lauantai 24. heinäkuuta 2021

Vappu Kannas: Rosa Clay

 

Rosa Clay (1875–1959) oli syntyisin Ambomaalta (nykyisessä Namibiassa). Suomalainen lähetyssaarnaajapariskunta adoptoi hänet ja toi lapsena Suomeen. Rosa kouluttautui opettajaksi, mutta muutti muutaman vuoden opettajana toimittuaan Yhdysvaltoihin. Siellä hän meni naimisiin ja toimi aktiivisesti suomalaisten siirtolaisten yhteisöissä.

Vappu Kannas on kirjoittanut fiktiivisen teoksen, joka perustuu löyhästi Rosan elämään Suomessa. Rosa Clay on romaani. Se ei ole elämäkerta.

Vuosisadan vaihteessa värillinen suomalainen oli harvinaisuus. Adoptiovanhemmat käyttivät Rosaa rahankeruuiltojensa vetonaulana. Ankaran äidin ja Rosan suhde oli vaikea. Se varjosti Rosan elämää pitkään rasismin lisäksi.

Rosa Clayn kerronta on pääasiassa minämuotoista. Siinä upotaan Rosan ajatuksiin ja tunteisiin, siihen miltä hänestä tuntui. Millaista on aina erottua muista? Millainen yksinäisyys siitä seuraa?

Yksinäisyys ei enää tarkoittanut samaa kuin lapsena. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä paksumpaa se oli. Oli päiviä jolloin kaipasin kipeästi sitä, että ruumiini ja ikuisuuden välissä olisi ollut jotain muuta kuin ohut peite tai sängynpääty. Vetoisassa huoneessa ei ollut koskaan ketään minun lisäkseni.”

Rosa Clayn ihmeelliseen elämään pohjautuva romaani on viimeinen, jolla osallistun tämänvuotiseen naistenviikkohaasteeseen.


Vappu Kannas: Rosa Clay
S & S 2020, 383 s.

torstai 22. heinäkuuta 2021

Leena Krohn: Tainaron

 

Leena Krohnin Tainaron on naistenviikkohaasteen kolmas kirjani, ja julkaisen siitä postauksen tänään Leenan nimipäivänä.

Luin Tainaronin pian sen ilmestyttyä ja lumouduin täysin. Vähän pelkäsin, että onko lumous tallella. On se! Pääsin aivan samaan tunnelmaan kuin ensimmäisellä lukukerralla. Tainaron, tämä ihmeellinen kaupunki, jonka asukkaat ovat hyönteisiä, mutta jossa on katuja, tavarataloja, kahviloita, postilaitos. Tainaron, jonka kasvitieteellisen puutarhan puistossa on jättimäisiä luonnonkukkia, ”joihin voisi astua kuin huvimajaan”. Tainaron, joka muuttuu koko ajan ja hiljenee, kun sen asukkaat valmistautuvat talvilevolle.

– Ei Tainaron ole paikka, niin kuin ehkä luulet. Se on tapahtuma, jota kukaan ei mittaa.”

Tainaronista kertoo nimetön vierailija, joka lähettää sieltä kirjeitä ystävälleen tai rakastetulleen, vaikka epäilee, että kirjeet eivät koskaan saavuta vastaanottajaa. Hänen oppaanaan toimii ystävällisen etäinen ja kärsivällinen Jäärä, jonka lausumia on edellä oleva lainaus. Tainaronin viimeisestä virkkeestä selviää, kuka – tai mikä – kertoja on.

Tainaron on kertakaikkisen lumoava kirja, jonka jokainen varmasti kokee ja tulkitsee omalla tavallaan.

