Heikki Oja: Tähtitieteen sankareita

 

Tuottelias tähtitieteen yleistajuistaja Heikki Oja julkaisi muutama vuosi sitten kirjan Tähtitieteen sankareita – Newtonista nykypäivään. Hän esittelee henkilöitä, joiden löydöt ja oivallukset ”voivat kerralla avata kokonaan uusia näkymiä tai johtaa jopa aivan uuden tieteenalan syntymiseen”.

Kirjassa edetään kronologisesti, ja alussa on kaikille tuttuja suuruuksia kuten Isaac Newton ja Edmund Halley. Loppupuolella päästään nykyaikaan ja esimerkiksi gravitaatioaaltojen havaitsemiseen LIGO-laitteistolla. Projektin tutkijoista Rainer Weiss, Kip Thorne ja Barry Barish saivat fysiikan Nobelin palkinnon 2017. Havaintolaitteiden kehittyminen vie tähtitiedettä eteenpäin koko ajan.

Lyhyissä luvuissa esitellään kunkin tutkijan (tai tutkijaryhmän) se tärkeä saavutus, jonka vuoksi hän (tai he) on valittu kirjaan. Elämäkertatietoja on lyhyesti, ja mukana on joskus myös keventäviä anekdootteja. Vaikka käytän nimitystä tutkija, niin osalla tärkeitä havaintoja tehneistä ei ole ollut muodollista koulutusta. Astrofysiikan perustana olevien spektriviivojen löytäjä Joseph Fraunhofer oli lasinvalaja ja hioja, joka kehitti alan tekniikkaa niin, että näki valmistamillaan prismoilla auringon ja muiden taivaankappaleiden spektrejä 1800-luvun alussa. Ilmiön selitys ymmärrettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Sankareiden jäljissä kulkiessaan kirja antaa hyvän kokonaiskuvan tähtitieteen ja sen osa-alueiden kehityksestä. Alaa seurannut tapaa paljon tuttuja nimiä, mutta löytää myös uutta tietoa. On ennestään tiedossa, että tähtitieteessä on väheksytty naisia niin kuin muillakin luonnontieteen aloilla. Onneksi siinä suhteessa ollaan menossa parempaan suuntaan. Muistutukseksi kuitenkin tapaus Jocelyn Bell. Hän löysi nuorena tohtoriopiskelijana sykkivät radiolähteet eli pulsarit vuonna 1967. 1974 hänen ohjaajansa Antony Hewish sai Nobelin ”ratkaisevasta roolistaan pulsarien löytymisessä”.

”Jocelyn Bell suhtautui asiaan rauhallisesti ja arveli, että Nobelin palkinnon arvoa voi laskea, jos sellaisia aletaan myöntää opiskelijoille. Bellin silloiset työtoverit olivat paljon närkästyneempiä ja väänsivät Nobelin nimen halveksivasti muotoon No-Bell.”

Lohdutukseksi Oja kertoo, että Bell on myöhemmin saanut runsaasti kunnianosoituksia ja palkintoja.

Heikki Oja: Tähtitieteen sankareita – Newtonista nykypäivään
Ursa 2023, 288 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto.

Ana María Matute: El río

 

Ana María Matute (1925–2014) oli arvostettu espanjalainen kirjailija. Häneltä on suomennettu kaksi romaania, mutta ei tätä lukemaani teosta El río (Joki). Se on ilmestynyt jo 1963, mutta siitä on tehty kaunis kuvitettu laitos 2025, kun kirjailijan syntymästä oli sata vuotta. Kustantamo on Nørdicalibros, joka on varsinaisesti erikoistunut pohjoisten maiden kirjallisuuteen. Katsoin katalogista, että yksi uusimpia käännöksiä Suomesta on Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? (¿Quién mató a Bambi?).

