Benjamín Labatut: MANIAC

 

Pidin kovasti Benjamín Labatutin edellisestä kirjasta Maailman kauhea vihreys (uudet painokset nimellä Kauhea vihreys). Maniacissa hän jatkaa tieteentekijöiden parissa, nyt lähinnä matemaatikkojen ja fyysikkojen, ja tulos on yhtä vaikuttava.

Maniac jakaantuu selkeästi kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on tavallaan prologi. Se on otsikoitu PAUL eli Järjenvastainen löytyy. Paul Ehrenfest oli itävaltalainen fyysikko, Leidenin yliopiston professori ja Einsteinin ystävä. Hän eli keskellä vanhan ja uuden fysiikan taistelua.

”Ehrenfest, joka oli pannut kaiken uskonsa fysiikkaan, tunsi itsensä petetyksi, häädetyksi paratiisista, joka oli kvanttimekaniikan kasvavan vaikutusvallan ja matematiikan vääjäämättä leviävän vitsauksen vuoksi vetäytymässä atomien sisimpiä kuilujakin syvempään pimeyteen.”

Samaan aikaan kun fysiikka muuttui vaikeasti ymmärrettäväksi, ihmisten järjenvastainen käytös alkoi levitä Saksasta käsin. Masennukseen taipuva juutalainen Ehrenfest ampui itsensä ja sitä ennen kehitysvammaisen poikansa, jolla ei nähnyt tulevaisuutta natsien valtaamassa maailmassa.

Maniacin ydin on sen toinen osa JOHN eli Järjen hullut unet. John von Neumann oli unkarilainen matemaatikko, alkuperäiseltä nimeltään János, ystävilleen Jancsi. Kirjassa häntä sanotaan 1900-luvun älykkäimmäksi ihmiseksi. Hänen elämäntarinansa kerrotaan kronologisesti, mutta siten että äänessä ovat hänen elämänsä tärkeät ihmiset. Useita puheenvuoroja saa ainoastaan Eugene Wigner (fyysikko ja nobelisti), joka tunsi Jancsin jo kouluajalta Budapestista ja pysyi hänen ystävänään loppuun asti. Muut tieteentekijät kertovat jostakin tärkeästä vaiheesta von Neumannin uralla, kuten fyysikko Richard Feynman Manhattan-projektista, ekonomisti Oskar Morgenstern peliteoriasta, jonka hän kehitti yhdessä von Neumannin kanssa, ja tietokoneinsinööri Julian Bigelow rakentamastaan von Neumannin suunnittelemasta uraauurtavasta elektronisesta tietokoneesta. Von Neumannin äiti, veli, tytär ja molemmat vaimot saavat myös äänensä kuuluviin, joten hänestä muodostuu monipuolinen ja ristiriitainenkin kuva.

Von Neumannin elämä jaetaan kolmeen osaan. Ensimmäinen on Logiikan rajat, ja se keskittyy aikaan, jolloin hän oli matematiikan ihmelapsi. Lukijan ei tarvitse pelätä, että varsinaiseen matematiikkaan uppouduttaisiin. Von Neumannista tuli professori jo 22-vuotiaana. Ihailemansa David Hilbertin jäljillä hän pyrki kuitenkin liian vaikeaan päämäärään. Hän halusi ”löytää matematiikan puhtaimmat ja perustavimmat totuudet ja ilmaista ne kyseenalaistamattomina aksioomina, peruslauseina joita ei voisi kiistää tai todistaa vääriksi – – .” Kun Gödel julkaisi epätäydellisyyslauseensa, von Neumann tiesi yrityksensä mahdottomaksi. Logiikan rajat olivat tulleet vastaan. Eugene Wignerin mukaan von Neumannilta ikään kuin katosi päämäärä.

Seuraava vaihe on Kauhun herkkä tasapaino. Muutettuaan Yhdysvaltoihin (tai paettuaan, hänkin oli juutalainen) von Neumann työskenteli Princetonin yliopistossa ja sen Institute for Advanced Studyn professorina. Hän osallistui atomipommin kehittämiseen, mutta ei asunut Los Alamosissa, kuten monet muut Manhattan -projektissa työskennelleet. Sodan jälkeen von Neumann innostui vetypommista, ja hänen johdollaan rakennettiin tietokone MANIAC, jolla voitiin suorittaa pommiin tarvittavat vaativat laskelmat. Von Neumann kannatti totaalista ydiniskua Neuvostoliittoon. Ihmiskunta oli päässyt vaiheeseen, jossa pystyisi tuhoamaan itsensä.

