F. M. Dostojevski: Narri kartanon valtiaana

Dostojevskia ei tunneta humorististen teosten tekijänä, mutta olen lukenut häneltä jonkun satiirisen kertomuksen. Narri kartanon valtiaana on humoristinen, mutta sen huumori ei ole lempeää, vaan piikikästä. Kirjaa voi luonnehtia jopa farssiksi. Sen hahmot ovat kärjistettyjä, mutta pohjaltaan tosia ja tunnistettavia.

Foma Fomitš on rahaton kieroilija, joka on päässyt eversti Jogor Iljitšin kartanoon luikerreltuaan tämän äidin, kenraalittaren suosioon. Hän on ottanut pikku hiljaa kartanon valtaansa. Eversti on liian kiltti ja myöntyväinen pystyäkseen vastustamaan Foma Fomitšia. Mitään ei tehdä ilman Foman suostumusta. Kartano on täynnä everstin varoilla eläviä kaukaisia sukulaisia ja kenraalittaren ystäviä, jotka ihailevat ja liehakoivat Foma Fomitšia. Vain lapsi, everstin 15-vuotias tytär Saša näkee totuuden ja uskaltaa sanoa sen ääneen.

”Me kaikki olemme jo liian kauan saaneet kärsiä Foma Fomitšin, tuon teidän ilkeän, tuon iljettävän Foma Fomitšinne takia! Foma Fomitš kiusaa loppuun meidät kaikki, koska hänelle tolkutetaan vähän väliä, että hän on viisas, ylevä, jalo, oppinut, kaikkien hyveiden sekoitus, jonkinlainen yhdistelmä ja kimara, ja Foma Fomitš, tylsimys kun on, uskoo sen kaiken! [- -] Saatte nähdä, hän syö teidät kaikki, ja syypää siihen on isä! Foma Fomitš on iljettävä ja katala, sanon sen suoraan en pelkää ketään! Hän on typerä, oikukas, sottapussi, kiittämätön, julma, tyranni, juorukello, valesäkki…”

Kertojana on everstin sisarenpoika, joka on juuri saapunut Pietarista ja katsoo menoa kartanossa sivullisena. Hänen kauttaan lukija ymmärtää, että Saša on oikeassa. Foma Fomitš on taitava vallankäyttäjä. Hän on sivistymätön, hän halveksii tieteitä, hän on rajattoman itserakas, ja kun vaara uhkaa, hän järjestää näytöksen, jossa suuntaa huomion muualle ja tarvittaessa vaikka muuttaa mieltään. Äskeisen kirjoitettuani minusta alkoi tuntua, että kirjoitanko todella 1800-luvun puolivälin romaanihenkilöstä vai jo(i)stakin tämän hetken mahtihenkilö(i)stä. Taitaa olla perää siinä, että ihmisluonto ei muutu, vaikka maailma muuten muuttuu.

Foma Fomitš ei saisi valtaa ilman everstin saamattomuutta ja päättämättömyyttä. Siinä on oikeastaan pelottava huomio. Kirjan venäjänkielinen nimi on Stepantšikovon kylä, mutta suomennoksen Narri kartanon valtiaana on todella hyvä ja kuvaava nimi. Ja kun Dostojevskin kirjoittamasta farssista on kysymys, lopputulos ei ole se ilmeisin, jota lukija odottaa.

F. M. Dostojevski: Narri kartanon valtiaana

Suomentanut Juhani Konkka

Kansankulttuuri 1956, 272 s.

Venäjänkielinen alkuteos Selo Stepantšikovo 1859

Ville Ranta: Sade

Sade on tänä vuonna ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Helmet-haastetta varten. Haasteen yhtenä kohtana on sarjakuvaromaani. Sarjakuvaromaani on minulle täysin vieras genre. Ville Rannan nimi oli tuttu, joten lainasin hänen teoksensa. Valitsin Sateen, koska kuvittelin sen aiheesta, että se saattaisi liittyä ilmastonmuutokseen. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan siitä, kuinka lapsen syntymä luo maailman uudelleen. Tai niin minä ainakin ymmärsin.

Kaupunki hukkuu jatkuvaan sateeseen. Kuvista päätellen kaupunki on Helsinki, vaikka sitä ei sanota. Annika ja Jakop asuvat kaupungin korkeimmalla mäellä kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Kun kaupunki pikku hiljaa katoaa veden alle, taloon alkaa muuttaa uusia asukkaita. Tosin myös he lähtevät lopulta pois, niin kuin kaikki muutkin, paitsi Annika ja Jakop, heidän vasta syntynyt vauvansa ja pikkutyttö, joka tiesi koko ajan, että vauva on tulossa.

Kirjassa on mainioita hahmoja kuten sympaattinen pääministerin vaimo, taiteileva talonmiesnainen ja sekopäinen pastori, joka haluaisi aloittaa uuden ihmiskunnan luomisen. Pastorin viimeinen tukikohta on aivan ilmeisesti Kallion kirkon torni.