El río on haikea lapsuusmuistelo. Nimetön kertoja (nainen) palaa seudulle, josta hänen äitinsä oli kotoisin ja jossa hän lapsena vietti kesiä perheensä kanssa. Nyt hänellä on mukana oma poikansa. Alkuperäinen kylä nimeltään Mansilla on jäänyt tekojärven alle, ja ne kyläläiset, jotka eivät muuttaneet muualle, asuvat Uudessa Mansillassa. Veden alle jäänyt maisema on vertauskuva menetetylle lapsuudelle, mutta tässä tapauksessa se on myös totta. Mansilla on tekojärven alla, ja kirjailija oli siellä lapsena toipumassa vakavasta sairaudesta.

Lyhyissä luvuissa ihaillaan luontoa, jokea, metsää ja kivistä kukkulaa. Kerrotaan kylän asukkaista ja heidän tavoistaan. Eniten puhutaan lapsista. Kaupunkilaislapsi katsoo kaikkea vähän ulkopuolisena, vaikka osallistuu leikkeihin. Hän huomaa varallisuuseron. Hän on viettämässä vapaa-aikaa, kun kylän lapset tekevät töitä. Luvussa El pastor niño (Lapsipaimen) kahdeksanvuotias poika herää aamuisin viideltä auttamaan isäänsä.

Muuten lapset ovat samanlaisia kuin missä tahansa. Heidän maailmansa on salaperäinen. Heidän taskunsa ovat täynnä ainutlaatuisia aarteita. Heitä kiehtovat vaarat ja kaikki kielletty. Joskus he ovat julmia. He heittelevät kulkukoiria kivillä, pojat kiduttavat lepakoita ja tallovat sammakoita. Hauskaa pidetään myös. Nuotiojuhlia valeasuihin pukeutuneina, marjojen syömistä salaa kylän parhaasta puusta, ja muuta vastaavaa.

Kaiken yllä leijailee kertojan kaipaus, kun hän yrittää tavoittaa palasia lapsuudestaan. Hän uskoo, että meidän kaikkien sisältä on löydettävissä lapsi, joka yhä etsii ulospääsyä.

Ana María Matute: El río
Kuvitus Raquel Marín
Nørdicalibros 2025, 161 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1963

Bernhard Schlink: Jälkeläinen

 

Bernhard Schlink käsittelee Jälkeläisessä Saksan lähihistorian suuria kysymyksiä, Itä- ja Länsi-Saksan eroja ja yhdistymisen seurauksia tavallisten kansalaisten kannalta. Näkökulmahenkilö on berliiniläinen kirjakauppias Kaspar, joka kotiin tullessaan löytää vaimonsa Birgitin kuolleena kylpyammeesta. Itsemurha vai tapaturma? Se ei koskaan täysin selviä.

Kirjan nykyajassa Kaspar on eläkeiässä. Hän ja Birgit tutustuivat vuonna 1964 nuorina opiskelijoina. Länsiberliiniläisenä Kaspar pääsi käymään itäpuolella. Rakkaus oli niin suurta, että Kaspar otti velkaa ja järjesti Birgitin pakomatkan. Naimisiin he menivät jo seuraavana vuonna. Kaspar jätti yliopisto-opintonsa ja kouluttautui kirjakauppiaaksi. Birgitin pahenevasta alkoholismista huolimatta he olivat olleet onnellisia, tai niin ainakin Kaspar luuli.

Käydessään läpi Birgitiltä jääneitä papereita Kaspar löytää tämän keskeneräisen hahmotelman elämäkerraksi. Birgitin sopeutuminen länsipuolelle oli ollut vaikeaa.

”Sain huomata, että loukkaukset, joita olin kohdannut virastoissa ja kaupoissa, olivat osa laajempaa ilmiötä. Yliopistossa minua ei tosin kukaan kohdellut alentuvasti, eivät professorit eivätkä opiskelijat. Mutta jos toin esille itäperspektiivin tai käytin itäsaksalaista puheenpartta, siihen reagoitiin ärtyneesti; minulta odotettiin, että paettuani olisin riisunut kaiken itäisen, koska se oli neuvostoliittolaista ja kommunistista, ja olisin nyt heidän kaltaisensa.”