Leena Krohn: Tainaron
Kuvittanut Inari Krohn
Teos 2018, 5. painos, 138 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran 1985)

***********

Helmet-haaste: kohta 27. Kirjan päähenkilö on eläin.

tiistai 20. heinäkuuta 2021

Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän

 

Edwidge Danticat on haitilais-yhdysvaltalainen kirjailija. Hän muutti 12-vuotiaana Haitista New Yorkiin. Haiti on otsikoissa vain luonnonkatastrofien tai poliittisten mullistusten aikaan. Näen, muistan, hengitän ei kerro niistä, vaan äitien ja tyttärien välisistä suhteista. Sellaisena se sopii hyvin Tuijata-blogin naistenviikkohaasteeseen.

Kirjan naiset ovat Sophie, hänen äitinsä Martine ja tätinsä Atie sekä isoäiti Ifé. Miehet ovat pelkkiä sivuhenkilöitä. Pelottavimpia ovat Uzi-konepistooleja kantavat macoute-sotilaat, lähes poikaset, jotka terrorisoivat maaseutua.

Sophie muuttaa 12-vuotiaana New Yorkiin äitinsä luo. Siihen asti hänet on kasvattanut Atie-täti. Sophien ja Martinen välit katkeavat, kun Sophie alkaa seurustella äitinsä vastustuksesta huolimatta. Heillä molemmilla on traumansa ja painajaisensa, ja Atie-tädillä myös.

Tyttö opetetaan etsimään aviomiestä”, hän sanoi. ”Hänen pöksyjään tökitään keskellä yötä ja tutkitaan onko hän vielä ehjä. Hänen pissaamistaan kuunnellaan, pissaako hän liian äänekkäästi. Jos pissaa äänekkäästi, se tarkoittaa että jalkojen välissä on isot tilat.

Sophie on päättänyt, ettei siirrä aaveitaan omalle tyttärelleen Brigittelle.

Vaikka kirjassa liikutaan välillä Haitissa ja välillä Yhdysvalloissa, sen ydin on Haitissa. Isoäiti Ifén luona ovat sokeriruokopellot, vanhat uskomukset, laulut ja tarinat.

Muista että me olemme kuin vuoret, eivätkä vuoret itke.”

Näen, muistan, hengitän kertoo perinteiden ja pahojen tapahtumien raskauttamista ihmissuhteista, mutta se herättää myös toivon, että painolastista voi vapautua.


Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän
Suomentanut Leena Tamminen
Gummerus 1999, 229 s.
Englanninkielinen alkuteos Breath, Eyes, Memory 1994

***********

Maailmanvalloitus: Haiti.

sunnuntai 18. heinäkuuta 2021

Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni

 

Niin kauan kuin tunnen eläväni on taidemaalari Elin Danielson-Gambogin (1861–1919) elämäkerta. Tiesin hänet taiteilijana, mutta hänen elämästään en tiennyt mitään. Käytän kirjoituksessani hänen etunimeään, kuten kirjassakin on tehty.

Kirjasta nousee vahvasti esille Elinin määrätietoisuus. Hän tiesi haluavansa taidemaalariksi ja kouluttautui päämäärä mielessään. Hän aloitti Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa 15-vuotiaana ja opiskeli samaan aikaan myös Taideteollisuusyhdistyksen koulussa ja Adolf von Beckerin yksityisakatemiassa. Myöhemmin hän täydensi opintojaan useaan kertaan Pariisissa, joka oli hänelle tärkeä kaupunki, samoin kuin monelle muulle aikakauden suomalaistaiteilijalle.

Toinen seikka, johon kiinnitin huomioni, oli taiteilijoiden yhteisöllisyys. Oman yhteisönsä Elin löysi Ahvenanmaan Önningebystä, jossa hän maalasi monena vuonna. Muita önningebyläisiä olivat muun muassa Victor Westerholm, Hilma Rönnberg ja ruotsalainen J. A. G. Acke. Westerholmista ja hänen vaimostaan Hilmasta sekä Ackesta tuli Elinin elinikäisiä ystäviä. Myös Pariisissa yhtä aikaa oleskelleet suomalaiset taiteilijat pitivät kiinteästi yhteyttä toisiinsa.