Koska Sade on ensimmäinen lukemani sarjakuvaromaani, en osaa verrata sen piirrosjälkeä mihinkään. Kuvat ovat mustavalkoisia ja sateinen veteen vaipuva Helsinki on kuin Venetsia kaduista syntyneine kanaaleineen. Vauvaa etsivän pikkutytön osuudet on piirretty oivaltavasti siihen tyyliin, jolla pikkulapset piirtävät.

Tarinassa on mukavasti absurdeja piirteitä, joista pidin. Sade oli positiivinen kosketus sarjakuvaromaaniin, mutta ehkä minun pitäisi opetella lukemaan myös kuvia, eikä vain tekstejä.

Ville Ranta: Sade

Asema Kustannus 2003, 185 s.

***********

Helmet-haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Minäkertoja on vähän yli 30-vuotias nainen, jonka poikaystävä jättää hänet lyhyehkön seurustelun jälkeen. Nainen yrittää toipua jätetyksi tulemisesta, mutta onnistuu siinä huonosti. Hän on periaatteessa freelance-toimittaja, mutta koska ei pysty kirjoittamaan, hän on käytännössä työtön. Rahat ovat vähissä, joten hän lainaa vanhemmiltaan. Ystävät maksavat silloin tällöin lounaan tai drinkin. Nainen haahuilee vuoden verran Helsingissä, käy kerran New Yorkissa lainarahalla, etsii satunnaisesti töitä, käy terapiassa (joka oli alkanut ennen kuin poikaystävä jätti hänet).

Minun ei tarvitse pitää kirjan päähenkilöstä, eikä minun tarvitse ymmärtää häntä, ja siitä huolimatta kirja voi olla minusta hyvä, jopa loistava. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei ollut. Lohturuokaongelmat (sipsit ja valkosipulidippi) ja vaatehuolet toivat mieleen Bridget Jonesin. En jaksanut kiinnostua yhden yön Tinder-tuttavuuksista, enkä ainakaan sivun mittaisesta meikin poiston selostuksesta.

Kirjan rakenne oli kuitenkin hauska. Luvut olivat lyhyitä ja niissä hypittiin välillä yllättäen asiasta toiseen. Lukujen nimet olivat ytimekkäitä: Tarjoilin kahvia, Kuuntelin naapurini mikroaaltouunia, Allekirjoitan mummin mielipiteet, ja niin edelleen. Helsinkiläisenä oli myös mukava bongailla tuttuja paikkoja.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Olen yllättynyt, jos tämä on vuoden paras esikoinen, mutta jos niin käy, olen valmis tunnustamaan ymmärtämättömyyteni.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Gummerus 2018, 304 s.

Sain kirjan kustantajalta

***********

Kirjassa puhutaan silloin tällöin musiikista, elokuvista ja tv-ohjelmista. Se sopii siis Helmet-haasteen kohtaaan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

Jean Rouaud: Kunnian kentät

Jean Rouaud sai Kunnian kentistä Goncourt-palkinnon vuonna 1990.

Kirja alkaa sävyltään humoristisena, kun kertojana toimiva lapsenlapsi esittelee vähäpuheisen isoisänsä tämän rättisitikan kautta. Isoisän ajotyyliä ja auton ominaisuuksia kuvaa sen saama lempinimi Kuhmu. Kirja jatkuu sukukronikkana, jossa uudet henkilöt ilmestyvät tarinaan sen kummemmin esittelemättä ikään kuin lukija tietäisi, keitä he ovat. Sukulaisuussuhteet selviävät myöhemmin sivulauseista.

Hiljakseen tunnelma synkkenee. Saamme esimerkiksi tietää, että kertojan isä on kuollut äskettäin aivan yllättäen. Kaikista sukulaisista nousee keskipisteeksi Marie-täti (oikeastaan isotäti), joka on viettänyt nunnamaista elämää puuhaten kirkkoherran apuna opettajan työnsä ohessa. Marie-täti oli menettänyt ensimmäisessä maailmansodassa kaksi veljeään. Varsinkin toisen veljen kuolema taistelukaasun uhrina oli koskettanut Marie-siskoa hänen oman elämänsä kannalta liian syvältä.

”Tätä pitkää ja salaista surun tukahduttamista, tätä verta jota on pidätelty niin kuin pidätellään kyyneliä ja tätä elämää joka tämän kuoleman kautta kuivettui.”

Veli kuoli vuonna 1915 Ypresin taistelussa, jossa saksalaiset käyttivä kloorikaasua. Kunnian kentissä on järkyttävä kuvaus kaasun leviämisestä taisteluhautoihin ja sen aiheuttamista julmista tuskista ja kuolemista.