Aaveita koneessa – vielä yksi tavoite. Von Neumann halusi selvittää, mitä tarvitaan itseään kopioivan koneen luomiseen. ”Hän onnistui määrittämään ne loogiset säännöt, jotka pätevät kaikenlaiseen replikoitumiseen, niin biologiseen, mekaaniseen kuin digitaaliseenkin.” Kirjassa tässä kohdassa kertojaksi on laitettu biologi ja nobelisti Sydney Brenner, joka ihastelee, että von Neumann oli kuvannut periaatteessa DNA:n ja RNA:n toiminnan etukäteen. Von Neumann itse pyrki tietysti digitaaliseen luomiseen – eli tekoälyyn. 

Ydinaseiden ja tietotekniikan kehitykseen oleellisesti vaikuttanut mies näki kuoleman lähestyessä ihmiskunnan tulevaisuuden pessimistisesti.

”Teknologian alati kiihtyvästä kehityksestä näyttäisi kuitenkin syntyvän vaikutelma, että lähestymme jonkinlaista väistämätöntä singulariteettia, ihmiskunnan historian keikahduspistettä, jonka jälkeen ihmisten toimet sellaisina kuin me ne tunnemme eivät voi enää jatkua. – – Vaaraa ei synnytä yhden tietyn keksinnön erityisen luonnonvastainen tuhoisuus. Vaara on sisäsyntyistä. Edistykselle ei parannuskeinoa ole.”

Maniacin kolmas osa on otsikoitu LEE eli Tekoälyn harhat. Lee Sedol on eteläkorealainen go-pelin mestari, joka pelasi vuonna 2016 AlphaGo-tekoälyohjelmaa vastaan viiden pelin ottelun ja hävisi 1–4. Labatut nostaa ottelun toisen pelin siirron 37 todellisen tekoälyn ensimmäiseksi välähdykseksi eli merkiksi aidosta luovuudesta.

Maniac on ehdottomasti paras tämänvuotinen kirja, jonka olen lukenut. Se ei ole lainkaan niin kuiva kuin selostuksestani saattaa vaikuttaa. Pessimistinen se kyllä on. Ikään kuin ihmiskunnan järki olisi siirtynyt järjenvastaisuuden puolelle, ja sen seurauksena olemme kuilun reunalla.

Benjamín Labatut: Maniac
Suomentanut Antero Tiittula
Tammen Keltainen kirjasto 2026, 389 s.
Englanninkielinen alkuteos The Maniac 2023

***********

Helmet-haasteen kohdassa 20 pitäisi valita jostakin kirjasta hahmo, joka haluaisi olla. En yleensä koskaan haluaisi olla joku kirjan hahmoista, en nytkään, mutta Maniacissa on sentään valittavana suuria matemaatikoita ja fyysikoita. En tietenkään valitse atomipommia valmistaneita. Virtausmekaniikkaa tutkinut Theodore von Kármán käy, hänen työnsä oli minulle osin tuttua ennestään. Maniacissa von Kármán ohjaa nuorta Jancsia opiskelupaikan valinnassa.

Alejandro Zambra: Poeta chileno

Romaanin Poeta chileno (suom. Chileläinen runoilija) ensimmäinen päähenkilö on Gonzalo, joka haluaisi olla runoilija. Hän saa julkaistuksi runokirjan, kun maksaa itse osan kustannuksista. Myöhemmin hänestä tulee tutkija ja kirjallisuuden opettaja, ja hän myöntää, etteivät hänen omat runonsa olleet hyviä. Gonzalon runoilijahaaveiden vielä kukoistaessa hän asuu yhdessä Claran kanssa, jolla on poika Vicente. Gonzalo on hyvä ja omistautunut isäpuoli. Kirjassa on mainiota leikittelyä sanasta isäpuoli (padrastro) johdettujen perhesuhteisiin liittyvien uudissanojen kanssa.

Luin aiemmin tänä vuonna Zambralta ennen Poeta chilenoa ilmestyneen suomentamattoman romaanin La vida privada de los árboles, jossa asetelma oli aika lailla sama kuin tässä eli kirjailijuudesta haaveileva isäpuoli ja lapsi (tosin tyttö). Se oli paljon tiiviimpi ja ajallisesti rajoittuneempi kuin Poeta chileno.

