torstai 1. joulukuuta 2022

Kuukauden nobelisti Rudolf Eucken: Elämän tarkoitus ja arvo

 

Saksalainen filosofi Rudolf Eucken sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1908. Kirjoittaessani tästä kirjasta liikun itselleni vieraalla alueella. Ainoa filosofiseksi katsottava teos, jonka olen lukenut, on Bertrand Russellin esseekokoelma Muotokuvia muistista ja muita esseitä. Se oli hyvin selkeää luettavaa.

Elämän tarkoitus ja arvo on ilmestynyt 1908, mutta esipuheensa mukaan Eucken on uudistanut kirjaa voimakkaasti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Suomennos on tehty vuoden 1922 painoksesta. Suomennos on huono. Siinä on kömpelöitä lauserakenteita ja omituisia sanoja. Tämä kirja ei todellakaan ole selkeä. Suomennos on varmasti siihen osasyyllinen, mutta tuskin kokonaan.

Kirjan lähtökohtana on Euckenin mukaan se, että ihmisiltä oli kadonnut yhteinen perustus elämälleen. Maailma oli pirstoutunut. Suurimpana syyllisenä hän pitää tieteen ja tekniikan kehitystä. Euckenin ihmiskunta tuntuu tarkoittavan eurooppalaisia ja joskus pelkästään saksalaisia. Hän viittaa hyvin harvoin muihin ajattelijoihin. Jos viittaa, niin useimmin Goetheen ja Lutheriin. Kirjan mottokin on Lutherilta.

Elämän tarkoitus ja arvo löytyvät Euckenin mukaan, kun syntyy maailmaa yhdistävä liike, jolla on ”kohottava päämäärä”. Sitä hän ei sano, mikä tuo päämäärä on. Sen hän sanoo, että se ei ole kommunismi. Yksittäisen ihmisen pitää liittyä tuohon liikkeeseen, kunhan hän ensin nousee luonnonihmisen tasolta luovalle henkiselle tasolle. Kohoaminen ei voi tapahtua pelkästään ihmisen voimin, vaan siihen tarvitaan ihmisen yläpuolella oleva valta. Kuulostaa uskonnolta.

Kirjassa pyöritellään lähes kahdensadan sivun verran asioita, joita edelle tiivistin.

Saksankielisen Wikipedian mukaan Eucken on nykyisin filosofina jokseenkin unohdettu.


Rudolf Eucken: Elämän tarkoitus ja arvo
Suomentanut Lauri Hendell
Otava 1925, 189 s.
Saksankielinen alkuteos Der Sinn und Wert des Lebens 1908
Suomennos on tehty kirjan 9. painoksesta vuodelta 1922

perjantai 25. marraskuuta 2022

Tšingiz Aitmatov: Hyvästi, Gulsary

 

Tämän kirjan otin luettavakseni Maailmanvalloitus-haasteen vuoksi. Tšingiz Aitmatov oli kirgisialainen kirjailija. Hän kirjoitti Neuvostoliiton aikaan, mutta hänen kirjansa kertovat Kirgisiasta. Aitmatovia luettiin aikanaan jonkin verran myös Suomessa. Minäkin olen lukenut kauan sitten hänen romaaninsa Valkoinen laiva, josta en enää muista muuta kuin haikean tunnelman.

Hyvästi, Gulsary pitää sisällään kolme kertomusta, joita kirjassa kutsutaan novelleiksi. Ne ovat niin pitkiä, että puhuisin ennemmin pienoisromaaneista. Kirjalle nimen antanut Hyvästi, Gulsary on kahdellasadalla sivullaan romaanin mittainen.