Elinin elämä muuttui, kun hän matkusti Italiaan. Hän asettui Antignanoon, jossa hän ihastui mereen ja häikäisevään siniseen. Italiassa Elin tutustui tulevaan mieheensä, 13 vuotta nuorempaan taidemaalariin Raffaello Gambogiin. Italiaan hän jäi, vaikka matkustikin ahkerasti Suomen ja Italian väliä.

Naiset taidemaalareina kohtasivat vähättelyä. Heitä pidettiin helposti amatööreinä ja jäljittelijöinä. Elin sai kuitenkin uransa alussa varsin kiittäviä kritiikkejä. Hän ei halunnut olla naistaiteilija, vaan taiteilija.

Elinillä ei ollut tarvetta korostaa sukupuoltaan ja esittäytyä naistaiteilijana, hän halusi tulla tunnetuksi ammattinsa suvereenisti hallitsevana taiteilijana. Hän vierasti Helene Schjerfbeckin ja Maria Wiikin ympärille kerääntyneitä ”maalarisiskoja” ja nimitti itseään mieluummin ”ammattisisareksi”, joskus ”ammattiveljeksikin”.”

Italiassakin ura sai nousua, mutta sitten kävi niin kuin usein käy. Elin sai töistään parempia arvioita kuin miehensä. Hän yritti tukea miestään ja jousti omissa suunnitelmissaan. Mies osoittautui taipuvaiseksi masennukseen. Avioliitto oli kariutua miehen uskottomuuteen. Elin joutui huolehtimaan avioparin toimeentulosta. Hän maalasi paljon tilausmuotokuvia.

Kirjailija Leponiemi on taidehistorioitsija. Hän analysoi Elinin tauluja ja hänen taiteensa kehittymistä. Kirjassa on kaksi kuvaliitettä, mutta niissä ei ole kaikkia tekstissä käsiteltyjä tauluja. Onneksi nykyisin taulut saa nähtäväkseen netistä. Kirjailijalla on ollut käytössään runsaasti Elinin kirjeenvaihtoa. Ehkä siitä johtuu tunne, että hän on oikeasti päässyt lähelle Eliniä.

Tämän rohkean naisen elämäkerta on ensimmäinen kirja, jolla osallistun naistenviikolle. Naistenviikkohaastetta vetää blogi Tuijata. Kulttuuripohdintoja.


Salla Leponiemi: Niin kauan kuin tunnen eläväni
Gummerus 2021, 284 s.

maanantai 12. heinäkuuta 2021

Kristiina Rikman (toim.): Suom. huom.

 

Suuresti ihailemani suomentaja Kristiina Rikman on toimittanut kirjan Suom. huom., jossa on tunnettujen suomentajien esseitä ammatistaan.

Kokoelman aloittaa Kersti Juvan essee Kotimaani ompi suomi, jossa hän pohtii, mitä kääntäminen on, aloittaen kysymyksestä, mitä kieli on.

Olen aina pitänyt suomentajan tehtävää vaikeana, eikä se alkanut tuntua yhtään helpommalta luettuani, mitä Jaana Kapari kirjoittaa esseessään Kohtaamisia tuntemattoman kanssa.

Hän [suomentaja] sukeltaa kirjaan eri suunnista ja toivoo tavoittavansa kirjailijan mielentilan ja aivoitukset, kirjan hengen, sävyt, tunnelmat, mielikuvat, mielleyhtymät, sen mistä kirja tai vaikkapa yksittäinen sana on tullut ja miten – pyrkii sanalla sanoen ymmärtämään kirjan niin syvältä kuin pinnalta, lukemaan paitsi sen mitä kirjailija sanoo ja tarkoittaa myös sen mitä tämä ei välttämättä edes tiedä sanovansa tai tarkoittavansa – ja kertomaan sitten kaiken suomeksi niin että sen voi ymmärtää samalla tavalla.”