Vicente on toinen päähenkilö. Häneen siirrytään, kun Gonzalo ja Clara riitelevät ja Gonzalo lähtee perheestä ja tarinasta, kunnes taas ilmestyy aivan lopussa. Siirtymän kohdalla hypätään kymmenisen vuotta eteenpäin, ja kirjan intensiteetti katoaa hetkeksi, varsinkin kun huomio kiinnitetään joksikin aikaa uuteen henkilöön eli Pruhun. Pru on yhdysvaltalainen toimittaja, joka on tullut Chileen kirjoittamaan reportaasia aivan eri aiheesta, mutta kirjoittaa lopulta chileläisistä runoilijoista Vicenten inspiroimana. Vicente haluaa myös runoilijaksi.

Prun kautta katsotaan Chilen runouskenttää ulkopuolisin silmin. Hän haastattelee useita runoilijoita. Heistä osa on fiktiivisiä, osa puolestaan oikeita runoilijoita, joista tiesin ennestään vain Nicanor Parran. Prun kohtaamiset runoilijoiden kanssa ovat useimmiten huvittavia. Huippuna on juhlat, joissa päädytään käsirysyyn. Pru lähtee juhlista erään ei-runoilevan sivuhenkilön kanssa, joka sanoo hakeutuvansa runoilijoiden maailman liepeille, koska se on parempi, aidompi, eikä niin surullinen, ja koska runoilijat uskovat lahjakkuuteen ja ovat vapaampia kuin muut.

Poeta chileno rönsyilee aika paljon. Tuntuu, että sitä olisi voinut tiivistää. Toisaalta tällaisena se luo eloisan kuvan runoilijuudesta haaveilevista Gonzalosta ja Vicentestä. Vicenten kohdalla haave voi vielä jopa toteutua. Kirjan parissa aika ei tule pitkäksi, vaikka sivuja on paljon. Ja vielä: jos joku ihmettelee, mitä tekemistä kannen kissalla on tarinan kanssa, niin kissa on Vicenten rakas Oscuridad.

Suomenkielisestä Chileläisestä runoilijasta on kirjoitettu muun muassa blogeissa Kirjojen kuisketta ja Kirjakimara.

Alejandro Zambra: Poeta chileno
Anagrama 2020, 423 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 17. Kirjan nimessä on jokin kansallisuus.

 

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli

 

Irakilaistaustaisen suomalaisen Hassan Blasimin novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli ilmestyi ensin englanniksi 2009 ja vasta sen jälkeen suomeksi 2012. Sampsa Peltonen on suomentanut suoraan arabiasta. Suomenkielisessä teoksessa on kaksi uutta novellia englanninkieliseen verrattuna.

Novellit kertovat sekä sotien sekoittamasta elämästä Irakissa että pakolaisuudesta. Kerronnassa on aina mukana jotain outoa, surrealistista, tai joku kauhuelementti, ja jos ei muuta, niin novellin viimeinen virke muuttaa näkökulman. Kafka-vaikutteet ovat selkeitä. Novellin Pillerinpyörittäjä lopussa on jopa suora lainaus Kafkalta. (Se kerrotaan tekstissä.)

Jos ajatellaan Irakissa käytyjä sotia ja toisaalta 2000-luvun pakolaismääriä, niin novellien tyyli sopii täysin tapahtumiin. Mitä normaalia on sodassa? Tai pakolaisuudessa?

Novellissa Tarinabasaari kirjailija Khalid al-Hamrani näkee unessa viisi numeroa, joiden merkitystä hän yrittää selvittää kierrellessään basaarissa, josta hän löytää aiheet novelleihinsa. Hän kuolee, repeytyy kolmeen osaan, kun kuorma-auto räjähtää basaarin vieressä. Lopuksi selviää, että räjähdyskin oli unta.

”Ehkä taikausko ja tarinoiden kirjoittaminen kertovat siitä, että ihminen melankolisesti sisäistää, että kaikelle ei ole selitystä.”

Novellit luettuani en yhtään ihmettele, että Vapaudenaukion mielipuolen englanninkielinen versio oli ehdokkaana palkinnon The Independent Foreign Fiction Prize saajaksi. Blasimin Irakin Purkkajeesus voitti kyseisen palkinnon 2014.

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli
Arabiasta suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY 2012, 180 s.
Arabiankielinen alkuteos مجنون ساحة الحرية
Englanninkielinen Madman of Freedom Square 2009

***********

Maailmanvalloitus: Irak.

