torstai 16. tammikuuta 2020

Juha Rautaheimo: Hermo – murharyhmän mies

Juha Rautaheimo työskenteli Helsingin poliisilaitoksella 40 vuotta. Suurimman osan tuosta ajasta hän oli tutkijana väkivaltarikosyksikössä eli epävirallisemmin murharyhmässä. Rautaheimon muistelmakirja on erittäin hyvin kirjoitettu. Se on sujuva ja asiallinen, mutta ei todellakaan kuiva, vaan mukaansatempaavan kiinnostava. Kutsumanimen Hermo hän sai jo uransa varhaisessa vaiheessa.

Kirjassa on mukana Rautaheimon henkilökohtaista elämää sen verran, että hän tulee tutuksi myös työelämän ulkopuolelta perheineen ja harrastuksineen. Siviilipuoli on pidetty onnistuneesti varsin suppeana. Hermossa keskitytään poliisityöhön.

Rautaheimo aloitti poliisina 1970-luvulla. Kirjan alkuosaa lukiessani ihmettelin silloisen poliisikoulutuksen lyhyyttä. Kolme ja puoli kuukautta kestäneen kokelaskurssin jälkeen mentiin kentälle. Helsingissä se tarkoitti tietysti seisoskelua suurlähetystöjen ulkopuolella partioinnin lisäksi. Seuraava vaihe oli miehistökurssi, mutta sekin vain puoli vuotta. Rautaheimo jatkoi myöhemmin alipäällystö- ja päällystökursseille. Kirjasta sai sen käsityksen, että työ opittiin suurelta osin käytännössä. Rautaheimo itse toimi myöhemmin lyhyitä jaksoja opettajana Poliisiopistossa ja kehitti muutenkin poliisien jatkokoulutusta.

Kirjasta saa hyvän kuvan tutkintaan liittyvän tekniikan kehityksestä. Kuitunäytteitä alettiin käyttää 1980-luvun alussa ja DNA-analyysejä 1990-luvulla. Televalvontatietojen hyödyistä on valaisevia esimerkkejä käsitellyissä rikostapauksissa. Kännykät, tietokoneet, erilaiset rekisterit – tuntuu, että rikostutkinnan on täytynyt olla ennen paljon vaikeampaa. Rautaheimo korostaa kuitenkin, että tutkimus ei ole pelkkää tekniikkaa, vaan vaatii monipuolista ammattitaitoa, ihmistuntemusta unohtamatta.

Suurin osa kirjasta on rikosten tutkinnan kuvausta. Helsingin murharyhmä on joutunut selvittämään monta julkisuudessa huomion kohteeksi noussutta rikostapausta, ja Rautaheimo on ollut monessa niistä mukana tutkijana tai tutkinnanjohtajana. Mainitsen tässä vuoden 1997 poliisimurhat, vuoden 2001 taksimurhan, Minna Nurmisen kidnappaus- ja panttivankijutun ja tuoreimpana ”pyjamanaisen” tapauksen, jossa huomautus koiran julmasta kohtelusta johti murhaan. Muitakin kuin kuuluisia juttuja on mukana, ja onpa muutama esimerkki myös selvittämättä jääneistä tapauksista.

Luen paljon dekkareita, ja oli todella mielenkiintoista lukea oikeasta käytännön rikostutkimuksesta. Hermo – murharyhmän mies oli jännittävämpi kuin monet fiktiiviset rikostarinat.

Juha Rautaheimo: Hermo – murharyhmän mies
Toimittanut Sari Rainio
Siltala 2019, 356 s.

