Astrid Ylva Dornbrach: Nebel über dem Pfälzerwald

 

Saksalainen ystäväni kävi kylässä ja toi tuliaisiksi Astrid Ylva Dornbrachin rikosromaanin Nebel über dem Pfälzerwald (Sumua Pfalzin metsän yllä; ei suomennettu). Lukeminen oli minulle nostalgista, koska kirjassa liikutaan Kaiserslauternissa ja sen ympäristössä. Kaiserslauternissa kävin töiden vuoksi useita kertoja ja asuinkin kerran neljä kuukautta. Kun kirjan päähenkilö tapaa ystävänsä Café Extrablattissa, tiedän täsmälleen, minkälainen paikka on kyseessä. Paikallistuntemus antaa oman viehätyksensä lukemiseen. Tosin kaupunkia useammin kirjassa ollaan Saksan ja Ranskan rajan molemmilla puolilla kahdessa pikkukylässä ja kirjan nimen mukaisesti metsässä.

Lähtökohtana on rikos, jossa saksalainen poliisi ammutaan yöllä metsässä Ranskan puolella. Saksalainen komisario Mara Winter on vastuussa tutkinnasta, mutta hän joutuu tekemään yhteistyötä ranskalaisen kollegansa Yannick Briandin kanssa. Surmattu poliisi on Maran entinen rakastettu, jonka hän on tuntenut lapsuudesta saakka. Pian katoaa metsässä yrttejä keräämässä ollut nainen. Hän oli ollut Maran luokkakaveri.

Alun jälkeen kerronta hidastuu. Tutkimukset etenevät vitkaan. Rikoksista epäiltyjä on kovin vähän, eivätkä poliisit tiedä kaikkea, mikä kerrotaan lukijalle. Metsässä liikkuu salametsästäjiä. Kirjan painopiste siirtyy henkilösuhteisiin, erityisesti Maran ja Yannickin kehittyvään ystävyyteen, josta on ehkä tulossa enemmänkin. Mara on yli neljäkymmentävuotias ja Yannick häntä yli kymmenen vuotta vanhempi. Varsinkin Mara on varovainen ja tuntuu pelkäävän läheisyyttä.

Seudulta kotoisin oleva kirjailija onnistuu kuvaamaan metsiä ja niiden keskeltä nousevia punaisena hehkuvia hiekkakivikukkuloita. Metsässä tunnelma vaihtelee tutusta pelottavaan. Alueen kulinaarinen kulttuuri korostuu. Joskus kuvaus ruuanlaitosta on niin tarkka, että lukija osaisi valmistaa aterian sen mukaan. Kahvia ja leivonnaisia kuluu paljon. Miten olisi schwarzer Kaffee mit süβe Himbeertörtchen (mustaa kahvia ja makeita vadelmatorttuja)?

Kirjan viimeisestä virkkeestä voi päätellä, että Maran ja Yannickin tutkimuksille on tulossa jatkoa.

Astrid Ylva Dornbrach: Nebel über dem Pfälzerwald
emons: 2024, 254 s.

***********

Suurimman osan aikaa kirjassa ollaan syksyssä. Vain lopussa mennään seuraavan vuoden puolelle. Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 40. Kirja sijoittuu syksyyn.

Almudena Grandes: Los pacientes del doctor García

 

Los pacientes del doctor García (Tohtori Garcían potilaat) on yksi kuudesta romaanista Almudena Grandesin sarjassa Episodios de una Guerra Interminable (Kohtauksia päättymättömästä sodasta; ei suomennettu). Sarjan kirjat ovat toisistaan riippumattomia, mutta ne kaikki käsittelevät Espanjan sisällissotaa ja sen vaikutuksia. Näkökulma on vahvasti Francoa vastustaneiden tasavaltalaisten. Los pacientes del doctor García näyttää olevan Espanjassa jo nykyklassikon asemassa.

Päähenkilöitä on kolme. Tohtori Guillermo García Medinan osuudet ovat minämuodossa, muista huolehtii kertoja. Tohtori García on nuori kirurgi, joka on töissä sairaalassa, kun saksalaiset alkavat pommittaa Madridia syksyllä 1936 Francon joukkojen apuna. Hän on isovanhempiensa kasvattama tasavallan kannattaja. Madrid antautuu keväällä 1939. Tohtori Garcíasta on tullut kuuluisa, koska hän pelasti ihmishenkiä ottaessaan käyttöön kanadalaisen lääkärin Norman Bethunen kehittämän siirrettävän verensiirtolaitteiston. Antautumisen jälkeen tohtori Garcían pitää piiloutua uuden henkilöllisyyden taakse, koska häntä uhkaa vankila tai jopa kuolemantuomio.

