Matti Rönkä: Surutalo

 

Surutalon minäkertoja Jukka on arkkitehti, joka on saavuttanut kuuluisuutta muotoilijana. Isänsä kuoltua hän on lunastanut itselleen entisen kotitalonsa maalla. Nyt hän on siellä ottamassa etäisyyttä perheeseensä ja pohtimassa suhdetta isäänsä. Välit isään katkesivat vuosikymmeniä sitten.

Isä oli sodassa rikkoutunut mies, fyysisestikin. Hän oli menettänyt toisen jalkansa. Jukan äiti kuoli pojan ollessa alakoululainen. Isä jäi yksinhuoltajaksi kasvattamaan Jukkaa ja tämän isoveljeä Timppaa.

Surutalossa on lomittain nykyhetki ja menneisyys. Menneisyys alkaa äidin kuolemasta. Siitä Jukan kasvua seurataan välähdyksittäin. Nykyhetkessä Jukka yrittää saada selvää tunteistaan. Hän juttelee veljensä kanssa. Hän kirjoittaa ajatuksiaan muistiin lääkärin ohjeen mukaan.

”Jos et jotain oikein ymmärrä tai hyväksy, niin kirjoita että minulla on tämmöinen ajatus. Sitten kerrot ja kuvailet sen. Laitat sen vähän ulommas, kauemmas. Katselet, etkä heti yritä tajuta. Sallit että tämmöinen hullu tai väärä ajatus sinun mieleesi juolahti.”

Jukka on katkera isälleen. Hän on katkera köyhyydestä ja isän rakkauden puutteesta. Timppa suhtautuu menneisyyteen paljon rennommin. Jukka on kateellinen Timpalle tämän lämpimästä suhteesta jälkikasvuunsa. Omansa hän on sotkenut. Jotenkin Jukan katkeruus tuntui ylimitoitetulta siihen nähden, mitä hän elämästään kertoi.

Surutalon lähtökohta ja alku ovat lupaavia. Intensiteetti vaimenee, kun aletaan seurata Jukan nuoruutta, seksuaalisuuden heräämistä, tanssireissuja, opiskeluajan tyttöystäviä. Isäsuhde jää välillä taustalle.

Minun ikäiselleni lukijalle Surutalossa on paljon tuttua 60-luvun maaseutuelämästä opiskelijan Helsinkiin vuosikymmen myöhemmin. Jotkin yksityiskohdat kuten mummon tarjoamat valkoiset piparminttukarkit ja kettukaramellit toivat muistoja mieleen. Siitä huolimatta Surutalosta jäi aika laimea jälkimaku.

Matti Rönkä: Surutalo
Gummerus 2021, 287 s.

***********

Helmet-haaste: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja.

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti

 

Surullisen pianistin alku on kafkamainen. Pianisti Ryder saapuu hotelliin esiintymismatkalla. Hän ei tiedä aikatauluaan, vaikka hänen pitäisi. Hän ei saa pyydetyksi sitä vierailua järjestävältä naiselta. Hotellihuoneen hän uskoo lapsuutensa huoneeksi Englannissa.

Tunnelma jatkuu unenomaisena. Ryder ei tunnista ihmisiä, jotka hänen pitäisi tuntea. Toisaalta hän kohtaa vanhoja englantilaisia koulutovereitaan, vaikka on nimeltä mainitsemattomassa keskieurooppalaisessa kaupungissa. Hän katsoo elokuvaa 2001: Avaruusseikkailu, jossa esiintyvät Clint Eastwood ja Yul Brynner. Hän ei saa edellään kulkevaa naista kiinni, vaikka kuinka yrittää, ja lopulta nainen katoaa hänen näkyvistään. Kaupungin kadut ja rakennukset tuntuvat vaihtavan paikkaa ja muuttuvan toisikseen. Ryderin kyvyttömyys sanoa ei vie hänet iltapukujuhliin pelkässä kylpytakissa, joka aukeaa ja paljastaa hänen alastomuutensa. Unista tutut näyt seuraavat toisiaan.