*********** 
Tässä kirjassa on paljon rikoksia, joten se sopii Helmet-haasteen kohtaan 7. Kirjassa rikotaan lakia.

lauantai 11. tammikuuta 2020

Tuttu Cleeves ja uusi Ware

Ann Cleeves: Yöperhoset

Yöperhoset on Cleevesin Vera Stanhope -sarjaa. Tutkimuksen kohteena on kaksoismurha, jossa uhreja yhdistää kiinnostus yöperhosiin. Veran avustajana on vanhan tutun Joe Ashworthin lisäksi konstaapeli Holly Clarke, jonka osuus jutun selviämisessä onkin ratkaiseva. Tutkimukset pyörivät vanhan kartanon maille rakennettujen luksusasuntojen ympärillä. Niiden eläkkeellä olevat asukkaat kutsuvat itseään ”eläköityneiksi hedonisteiksi”. Brittiläiset luokkaerot tulevat esille. Kirjassa on myös ankea kuva vankeinhoidosta, varsinkin kun vangit ovat nuoria. Olen ennenkin kirjoittanut, että Vera Stanhope on näiden kirjojen ydin. Lukiessa tulee ajatelleeksi häntä tv-sarjan Brenda Blethynin kaltaisena, vaikka sarjan Vera on kaunisteltu versio kirjojen Verasta. Cleeves on omistanut Yöperhoset ”Brendalle, kiittäen”.

Ruth Ware: Nainen hytissä 10

Englantilainen Ruth Ware on minulle uusi tuttavuus. Hänen trilleriään Nainen hytissä 10 on kehuttu kovasti. Matkailulehden toimittaja Laura Blacklock pääsee pomonsa sijaisena luksusristeilylle. Alus on uusi, ja risteilylle on kutsuttu mahdollisia sijoittajia sekä lehdistön edustajia. Laura (eli Lo) kuulee ja näkee jotakin, jonka perusteella hän uskoo, että viereisen hytin nainen on murhattu, mutta hänen kertomaansa suhtaudutaan epäuskoisesti. Nainen hytissä 10 on siinä mielessä klassinen, että tapahtumapaikka on suljettu ja mahdollisia tekijöitä on vähän. Kirja kääntyy kuitenkin trilleriksi, kun Lo itse joutuu uhatuksi. Koin Lon alkuun ärsyttävän hysteeriseksi, vaikka hänen käytökselleen oli perusteluja. Kirjoitustyyli kaikkine p- ja v-sanoineen ei aina miellyttänyt.

Olen ehkä vanhanaikainen, mutta näistä kahdesta kirjasta pidin enemmän perinteisestä dekkarista Cleevesin tyyliin.

Ann Cleeves: Yöperhoset
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Karisto 2016, 333 s.
Englanninkielinen alkuteos The Moth Catcher 2015

Ruth Ware: Nainen hytissä 10
Suomentanut Terhi Kuusisto
Otava 2018, 352 s.
Englanninkielinen alkuteos The Woman in Cabin 10 2016

 ***********
Helmet-haaste:
Yöperhoset, kohta 34. Kirjan nimessä on luontoon liittyvä sana
Nainen hytissä 10, kohta 6. Kirjan nimi alkaa ja päättyy samalla kirjaimella

tiistai 7. tammikuuta 2020

Katja Kallio: Valkokangastuksia

Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla kuuntelin Katja Kallion haastattelua. Hän sanoi kirjoittavansa elämästä ja elokuvista. Tuo on ihan totta. Valkokangastuksien elokuvakirjoituksissa on oivaltavia yhteyksiä Kallion omaan elämään, ja tietysti niistä voi laajentaa kenen tahansa elämään, kuten puolalaisen Paweł Pawlikowskin elokuvasta Ida:
”Minä en ole puolalainen, ja silti Pawlikowski tapailee myös minun (varsin yleistä) kokemustani. Idassa seurataan, miten suuri mysteeri jokainen ihminen on, epämääräinen ominaisuuksien yhdistelmä, jota veri, tausta tai aikakausi eivät kykene tyhjentävästi selittämään. Ja sittenkin kaikista niistä on kyse, kaikesta siitä mitä meille on tapahtunut, ja siitäkin mitä on tapahtunut ennen meitä.”
Kallion analyysit elokuvista eivät tuhoa elokuvaa katsojalta selostamalla juonta. Hän kirjoittaa elokuvan hengestä, sen tunnelmasta ja ennen kaikkea sen vaikutuksesta katsojaan. Teksti on kevyttä ja kuplivaa, joskus jopa humoristista, mutta tavoittaa tarvittaessa myös vakavuuden ja surun. Olen nähnyt Valkokangastusten elokuvista vain muutaman, esimerkiksi Frances Han ja Daniel Blaken, mutta se ei haitannut. Mainitsemassani haastattelussa Kallio sanoikin, että hän kirjoittaa nimenomaan ihmisille, jotka eivät ole nähneet kohteena olevia elokuvia.