Manuel Arroyo Benítez on köyhästä perheestä omalla älykkyydellään ponnistanut kielitaitoinen lakimies, joka toimi ennen sotaa tasavaltalaishallituksen diplomaattina Genevessä. Hänet lähetetään Madridiin soluttautumaan Francon kannattajiin. Kun hän paljastuu, hänet yritetään tappaa, mutta tohtori García onnistuu pelastamaan hänet. Miehistä tulee elinikäiset ystävät.

Sodan jälkeen Englannissa toimiva tasavaltalaisten ydinjoukko yrittää paljastaa Espanjan kautta kulkevan natsien reitin Etelä-Amerikkaan sekä maassa Francon suojeluksessa asuvat sotarikolliset. Manuel Benítez ottaa vastaan entistäkin vaarallisemman soluttautumistehtävän ja näyttelee espanjalaista sotarikollista. Hän värvää operaatioon myös tohtori Garcián.

Kolmas päähenkilö on Adrián Gallardo Ortega. Hän on kuningasmielisen sukunsa perinteiden mukaan Francon innokas kannattaja, joka värväytyy kapinallisten joukkoihin heti kun se on mahdollista. Sotilaallisen kunnian sijasta hän saavuttaa jonkinmoista menestystä nyrkkeilijänä, mutta kun hänestä ei tulekaan maansa mestaria, hän ei oikein tiedä, mitä tekisi, ja värväytyy Saksan joukkoihin itärintamalle tappaakseen kommunisteja. Hän päätyy mukaan Kloogan keskitysleirin hirmutekoihin. Adrián Gallardon ja tohtori Garcían tiet leikkaavat Madridissa, kun Gallardon palatessa Espanjaan natsienpaljastusoperaatio uhkaa vaarantua.

Los pacientes del doctor García on laaja romaani, jossa on valtavan paljon henkilöhahmoja. Osa on fiktiivisiä, kuten päähenkilöt, mutta runsaasti on myös historiallisia henkilöitä. Edellä mainittu lääkäri Bethune on yksi heistä. Paljon esillä on espanjalais-saksalainen Clara Stauffer, joka todellisuudessakin oli mukana natsien salakuljetuksessa. Kirjan takana on luvuittain listattu tärkeimpiä henkilöitä siten, että historialliset henkilöt on merkitty erikseen.

Päähenkilöillä on muutakin elämää kuin politiikkaan ja omiin ihanteisiin liittyvää. Tohtori Garcíalla on monimutkainen suhde lapsuudenystäväänsä naapurintyttö Amparoon. Amparo on kiihkeä Francon kannattaja. Sisällissodan aikana hän tunkeutuu väkisin turvaan tohtori Garcían luo. He eivät ole rakastuneita, todellisen rakkauden tohtori García kohtaa myöhemmin. Hänen ja Amparon suhde on täynnä himoa, siinä on kysymys valtataistelusta, jossa voitolla oleva vaihtelee. Tuloksena on kuitenkin lapsi, poika, jonka Amparo vie mennessään, kun sota päättyy.

Manuel Benítezillä on on-off -suhde yhdysvaltalaiseen diplomaattiin Meg Williamsiin, joka on Genevessä, Madridissa ja Buenos Airesissa yhtä aikaa kuin Benítez. Williams tukee natsien paljastamista, kunnes luovuttaa, samalla kun hänen kotimaansakin. Nyrkkeilijä Gallardon riivaaja on toinen espanjalainen nyrkkeilijä, jonka kanssa hän selvittää välinsä vasta Berliinissä, jossa molemmat ovat kaupungin viimeisten puolustajien joukossa.

Almudena Grandesin mukaan yksi kirjan teemoista on el fin de la esperanza (toivon loppu). Sisällissodan hävinneet tasavaltalaiset odottivat, että toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet auttaisivat espanjalaisia Francon voittamisessa. Kävikin niin, että Francon teot unohdettiin ja hänestä tuli liittolainen, kun uudeksi viholliseksi nousivat Neuvostoliitto ja kommunistit. Entiset natsit kelpasivat muillekin maille kuin Argentiinalle.