Ishiguron kirjoissa on aina omanlaisensa tunnelma. Surullisen pianistin unimaisuus tuntui alkuun hämmentävältä, mutta kun totuin siihen, aloin kiinnostuneena odottaa, mitä outoa seuraavaksi tapahtuu.

Ryderin on tarkoitus esiintyä suuressa iltajuhlassa, jossa orkesteria johtaa herra Brodsky, koko kaupungin tuntema entinen kapellimestari, nykyinen juoppo, joka on lopettanut juomisen valmistautuessaan juhlaan. Juhlien vastuullinen järjestäjä hotellinjohtaja Hoffman puhuu Ryderille katastrofiin päättyneen illan jälkeen:

”Herra Brodskyn tämäniltainen esitys oli mielestäni hienointa, mitä tässä konserttisalissa on kuultu moneen vuoteen. Ainakin koko sinä aikana, jolloin minä olen pystynyt arvioimaan musiikkia. Mutta näitte itse, mitä tapahtui. Ihmiset eivät halunneet sitä, se säikäytti heidät. Se oli heille liikaa.”

Musiikkiteoksen rohkeasta rakenteesta ja muodon rajoituksista puhutaan muuallakin. Samat sanat voidaan yhdistää mihin tahansa taiteeseen, vaikka Surulliseen pianistiin.

Taiteen ymmärtämisen ja vastaanottamisen lisäksi Surullinen pianisti on kirja paljosta muustakin, kuten ihmissuhteista, Ryderin ja hänen vaimonsa Sophien, Sophien ja hänen isänsä, herra Brodskyn ja hänen ex-puolisonsa, Hoffmanin ja hänen vaimonsa. Soittaessaan Ryder nauttii ”siitä, kuinka vaivattomasti tunteiden sotkuiset solmut kohosivat pintaan, raukenivat ja erkaantuivat”.

Kirjoista tulee usein sanotuksi, että ne ovat kiehtovia tai mystisiä. Surulliseen pianistiin molemmat adjektiivit sopivat.

Muissa blogeissa mm. 1001 kirjaa ja pieni elämä ja Kirjaluotsi.

Kazuo Ishiguro: Surullinen pianisti
Suomentanut Helene Bützov
Tammen Keltainen kirjasto 2019, 658 s.
Englanninkielinen alkuteos The Unconsoled 1995

Jaana Torninoja-Latola: Sylvi-Kyllikki Kilpi

 

Luin muutama vuosi sitten Torninoja-Latolan kirjoittaman Elvi Sinervon elämäkerran Yhä katselen pilviä. Nyt hän on kirjoittanut Sinervon sisaresta Sylvi-Kyllikki Kilvestä, joka oli poliitikko. Täytyy myöntää, että ennen näitä kirjoja en tiennyt Kilvestä mitään.

Kirjan koko nimi on Sylvi-Kyllikki Kilpi – Matka valtakunnan vaikuttajaksi. Sellaiseksi Kilpi tosiaan pääsi vaatimattomista lähtökohdista huolimatta. Hän oli köyhän, mutta lukemista arvostavan seitsemänlapsisen työläisperheen vanhin lapsi. Hän pääsi oppikouluun ja muutamien vaikeuksien jälkeen ylioppilaaksi vuonna 1919. Yliopistotutkinnon hän suoritti jo naimisissa olevana kolmen pienen lapsen äitinä. Hänen puolisonsa oli Suomen Sosialidemokraatin pitkäaikainen päätoimittaja Eino Kilpi.

Työuransa Sylvi-Kyllikki Kilpi aloitti toimittajana turkulaisessa Demokraatissa, mutta varsinaisen uransa hän teki eduskunnassa. Hän oli kansanedustaja yhtäjaksoisesti vuosina 1934–1958. Erityisesti hän koki omakseen työskentelyn sivistysvaliokunnassa.  

”Hänen tavoitteenaan oli oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa ihmisen henkisille tarpeille annettiin yhtä suuri rooli kuin taloudellisille tarpeille. Hänen tasa-arvoajattelunsa kumpusi sosiaalidemokraattisesta ajatuksesta kaikkien ihmisten tasa-arvoisuudesta, ja sen tavoitteena oli yhteiskunta, jossa kaikilla oli samat mahdollisuudet kehittää itseään syntyperästä ja taloudellisista ja sosiaalisista lähtökohdista huolimatta.”