Hyvästi, Gulsarya pidetään ilmeisesti yhtenä Aitmatovin pääteoksista. Se onkin vahva ja inhimillinen kuvaus elämästä. Gulsary on hevonen ja Tanabai sen entinen kouluttaja ja isäntä. Tanabain ja Gulsaryn kohtalot ovat kietoutuneet toisiinsa ja muistuttavat toisiaan. Vanha Tanabai valvoo kuolevan Gulsaryn vieressä ja muistelee elämäänsä. Gulsary oli hieno hevonen, josta tuli laumanjohtaja ja kuuluisa kilpajuoksija. Sen elämä lähti alamäkeen, kun uusi kolhoosinjohtaja halusi sen omaksi ratsukseen. Vanhana Gulsary oli päätynyt takaisin Tanabaille rattaiden vetäjäksi. Tanabain elämän onnettomuus tapahtui, kun hänet siirrettiin lampaiden hoitajaksi, tehtävään, jota ei voinut hoitaa menestyksekkäästi, koska ei ollut resursseja, ei ruokaa, ei suojaa, ei yhtään mitään. Tanabain valitusten seurauksena oli vain hänen erottamisensa puolueesta.

Äidinpelto on samantapainen kuin Hyvästi, Gulsary siinä, että vanha ihminen muistelee. Tolgonai menetti toisessa maailmansodassa miehensä ja kaikki kolme poikaansa. Hänelle jäi vain rakas miniä, vanhimman pojan vaimo, ja tämän sodan jälkeen synnyttämä avioton lapsi. Sodan aikana Tolgonai oli kolhoosin työnjohtaja. Hänellä oli suuri vastuu ja hän koki riittämättömyyttä, kun ruoka ei riittänyt ja lapset näkivät nälkää.

Kamelinsilmä on kertomuksista lyhyin. Minäkertoja on lähtenyt koulusta päästyään auttamaan aron raivaamisessa pelloksi. Hänen tavoitteenaan on traktorinkuljettajan ammatti. Aron raivaus ei ole kertojan ihanteellisten kuvitelmien mukaista. Työ on jatkuvaa raatamista, työryhmä on riitaisa, lähin työtoveri on paha suustaan ja suuttuessaan jopa väkivaltainen.

Hyvästi, Gulsary vetosi minuun näistä kertomuksista eniten yleisinhimillisyydellään. Samalla siinä on kirgiisien tapoja ja kulttuuria, jopa paimentolaiselämää Tanabain perheineen hoitaessa hevosia ja lampaita. Mitään neuvostoelämän ylistystarinoita nämä eivät ole. On puutetta, kylmää, nälkää, byrokratiaa ja ihmisten välisiä ristiriitoja. Vain pieniä toivon pilkahduksia on siellä täällä.


Tšingiz Aitmatov: Hyvästi, Gulsary
Suomentanut Ulla-Liisa Heino
Kansankulttuuri 1973, 2. painos, 363 s.
Venäjänkieliset alkuteokset 1960-luvulta

***********

Maailmanvalloitus: Kirgisia.

sunnuntai 20. marraskuuta 2022

Hentilä & Hentilä: Tasavallan ensimmäiset


Marjaliisa Hentilän ja Seppo Hentilän tietokirja Tasavallan ensimmäiset. Presidenttipari Ester ja Kaarlo Juho Ståhlberg 1919–1925 keskittyy nimensä mukaisesti K. J. Ståhlbergin presidenttikauteen. Avioparin seurustelusta ja naimisiinmenosta kerrotaan lyhyesti. He jäivät kumpikin leskeksi onnellisesta ensimmäisestä avioliitosta vuonna 1917. He olivat tunteneet toisensa jo koululaisina Oulussa. Naimisiin he menivät 1920 K. J. Ståhlbergin ollessa jo presidentti.

Ensimmäisenä presidenttinä Ståhlberg loi käytänteitä, joita osin seurataan vieläkin. Tässä työssä Ester oli mukana.