Oli kyllä hieno kirja! Yli seitsemänsataa sivua ihmissuhteita ja historiaa. Valitettavasti myös kaikuja nykyaikaan, piiritettyihin, joita kukaan ei tule auttamaan, liittolaisiin, joihin ei voi luottaa.

Almudena Grandes: Los pacientes del doctor García
Tusquets 2023, 17. painos, 763 s., 1. painos 2017

***********

Kukin päähenkilö vuorollaan joutuu piiloutumaan väärän henkilöllisyyden taakse, joten kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 34. Kirjassa mennään piiloon.

Pauliina Susi: Tuuliajolla

Tuuliajolla on neljäs kirja Pauliina Suden Tuulia Raja -sarjassa. Olen lukenut sarjan ensimmäisen kirjan Yksityisalue, ja kun huomasin kirjaston pikalainahyllyllä tämän nelososan, päätin lainata sen sopivana Helmet-haasteen kohtaan cozy crime -dekkari.

Työttömäksi jäänyt lentoemäntä Tuulia päätyi sarjan ensimmäisessä osassa vähän vahingossa yksityisetsivä Ykän apulaiseksi, pikku kisälliksi, kuten Ykä 42-vuotiasta Tuuliaa kutsuu. Nyt heidät on palkattu Järvenpään asuntomessuille huolehtimaan rannassa kelluvan paritalon turvallisuudesta – tai tilaajan mukaan lähinnä siitä, että vierailijat eivät sotke tai varasta mitään. Uuden ja erikoisen asumisratkaisun odotetaan olevan messujen vetonaula.

Tuuliajolla on hyvin kevyt kirja jopa omassa genressään. Messutalon ympärillä pyöritään, sen rakentamiseen ja sisustamiseen liittyvät ihmiset esitellään ja sen ihmeellisyyksiä ihastellaan sivukaupalla, osin myyntijargonilla, joka lienee tarkoitettu satiiriksi. Toinen painopiste on Tuulian hullaantuminen valokuvaaja Santeriin. Suhde on kiemurainen, eikä Tuulia tunnu millään pääsevän Santerin kanssa sänkyyn. Erilaisia esteitä ilmaantuu.

Rikoskin tapahtuu lopulta, mutta sitä luullaan alkuun tapaturmaksi. Tuulialla on tietysti ratkaiseva osa sen selvittämisessä. Hän on sinänsä hyvä päähenkilö, nokkela ja hoksaavainen, eikä enää mikään tyttönen, vaikka ihmissuhteiden hoitamisesta joskus voisi niin luulla. Tuuliajolla hoiti tehtävänsä cozy crime -dekkarina Helmet-haasteessa, mutta ehkä jätän tämän sarjan seuraamisen tähän. Taidan olla niitä ”totisempia  murhamysteerien ystäviä”, jotka takaliepeessä mainitaan.

Pauliina Susi: Tuuliajolla
Tammi 2025, 301 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 23. Cozy crime -dekkari.

Manjushree Thapa: Unohda Kathmandu

 

Etsin Maailmanvalloitus-projektiini nepalilaista luettavaa ja löysin Manjushree Thapan kirjan Unohda Kathmandu. Se ei ole fiktiota, vaan tietokirja, jonka lähtökohtana on Thapan henkilökohtainen kokemus vuoden 2001 tragediasta, jossa kruununprinssi Dipendra surmasi isänsä kuningas Birendran ja lukuisia muita kuningasperheen jäseniä sekä itsensä. Tragedia ja sen seuraukset saivat Thapan paneutumaan maan historiaan ja olosuhteisiin.  Hän yritti etsiä selitystä.

”En ole historioitsija, mutta osa tästä kirjasta on historiankirjoitusta – jos historia voi olla jotain niin joutavaa kuin yhden kirjailijan yksityinen etsintä. Sen ei pitäisi olla. Historiankirjoihin verrattuna olen kirjoittanut liian henkilökohtaisesti. Tuloksena on historiografian, reportaasin, matkakuvauksen ja lehtijutun sekasikiö.”