Kilven eduskuntavuosiin osuu monia Suomen historian kannalta ratkaisevan tärkeitä aikoja kuten talvisota ja jatkosota. Olikin todella mielenkiintoista lukea noista vuosista kansanedustajan näkemänä.

Kilpi ehti mukaan moneen. Hän oli kulttuurikriitikko, hän opetti suomen kieltä ja kirjallisuutta, hän julkaisi kirjoja, hän toimi monessa järjestössä, esimerkiksi Sosialidemokraattisessa Työläisnaisliitossa ja sotien jälkeen Suomi-Neuvostoliitto-seuran puheenjohtajana. Hän johti humanitaarista avustustoimintaa Espanjan sisällissodan uhrien hyväksi ja hän auttoi Suomessa olleita juutalaispakolaisia käyttäen poliittista vaikutusvaltaansa.

Sivistystyö ja naisten aseman parantaminen olivat Kilvelle tärkeitä. Sikäli tuntui suorastaan pahalta se vähättely, jota häneen politiikassa toimivana naisena kohdistettiin. Esimerkiksi Väinö Tanner ohitti Kilven täysin. Häntä ei valittu ministeriksi, vaikka hän oli ehdottoman pätevä. Hänen miehestään Einosta tehtiin opetusministeri Mauno Pekkalan hallitukseen 1946. Sylvi-Kyllikki Kilpi olisi sopinut tehtävään paremmin – omastakin mielestään.

Kilpi oli ”kiivasluontoinen ja ympäristöään hallitsemaan pyrkivä käskijä”. Toisaalta hän oli ihmisistä välittävä ja auttavainen. Hänen luonteellaan lienee ollut vaikutusta pitkään välirikkoon Elvi-sisaren kanssa, vaikka siihen vaikuttivat myös poliittiset näkemykset. Välit korjaantuivat vasta, kun Elvi joutui sodan aikana vankilaan.

Kirjoitukseni ei onnistu kuvaamaan sitä, miten innostava tämä elämäkerta on. Sylvi-Kyllikki Kilpi oli vahva poliitikko, joka toimi ihanteidensa puolesta. Hän on ollut yksi tienraivaajista, joka on vaikuttanut naisten asemaan politiikassa. Ilman hänen kaltaisiaan emme olisi nykyisessä tilanteessa. On hienoa, että elämäkertoja julkaistaan muistakin kuin jo ennestään tutuista historian henkilöistä.

Jaana Torninoja-Latola on historioitsija, joten kirjassa on perusteelliset viitteet ja lähdeluettelo.

Blogikirjoituksia kirjasta en löytänyt, mutta Helsingin Sanomien arvostelu on täällä.

Jaana Torninoja-Latola: Sylvi-Kyllikki Kilpi – Matka valtakunnan vaikuttajaksi
Into 2021, 413 s.

***********

Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta. Kirjassa kuvataan useampaakin Suomen historian tärkeää historiallista tapahtumaa.

Kuukauden nobelisti Claude Simon: Raitiotie

 

Minulla oli etukäteen käsitys, että Claude Simonin kirjat ovat vaikeita ja hankalasti luettavia. Siksi valitsin Kuukauden nobelisti -sarjaani häneltä lyhyen, vain 109-sivuisen romaanin Raitiotie. Se jäi Simonin viimeiseksi teokseksi. Odotusteni vastaisesti Raitiotie oli hyvin sympaattinen ja helposti lähestyttävä kirja.

Yllättäen sairaalaan joutunut vanha mies muistelee lapsuuttaan. Hän asui äitinsä kanssa Välimeren rannikkokaupungissa lähellä Espanjan rajaa. Isä oli kuollut ensimmäisessä maailmansodassa, ja äiti oli kuolemansairas. Raitiovaunulla poika matkusti keskustaan kouluun kesäasunnolta, joka oli lähellä rantaa. Pojan havainnot vaihtelevat raitiovaunun ohjaamon toiminnasta keskustan elokuvateatterin julisteisiin ja perheen synkkäilmeiseen piikaan. Huoli äidistä on läsnä koko ajan.