Heti avioliiton solmimisen jälkeen Ester ryhtyi toimiin, joiden tavoitteena oli presidentti-instituution ulkoinen vahvistaminen. Hän edusti tasavaltaa sekä miehensä rinnalla että yksin. Järjesti juhlia ja näki vaivaa toimivan protokollan kehittämiseksi. Erityisen lähellä Esterin sydäntä oli suhteiden ylläpito ulkovaltojen edustajiin.

Vaikka Tasavallan ensimmäiset on kirja molemmista puolisoista, niin presidentin osuus korostuu. Valtiomuototaistelu, yllättävä voitto Mannerheimista, jota oikeisto ajoi presidentiksi, koko presidenttikauden ajan jatkuvasti vaihtuneet hallitukset, repivä kieliriita, vaikeat neuvottelut Neuvosto-Venäjän kanssa, jopa hankala suhde Ruotsiin Ahvenanmaan kysymyksen vuoksi – monta Suomelle merkittävää asiaa kerrottavaksi. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta, joten paljon oli tuttua.

Ester Ståhlberg oli ennestään vieraampi, joten hänen osuutensa kiinnosti enemmän. Miehensä työn tukemisen ohella hän oli myös itsenäinen toimija. Hänen alaansa oli lastensuojelutyö, joka ulottui punaorpoihin saakka. Ennen avioliittoa Ester Ståhlberg oli sosiaalihallituksessa lastenkotien tarkastajana ja kouluhallituksessa edistämässä kasvatuskotimallia. Hän perusti kaksi lastensuojelujärjestöä, Kansainvälisen Lasten Avun Suomen osaston 1920 ja Koteja kodittomille lapsille -yhdistyksen 1922 (nykyisin Pelastakaa Lapset ry.). Ester Ståhlberg toimi järjestöissä aktiivisesti 1940-luvulle saakka.

Sen tiesin, että Ester Ståhlberg oli myös kirjailija, mutta en sitä, että hänen ensimmäinen teoksensa Sunnuntai oli Suomessa myyntimenestys ja että se käännettiin monelle kielelle. Sunnuntai ilmestyi 1922. Se oli Esterin Tanskasta adoptoidun kasvattilapsen Eeron tarina. Eero kuoli vain 18-vuotiaana keuhkokuumeeseen. Ester Ståhlbergilla ei ollut omia lapsia. Eeron lisäksi hänellä oli toinen kasvattilapsi, tytär Lea. K. J. Ståhlbergilla oli kuusi lasta, joista vanhimmat olivat aikuisia isän mennessä uudelleen naimisiin. Oli yllättävää lukea, että nimenomaan vanhimmat tyttäret eivät voineet lainkaan hyväksyä äitipuoltaan. Uusperheen vaikeudet tulivat tunnetuiksi vasta, kun Esterin päiväkirjat julkaistiin 1980-luvulla.

Tasavallan ensimmäiset lähestyy presidentti-instituutiota uudella tavalla ottaessaan presidentin puolison mukaan historiankirjoitukseen. Vaikka Tasavallan ensimmäiset on vankka tietokirja viitteineen ja lähdeluetteloineen, se on sujuvaa luettavaa. Valittu kirjoitustyyli on välillä jopa räväkkä.


Marjaliisa Hentilä ja Seppo Hentilä: Tasavallan ensimmäiset
Siltala 2022, 512 s.

keskiviikko 16. marraskuuta 2022

Susanna Hast: Ruumis / huoneet

 

Koen tästä kirjasta kirjoittamisen vaikeaksi, koska aihe on raskas ja kirjailijalle omakohtainen.

Käännän sivuja ruumiini sisällä. Kirja on paikka, sivu on huone. Täällä olen turvassa. Täällä olen koskematon.

Ruumis / huoneet kertoo 12-vuotiaana alkaneesta seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai oikeasti enemmän hyväksikäytön seurauksista. Seuraukset kulkevat mukana läpi elämän. Kirjoittaja yrittää kerätä muistoistaan todisteita ja arkistoa tapahtuneesta. Hän yrittää muuttua oman kokemuksensa tutkijaksi. Jotain yleistä löytyy: uhri ei kerro tapahtuneesta kenellekään ja uskoo välillä olevansa itse syyllinen. Tapahtuneen käsittely alkaa vasta vuosien, vuosikymmenten jälkeen.