Jukka M. Heikkilä: Sisilian prinsessa

 

Kirjastossa oli nostettu esille antiikkiin liittyvää kirjallisuutta, sekä tietokirjoja että romaaneja. Poimin tarjonnasta Jukka M. Heikkilän Sisilian prinsessan. Se on historiallinen romaani, jossa prinsessa Lanassa sanelee kirjurina toimivalle palvelijalleen elämänsä tapahtumat sellaisina kuin ne muistaa.

Lanassa on todellinen historiallinen henkilö aikakaudelta, jolloin vallantavoittelijat taistelivat Aleksanteri Suuren jälkeensä jättämästä perinnöstä. Lanassa oli Sisilian kuninkaan tytär, joka naitettiin hyvin nuorena Epeiroksen kuninkaalle Pyrrhokselle vuonna 295 eaa. Kysymyksessä on juuri se Pyrrhos, jonka nimiin on laitettu lausuma: ”Vielä yksi tällainen voitto, ja olen hukassa.” Avioliiton oli tarkoitus vahvistaa sidettä Sisilian ja Epeiroksen välillä. Myötäjäisikseen Lanassa sai Kerkyran (Korfun) saaren.

Lanassa jätti Pyrrhoksen vain muutaman vuoden jälkeen, pakeni Kerkyralle ja tarjoutui Makedonian kuninkaan Demetrioksen puolisoksi. Demetrios otti tarjouksen (ja Kerkyran) vastaan. Pyrrhos ja Demetrios olivat entisiä ystäviä, joista oli tullut vihollisia. Lanassan toinenkaan avioliitto ei kestänyt kauan. Valtasuhteet vaihtelivat, ja Demetrios kukistui. Hänen poikansa Antigonos sai kuitenkin rauhoitettua Makedonian valtaansa. Sisilian prinsessassa Antigonos karkottaa entisen äitipuolensa pienelle Kykladien saarelle, jolta tämä ei enää koskaan saanut poistua. Lanassan todellisesta kohtalosta ei ole tietoa.

Kuninkaan tyttärenä Lanassa oli pelkkä poliittinen myyntiartikkeli. Hänen arvonsa vaihteli isän ja puolisoiden menestyksen mukaan. Molemmilla hänen puolisoillaan oli muitakin vaimoja, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Heidän henkensä oli riippuvainen voitoista ja tappioista.

Lanassan elämässä on aineksia hienoon tarinaan. Valitettavasti Sisilian prinsessan kerronta on aika latteaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta eivät tempaise mukaansa. Myötätuntoa herättivät yksinäisellä saarellaan puutarhaa kasvattavan vanhenevan Lanassan ajatukset.

”Aloin myös entistä enemmän viettää aikaa istuskelemassa puutarhani varjoissa. Jokainen auringonnousu oli suuri ilon aihe ja olin kiitollinen jokaisesta auringonlaskusta, jonka sain nähdä. Elämän kuluvasta hetkestä nauttimisesta tuli suurin iloni ja lohtuni.”

Jukka M. Heikkilä: Sisilian prinsessa
Karisto 2021, 236 s.

***********

Helmet-haaste kohta 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

Ville-Juhani Sutinen: Reunamerkintöjä

 

Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä – Kadonnutta Eurooppaa etsimässä on esseekirja, jonka keskiössä on Galitsia. Galitsia on alue, jonka nykyajan ihminen hahmottaa helpoiten ajattelemalla, että se muodostuu kahdesta osasta, joista läntisen pääkaupunki on Krakova ja itäisen Lviv. Historian aikana Galitsian ylitse on marssittu lännestä itään ja idästä länteen, ja se on kuulunut milloin mihinkin valtioon, kokonaisena tai osina. Aina se on ollut reunalla, joten sitä voi hyvin kutsua rajamaaksi. Nykyisin sen nimikin on alkanut kadota.

Sutinen lähestyy Galitsiaa seitsemän kirjailijan kautta: Leopold von Sacher-Masoch, Stefan Zweig, Joseph Roth, Bruno Schulz, Samuel Josef Agnon, Stanisław Lem ja Yuriy Tarnawsky. Muut paitsi Zweig ovat syntyneet Galitsian alueella ja viettäneet siellä pienemmän tai suuremman osan elämästään. Zweig on syntynyt Wienissä. Sutisen sanoin: ”Tässä kirjassa Zweig heijastelee keskuksen suhdetta reunaan.” Olen lukenut vain Rothia ja nobelisti Agnonia, mutta von Sacher-Masochia ja Tarnawskya lukuun ottamatta nimet olivat tuttuja, Lem tietysti hänen romaaniinsa Solaris pohjautuvasta Tarkovskin elokuvasta.