Sopeutumisvaikeudet Kaspar tiesi, mutta kirjoituksesta paljastuu salaisuus, joka oli varjostanut Birgitin elämää koko avioliiton ajan. Kirjan saksankielinen nimi Die Enkelin paljastaa enemmän kuin suomalainen Jälkeläinen. Die Enkelin tarkoittaa lapsenlasta (tyttöä). Kasparilla ja Birgitillä ei ollut lapsia. Birgitiltä oli jäänyt tytär itäpuolelle. Hänen papereistaan löytyy tarpeeksi tietoja, joiden perusteella Kaspar alkaa etsiä tyttöä, jonka nimeäkään hän ei tiedä. Birgitkään ei tiennyt tyttärensä nimeä, koska oli luovuttanut lapsen pois heti synnytyksen jälkeen.

Etsintänsä aikana Kaspar tutustuu itäisen Saksan todellisuuden ikävään osaan, äärioikeistolaiseen nationalismiin, mutta löytää myös ihastuttavan 14-vuotiaan Sigrunin, jonka isoisäksi hän ryhtyy. Syntyy moraalinen kysymys. Onko Kasparilla oikeus sekaantua Sigrunin elämään niin kuin tekee? Hänen käsityksensä maailmasta ovat täysin erilaiset kuin ne, joihin tyttö on kasvatettu. Onko hänen vaikutuksensa positiivinen? Mitkä ovat seuraukset? Erilaisia moraalisia pohdintoja kirjassa on paljon, ihmissuhteissa, mutta myös laajemmin.

Kaspar on niin kiltti ihminen, että tuntuu lähes liian kiltiltä. Ainoa särö on Sigrunin perheeseen tunkeutuminen. Jotkut hahmot ovat kovin yksipuolisia, varsinkin Sigrunin isä, joka lähestyy karikatyyriä. Kaiken kaikkiaan Jälkeläinen on hyvä, rauhallinen ja kiihkoton romaani vaikeista aiheista. Saksan yhdistyminen ei ole vielä valmis.

Käännöksessä on kummallinen toistuva virhe, jota ei odottaisi saksasta suomennetussa kirjassa. Saksassahan edelleen teititellään usein, ja virhe on suomalaisessa teitittelymuodossa. ”Te olette kasvaneet (po. kasvanut) Weisen pariskunnan tyttärenä.” Onneksi kirjan dialogeissa useimmiten sinutellaan.

Bernhard Schlink: Jälkeläinen
Suomentanut Pirkko Roinila
WSOY 2026, 372 s.
Saksankielinen alkuteos Die Enkelin 2021

Alejandro Zambra: La vida privada de los árboles

 

Chileläiseltä Alejandro Zambralta on suomennettu romaanit Kotiinpaluun tapoja ja Chileläinen runoilija. La vida privada de los árboles (Puiden yksityiselämä) on ilmestynyt kahta suomennettua aikaisemmin.

Julián opettaa kirjallisuutta yliopistossa (kuten Zambra) ja haaveilee kirjailijuudesta. Hän on kirjoittanut lyhyen yritelmän romaaniksi. Se kertoo nuoresta miehestä, joka hoitaa bonsaitaan omistautuneesti. (Zambran esikoisromaanin nimi on Bonsái.)

Julián on naimisissa Verónican kanssa. Verónicalla on tytär Daniela, jonka iltasaduiksi Julián on kehitellyt tarinoita kahdesta puusta. Poppeli ja apinanleipäpuu keskustelevat öisin milloin mistäkin, kuten siitä, miten paljon parempi on olla puu kuin ihminen. Tarinoita on kirjassa vain kaksi, ja niistä jälkimmäinen on kovin sekava johtuen Juliánin mielentilasta.