Kirjailijan tutkijatausta näkyy tavasta, miten hän analysoi omaa tilannettaan tutkimustiedon valossa. Siitä huolimatta kirja on täyttä tunnetta.

Menetykseni on sellainen jota ei voi täysin paikantaa tai ymmärtää. Jotain on hukkunut eikä sitä voida enää löytää. Silti olen etsinyt. Olen etsinyt ruumiini muistista todisteita sen sijaan, että olisin antautunut muistini tyhjyydelle. En ole uskaltanut eksyä muistamattomuuteni sisään.

Ruumis / huoneet ei ole kirja, josta voi sanoa pitävänsä sanan tavanomaisessa merkityksessä. Puhun mieluummin arvostuksesta. Arvostan kirjailijaa, arvostan kirjaa, jonka hän on uskaltanut kirjoittaa.

Eläytyvämpi kirjoitus löytyy blogista Reader, why did I marry him?

Ruumis / huoneet on ehdokkaana Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Kilpailun tulos ratkeaa huomenna 17. marraskuuta.


Susanna Hast: Ruumis / huoneet
S & S 2022, 268 s.

lauantai 12. marraskuuta 2022

Carme Riera: Tiempo de inocencia

 

Tiempo de inocencia (Viattomuuden aika) on muistelukirja lapsuudesta Mallorcalla. Kirjailija Carme Riera on syntynyt 1948, joten hänen muistonsa ovat 50-luvulta, ajalta, jolloin turistit eivät olleet valloittaneet Mallorcaa. Prologissa Riera sanoo, että hänen lapsuutensa Mallorca oli toinen kuin nykyinen. Kirjoittamalla hän on tavoittanut tuon ajan, mutta tietoisena muistin petollisuudesta.

Rieran perhe asui Palmassa, mutta vietti kesät pienessä kylässä saaren itäpuolella. Suku oli arvostettu. Riera kirjoittaakin säätyeroista, jotka määräsivät tarkasti jopa sen, miten ihmisiä piti puhutella. Hänen perheessään kävi monenlaisia tavarantoimittajia ja palvelusten tekijöitä, esimerkiksi kerran viikossa silittäjä. Kaikkia hän kuvailee. Hän kaipaa erityisesti käsityöläisiä, jotka ovat nykyisin kadonneet.

Perhe asui isossa vanhassa kivitalossa, jossa ei ollut lämmitystä. Palelevaisena ihmisenä minua säälitti pikkutyttö, joka meni iltaisin nukkumaan vilusta täristen. Lämmitystä ei ollut koulussa, eikä missään muuallakaan. Aikuiset hokivat, että Mallorcalla ei ole kylmä, lämmitystä ei tarvita. Riera sanoo tutustuneensa lämmityksen ihanuuteen vasta aloittaessaan opiskelun Barcelonassa.

El descubrimiento de la lectura fue, sin duda, una de las cosas más importantes y mejores que me han pasado en la vida.

(Lukemisen löytäminen oli epäilemättä yksi tärkeimpiä ja parhaita asioita, joita minulle on elämässä tapahtunut.)

Riera oppi hitaasti lukemaan, mutta opittuaan hän luki jatkuvasti. Hänen lukemistaan rajoitettiin ankarasti – ei määrää, vaan mitä hän luki. 50-luvun Espanja oli vanhoillinen, ja lasten kasvatus tiukkaa. Perhe oli kuitenkin kulttuurimyönteinen. Myöhemmin Riera on päätellyt joistakin lapsena näkemistään ja silloin ymmärtämättä jääneistä asioista, että hänen isänsä osallistui jonkinlaiseen Francon vastaiseen toimintaan.