Kunnian kentät ei ole nimestään huolimatta sotakirja, vaan kertomus sodan seurauksista, viattomista uhreista, joita syntyi taisteluissa sekä kotirintamalla. Uhreista, jotka kärsivät seurauksista koko elämänsä ajan.  Kunnian kentät on kaikkea muuta kuin ihannoiva nimi. Se on ironinen ja katkera.

Jean Rouaud: Kunnian kentät

Suomentanut Annikki Suni

Tammen Keltainen kirjasto 1992, 186 s.

Ranskankielinen alkuteos Les Champs d’honneur 1990

***********

Helmet-haaste kohta 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.

Kuukauden nobelisti Samuel Agnon: Kun väärä oikaistaan

Israelilainen Samuel Josef Agnon sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1966 yhdessä Nelly Sachsin kanssa. Sachs oli paennut Saksasta Ruotsiin 1940-luvulla. Olen lukenut Agnonilta aiemmin romaanin Uskollisuuden vala, joka oli aivan ihastuttava.

Kun väärä oikaistaan on kertomuskokoelma. Ensimmäinen kertomus, Ja koleikko on tuleva tasaiseksi maaksi, on pituudeltaan jo pienoisromaani. Se ja seuraava kertomus Tehilla ovat luonteeltaan hyvin uskonnollisia. Raamattuun on paljon viittauksia ja Raamatusta on suoria lainauksia. Ja koleikko on tuleva tasaiseksi maaksi on sijoitettu Agnonin syntymäkaupunkiin Buczacziin, joka on nykyisin Ukrainassa, mutta kuului aikoinaan Puolaan. Useimmat muut kertomukset tapahtuvat Jerusalemissa.

Ja koleikko on tuleva tasaiseksi maaksi kertoo köyhtyneestä kauppiaasta, joka jättää vaimonsa Buczacziin ja lähtee kiertämään maata kerjäläisenä tavoitteenaan kerätä rahaa uuden kaupan perustamiseen. Hän ei onnistu, ja palatessaan Buczacziin hän löytää vaimonsa toisen miehen puolisona. Pienoisromaanin sanoma löytynee tästä: ”Vertaus siitä, miten ihmisellä on elämänsä avaimet omassa kädessään.” Osin ankaraa näkemystä pehmentää välillä lempeä huumori.

Pidin kertomuksesta Iddo ja Enam, jossa sivullinen tarkkailija seuraa arvoituksellista kolmiodraamaa. Yksi draaman osallisista on tiedemies ja kirjailija Ginat, josta kertoja saa aiheen podiskelulleen:

”Itse asiassa ei tällaisessa tapauksessa olekaan normia, syytä eikä selitystä, varsinkin kun on kysymyksessä Ginatin tapainen älykäs henkilö ja tällaiset opin ja runouden seikat, eikä tapaus muutu muuksi selityksillä eikä syitten penkomisesta ole mitään apua, sillä ne ovat vain olettamuksia joita on tapana esittää, jotta voitaisiin mukamas sanoa jotakin viisasta tässä maailmassa esiintyvistä selittämättömistä tapauksista ja lohduttomista sattumista.”

Selittämättömiä tapauksia ja lohduttomia sattumia on myös kokoelman viimeisissä lyhyissä tarinoissa. Niistä yksi on keksittyä myyttistä historiaa ja kaksi on logiikaltaan kuin unia.

Kun väärä oikaistaan ei ollut kokonaisuudessaan minun makuuni. Kertomukset ovat hyvin symbolisia ja ne ymmärtääkseen pitäisi tietää paljon juutalaisuudesta, siis uskonnosta. Kääntäjän alkusanat auttavat, mutta aika hankalaa luettavaa nämä olivat. Alussa mainitsemani romaani Uskollisuuden vala on myös vahvasti symbolinen, enkä varmasti tavoittanut sen merkityksiä, mutta se oli jo pelkällä pintatasolla hyvin viehättävä. Jos joku haluaa tutustua Agnoniin, suosittelen Uskollisuuden valaa näiden kertomusten sijasta. Muuta Agnonilta ei olekaan suomennettu kuin nämä kaksi teosta.

Kirja-aitassa on arvio Uskollisuuden valasta. Mr Rainfold piti kirjaa tylsänä.

Samuel Josef Agnon: Kun väärä oikaistaan

Heprean kielestä Suomentanut Jussi Aro

WSOY 1967, 291 s.

Kirjamessukokemuksia lyhyesti

Heikki Oja

Perjantaina ehdin messuille ennakoimaani myöhemmin. Seurasin kaksi Kruununhaka-lavan tiedekirjaesittelyä. Heikki Oja kertoi uudesta kirjastaan Maailmankaikkeuden rakenne ja viimevuotisesta Universumista, josta hän sai Valtion tiedonjulkistamispalkinnon. Oja väitti, ettei ole oikea tiedemies ja on siksi pitänyt parempana ryhtyä tieteen popularisoijaksi. Lukijana sanon, että meidän onneksemme!

