarjaa. Tutkimuksen kohteena on kaksoismurha, jossa uhreja yhdistää kiinnostus yöperhosiin. Veran avustajana on vanhan tutun Joe Ashworthin lisäksi konstaapeli Holly Clarke, jonka osuus jutun selviämisessä onkin ratkaiseva. Tutkimukset pyörivät vanhan kartanon maille rakennettujen luksusasuntojen ympärillä. Niiden eläkkeellä olevat asukkaat kutsuvat itseään ”eläköityneiksi hedonisteiksi”. Brittiläiset luokkaerot tulevat esille. Kirjassa on myös ankea kuva vankeinhoidosta, varsinkin kun vangit ovat nuoria. Olen ennenkin kirjoittanut, että Vera Stanhope on näiden kirjojen ydin. Lukiessa tulee ajatelleeksi häntä tv-sarjan Brenda Blethynin kaltaisena, vaikka sarjan Vera on kaunisteltu versio kirjojen Verasta. Cleeves on omistanut Yöperhoset ”Brendalle, kiittäen”.

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Englantilainen Ruth Ware on minulle uusi tuttavuus. Hänen trilleriään Nainen hytissä 10 on kehuttu kovasti. Matkailulehden toimittaja Laura Blacklock pääsee pomonsa sijaisena luksusristeilylle. Alus on uusi, ja risteilylle on kutsuttu mahdollisia sijoittajia sekä lehdistön edustajia. Laura (eli Lo) kuulee ja näkee jotakin, jonka perusteella hän uskoo, että viereisen hytin nainen on murhattu, mutta hänen kertomaansa suhtaudutaan epäuskoisesti. Nainen hytissä 10 on siinä mielessä klassinen, että tapahtumapaikka on suljettu ja mahdollisia tekijöitä on vähän. Kirja kääntyy kuitenkin trilleriksi, kun Lo itse joutuu uhatuksi. Koin Lon alkuun ärsyttävän hysteeriseksi, vaikka hänen käytökselleen oli perusteluja. Kirjoitustyyli kaikkine p- ja v-sanoineen ei aina miellyttänyt.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta näistä kahdesta kirjasta pidin enemmän perinteisestä dekkarista Cleevesin tyyliin.

Ann Cleeves: Yöperhoset
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Karisto 2016, 333 s.
Englanninkielinen alkuteos The Moth Catcher 2015

Ruth Ware: Nainen hytissä 10
Suomentanut Terhi Kuusisto
Otava 2018, 352 s.
Englanninkielinen alkuteos The Woman in Cabin 10 2016

 ***********
Helmet-haaste:
Yöperhoset, kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
Nainen hytissä 10, kohta 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella

tiistai 7. tammikuuta 2020

Katja Kallio: Valkokangastuksia

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Katja Kallion haastattelua. Hän sanoi kirjoittavansa elämästä ja elokuvista. Tuo on ihan totta. Valkokangastuksien elokuvakirjoituksissa on oivaltavia yhteyksiä Kallion omaan elämään, ja tietysti niistä voi laajentaa kenen tahansa elämään, kuten puolalaisen Paweł Pawlikowskin elokuvasta Ida:
”Minä en ole puolalainen, ja silti Pawlikowski tapailee myös minun (varsin yleistä) kokemustani. Idassa seurataan, miten suuri mysteeri jokainen ihminen on, epämääräinen ominaisuuksien yhdistelmä, jota veri, tausta tai aikakausi eivät kykene tyhjentävästi selittämään. Ja sittenkin kaikista niistä on kyse, kaikesta siitä mitä meille on tapahtunut, ja siitäkin mitä on tapahtunut ennen meitä.”
Kallion analyysit elokuvista eivät tuhoa elokuvaa katsojalta selostamalla juonta. Hän kirjoittaa elokuvan hengestä, sen tunnelmasta ja ennen kaikkea sen vaikutuksesta katsojaan. Teksti on kevyttä ja kuplivaa, joskus jopa humoristista, mutta tavoittaa tarvittaessa myös vakavuuden ja surun. Olen nähnyt Valkokangastusten elokuvista vain muutaman, esimerkiksi Frances Han ja Daniel Blaken, mutta se ei haitannut. Mainitsemassani haastattelussa Kallio sanoikin, että hän kirjoittaa nimenomaan ihmisille, jotka eivät ole nähneet kohteena olevia elokuvia.

Valkokangastuksissa muutama luku on omistettu myös näyttelijöille. Ilokseni yksi heistä oli suosikkinäyttelijäni Russell Crowe, jonka toistuvista rooleista yksinäisinä yhden asian miehinä Kallio toteaa: ”Kyse on bravuurista, eikä bravuurissa ole mitään mukavaa eikä helppoa.” Miten samaa mieltä olenkaan!

Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava 2019, 159 s.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Kuukauden nobelisti Olga Tokarczuk: Vaeltajat

”Sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta tehdyt kartat” – niitä Vaeltajissa tutkitaan. Ulkoinen maailma on ollut jonkinlaisessa järjestyksessä Kopernikuksesta alkaen. Kirjaan on painettu historiallisia karttoja maailman jokien vertailusta Kiinan kaupunkien kautta New Yorkiin.

Ihmisen sisäinen kartta avataan kirjaimellisesti, kun minäkertoja kiertää maailmalla tutkimassa lääketieteen historian museoita. Niiden näyttelyesineissä on eri tavoin konservoituja sisäelimiä ja kuriositeetteja, mutta myös nykyaikaisen plastinaation mahdollistamia kokonaisia ruumiita.

Vaikka Vaeltajissa on minäkertoja, hän on äänessä vain välillä. Silloin kun on, hän kertoo matkoilla tapaamistaan ihmisistä ja pohtii matkustamisen välttämättömyyksiä, lentokenttiä, yöjunia, opaskirjoja, hotellien auloja. Muuten kirjassa on pitkiä erillisiä tarinoita sekä lyhyitä, lähes aforisminomaisia lukuja. Pitkät kertomukset vaihtelevat 1600-luvun anatomin Philip Verheyenin elämästä professoriin, joka eläkepäivinään pitää risteilyturisteille esitelmiä Kreikan historiasta.

Vaeltajissa ei ole varsinaista juonta, mutta siinä on kuitenkin elämän kaari – matka –  alkaen hetkestä, jolloin lapsi tajuaa olevansa olemassa. Vaeltajat on monitasoinen teos, jonka kiehtovaa filosofisuutta en osaa kuvata. Siitä jäi päällimmäisenä mieleen kaksi ajatusta:

Entä jos maailma onkin pelkkä panoptikum?

” Pyhiinvaelluksen määränpää on aina toinen pyhiinvaeltaja.”

Olga Tokarczukilta on suomennettu vain kaksi romaania Vaeltajien lisäksi. Löysin niistä seuraavat kirjoitukset:
Päivän talo, yön talo, Kirsin kirjanurkka
Alku ja muut ajat, Hyönteisdokumentti

Olga Tokarczuk: Vaeltajat
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Otava 2019, 426 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran 2012
Puolankielinen alkuteos Bieguni 2007

********** 
Vaeltajista saan ensimmäisen osuman tämän vuoden Helmet-haasteeseen. En osaa puolaa, joten kirja sopii kohtaan 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.

maanantai 30. joulukuuta 2019

Katsaus vuoden 2019 lukemisiin

Vuoden vaihtuessa on taas hyvä vilkaista, mitä tuli luetuksi. Luin tänä vuonna 70 kirjaa eli tavanomaisen määrän. Edellisenä vuonna luin 69 kirjaa ja sitä edellisenä 71. Kirjoista 61 oli romaaneja ja niistä 16 dekkareita. Muissa oli tietokirjoja, elämäkertoja, kaksi runokirjaa ja yksi näytelmä. Miesten kirjoittamia kirjoja oli 55 % ja naisten 45 %.

Suurimman osan kirjoista lainaan kirjastosta. Tänä vuonna kirjaston osuus oli tavallistakin suurempi. Vain yksi kirja oli arvostelukappale.









Suomalaisia kirjoista oli 27 % eli samaa luokkaa kuin yleensä. Brittiläisiä kirjoja tuli luetuksi normaalia enemmän. Kohdassa 'Muut' on kaksi kirjaa Italiasta, Norjasta, Puolasta ja Intiasta ja yksi kirja Bosniasta, Espanjasta, Itävallasta, Ranskasta, Unkarista, Valko-Venäjältä, Israelista, Japanista, Kanadasta, Mosambikista ja Venezuelasta.

Muutaman kirjan luin muilla kielillä kuin suomeksi: kaksi ruotsiksi ja saksaksi sekä yhden espanjaksi ja englanniksi.

Olen aina pitänyt kirjaa kirjojen ilmestymisvuosista. Eniten on kirjoja tältä vuosikymmeneltä, mutta vain viisi on ilmestynyt nimenomaan tänä vuonna. 1920-luvulla näkyy olevan piikki, aivan tarkoittamatta.

Luin monta todella hyvää kirjaa. Listaan tähän viisi, jotka olivat vaikuttavimpia. Kirjat ovat aakkosjärjestyksessä kirjailijan sukunimen mukaan.
Bonuksena mainitsen vielä tietokirjoista Sanna Nyqvistin Räjähdemiehen perinnön eli kirjan Nobelin palkinnosta.