Olen kirjailijan kanssa eri mieltä: kirjassa on parasta sen henkilökohtaisuus. Lukeminen on puuduttavaa, kun Thapa käy sivukaupalla läpi kuninkaiden ja maharajojen välisiä valtataisteluja lähes kolmensadan vuoden ajalta. Sen sijaan teksti on elävää, kun hän kertoo patikkamatkasta, jonka teki ystävänsä kanssa vuonna 2003 hetkellisen rauhan aikana. Maaseudun köyhyys ja kurjuus tekivät vaikutuksen. Kirjailija alkoi ymmärtää, miksi maolaisuus vetosi varsinkin nuorisoon, vaikka kapinoijien väkivaltaisuutta ei voinutkaan hyväksyä. Yhtä väkivaltaisia, elleivät pahempia, olivat myös valtion joukot.

Nepal oli siis sekasorron vallassa. Surmatun kuninkaan veli käytti tilaisuutta hyväkseen, teki armeijan avulla vallankaappauksen ja palautti täyden kuningasvallan vuonna 2005. Ennen vuoden 2001 tragediaa Nepal oli ollut kymmenen vuotta demokratia, ainakin periaatteessa. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Oli korruptiota ja puolueiden välisiä ja sisäisiä riitoja. Maolaiset aloittivat aseellisen kapinan.

Kirja on ilmestynyt vuonna 2005. Kirjailija oli siinä vaiheessa menettänyt uskonsa demokraattiseen Nepaliin. Englanninkielisen alkuteoksen nimi onkin Forget Kathmandu: An Elegy for Democracy. Thapa oli turhan pessimistinen, koska jo seuraavana vuonna Nepalin puolueet sopivat yhteistyöstä. Vaalit järjestettiin 2008. Kuningasvalta lopetettiin ja maasta tuli demokratia, Nepalin demokraattinen liittotasavalta.

Manjushree Thapa: Unohda Kathmandu
Suomentaneet Erkki ja Leena Vihtonen
Like 2008, 316 s.
Englanninkielinen alkuteos Forget Kathmandu: An Elegy for Democracy 2005

***********

Thapa aloittaa historiaan paneutumisen käymällä Nepalin kansallismuseossa, jossa hän tiedostaa maan historian sotaisuuden. Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 21. Kirjassa käydään museossa.

Maailmanvalloitus: Nepal.

Robert Louis Stevenson: Aarresaari (#klassikkohaaste)

 

Aarresaari valikoitui tämänkertaisen klassikkohaasteen kirjakseni, koska etsiskelin Helmet-haasteeseen sopivaa brittiklassikkoa. Olen lukenut aika paljon klassikoita, myös brittiläisiä, mutta erilaisia listauksia selatessani tajusin, että en ole lukenut Aarresaarta, en edes lapsena.

Aarresaari olikin loistava valinta. Se on maineensa veroinen klassikko, jännittävä ja vauhdikas. Tunnustan, että loppua kohti piti lukea yötä myöten, jotta saisin selville, miten kaikki päättyy. Ainoastaan paikoittainen väkivaltaisuus mietitytti. Rosvojen tappamista kuvataan välillä turhan tarkasti. Pienille lapsille Aarresaarta ei voi suositella, vaikka se näkyy kirjastossa luokitellun lastenkirjaksi.

En spoilaa juonta, joka ei ole ihan niin suoraviivainen kuin etukäteen voisi kuvitella. Sen verran voin sanoa, että päähenkilö ja kertoja on nuori poika Jim Hawkins, jonka vanhemmilla on majatalo. Sinne tulee asukkaaksi vanha merikarhu, jonka jäämistöstä – jännittävien vaiheiden jälkeen – Jimin haltuun päätyy aarrekartta. Paikallinen patruuna innostuu ja varustaa laivan, joka lähtee kohti aarresaarta mukanaan Jim, tohtori Livesey ja patruuna itse sekä joukko merimiehiä, joilla on turhan hyvät etukäteistiedot aarteesta.

Jim on rohkea ja kekseliäs eli juuri sellainen kuin seikkailukirjan sankarin pitää olla. Hänen tempauksensa eivät aina ole harkittuja, mutta loppujen lopuksi hän on se, joka pelastaa retkikunnan kiperistä tilanteista, joihin joudutaan monta kertaa.

Jos joku on miettinyt, miksi merirosvopäälliköillä on usein puujalka ja papukaija, niin syyllinen saattaa olla Aarresaari (vaikka puujalkaa tässä ei varsinaisesti olekaan).