La vida privada de los árboles on yhden yön romaani. Julián odottaa Verónican tulevan kotiin maalaustunnilta, mutta hän ei vain tule. Odottaessa ja hermostuneisuuden lisääntyessä Julián miettii kirjoittamistaan, muistelee exäänsä, josta melkein tuli hänen vihollisensa, ja kertaa yhteistä historiaansa Verónican kanssa. Ajatukset käyvät myös Danielan tulevaisuudessa. Mitä tytölle tapahtuu, jos Verónica ei palaa?

Zambra kommentoi välillä tätä kirjaa ja laittaa aikuisen Danielan kommentoimaan Juliánin kirjaa sanoilla, jotka sopivat myös tähän: ”Se on rakkauskertomus, ei mitään liian erikoista.” Zambran kirjoitustyyli on sen verran positiivisesti erikoinen, että huomasin usein lukevani hymy huulilla. Kirja houkuttelee jatkamaan Zambran tuotannon parissa.

Alejandro Zambra: La vida privada de los árboles
Anagrama 2007, 119 s.

Layla AlAmmar: Silence Is a Sense

 

Kuwaitilaisen Layla AlAmmarin romaanin päähenkilö on syyrialainen nuori nainen, joka asui Aleppossa ja joutui pakenemaan sieltä sisällissodan aikana. Hän oli ystävineen vastustanut maan hallintoa, vaikkakin varsin vaatimattomin keinoin. Nyt hän on saanut pakolaisstatuksen Englannissa. Hänen isänsä on yrittänyt viedä muun perheen Egyptiin, mutta hän ei tiedä, ovatko he päässeet sinne.

Naisen kirjoituksia julkaistaan englantilaisessa nettilehdessä. Hän allekirjoittaa ne nimellä Voiceless. Hän on reagoinut sodan ja Euroopan läpi kulkeneen pakomatkan kauhujen aiheuttamaan traumaan hiljaisuudella. Hän ei pysty puhumaan, vaikka yrittäisi. Englannissa häntä on tutkittu, mutta mitään fyysistä syytä puhumattomuuteen ei löydy. Kirjan nimen hiljaisuus ei johdu pelkästään Voicelessin puhumattomuudesta. Hiljaisuus esiintyy monella eri tasolla. Kotona Syyriassa Voicelessin poikaystävä Khalid ei halunnut lukea kolonialistien tarinoita ja perusteli, miksi.

”No time for them, he spoke instead of the silence in the literature of home – our Kingdom of Silence. He spoke of the impossibility of producing anything at all in such a place. He spoke of how much more creative our poets and writers had to be, of the unending search for more obscure, more impenetrable metaphors with which to vaporize the unbearable truths around us, rendering them a hazy mist, released to float and drift between stark, black lines. The silence was there, he said, in every poem and story.”

Voiceless on vakavaraisesta keskiluokkaisesta perheestä, jossa häntä oli kannustettu opiskelemaan. Hän opiskeli Damaskoksen yliopistossa kielitiedettä. Hänen kirjoitus- ja analyysitaitonsa saivat jotkut hänen lehtikirjoitustensa kommentoijat epäilemään, ettei hän oikeasti ollut pakolainen.

Voiceless asuu englantilaisessa nimeämättömässä pikkukaupungissa. Hänen asuntonsa on kerrostalokompleksissa, jonka talot ovat niin lähekkäin, että jos verhot eivät ole edessä, naapurit näkevät suoraan sisälle. Voiceless käyttää suuren osan ajastaan tarkkailemalla muita asukkaita. Hän antaa heille nimiä kuten No-Lights-Man, The Juicer, The Dad. Seinänaapureiden nimet hän kuulee huonon äänieristyksen vuoksi. Voiceless yrittää olla lähestymättä muita ihmisiä, mutta lopulta hänen on ylitettävä itse vetämänsä rajat. Rasistiset hyökkäykset, joita hän todistaa, saavat hänet ensin pelkäämään. ”I was supposed to be safe here.” Mutta sitten hän huomaa, että hänen pitää toimia, eikä vain katsoa sivusta nähdessään vääryyttä – niin kuin muidenkin ihmisten pitäisi tehdä.