Vanhan miehen sairaalakokemukset ja lapsuusmuistot vuorottelevat. Tajunnanvirtatyyliin virkkeet ovat pitkiä ja monipolvisia. Niissä on usein sulkujen sisällä aivan omaan suuntaansa lähtevä ajatus, josta palataan alkuperäiseen lauseeseen. Joskus sulkuja on jopa sisäkkäin. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta oli yllättävän selkeää.

Kuolema tuntuu sairaalassa läheiseltä. Satunnaisen kukkakimpun näkeminen ja ohimennen kuullut sanat ”Voi miten kaunis hän oli kaikkien niiden kukkien keskellä!” vievät vanhuksen ajatukset pyhäinjäännöksinä esiteltyihin luunpalasiin, Gangesin varren polttohautauksiin ja äidin tyhjään lukutuoliin. Muistaminen ja kuolema ovat Raitiotien aiheita, kuten kirjan viimeinen virkekin osoittaa.

”Ikään kuin jokin mikä oli enemmän kuin kesä olisi tehnyt loputtomasti kuolemaa ilman tukahduttavassa liikkumattomuudessa riippuvan pölyverhon takana jota henkäyskään ei huojauttanut, kunnes pöly hitaasti vaipui alas kietoen aukottomaan käärinliinaansa tuuheat laakeripensaat, auringon polttamat nurmikentät, kuihtuneet kurjenmiekat ja altaassa seisovan veden kattaakseen kaiken seitinohuella tuhkakalvolla, muistin seitinohuena suojaavalla sumulla.”

Raitiotiestä tulee mieleen Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanin ensimmäinen osa (muita en olekaan lukenut). Proustiin jopa viitataan suoraan parissa kohdassa.

Simonilta on suomennettu useita teoksia. Blogikirjoituksia löysin vain seuraavista: blogissa Valkoista kohinaa romaanista Flanderin tie ja blogissa Jokken kirjanurkka romaaneista Georgica ja Akaasia.

Claude Simon: Raitiotie
Suomentanut Jukka Mannerkorpi
Otava 2008, 109 s.
Ranskankielinen alkuteos Le Tramway 2001

***********

Raitiotiestä saan ensimmäisen osuman vuoden 2022 Helmet-haasteeseen. Se sopii kohtaan 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä.

Vuoden 2021 lukemiset

Tapojeni mukaisesti teen näin vuoden lopussa katsauksen lukemisiini, ja - tapojeni mukaisesti sekin - keskityn tylsiin tilastoihin.

Luin 102 kirjaa. Edellisenä vuonna kirjoja oli 100, joten tahti on pysynyt samana. Kirjoista 77 oli romaaneja ja niistä 24 dekkareita. Luin myös esseitä (4), novelleja (6), runoja (4) ja näytelmiä (2). Tietokirjoja oli 9, niistä useimmat elämäkertoja. Seitsemän dekkaria kuuntelin äänikirjoina, muuten luin perinteisiä paperikirjoja. Olen paperikirjojen ystävä.

Yleensä noin neljännes lukemistani kirjoista on suomalaisia. Tänä vuonna osuus on vähän suurempi. Esimerkiksi kaikki tietokirjat sattuivat olemaan suomalaisia. Osiossa 'Muut' on 30 maata. Siihen olen tyytyväinen, koska olen aina yrittänyt lukea kirjoja laajalti eri maista. Teen hiljakseen, ilman mitään aikataulua, Maailmanvalloitus-haastetta. Sen puitteissa olen tänä vuonna tutustunut kirjoihin ja kirjailijoihin esimerkiksi sellaisista maista kuin Uzbekistan, Malesia, Burundi, Guatemala ja Suriname.

Enimmäkseen luen suomeksi, mutta jonkin verran myös muilla kielillä. Tänä vuonna luin 11 kirjaa espanjaksi, 3 ruotsiksi, 2 englanniksi ja yhden saksaksi ja ranskaksi.

