C J Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa

 

Carl Jakob Gardbergin Turun linnan kolme Katariinaa on tietokirja Kustaa Vaasan poikien Erikin ja Juhanan vaimoista, jotka kaikki asuivat jonkin aikaa Turun linnassa. Ainoastaan Katarina Jagellonica oli Katarina, kaksi muuta olivat Kaarinoita, mutta nimiä käytettiin aikanaan rinnakkain.

Vähiten tunnettu on Kaarina Hannuntytär, Juhana-herttuan jalkavaimo (nimitys kirjasta), jonka isästäkään ei ole täyttä varmuutta. Hänen äitinsä oli aatelismiehen tunnustettu avioton tytär. Yksi minulle kirjasta selvinnyt asia on, että aatelisten aviottomia lapsia saatettiin kohdella 1500-luvulla lähes kuin avioliitossa syntyneitä. Juhanalla ja Kaarinalla oli neljä lasta, joista yksi kuoli aivan pienenä. Tytär Sofia meni aikanaan naimisiin kuuluisan sotapäällikön Pontus de la Gardien kanssa. Juhana järjesti Kaarinalle ja lapsilleen taloudellisesti turvatut olot, kun meni poliittisista syistä naimisiin Puolan prinsessan Katarina Jagellonican kanssa.

Katarina Jagellonican aika Turun linnassa lienee linnan loistokausi, ainakin materiaalisessa mielessä. Se loppui veljesten väliseen sotimiseen, kun Erik XIV joukkoineen piiritti linnaa ja Juhana joutui antautumaan. Kuninkaallisten väliset avioliitot ovat tuntuneet minusta aina aivan mahdottomilta. Miten voi rakastaa puolisoaan, tai edes pitää hänestä, jos tapaa ensimmäisen kerran alttarilla? Katarinan ja Juhanan avioliittoa sanottiin onnelliseksi. Sen puolesta puhuu ainakin se, että kun Katarina sai valita paremmat asuinolosuhteet tai vankina olon Gripsholmin linnassa yhdessä Juhanan kanssa, hän valitsi jälkimmäisen.

Kaarina Maununtytär on tietysti suomalaisille tutuin. Tänä vuonna hän on vielä ollut esillä, koska hänen hautansa avattiin Turun tuomiokirkon peruskorjauksen yhteydessä. Kuningattarena hän ehti olla vain 87 päivää, ennen kuin Erik menetti kruununsa ja tilalle nousi Juhana III.

Turun linnan kolme Katariinaa on kirjana kuivahko. Katariinoista itsestään ei ole kovin paljoa tietoa saatavissa, joten kirjassa on loppujen lopuksi enemmän asiaa heidän miehistään ja ajan poliittisista kiemuroista. Historian tutkimusta tuntemattomalle on uutta, että kaikenlaisia tilikirjoja ja omaisuusluetteloita on säilynyt hyvin. Kirjassa on esimerkiksi listausta Katarina Jagellonican mukanaan Turkuun tuomista tavaroista. Mitä nämä naiset ovat mahtaneet ajatella ja tuntea, sitä voi vain yrittää kuvitella ja arvailla.

C J Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa

Suomentanut Irma Savolainen
Otava 1986, 218 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Tre Katarinor på Åbo slott 1986

***********

Helmet-haaste: kohta 32. Kirjan kannessa tai nimessä on linna.

Karel Čapek: Puutarhurin vuosi

 

Luin pari vuotta sitten Karel Čapekin hauskan Koiratarinoita. Puutarhurin vuosi on kirjoitettu samanlaiseen liioittelevaan pakinatyyliin. Nimen mukaisesti kirjassa kuvataan (yli-)innokkaan puutarhurin vuotta kuukausi kerrallaan.

Vaikka Puutarhurin vuosi on melkein sata vuotta vanha ja sen puutarha on Keski-Euroopassa, siinä on paljon tuttua. Kasvit ovat pitkälti samoja, kuten syksyllä kukkivat kultapiisku, syysasteri ja krysanteemi, mutta syksy tulee myöhemmin ja kevät aikaisemmin kuin meillä.