Valkokangastuksissa muutama luku on omistettu myös näyttelijöille. Ilokseni yksi heistä oli suosikkinäyttelijäni Russell Crowe, jonka toistuvista rooleista yksinäisinä yhden asian miehinä Kallio toteaa: ”Kyse on bravuurista, eikä bravuurissa ole mitään mukavaa eikä helppoa.” Miten samaa mieltä olenkaan!

Katja Kallio: Valkokangastuksia
Otava 2019, 159 s.

lauantai 4. tammikuuta 2020

Kuukauden nobelisti Olga Tokarczuk: Vaeltajat

”Sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta tehdyt kartat” – niitä Vaeltajissa tutkitaan. Ulkoinen maailma on ollut jonkinlaisessa järjestyksessä Kopernikuksesta alkaen. Kirjaan on painettu historiallisia karttoja maailman jokien vertailusta Kiinan kaupunkien kautta New Yorkiin.

Ihmisen sisäinen kartta avataan kirjaimellisesti, kun minäkertoja kiertää maailmalla tutkimassa lääketieteen historian museoita. Niiden näyttelyesineissä on eri tavoin konservoituja sisäelimiä ja kuriositeetteja, mutta myös nykyaikaisen plastinaation mahdollistamia kokonaisia ruumiita.

Vaikka Vaeltajissa on minäkertoja, hän on äänessä vain välillä. Silloin kun on, hän kertoo matkoilla tapaamistaan ihmisistä ja pohtii matkustamisen välttämättömyyksiä, lentokenttiä, yöjunia, opaskirjoja, hotellien auloja. Muuten kirjassa on pitkiä erillisiä tarinoita sekä lyhyitä, lähes aforisminomaisia lukuja. Pitkät kertomukset vaihtelevat 1600-luvun anatomin Philip Verheyenin elämästä professoriin, joka eläkepäivinään pitää risteilyturisteille esitelmiä Kreikan historiasta.

Vaeltajissa ei ole varsinaista juonta, mutta siinä on kuitenkin elämän kaari – matka –  alkaen hetkestä, jolloin lapsi tajuaa olevansa olemassa. Vaeltajat on monitasoinen teos, jonka kiehtovaa filosofisuutta en osaa kuvata. Siitä jäi päällimmäisenä mieleen kaksi ajatusta:

Entä jos maailma onkin pelkkä panoptikum?

” Pyhiinvaelluksen määränpää on aina toinen pyhiinvaeltaja.”

Olga Tokarczukilta on suomennettu vain kaksi romaania Vaeltajien lisäksi. Löysin niistä seuraavat kirjoitukset:
Päivän talo, yön talo, Kirsin kirjanurkka
Alku ja muut ajat, Hyönteisdokumentti

Olga Tokarczuk: Vaeltajat
Suomentanut Tapani Kärkkäinen
Otava 2019, 426 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran 2012
Puolankielinen alkuteos Bieguni 2007

********** 
Vaeltajista saan ensimmäisen osuman tämän vuoden Helmet-haasteeseen. En osaa puolaa, joten kirja sopii kohtaan 32. Kirja on alun perin julkaistu kielellä, jota et osaa.