Kääntämisen viimeinen vaihe, suomeksi kirjoittaminen, vaatii, että ”suomentajan on riuhtaistava itsensä irti vieraan kielen otteesta” – venäjästä suomentavan Marja-Leena Jaakkolan sanoin sanottuna.

Suomentamisprosessien kuvauksia oli mukava lukea. Kersti Juva kertoi omastaan, samoin Oili Suominen, joka käytti esimerkkinä Günter Grassin suomentamista. Grass suhtautui kirjojensa kääntämiseen vakavasti ja järjesti kääntäjilleen seminaareja. Ihastuttava on myös Tuula Kojon kuvaus uppoamisestaan Turkkiin, kieleen ja Orhan Pamukin teoksiin.

Kääntämisessä on paljon hankalia asioita, joista yhden maallikkokin ymmärtää helposti: suomen kielen sanojen suvuttomuus ja yksi hän. Tapani Kärkkäinen kirjoittaa Olga Tokarczukin romaanin Päivän talo, yön talo suomentamisesta ja kirjassa olevista maskuliini-feminiini -sanaleikeistä. Siinä yhteydessä hän kertoo puolan joidenkin sukupuolisidonnaisten miehiin viittaavien sanojen feminiinisten, päätettä vaihtamalla luotujen uudissanojen kuulostavan vähätteleviltä. Minulla on kokemus Espanjasta, kun kävin siellä Halosen ollessa presidenttinä. Espanjalaiset ystäväni käyttivät perinteisen maskuliinisen tittelin el presidente sijasta feminiinistä muotoa la presidenta, jota en ollut aiemmin kuullut. Kun ihmettelin käytäntöä, he sanoivat, että el presidente naisesta kuulostaa sovinistiselta.

Muissa esseissä käsitellään esimerkiksi kiinalaisilla merkeillä kirjoitettuja japanilaisia runoja (Kai Nieminen), sarjakuvia (Saara Hyyppä), vanhan kirjan suomentamista (Juhani Lindholm esseessä Robinson Crusoe ja muita fossiileja) ja suomentamista, kun edellisestä käännöksestä on tullut klassikko (Tapani Schroderus ja Sieppari ruispellossa). Schroderuksen esseeseen sattuu olemaan viittaus eilisessä kääntämistä käsitelleessä Hesarin jutussa. Runojen kääntämisestä on kirjoittanut Leevi Lehto. Hänen esseensä luettuani ymmärsin entistä vähemmän sitä, miten runoja ylipäätään voidaan suomentaa.

Kristiina Rikman on kokoelman toimittajana kirjoittanut esipuheen. Esseiden kirjoittajat ovat Kersti Juva, Jaana Kapari, Marja-Leena Jaakkola, Kai Nieminen, Tapani Kärkkäinen, Arto Schroderus, Oili Suominen, Saara Hyyppä, Liisa Ryömä, Anna-Maija Viitanen, Tuula Kojo, Juhani Lindholm ja Leevi Lehto.


Suom. huom. Kirjoituksia kääntämisestä, toimittanut Kristiina Rikman
WSOY 2005, 220 s.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

Jorge Zepeda Patterson: Kuolema kelloa vastaan

 

Meksikolaisen Jorge Zepeda Pattersonin dekkarin Kuolema kelloa vastaan miljöö on aivan omanlaisensa: tapahtumat sijoittuvat Ranskan ympäriajoon. Jo ennen kilpailun alkua jotkut pyöräilijät olivat joutuneet luovuttamaan onnettomuuksien ja vastoinkäymisten vuoksi. Kilpailun alussa onnettomuuksia tuli lisää. Kun yksi kilpailija löydettiin murhattuna ammeesta, oli selvää, että joku sabotoi Touria. Ilmeisesti tarkoituksena oli saada voittajaksi tekijän tai tekijöiden haluama kilpailija.