”Huhtikuinen puutarhuri onkin ihminen, joka juoksee nuutuva taimi kädessään kaksikymmentä kertaa puutarhansa ympäri etsimässä maapalaa, jolla ei kasva vielä mitään. ”Ei, tähän ei mahdu”, hän murahtaa hiljaa, ”tässä ovat ne kirotut krysanteemit; tässä leimut tukahduttaisivat sen, ja tuossa on tervakko, piru vieköön. Hm, tähän on levinnyt kello eikä tuon kärsämönkään vieressä ole tilaa – minne ihmeeseen panisin tämän?””

Tammikuussa puutarhuri viljelee ilmoja, kun ei muutakaan voi (lihavoinnit kirjan mukaan). Myöhemmin hän (yrittää) kasvattaa kasveja siemenistä, alkaa jahdata kevään ensimmäisiä merkkejä ja villiintyy, kun kukat huhtikuussa puhkeavat. Puutarhuri kaivaa, möyhentää, istuttaa, kitkee, lannoittaa. Kesälomalle hän ei uskalla lähteä, ja jos uskaltaa, hän on varma, että apuun pyydetty kastelija tuhoaa koko puutarhan. Heinäkuussa puutarhuri silmikoi ruusuja ja leikkaa haavan sormeensa. Hän myrkyttää tuholaisia, poistaa kuihtuneita kukkia, leikkaa ruohoa, haravoi. Syksyllä hän istuttaa, siirtää, ottaa mukuloita talteen, kattaa kukkia havuilla. Puutarhurin työt eivät lopu.

”Puutarha ei ole koskaan valmis. Siinä mielessä se muistuttaa ihmisten maailmaa ja kaikkia ihmisten tekemisiä.”

Omaa pientä pihaani ei voi kutsua puutarhaksi, mutta sitäkin pitää kastella. Joskus olin tyytyväinen, että naapurit eivät nähneet. Čapekilla on ilmeisesti ollut samanlaisia kokemuksia.

”Voisi luulla, että puutarhan kasteleminen on aivan yksinkertaista, etenkin, jos on käytössä letku. Pian kuitenkin käy ilmi, että letku on tavattoman katala ja vaarallinen otus, mikäli sitä ei ole kesytetty. Se kiemurtelee, hyppii, poukkoilee, päästää alleen paljon vettä ja kaivautuu nautinnolla liejuun, jonka on ensin itse luonut. Sen jälkeen se käy kastelijan kimppuun ja kietoutuu hänen jalkojensa ympärille; sitä on polkaistava, ja samassa se hyppää pystyyn ja kiertyy kastelijan vyötärön ja kaulan ympärille.”

Puutarhurin vuosi on hilpeää luettavaa. Uskoisin, että ainakin puutarhureita se hymyilyttää, ellei jopa naurata. Kirjailijan veljen piirroskuvitus sopii tekstiin täydellisesti. Hänen piirtämänsä on myös kannen kuva.

Karel Čapek: Puutarhurin vuosi
Suomentanut Eero Balk
Basam Books 2002, 208 s.
Tšekinkielinen alkuteos Zahradníkův rok 1929
Kuvitus Josef Čapek

***********

Helmet-haaste: kohta 10. Kirjassa leikataan.

Benjamín Labatut: MANIAC

 

Pidin kovasti Benjamín Labatutin edellisestä kirjasta Maailman kauhea vihreys (uudet painokset nimellä Kauhea vihreys). Maniacissa hän jatkaa tieteentekijöiden parissa, nyt lähinnä matemaatikkojen ja fyysikkojen, ja tulos on yhtä vaikuttava.

Maniac jakaantuu selkeästi kolmeen osaan. Ensimmäinen osa on tavallaan prologi. Se on otsikoitu PAUL eli Järjenvastainen löytyy. Paul Ehrenfest oli itävaltalainen fyysikko, Leidenin yliopiston professori ja Einsteinin ystävä. Hän eli keskellä vanhan ja uuden fysiikan taistelua.

”Ehrenfest, joka oli pannut kaiken uskonsa fysiikkaan, tunsi itsensä petetyksi, häädetyksi paratiisista, joka oli kvanttimekaniikan kasvavan vaikutusvallan ja matematiikan vääjäämättä leviävän vitsauksen vuoksi vetäytymässä atomien sisimpiä kuilujakin syvempään pimeyteen.”