Jokainen kirjailija on yhden esseen päähenkilö. Sutinen liittää kuhunkin heistä otsikon, joka kuvaa Galitsiaa ja kirjailijan suhdetta siihen. Rothin otsikko on Nostalgioita, Agnonin Raunioita ja perheensä kanssa 18-vuotiaana vuonna 1952 Yhdysvaltoihin muuttaneen Tarnawskyn Kodittomuuksia. Kaikkien kirjailijoiden kohdalla esiin nousee kaipuu entiseen.

”Klassikon arvoon nousseen Solariksen kytköstä Galitsiaan ja sen henkeen saattaa olla aluksi vaikea havaita. Lähemmin katsottuna romaani kuitenkin käsittelee galitsialaisen kirjallisuuden ydinteemoja: rajatilaa, kadonnutta maailmaa, nostalgiaa ja menneisyyttä nykyhetkessä.”

Sutinen etsii kadonnutta Galitsiaa myös konkreettisesti. Hän käy kirjailijoiden syntymäpaikoilla, kuten Brodyssa, Drohobytšissä ja Butšatšissa, ja muilla heidän elämänsä tärkeillä paikkakunnilla. Hän etsii merkkejä kirjailijoista ja vanhasta Galitsiasta. Hän ottaa mustavalkoisia valokuvia, joita on kirjan kuvituksena yhdessä vanhojen postikorttien kanssa.

Reunamerkintöjä on monta kirjaa. Siinä on Keski-Euroopan historiaa, Galitsian kirjallisuushistoriaa, romaanien analyysiä. Se on myös matkakirja. Henkilökohtaisella tasolla Sutinen pohtii omaa kirjoittamistaan ja suhdettaan galitsealaisiin kirjailijoihin. Reunamerkintöjä on juuri sellainen asiaansa perehtynyt ja antoisa teos kuin hyvän esseekirjan kuuluukin olla.

Ville-Juhani Sutinen: Reunamerkintöjä – Kadonnutta Eurooppaa etsimässä
Avain 2025, 351 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 25. Matkakertomus.

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro

 

Sarajevon piiritys alkoi huhtikuussa 1992. Miljenko Jergović muutti pois kotikaupungistaan 1993. Sarajevolainen Marlboro ilmestyi seuraavana vuonna, jolloin piiritys edelleen jatkui.

Sarajevolainen Marlboro on novellikokoelma, joka kertoo ihmisistä piiritetyssä kaupungissa. Novellit ovat hyvin lyhyitä, useimmat vain muutaman sivun pituisia. Siitä huolimatta joissakin niistä ehditään kertoa henkilöiden taustakin, kuten novellissa Slobodan. Slobodan syntyi toisen maailmansodan päättymisen aikoihin. Hän oli ilmeisesti autistinen, muisti kaikki kuulemansa keskustelut sanasta sanaan, mutta ei oppinut mitään käytännöllistä, ei edes solmimaan kengännauhojaan. Kun hänen vanhempansa kuolivat, hän jäi ilman huoltajia ja hänestä tuli jonkinlainen kylähullu.

”Yhdessä CNN:n ensimmäisistä Sarajevosta lähettämistä sotauutisista näytettiin Slobodania, joka käveli kaikessa rauhassa kaupungilla samalla kun kaikkialle ympärille putosi kranaatteja. Kamera seurasi häntä seitsemänkymmentä metriä ja toimittaja varmaan kuvitteli onnistuvansa ikuistamaan hetken, jolloin räjähdys repii yhden sarajevolaisen kappaleiksi.”

Toimittaja joutuu pettymään ja selittää katsojille, että ”jotkut sarajevolaiset ovat tällaisia hullunrohkeita tyyppejä”.

Parhaiten minulle jäi mieleen Varkaus, jossa sota vaikuttaa positiivisesti entisiin vihollisiin. Kertojan perheen pihalla on omenapuu, jonka hedelmät ovat aina olleet herkullisia. Naapurissa asuu serbipariskunta Rade ja Jela. Heidän lastensa ja kertojan välisestä omenavarkauden aiheuttamasta riidasta on seurannut, että perheiden jäsenet eivät ole kahteenkymmeneen vuoteen edes tervehtineet toisiaan. Jela menettää kätensä kranaatti-iskussa ja joutuu sairaalaan. Kertoja kiipeää puuhun keräämään omenoita, näkee ikkunan ääressä yksin istuvan Raden ja itselleenkin yllättäen vaihtaa tämän kanssa muutaman sanan ja antaa pussillisen omenoita. Kiitollinen Rade alkaa filosofoida.