Silence Is a Sense on nuoren naisen selviytymistarina. Kokemukset sodasta ja pakomatkalta nousevat hänen muistoihinsa ja sekoittuvat uniin. Osa tapahtumista on järkyttäviä. Lukijan järkytystä lisää se, että samat asiat toistuvat edelleen uutisissa. Tämä kirja kannattaisi minusta julkaista suomeksi, eikä pelkästään aiheensa vuoksi, vaan myös kirjallisen tasonsa vuoksi.

Layla AlAmmar: Silence Is a Sense
The Borough Press 2021, 247 s.

***********

Maailmanvalloitus: Kuwait

Kaksi Michael Connellyn Renée Ballard -kirjaa (dekkariviikko)

 

Michael Connelly on tunnettu tuottelias dekkaristi. En ole lukenut häneltä aiemmin mitään, mutta päätin nyt tarttua hänen vuonna 2018 aloittamaansa Renée Ballard -sarjaan. Ballard on Los Angelesin poliisivoimissa työskentelevä rikostutkija, joka tekee pelkkää yövuoroa. Hän on ollut aikaisemmin murhatutkija, mutta hänet on siirretty yövuoroon ikään kuin rangaistuksena. Ballard teki esimiehensä Olivasin seksuaalisesta ahdistelusta valituksen, joka hylättiin. Hänen silloinen parinsa oli nähnyt, mitä tapahtui, mutta ei todistanut esimiestä vastaan. Naisten kohtelu LAPD:ssä on yksi sarjan aiheista.

Renée Ballard on taustaltaan havaijilainen. Hänen isänsä hukkui surfatessaan, kun Ballard oli esiteini-ikäinen. Äiti oli alkoholisti ja oli jättänyt perheen jo aiemmin, eikä pitänyt tyttäreensä yhteyttä. Ballardin kasvatti mummo. Poliisina hän on työteliäs, hoksaavainen ja taitava. Usein hän liikkuu sääntöjen rajamailla, mikä tuntuu olevan dekkareissa yleistä. Ilmeisesti määräyksiä kirjaimellisesti seuraavista poliiseista saisi aikaan tylsempiä kirjoja. Ballardin yksityiselämästä ei ole paljon sanottavaa, niin omistautunut hän on työlleen. Hänen ainoa läheinen ihmisensä on mummo. Melkein mummoakin tärkeämpi on rescue-koira Lola. Lola on bokserin ja pitbullin sekoitus. Pelkkä ajatuskin tuollaisesta koirasta pelottaa.

Yövuoro

Yövuoro on sarjan ensimmäinen kirja. Ballard hälytetään tutkimaan ilmeisesti itseään myyneen transnaisen vakavaa pahoinpitelyä. Hälytyksen tehneen poliisipartion miehet suhtautuvat uhriin halveksuvasti, mutta Ballard ottaa jutun vakavasti ja ennen pitkää selvittää sen. Kirjan päärikos on usean ihmisen kuolemaan johtanut ammuskelu yökerhossa. Ballard ei ole osallisena tutkinnassa, jota johtaa hänen entinen pomonsa Olivas. Hän alkaa tutkia juttua epävirallisesti – ja tietysti menestyksekkäästi – sääntöjä venyttäen. Yövuorossa on myöhemmissäkin sarjan kirjoissa esiintyvä piirre, josta pidin. Niissä on muitakin rikoksia kuin yksi tai kaksi tärkeintä. Yövuoron aikana Ballardin selvitettäväksi tulee milloin mitäkin.