Professori Janne Saarikivi ja kirjailija Juha Hurme keskustelivat innoittuneesti Saarikiven kirjasta Suomen kieli ja mieli. Hurme tempaisi kuulijat mukaansa alusta alkaen, kun hän luki yhden sivun kirjasta ja väitti, että kaikki muutkin ovat yhtä vaikuttavia.  Puhuttiin vakavista asioista kuten kielidiversiteetin vähenemisestä. Mitä tapahtuu, kun kieli häviää? Uhkaako suomea häviäminen? Molemmat herrat ovat karismaattisia esiintyjiä, ja väliin heitettiin valaisevia anekdootteja, eikä synkistelty.

Keksin perjantaina myös, miten kirjamessuilla voi olla väenpaljoudesta huolimatta rauhassa: antikvariaattien runohyllyillä ei ollut tungosta.

Lauantaina olinkin messuilla koko päivän. Aamulla ensimmäiseksi osallistuin WSOY:n, Tammen ja Johnny Knigan kirjabloggaajille tarkoitettuun tilaisuuteen, jossa esiteltiin viisi kirjailijaa ja heidän uutuuskirjansa:Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla, Liina Putkonen: Jäätynyt tyttö, Satu Vasantola: En palaa takaisin koskaan, luulen, Antti Heikkinen: Kehveli, Anja Snellman: Kaikkien toiveiden kylä. Vasantola ja Putkonen ovat esikoiskirjailijoita, Heikkinen ja Snellman vanhoja tuttuja. Anja Snellmanin kirjoja olen lukenut Sonja O:sta lähtien ja Heikkisen Juice Leskisen elämäkerta oli hieno. Heidän uutuuksiinsa en ole vielä tutustunut.

Iltapäivällä seurasin vähän poikkeavaa ohjelmanumeroa nimeltä Lavarunobattle. Siinä kaksi kriitikkoa, Maaria Ylikangas ja Vesa Rantama, arvioi livenä kolmen runoilijan itse esittämän runon. Runoilijat olivat Aino-Kaisa Huusko, Jussi Kiova ja Joonas Sojakka. He olivat - kuulemma toisistaan tietämättä - kaikki valinneet dystopiarunon. Aika samanlaisia ajatuksia runot herättivät minussa kuin kriitikoissakin. Pidin eniten Huuskon runosta, mutta siihen vaikutti ehkä hänen taitava esityksensä.

Kirsi Hietanen, Marko Kilpi, Antti Tuomainen

Dekkarien ystävänä menin lopuksi seuraamaan Suomen dekkariseuran järjestämää ohjelmaa. Kirsi Hietanen haastatteli Marko Kilpeä ja Antti Tuomaista (sikäli kuin sai herroilta suunvuoron). Aiheena oli dekkarin arkkitehtuuri, jota Kilpi ja Tuomainen sanoivat rakentavansa eri lähtökohdista. Kilpi aloittaa aiheesta ja teemasta, Tuomainen taas ihmisistä ja heidän pulmistaan. Tuomaisen kirjoja olen muutaman lukenut, Kilpeä en vielä, mutta hänen Undertaker-sarjansa vaikuttaa tutustumisen arvoiselta.

Viimeisenä esiintyjänä oli ihana Ann Cleeves. Hän kertoi, miten Jimmy Perezin ja Vera Stanhopen hahmot ovat syntyneet. Kahdeksas Jimmy Perez -dekkari on jo ilmestynyt Iso-Britanniassa ja se tulee olemaan viimeinen. Vera Stanhopesta Cleeves lupasi kirjoittaa lisää (onneksi!) ja hän aloittaa myös uuden romaanisarjan.

Minivinkki kirjamessuille

Tänä vuonna Helsingin kirjamessut ovat töiden kannalta tosi hankalaan aikaan. Yritän päästä messuille perjantai-iltapäivänä ja sitten lauantaina vähän paremmin. Olen ehtinyt katsoa vasta perjantain messuohjelmaa. Sieltä löysinkin vinkkini: Kruununhaka-lava on omistettu tietokirjallisuudelle. Perjantain ohjelmasta minua kiinnostavat eniten seuraavat kolme:

• PISA-pintaa syvemmältä, klo 13.30-14.00
• Maailmankaikkeuden rakenne, klo 16.00-16.30
• Suomen kieli ja mieli. Professori Janne Saarikiven kanssa keskustelee viime vuoden Finlandia-voittaja Juha Hurme, klo 17.00-17.30

Antikvariaatteja varten minulla on kirjalistaa jo valmiina, joten saattaa olla, että messuilla aikaa kuluu eniten vanhoja kirjoja tutkiessa.