maanantai 30. joulukuuta 2019

Katsaus vuoden 2019 lukemisiin

Vuoden vaihtuessa on taas hyvä vilkaista, mitä tuli luetuksi. Luin tänä vuonna 70 kirjaa eli tavanomaisen määrän. Edellisenä vuonna luin 69 kirjaa ja sitä edellisenä 71. Kirjoista 61 oli romaaneja ja niistä 16 dekkareita. Muissa oli tietokirjoja, elämäkertoja, kaksi runokirjaa ja yksi näytelmä. Miesten kirjoittamia kirjoja oli 55 % ja naisten 45 %.

Suurimman osan kirjoista lainaan kirjastosta. Tänä vuonna kirjaston osuus oli tavallistakin suurempi. Vain yksi kirja oli arvostelukappale.









Suomalaisia kirjoista oli 27 % eli samaa luokkaa kuin yleensä. Brittiläisiä kirjoja tuli luetuksi normaalia enemmän. Kohdassa 'Muut' on kaksi kirjaa Italiasta, Norjasta, Puolasta ja Intiasta ja yksi kirja Bosniasta, Espanjasta, Itävallasta, Ranskasta, Unkarista, Valko-Venäjältä, Israelista, Japanista, Kanadasta, Mosambikista ja Venezuelasta.

Muutaman kirjan luin muilla kielillä kuin suomeksi: kaksi ruotsiksi ja saksaksi sekä yhden espanjaksi ja englanniksi.

Olen aina pitänyt kirjaa kirjojen ilmestymisvuosista. Eniten on kirjoja tältä vuosikymmeneltä, mutta vain viisi on ilmestynyt nimenomaan tänä vuonna. 1920-luvulla näkyy olevan piikki, aivan tarkoittamatta.

Luin monta todella hyvää kirjaa. Listaan tähän viisi, jotka olivat vaikuttavimpia. Kirjat ovat aakkosjärjestyksessä kirjailijan sukunimen mukaan.
Bonuksena mainitsen vielä tietokirjoista Sanna Nyqvistin Räjähdemiehen perinnön eli kirjan Nobelin palkinnosta.

perjantai 27. joulukuuta 2019

Jo Nesbø: Macbeth

Nesbøn Macbeth mukailee Shakespearen näytelmää. Tapahtumat on siirretty 1970-luvulle rähjäiseen rapistuvaan rannikkokaupunkiin, jota vaivaavat työttömyys ja huumeongelma. Olen lukenut näytelmän, ja hyvin sen hahmot ja tapahtumat solahtavat korruptoituneiden poliisien, huumerikollisten, kasinoiden ja moottoripyöräjengien maailmaan. Jopa noidat ovat mukana, aivan realistisesti.

Synkkä tämä kirja on, todella synkkä, raaka ja verinen. Edes lapsia ei säästetä. Mutta samanlainen on Shakespearen näytelmäkin.

Macbeth ei pyri kuninkaaksi, vaan kaupungissa valtaa käyttäväksi poliisimestariksi. Lady yllyttää häntä.

»Etkö kaipaa valtaa? Etkö ole mies, etkö himoitse huipulle? Tyydytkö suutelemaan toisten saappaita?»

Vallanhimosta tässä on kysymys niin kuin näytelmässäkin. Macbethin kohdalla myös rakkaudesta, mutta valta on ylitse kaiken muun.

Joskus kirja seuraa näytelmää hyvinkin tarkasti, kuten tässä Macbethin ja Duffin (Macduffin) sananvaihdossa:

»Kun Hekate antoi lupauksensa, hän unohti minut», Duff sanoi tarkkaillen Macbethin vasenta kättä. »Minä pystyn tappamaan sinut, joten makaa siinä vain.»
»Onko sinulla kuulossa vikaa, Duff, sanoin…»
»Minä en ole naisen synnyttämä!» Duff kivahti.
»Eikö sinua ole synnytetty?»
»Ei. Minut leikattiin ulos äitini kohdusta, hän ei synnyttänyt minua.»