Kertojana on kolumbialais-ranskalainen Marc Moreau, jonka poliisi värvää salaiseksi avustajakseen sotilastaustan vuoksi. Pyöräily on joukkuelaji, eikä yksilöurheilua. Yleisön suurin huomio kohdistuu voittajiin, mutta he voittavat vain siksi, että joukkueen muut jäsenet ovat heidän tukenaan. Marc on oman joukkueensa tärkein apuajaja. Hän on parempi ylämäkiajaja kuin ykköstähti, moninkertainen Tourin voittaja Steve Panata. Marc ja Steve ovat vanhoja ystäviä, niin hyviä ystäviä, että pitävät itseään veljeksinä. Tai ainakin Marc pitää.

Sabotaasit jatkuvat. Hengenvaarallisiksi käsiteltyjä pyöriä, räjäytyksiä, kaasuja ja myrkytyksiä. Marc epäilee vuorotellen jäljellä olevien joukkueiden kärkiajajia, valmentajia ja mekaanikkoja. Hän joutuu itsekin vaaraan.

Kuolema kelloa vastaan etenee Tourilla etappi etapilta. Lukija oppii pyöräilyn taktiikkaa ja kirjoittamattomia sääntöjä. Pyöräilystä, tai yleensä urheilusta, kiinnostumattomalle taktisia kuvioita voi olla liikaakin. Dekkarina Kuolema kelloa vastaan kuuluu väkivallattomiin. Mitään raakuuksia ei kuvata.

Tämänvuotinen Tour de France on juuri käynnissä. Siinä on tapahtunut yksi vakava joukkokolari ajattelemattoman katsojan aiheuttamana. Pyöräily on vaarallista ilman dekkarin kuvaamaa häirikköäkin.


Jorge Zepeda Patterson: Kuolema kelloa vastaan
Suomentanut Mila Lahdenpohja
Minerva 2020, 390 s.
Espanjankielinen alkuteos Muerte contrarreloj 2018

sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Claes Andersson: Seuraavaksi Jätkäsaari

 

Seuraavaksi Jätkäsaari on jatkoa Claes Anderssonin omaelämäkerrallisiksi tulkittaville romaaneille Oton elämä ja Hiljaiseloa Meilahdessa. Kirjan alaotsikkona on Oton elämä 3. Se julkaistiin syksyllä 2019 muutama kuukausi Anderssonin kuoleman jälkeen.

Otto tuntee olevansa vanha.

Vasta äskettäin hän oli iäkäs mies, mutta nyt hänestä on peruuttamattomasti tullut vanha ukko.”

Onneksi hän kuitenkin jatkaa kirjoittamista. Hän kirjoittaa elämästään uudessa asuinpaikassaan Jätkäsaaressa. Hän seuraa aktiivisesti uutisia ja kommentoi niitä. Lausuu mielipiteitään maailman johtajista, mutta myös kirjallisuuden hienoudesta ja kirjastolaitoksen erinomaisuudesta.

Väliin Otto sijoittaa muistojaan poliittisen uransa alkutaipaleesta, mutta vielä enemmän kokemuksiaan mielenterveyspotilaiden hoidosta ja hoidon kehittymisestä. Hän on ollut nuoresta lähtien kiinnostunut henkisen väkivallan ongelmista ja kirjoittaa kahdessa luvussa tavoista ja motiiveista ”rikkoa ihmisen henkinen tasapaino – eli tehdä hänet hulluksi”.

Jonkinlaisena punaisena lankana kirjassa kulkee tarina Oton ja hänen pitkäaikaisen ystävänsä välirikosta ja sovinnosta.

Seuraavaksi Jätkäsaari on inhimillinen ja viisas kirja vanhenemisesta ja ystävyyden merkityksestä.


Claes Andersson: Seuraavaksi Jätkäsaari. Oton elämä 3
Suomentanut Laura Jänisniemi
WSOY 2019, 224 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Busholmen nästa 2019

***********

Helmet-haaste: kohta 30. Kirja on julkaistu kirjoittajan kuoleman jälkeen.