Yön pimein hetki

Tässä kirjassa kohtaavat Renée Ballard ja kuuluisin Connellyn luoma henkilö Harry Bosch. En siis tiennyt ennestään, millainen hahmo Bosch on. Nyt hän on virallisesti eläkkeellä, mutta työskentelee jonkinlaisena vapaaehtoisena. Hän tutkii ratkaisemattomia vanhoja tapauksia. Nyt kohteena on 15-vuotiaan Daisyn murha. Ballard ja Bosch tapaavat sattumalta, ja heillä synkkaa heti. Ballard saa luvan auttaa Boschia, kunhan ei laiminlyö varsinaisia tehtäviään. Yövuoron hoidettavaksi tulevat rikokset Ballard hoitaa nopeasti ja tehokkaasti ja saa joistakin niistä virikkeitä Daisyn murhatutkimukseen. Boschilla on menossa samaan aikaan toinenkin tutkimus. Se liittyy jengirikollisuuteen, ja sen hoidossa Bosch tekee joitakin arviointivirheitä, jotka ovat hengenvaarallisia. Kun jutut on selvitetty ja kumpikin on selvinnyt hengissä, Ballard ja Bosch päättävät jatkaa yhteistyötään sopivan tilaisuuden tullen.

Kirjabloggaajien dekkariviikon kirjoitusten yhteenveto on Tuulevin lukublogissa.

Yövuoro
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus 2018, äänikirjan kesto 11 h 21, lukija Jaakko Ohtonen
Englanninkielinen alkuteos The Late Show 2017

Yön pimein hetki
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus 2020, äänikirjan kesto 12 h 39, lukija Jukka Pitkänen
Englanninkielinen alkuteos Dark Sacred Night 2018

***********

Helmet-haaste:

8. Kirjassa ei rakastuta – Yön pimein hetki

30. Kirjan päähenkilön vanhemmat ovat kadonneet tai muuten poissa – Yövuoro

Cilla & Rolf Börjlind: Varjo lankeaa

Kolmas kirjoitukseni dekkariviikolla on Cilla ja Rolf Börjlindin kirjasta Varjo lankeaa. Se on heidän Rönning & Stilton dekkarisarjansa yhdeksäs osa. Kahdesta edellisestä osasta kirjoittaessani olen valittanut, että sarja on alkanut toistaa itseään. Ilahduttavasti Varjo lankeaa onkin erilainen, tässä ei mennä samalla kaavalla.

Varjo lankeaa on puhtaasti Olivia Rönningin kirja. Eläkeläispoliisit Tom Stilton ja Mette Olsäter tulevat mukaan vasta loppupuolella. Tapahtumapaikkakin on uudenlainen, nyt ei seikkailla suurkaupungissa tai ulkomailla, vaan ollaan pienessä Slagtjärnin kylässä lähellä Östersundia. Olivia lähetetään sinne auttamaan paikallista poliisia murhatutkinnassa, jonka uhri on löytynyt piilotettuna muurahaiskekoon. Lähes kaikki kyläläiset tuntuvat harrastavan metsästämistä, ja jotkut ovat aika erikoisia, kuten hollantilainen sokea pianisti, joka kuvittelee olevansa selvänäkijä. Olivian töitä häiritsevät kaksi östersundilaista rikostutkijaa, joiden on vaikea hyväksyä joukkoon tukholmalaista ”tähtipoliisia”, joka on heidän silmissään ja puheissaan pelkkä likka. Olivia on 37-vuotias. Onneksi Olivian apuna on tehokas poliisiassistentti Emmy Sunna.

Varjo lankeaa on perinteisempi rikosromaani kuin sarjan aiemmat osat. Tässä etsitään murhaajaa ilman mitään trilleriaineksia. Muutos on ehkä yllättävä, mutta pidin sitä positiivisena. Börjlindien kirjoissa on yleensä joku vakava yhteiskunnallinen teema, kuten rasismi tai ihmiskauppa. Tässä dekkarissa ei aivan sellaista ollut, mutta oli yksi varsin kammottava eläinsuojeluun liittyvä asia, josta en ollut ennen kuullutkaan.

Cilla & Rolf Börjlind: Varjo lankeaa
Suomentanut Ulla Lempinen
S&S 2025, 372 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Skugga över Slagtjärn 2025

***********

Helmet-haaste: kohta 28. Kirjassa tanssitaan. Menossa olevasta murhatutkinnasta huolimatta Slagtjärnin perinteiset kyläjuhlat tanssiaisineen järjestetään.