Tuohon aikaan koulua pitivät nunnat. Lapsiin istutettiin pienestä pitäen helvetin pelko. Tunneilla kuvattiin tarkasti, miten syntiset ihmiset kärsivät ikuisesti tulisissa padoissa ja rikinkatkussa pirujen tökkiessä atraimillaan. Sama esitettiin kuvina aulan seinillä. Jossain vaiheessa pieni Carme pelkäsi kuolevansa yöllä ilman, että ehtisi tunnustaa syntejään. Silloin hän joutuisi helvettiin. Pelko kasvoi niin suureksi, että kerran hän pyörtyi jokapäiväisessä messussa, kun ei syntisenä uskaltanut mennä ehtoolliselle. Silloin yksi nunna oli ymmärtäväinen ja vapautti tytön pelosta sanomalla, ettei pieni lapsi ollut voinut tehdä kuolemansyntiä. Onneksi Espanjassakaan kasvatus ei ole enää tuollaista.

Carme Rierasta tuli Barcelonan yliopiston Espanjan kirjallisuuden professori. Hän on kirjoittanut myös fiktiota, ja hänen kirjojaan on käännetty monelle kielelle, mutta ei suomeksi. Tämän viehättävän ja tarkkanäköisen muistelukirjan perusteella Rieran romaanitkin vaikuttavat tutustumisen arvoisilta.


Carme Riera: Tiempo de inocencia
Alfaguara 2013, 257 s.

maanantai 7. marraskuuta 2022

Salla Savolainen: Betonia!

 

Tämä on vasta toinen kerta, kun yli kymmenvuotisen bloggaajaurani aikana kirjoitan lastenkirjasta. Betonia! on yksi kirjamessuostoksistani. Se on riemastuttavan hyvä kuvakirja betonista sen valmistuksesta loppukäyttöön saakka.

Koistinen ajaa pyörintäsäiliöautoa apuhessunsa Piki-koiran kanssa. Hänellä on kotona menossa oma pieni valutyönsä, mutta häntä tarvitaan kiireapulaiseksi kuljettamaan betonia silta- ja metrotyömaalle. Koistisen ja Pikin matkassa tutustutaan betoniaseman toimintoihin, erilaisiin betoniautoihin, sementtitehtaaseen ja rakennustyömaihin. Kaikki havainnollistetaan mainioilla – ja yksityiskohtaisilla – kuvilla, kuten jo kirjan kannesta näkyy.

Aivan pienet lapset voivat katsella kuvia ja etsiskellä, mihin Piki on milloinkin juossut. Vähän isommat oppivat autojen ja koneiden ja niiden osien nimiä, näkevät erilaisia työvaiheita ja tapaavat työntekijöitä mylläristä ja laborantista pumpperiin. Ilahduttavasti kirjan betonitöissä on runsaasti naisia. Ongelmiakaan ei vältellä. Sementtitehtaalla on käymässä energiatekniikan professori, joka yrittää löytää ratkaisuja tehtaan aiheuttamien hiilidioksidipäästöjen pienentämiseksi.

Betonia! on kerronnaltaan tarkka, mutta lapsille sopivaan muotoon kirjoitettu ja piirretty. Uskaltaisinpa väittää, että moni vanhempikin oppii siitä jotakin uutta.


Salla Savolainen: Betonia!
WSOY 2022, 45 s.

perjantai 4. marraskuuta 2022

Pekka Valtonen: Naisia valtaistuimella


Naisia valtaistuimella. Kuningattaria ja keisarinnoja uuden ajan alun Euroopassa alkaa Tanskan Margareetasta (1387–1412) ja päättyy Katariina Suureen (1762–1796). (Suluissa hallitsemisvuodet.) Välissä on yhdeksän muuta kuningatarta tai keisarinnaa, enemmän tai vähemmän tuttuja. Huonoiten tunsin kaksi Annaa. Kuningatar Annan (1702–1714) aikaan syntyi Iso-Britannia. Venäjän keisarinna Anna (1730–1740) on ehkä historiallisesti merkityksettömin kirjan hallitsijoista.