Nesbøn Macbethin voi aivan hyvin lukea, vaikka ei olisi lukenut tai nähnyt näytelmää. Se on itsenään jännittävä ja raadollinen rikosromaani. Siinä on yli 600 sivua, mutta ne kääntyvät nopeasti ja johdattavat vääjäämättömään lopputulokseen.

Jo Nesbø: Macbeth
Suomentanut Outi Menna
Johnny Kniga 2018, 640 s.
Norjankielinen alkuteos Macbeth 2018

keskiviikko 25. joulukuuta 2019

Margaret Atwood: Orjattaresi

Minäkin luin lopulta tämän Margaret Atwoodin romaanin, joka on saanut viime aikoina nostetta HBO:n sarjasta. Sitä en ole nähnyt. Luettuani kirjan täytyy sanoa, että tv-sarja kohdisti huomion erinomaiseen teokseen.

Orjattaresi on dystopia lähitulevaisuudesta, jossa kristityt fundamentalistit ovat kaapanneet vallan Yhdysvalloissa, jota nyt kutsutaan nimellä Gilead. He perustelevat vallankäyttönsä sopivilla Raamatusta valituilla kohdilla. Maailma, tai ainakin Gileadin ympäristö, on saastunut, eivätkä useimmat naiset pysty synnyttämään ja harvat syntyneet lapset ovat usein epämuodostuneita. Ihmiset on jaettu ryhmiin, jotka erottuvat toisistaan jo pukujensa perusteella. Synnyttämiseen kelpaavien naisten puvustus on punainen ja he joutuvat orjiksi etuoikeutettuihin perheisiin. Heidän tehtävänsä on synnyttää perheeseen lapsi.

Kertoja on orjatar. Hänen rauhallisen toteava tyylinsä on vaikuttavassa ristiriidassa kuvailtujen kamaluuksien kanssa. Kansalaiset joutuvat katsomaan joukkoteloituksia, teloitetut ripustetaan muurille näytteille kuin joskus vuosisatoja sitten, joka puolella on asemiehiä ja tarkastuspisteitä. Orjattaren oma elämä on tarkasti määrättyä. Hänen on koko ajan noudatettava sääntöjä ja hillittävä itsensä. Joskus elämän absurdius saa tuntumaan kuin hän olisi räjähtämäisillään sisältäpäin.
”Painan molemmat kädet suulleni niin kuin olisin oksentamaisillani, vajoan polvilleni naurun kupliessa laavan tavoin kurkussani. Ryömin kaappiin, vedän polvet koukkuun, minähän tikahdun siihen. Kylkiäni pakottaa pidättelemisestä, minä hytisen, haukon henkeäni, seismisesti, vulkaanisesti, repeän kohta. Punaista joka puolella kaappia, hilpeys on syntymän sukua, voi kunpa kuolisin nauruun.”
Orjattaresi on dystopia, jonka tyyppinen tulevaisuus ei ole niin mahdoton kuin ensin voisi tuntua. Ajatellaan vain nykymaailman poliittisia suuntauksia. Ajatuksilla, joiden mukaan naisten tehtävä on olla kotona ja synnyttää lapsia, näyttää olevan aika paljon kannatusta. Ei tarvitse katsoa sen kauemmas kuin yhteen naapurimaahan, jossa naisia vähättelevä puoluejohtaja on päässyt ministeriksi asti.

Tästä kirjasta on paljon postauksia. Yksi perusteellinen on blogissa Yöpöydän kirjat.

Margaret Atwood: Orjattaresi
Suomentanut Matti Kannosto
Tammi 2017, 436 s., ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1986
Englanninkielinen alkuteos The Handmaid’s Tale 1985