”– Tuo lintu, kuule, hän sanoi, – on tai voi olla kaksi sataa vuotta vanha, Hawkins – enimmäkseen papukaijat elävät ikuisesti; ja jos kukaan on nähnyt enemmän pahuutta, niin vain sielunvihollinen itse. – – Se oli mukana, kun nostettiin haaksirikkoutunutta kultalaivaa. Siellä se oppi sanomaan »piastereita», eikä ihme, kun se näki siellä viisikymmentä tuhatta piasteria, Hawkins!”

Aarresaari on suomennettu useita kertoja. Luin vuonna 1970 ilmestyneen Jukka Kauppisen suomennoksen.

Kirjabloggaajien 22. haastetta vetää blogi Kulttuuri kukoistaa. Siellä julkaistaan listaus kaikista osallistuneista blogeista ja luetuista klassikoista. Olen ollut mukana kaikissa aikaisemmissa klassikkohaasteissa. Tässä ovat niihin lukemani kirjat:

Alastalon salissa, Nuoren Wertherin kärsimykset, Laulu tulipunaisesta kukasta, Sudenmorsian, Arkielämää, Hanna, Kadonnutta aikaa etsimässä 1, Mustalaisromansseja, Makiokan sisarukset, Kasvattitytön tarina, Isänmaa, Mirdja, Mandariinit, Max Havelaar, Pantagruel, Tau nolla, Kristiina Lauritsantytär, Koti ja maailma, Levottomuuden kirja, Frankenstein, Optimisti (Candide)

Robert Louis Stevenson: Aarresaari
Suomentanut Jukka Kauppinen
Otava 2012, 5. painos, 320 s.
Englanninkielinen alkuteos Treasure Island 1883

***********

Helmet-haaste: kohta 1. Brittiklassikko.

Banu Mushtaq: Heart Lamp

 

Intialaisen Banu Mushtaqin novellikokoelma Heart Lamp sai Kansainvälisen Booker-palkinnon vuonna 2025. Mushtaqin kulttuurinen tausta on Lounais-Intian muslimiyhteisö. Kirjailijuuden lisäksi hän on aktivisti ja asianajaja. Hän kirjoittaa kannadan kielellä.

Nämä novellit ovat todella hyviä. Ne herättävät tunteita, ihmetystä, myötätuntoa, usein kiukkua ja joskus voimatonta tuskaa. Jotkin myös tyytyväisyyttä, joka kyllä lähenee vahingoniloa. Novellit ovat tiiviitä, niissä ei selitellä, vaan näytetään. Kieli on elävää ja käännös ilmeisesti erinomainen. Tekstiin on jätetty kannadan-, urdun- ja arabiankielisiä sanoja, joiden merkitys selviää useimmiten asiayhteydestä. Kirjan lopussa kääntäjä kirjoittaa lyhyesti kannadan kielestä ja käännöksessä käyttämistään periaatteista.

Novellit kertovat perhe-elämästä ja ihmissuhteista.  Uskonnon ja perinteiden vaikutuksesta. Patriarkaalisesta yhteiskunnasta. Painotus on naisten ja lasten haavoittuvassa asemassa sekä taloudellisessa epätasa-arvossa. Novelleja voi hyvin kutsua feministisiksi.

Katkerimpia olivat kolme novellia, joissa mies jättää vaimonsa ja menee uudelleen naimisiin. Sisältökuvauksesta jäävät kielen hienous ja kaikki vivahteet pois, mutta kirjoitan lyhyesti kokoelman viimeisestä novellista Be a Woman Once, Oh Lord!. Siinä nainen puhuu kirjeessä jumalalle, jota kutsuu Prabhuksi, ja kertoo avioliittonsa tarinan. Hänestä tuli ylimielisen ja rahanahneen miehensä palkaton orja, hän ei saanut tavata vanhempiaan, ei mennä äitinsä hautajaisiin. Kun hänellä todettiin kasvain ja hän joutui leikkaukseen, mies kertoi jättävänsä hänet ja kielsi häntä lapsineen (lapsineen, ikään kuin lapset eivät enää olisikaan olleet miehen!) tulemasta takaisin luokseen. Naiselle sanottiin, että hän voi hakea päätöstä, jossa miehen määrätään maksamaan hänen ja lasten elatuksen, mutta että prosessi voi kestää vuosia. Sinä aikana hänen pitäisi tehdä ’jotakin’. Sairaalasta päästyään nainen menee kahden lapsensa kanssa miehen talolle, kun ei tiedä minne muuallekaan menisi, ja siellä hän ja nälkäiset ja palelevat lapset katsovat, kun mies tuo juhlaväen seuraamana uuden vaimon kotiin.