Se, miten nämä naiset päätyivät hallitsijoiksi noina vuosisatoina, oli suorastaan jännittävää luettavaa. Tuntui, että sattumalla oli suuri vaikutus. Oli kuolleita pikkuprinssejä, epäselvää perimysjärjestystä, järjestettyjä avioliittoja, kapinoita, salaliittoja. Kuuluisin valtaannousu lienee Katariina Suuren, joka tuli 14-vuotiaana saksalaisena prinsessana Venäjälle valmistautumaan Pietarin, tulevan tsaarin, puolisoksi, ja kaappasi vallan puolisoltaan melkein heti tämän päästyä valtaan. Skotlannin Maria Stuartin (1542–1567), Englannin Maria I:n (1553–1558) ja Elisabet I:n (1558–1603) suhteista olen nähnyt monta elokuvaa, ja nyt tämä kirja antoi kunnolliset taustatiedot. Liitteenä olevat eri maiden hallitsijoiden sukupuut helpottivat lukemista.

Jokaisesta hallitsijasta kerrotaan hänen aikaansa osuneet merkittävät historialliset tapahtumat sekä tapa hallita. Kastilian kuningatar Isabella Katolilainen (1474–1504) vaikutti merkittävästi Espanjan syntyyn ja nousuun suurvallaksi. Hän rahoitti Kolumbuksen purjehduksen Amerikkaan. Tuntemattomampi saavutus on hänen aikanaan laadittu espanjan kielioppi, ensimmäinen mistään modernista kielestä kirjoitettu. Itävallan Maria Teresia (1740–1780) kehitti valtiota uuteen suuntaan.

Vero- ja hallintouudistukset merkitsivät aateliston ja säätykokousten paikallisvallan heikkenemistä, Unkarissa tosin vähemmän kuin muualla. Itävalta muuttui näin yhdestä vanhakantaisimpien hallintorakenteiden maasta yhdeksi moderneimmista Euroopassa.

Mainitsematta ovat enää Ruotsin Kristiina (1632–1654) ja Venäjän Elisabet (1741–1762). Kristiinan todellinen hallintokausi oli vain kymmenen vuotta, koska hän oli lapsi isänsä Kustaa II Aadolfin kuollessa sodassa. Kuten tunnettua Kristiina luopui kruunusta, kääntyi katolilaiseksi ja muutti Roomaan. Venäjän Elisabet oli Pietari Suuren tytär, mutta hän ei ollut kovin kiinnostunut hallitsemisesta, vaan enemmän huvittelusta ja vaatteista. Kulttuuria, varsinkin arkkitehtuuria, Elisabet arvosti. Hän rakennutti esimerkiksi Pietarin Talvipalatsin.

Arviot naisten hallituskausista ovat vaihdelleet vuosisatojen mittaan. Kirjassa on jokaisesta nykyisen historiantutkimuksen mukainen käsitys, joka on useimmista parempi kuin heidän aikalaistensa. Naisia valtaistuimella on historiasta kiinnostuneelle antoisaa luettavaa. Sitä on sujuva lukea, vaikka jotkut historiallisten tapahtumien kiemurat vaativatkin tarkkaavaisuutta.

Naisia valtaistuimella on kunnollinen tietokirja. Siinä on yhdentoista sivun mittainen lähdeluettelo ja tekstissä tarkat lähdeviittaukset. Henkilöhakemisto on myös. Kirja on runsaasti kuvitettu ja kuvalähteet on mainittu. Kuvituksesta varmaan johtuu, että paperi on kunnollista eli paksua, joten kirjasta on tullut melkoisen painava.


Pekka Valtonen: Naisia valtaistuimella
Gaudeamus 2022, 533 s.