”Katselen noita omenia, ja niissä on paljon elämää. Ne eivät piittaa tämmöisestä, eivät ne tiedä. Turha edes mainita...”

Novelleissa on raakuuksia ja julmuutta, niissä on pelkoa, rakkautta ja huolta lähimmäisistä. Niissä on myös lähes absurdeja tilanteita ja hämmentyneitä ajatuksia. Mies miettii, kummanko toivoisi säästyvän pommitukselta, talonsa vai vanhan kuplansa. Kirjan loppupuolella on muutama novelli ihmisistä, jotka haluavat lähteä pois tai jotka pääsevät pois, joku Yhdysvaltoihin, joku pakolaisleiriin Tšekkiin.

Sarajevolainen Marlboro kertoo sodasta, jota käytiin kolmekymmentä vuotta sitten. Sen mieleen nostamat kuvat ovat toivottoman ajattomia, samoja, jotka nykyisin tuntuvat vain lisääntyvän.

Miljenko Jergović: Sarajevolainen Marlboro
Suomentanut Kari Klemelä
Savukeidas 2017, 144 s.
Kroatiankielinen alkuteos Sarajevski Marlboro 1994

***********

Helmet-haaste: kohta 6. Kirja sijoittuu kaupunkiin, jossa on järjestetty talviolympialaiset.

Sara Mesa: Cara de pan

 

Cara de pan on suomennettu nimellä Pullaposki. Se on kertomus kahdesta yksinäisestä ihmisestä, jotka yrittävät piiloutua ympäröivältä maailmalta.

Tyttö sanoo iäkseen melkein neljätoista. Mies on lähes kuusikymmentävuotias. He alkavat käyttää toisistaan nimiä Casi (melkein) ja Viejo (vanhus). Casin pitäisi olla koulussa, mutta hän on keksinyt keinon, jolla koulussa luullaan hänen vaihtaneen toiseen kouluun. Hän lähtee kotoa päivittäin ikään kuin menisi kouluun, mutta tuleekin puistoon, josta on löytänyt piilopaikan. Casi on tuntenut itsensä koulussa ulkopuoliseksi. Luokan johtava oppilas on alkanut kutsua häntä Pullaposkeksi. Casi ei ole ennenkään ollut tyytyväinen ulkomuotoonsa, ja nyt häntä hämmentävät kehossa tapahtuvat muutokset.

Casi on kirjan päähenkilö. Hänen murrosikäinen hapuilunsa ja epävarmuutensa liikuttaa. Viejosta tiedetään vähemmän. Hänellä on jonkinlainen mielenterveyden ongelma, sen Casi kyllä ymmärtää. Viejo osuu sattumalta Casin piilopaikkaan, ja arastelevan alun jälkeen heistä tulee ystävät. Heidän tavallisimmat keskustelunaiheensa ovat linnut ja Nina Simone. Viejo tuntuu tietävän linnuista kaiken, ja hän opettaa Casia tunnistamaan niitä. Viejo tietää kaiken myös Nina Simonesta, jonka Blackbirdin sanat ”Why you wanna fly, Blackbird? / You aint’t ever gonna fly” sopivat kuvaamaan elämässään hyljeksintää kokenutta Viejoa. (Sanat ovat kirjassa englanniksi.) Casi ja Viejo ovat kumpikin henkilöitä, joita kohtaan lukiessa tuntee myötätuntoa.

Outo tuttavuus ei tietenkään voi jatkua kauan, ja ulkopuolinen maailma ymmärtää sen omalla arvattavalla tavallaan.

Pullaposkesta on kirjoitus esimerkiksi blogissa Jotakin syötäväksi kelvotonta. Suomentaja on Einari Aaltonen, joka valitettavasti menehtyi viime vuonna. Olen lukenut Sara Mesalta romaanit Un amor ja La familia, joissa myös on vahva psykologinen ote. Toivottavasti suomennoksia tulee lisää, Un amor ainakin kannattaisi suomentaa, ja Mesalla on runsaasti muutakin tuotantoa.

Sara Mesa: Cara de pan
Anagrama 2018, 139 s.

**********

Helmet-haaste: kohta 15. Kirjan kannessa tai nimessä on lintu.