Suurimman osan kirjoista lainaan kirjastosta. Noin kaksi kolmasosaa on tavanomainen määrä. Ostoksia olen tehnyt hieman normaalia enemmän. Arvostelukappaleita olen saanut (ja lukenut) vain yhden.

Kirjailijoista 51 % oli miehiä ja 40 % naisia. Lopuissa kirjailijoina oli molempia. Tietokirjoissa on usein useampia kirjailijoita, ja nykyisin dekkareitakin tehdään parityönä.

Olen aina ollut kiinnostunut siitä, minkä ikäisiä kirjoja tulee luetuksi. Luen aika vähän vuoden uutuuksia, tänä vuonna harvinaisen monta eli 7, useimmat tietokirjoja. Aika mukavan ikäjakautuman sain tehdyksi.

Mitkä sitten olivat vuoden suurimmat lukuelämykset? Seuraavat viisi:

• Pascal Mercier: Nachtzug nach Lissabon (Yöjuna Lissaboniin)
• Leena Krohn: Tainaron
• Simone de Beauvoir: Mandariinit
• Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys
• Anna-Liisa Haavikko: Kaari

Nachtzug nach Lissabon valloitti minut kokonaan filosofispainotteisella suhtautumisellaan elämään ja sen muuttamiseen. Tainaronin olin lukenut ennenkin, mutta lumoavan kirjan hyönteisten kaupungista voi lukea vaikka kuinka monta kertaa. Mandariinit luin heinäkuun klassikkohaasteeseen ja jälleen kerran pääsin toteamaan, että klassikko on aina klassikko. Pienen hauen pyydystys oli loppuvuoden piristäjä. Vieläkin alkaa hymyilyttää, kun ajattelen sen mystistä Lappia erikoisine asukkaineen. Anna-Liisa Haavikon kirjoittama Kaari on valloittava elämäkerta Kaari Utriosta, joka on kirjojen kirjoittamisen lisäksi ehtinyt tehdä vaikka mitä. Koska luin taas aika paljon dekkareita, nostan niistä esille yhden: Jyrki Erran Lyijyvalkoinen yhdistää rikosromaaniin historiallista kuvataidetta ja Rooman.

Javier Cercas: Terra Alta

 

Javier Cercasin rikosromaani Terra Alta sai Planeta-kirjallisuuspalkinnon 2019. Palkinto on rahalliselta arvoltaan maailman suurimpia, ellei suurin, eli tasan miljoona euroa.

Terra Alta on hallinnollinen alue Tarragonan maakunnassa Kataloniassa. Sitä kuvataan kirjassa adjektiiveilla kivinen, köyhä, töykeä, säälimätön. Siellä on töissä poliisi Melchor, joka joutui pakenemaan Barcelonasta hälinää, joka syntyi hänen ympärilleen, kun hän oli toiminut sankarillisesti terroristien hyökkäyksen aikana.

Terra Alta alkaa rikosromaanille tavanomaisesti. Rikas iäkäs pariskunta löydetään kotoaan raa’asti kidutettuna ja surmattuna. Mies oli kansainvälisen graafisen teollisuuden yrityksen omistaja ja johtaja. Yritys oli Terra Altan suurin teollinen työnantaja. Tutkimuslinjoja on monta halveksitusta vävystä ulkomaalaisiin yhtiökumppaneihin.

Hitaasti ja toisteisesti etenevien tutkimusten ohella Terra Altassa kerrotaan Melchorin elämäntarina ankeasta lapsuudesta Barcelonassa onnelliseen perhe-elämään Terra Altassa. Melchorin äiti oli prostituoitu. Pojasta tuli nuorisorikollinen. Kun hän oli vankilassa, äiti murhattiin. Vankila-aika pelasti Melchorin, tai oikeastaan hänet pelasti Victor Hugon Kurjat, jonka hän luki vankilassa. Melchor samastui Kurjien periksiantamattomaan poliisitarkastaja Javertiin ja päätti ryhtyä poliisiksi. Melchor alkoi lukea paljon, mutta Kurjat pysyi hänen suosikkikirjanaan. Hänen tyttärensäkin sai nimekseen Cosette.