Samaan aikaan kun fysiikka muuttui vaikeasti ymmärrettäväksi, ihmisten järjenvastainen käytös alkoi levitä Saksasta käsin. Masennukseen taipuva juutalainen Ehrenfest ampui itsensä ja sitä ennen kehitysvammaisen poikansa, jolla ei nähnyt tulevaisuutta natsien valtaamassa maailmassa.

Maniacin ydin on sen toinen osa JOHN eli Järjen hullut unet. John von Neumann oli unkarilainen matemaatikko, alkuperäiseltä nimeltään János, ystävilleen Jancsi. Kirjassa häntä sanotaan 1900-luvun älykkäimmäksi ihmiseksi. Hänen elämäntarinansa kerrotaan kronologisesti, mutta siten että äänessä ovat hänen elämänsä tärkeät ihmiset. Useita puheenvuoroja saa ainoastaan Eugene Wigner (fyysikko ja nobelisti), joka tunsi Jancsin jo kouluajalta Budapestista ja pysyi hänen ystävänään loppuun asti. Muut tieteentekijät kertovat jostakin tärkeästä vaiheesta von Neumannin uralla, kuten fyysikko Richard Feynman Manhattan-projektista, ekonomisti Oskar Morgenstern peliteoriasta, jonka hän kehitti yhdessä von Neumannin kanssa, ja tietokoneinsinööri Julian Bigelow rakentamastaan von Neumannin suunnittelemasta uraauurtavasta elektronisesta tietokoneesta. Von Neumannin äiti, veli, tytär ja molemmat vaimot saavat myös äänensä kuuluviin, joten hänestä muodostuu monipuolinen ja ristiriitainenkin kuva.

Von Neumannin elämä jaetaan kolmeen osaan. Ensimmäinen on Logiikan rajat, ja se keskittyy aikaan, jolloin hän oli matematiikan ihmelapsi. Lukijan ei tarvitse pelätä, että varsinaiseen matematiikkaan uppouduttaisiin. Von Neumannista tuli professori jo 22-vuotiaana. Ihailemansa David Hilbertin jäljillä hän pyrki kuitenkin liian vaikeaan päämäärään. Hän halusi ”löytää matematiikan puhtaimmat ja perustavimmat totuudet ja ilmaista ne kyseenalaistamattomina aksioomina, peruslauseina joita ei voisi kiistää tai todistaa vääriksi – – .” Kun Gödel julkaisi epätäydellisyyslauseensa, von Neumann tiesi yrityksensä mahdottomaksi. Logiikan rajat olivat tulleet vastaan. Eugene Wignerin mukaan von Neumannilta ikään kuin katosi päämäärä.

Seuraava vaihe on Kauhun herkkä tasapaino. Muutettuaan Yhdysvaltoihin (tai paettuaan, hänkin oli juutalainen) von Neumann työskenteli Princetonin yliopistossa ja sen Institute for Advanced Studyn professorina. Hän osallistui atomipommin kehittämiseen, mutta ei asunut Los Alamosissa, kuten monet muut Manhattan -projektissa työskennelleet. Sodan jälkeen von Neumann innostui vetypommista, ja hänen johdollaan rakennettiin tietokone MANIAC, jolla voitiin suorittaa pommiin tarvittavat vaativat laskelmat. Von Neumann kannatti totaalista ydiniskua Neuvostoliittoon. Ihmiskunta oli päässyt vaiheeseen, jossa pystyisi tuhoamaan itsensä.

Aaveita koneessa – vielä yksi tavoite. Von Neumann halusi selvittää, mitä tarvitaan itseään kopioivan koneen luomiseen. ”Hän onnistui määrittämään ne loogiset säännöt, jotka pätevät kaikenlaiseen replikoitumiseen, niin biologiseen, mekaaniseen kuin digitaaliseenkin.” Kirjassa tässä kohdassa kertojaksi on laitettu biologi ja nobelisti Sydney Brenner, joka ihastelee, että von Neumann oli kuvannut periaatteessa DNA:n ja RNA:n toiminnan etukäteen. Von Neumann itse pyrki tietysti digitaaliseen luomiseen – eli tekoälyyn. 

Ydinaseiden ja tietotekniikan kehitykseen oleellisesti vaikuttanut mies näki kuoleman lähestyessä ihmiskunnan tulevaisuuden pessimistisesti.