”The nib of my red ink-filled heart has broken. My mouth can speak no more. No more letters to write. I do not know the meaning of patience. If you were to build the world again, to create males and females again, do not be like an inexperienced potter. Come to earth as a woman, Prabhu!”

Novelleihin ihastuttiin myös blogissa Donna Mobilen kirjat.

Banu Mushtaq: Heart Lamp
Englannintanut Deepa Bhasthi
And Other Stories 2025, 216 s.
Kannadankieliset novellit vuosilta 1990–2023

**********

Helmet-haaste: kohta 39. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin.

Tommi Saarela: Jope

 

Jope Ruonansuu (1964–2020) oli imitaattori ja humoristi, mutta paljon muutakin, kuten Tommi Saarelan kirjoittamasta elämäkerrasta käy ilmi. Oma Ruonansuu-tuntemukseni rajoittuu hänen suosituimpiin lauluihinsa, joita kuului radiosta, sekä Jopet-Show’hun, jota katselin silloin tällöin, viime syksyn uusintojakin. Show’n suosikkihahmoni on ehdottomasti lääkäri Kaikkonen.

Alkusanoissaan Saarela sanoo tehneensä kirjan Jopen vaimon Mari Ruonansuun myötävaikutuksella. Saarela on myös haastatellut Jopen läheisiä ystäviä ja yhteistyökumppaneita. Itse hän ei koskaan tavannut Jopea. Saarela on valinnut rakenteen, joka ei ole suoraviivaisen kronologinen, vaan etenee välillä aihealueittain. Hiukan siitä seuraa toistoa, mutta ei mitenkään häiritsevästi.

Jopen lapsuudesta ja nuoruudesta nousee esille kaksi asiaa. Imitoinnin hän opetteli ihan itse, ilman mitään ohjausta. Toinen asia on raskas eli kiusaaminen. Jopea kiusattiin peruskoulussa ja vielä ammattikoulussakin. Kiusaamisella oli kauaskantoiset seuraukset. Jope ei tuntunut koskaan hyväksyvän omaa ulkomuotoaan. Aivan lopuksi, kun hän oli jo muutenkin sairas, hän meni lihavuusleikkaukseen, vaikka kaikki läheiset yrittivät estellä.

On sääli, että iso osa Jopen nuoruudesta ja aikuisuudestakin kului liikaa viinan parissa. Rahaa tuli, mutta sitä myös meni. Rauhoittuminen tapahtui myöhään. Aika tyypillinen elämänkulku esiintyvälle taiteilijalle.

Kun ihminen on taiteellisesti lahjakas, hän tuntuu osaavan kaikenlaista. Jope lauloi – milloin kenenkin äänellä – ja sanoitti, ja lisäksi hän soitti useaa instrumenttia, kuten rumpuja, huilua ja saksofonia. Hän näytteli, muuallakin kuin omissa sketseissään. Kaiken lisäksi Jope oli taitava piirtäjä. Kirjassa on esimerkkejä hänen tekemistään osuvista karikatyyreistä.

Minua hämmästytti kirjan tieto, että Jopen sketsit perustuivat lähes kokonaan improvisaatioon. Jos joskus vuorosanat oli kirjoitettu etukäteen, Jope ei opetellut niitä tai ei ainakaan pysynyt niissä. Jopet-Show’n perusteella olisin kuvitellut, että kaikki oli tarkkaan harkittua, mutta ei. Työskentelytapa vaati työkavereilta paljon. Toisaalta Jopen ominta aluetta olivat elävälle yleisölle esiintymiset. Niissähän improvisointitaito hioutui.

”Ei Jopen lavaesiintyminen mitään stand-uppia ollut, mutta nopeat hoksottimet, tapa katsoa asiaa kuin asiaa vähän vinosta kulmasta sekä kyky oivaltaa, lukea tilannetta ja tarvittaessa tuikata satunnaiselle huutelijalle jotain nasevaa takaisin olivat elintärkeitä avuja vuorovaikutustilanteessa.”

Tommi Saarela: Jope
Otava 2025, 483 s. + kuvaliite

***********

Helmet-haaste: kohta 45. Kirjassa on kiusaamista.