Melchor ei johda tutkimuksia, hän on vain rivipoliisi, mutta ilman hänen sinnikkyyttään vanhan avioparin murhaa ei olisi saatu ratkaistuksi. Terra Alta on aluetta, joka kärsi suunnattomasti Espanjan sisällissodassa. Sodalla on pitkät jäljet, muitakin kuin vain näkyvät haavat.

”Mutta todelliset haavat ovat muita. Niitä joita kukaan ei näe. Niitä joita ihmiset kantavat salassa sisällään. Juuri ne selittävät kaiken, mutta niistä kukaan ei puhu.”

”Pero las heridas de verdad son las otras. Las que nadie ve. Las que la gente lleva en secreto. Ésas son las que lo explican todo, pero de ésas nadie habla.”

Terra Alta on oikeastaan kaksi kirjaa: rikosromaani ja Melchorin kasvukertomus. Niistä jälkimmäinen nousee tärkeämmäksi. Siitä huolimatta vähän ihmettelen kirjan saamaa Planeta-palkintoa.

Javier Cercas: Terra Alta
Planeta 2019, 375 s.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian

Punainen morsian on Saba, joka naitetaan 15-vuotiaana siskonsa leskelle. Maa on Albania, ja häät pidetään reilusti ennen toista maailmansotaa. Saban elämää seurataan vuosikymmenten ajan vanhuuteen saakka.

Saban mies oli rakastanut ensimmäistä vaimoaan. Hän meni naimisiin Saban kanssa vain saadakseen lapsia. Sabaa enemmän häntä kiinnosti raki. Sodan aikana saksalaiset tappoivat kolme Saban partisaaniveljeä ja heistä yhden vaimon, joka oli viimeisillään raskaana. Kun Albaniasta tuli kommunistinen valtio, Saban sukua pidettiin sankarillisena, ja suvun jäsenet saivat joitakin erioikeuksia. Saba piti uutta hallintoa naisten kannalta parempana kuin vanhaa.

”Noina vuosina myös Saba saa työtä kodin ulkopuolella, osuuskunnan ompelijana, ja hänkin alkaa tuoda kotiin palkkaa. Niillä seuduin ei ollut koskaan ennen nähty, että naisella olisi ollut rahaa omassa käytössään. - - Eikä kukaan voinut enää lähettää naista takaisin isänsä luo ilman lapsia siksi, että tämä ei ollut totellut miestään: päinvastoin, miehelle saattoi käydä huonosti, jos hän yritti ajaa vaimonsa pois kotoa.”

Tosin lopulta Saba joutuu toteamaan, että ”jokaisessa järjestelmässä oli heikot puolensa”.

Punaisessa morsiamessa on kaksi osaa, joista ensimmäisessä kertoja puhuu Sabasta kolmannessa persoonassa. Toisessa osassa kertojaksi vaihtuu Saban pojantytär, ja kerronta on minämuodossa. Toinen osa on kepeämpi kuin ensimmäinen. Siinä on huumoria, joka kohdistuu pistelevästi kommunistisen hallinnon kummallisuuksiin, kuten kaikkien tietämään korruptioon, jota tarvitaan esimerkiksi jotta kertojan Adelina-täti saadaan naimisiin.

Kirjan lopussa kommunistinen valtio on romahtanut ja kapitalismi vallitsee. Saba ei perusta ideologioista. Hän ei tiennyt mitään kommunismin teorioista. Aikojen muututtua hän käy sekä kirkossa että moskeijassa. Koko ajan hän uskoo tulevaisuuden ennustamiseen kahvinporoista ja käy viikoittain hautausmaalla kertomassa kuolleille veljilleen, millaista elämä on nyt.

Punainen morsian on hieman hajanainen, mutta sellaisenakin vaikuttava tarina Saban ja hänen sukunsa muiden naisten elämästä yhdessä Euroopan tuntemattomimmista maista.

Muissa blogeissa mm. Kirja vieköön! ja Keltainen kirjasto.

Anilda Ibrahimi: Punainen morsian
Suomentanut Helinä Kangas
Tammen Keltainen kirjasto 2010, 307 s.
Italiankielinen alkuteos Rosso come una sposa 2008