”Teknologian alati kiihtyvästä kehityksestä näyttäisi kuitenkin syntyvän vaikutelma, että lähestymme jonkinlaista väistämätöntä singulariteettia, ihmiskunnan historian keikahduspistettä, jonka jälkeen ihmisten toimet sellaisina kuin me ne tunnemme eivät voi enää jatkua. – – Vaaraa ei synnytä yhden tietyn keksinnön erityisen luonnonvastainen tuhoisuus. Vaara on sisäsyntyistä. Edistykselle ei parannuskeinoa ole.”

Maniacin kolmas osa on otsikoitu LEE eli Tekoälyn harhat. Lee Sedol on eteläkorealainen go-pelin mestari, joka pelasi vuonna 2016 AlphaGo-tekoälyohjelmaa vastaan viiden pelin ottelun ja hävisi 1–4. Labatut nostaa ottelun toisen pelin siirron 37 todellisen tekoälyn ensimmäiseksi välähdykseksi eli merkiksi aidosta luovuudesta.

Maniac on ehdottomasti paras tämänvuotinen kirja, jonka olen lukenut. Se ei ole lainkaan niin kuiva kuin selostuksestani saattaa vaikuttaa. Pessimistinen se kyllä on. Ikään kuin ihmiskunnan järki olisi siirtynyt järjenvastaisuuden puolelle, ja sen seurauksena olemme kuilun reunalla.

Benjamín Labatut: Maniac
Suomentanut Antero Tiittula
Tammen Keltainen kirjasto 2026, 389 s.
Englanninkielinen alkuteos The Maniac 2023

***********

Helmet-haasteen kohdassa 20 pitäisi valita jostakin kirjasta hahmo, joka haluaisi olla. En yleensä koskaan haluaisi olla joku kirjan hahmoista, en nytkään, mutta Maniacissa on sentään valittavana suuria matemaatikoita ja fyysikoita. En tietenkään valitse atomipommia valmistaneita. Virtausmekaniikkaa tutkinut Theodore von Kármán käy, hänen työnsä oli minulle osin tuttua ennestään. Maniacissa von Kármán ohjaa nuorta Jancsia opiskelupaikan valinnassa.

Alejandro Zambra: Poeta chileno

Romaanin Poeta chileno (suom. Chileläinen runoilija) ensimmäinen päähenkilö on Gonzalo, joka haluaisi olla runoilija. Hän saa julkaistuksi runokirjan, kun maksaa itse osan kustannuksista. Myöhemmin hänestä tulee tutkija ja kirjallisuuden opettaja, ja hän myöntää, etteivät hänen omat runonsa olleet hyviä. Gonzalon runoilijahaaveiden vielä kukoistaessa hän asuu yhdessä Claran kanssa, jolla on poika Vicente. Gonzalo on hyvä ja omistautunut isäpuoli. Kirjassa on mainiota leikittelyä sanasta isäpuoli (padrastro) johdettujen perhesuhteisiin liittyvien uudissanojen kanssa.

Luin aiemmin tänä vuonna Zambralta ennen Poeta chilenoa ilmestyneen suomentamattoman romaanin La vida privada de los árboles, jossa asetelma oli aika lailla sama kuin tässä eli kirjailijuudesta haaveileva isäpuoli ja lapsi (tosin tyttö). Se oli paljon tiiviimpi ja ajallisesti rajoittuneempi kuin Poeta chileno.

Vicente on toinen päähenkilö. Häneen siirrytään, kun Gonzalo ja Clara riitelevät ja Gonzalo lähtee perheestä ja tarinasta, kunnes taas ilmestyy aivan lopussa. Siirtymän kohdalla hypätään kymmenisen vuotta eteenpäin, ja kirjan intensiteetti katoaa hetkeksi, varsinkin kun huomio kiinnitetään joksikin aikaa uuteen henkilöön eli Pruhun. Pru on yhdysvaltalainen toimittaja, joka on tullut Chileen kirjoittamaan reportaasia aivan eri aiheesta, mutta kirjoittaa lopulta chileläisistä runoilijoista Vicenten inspiroimana. Vicente haluaa myös runoilijaksi.

Prun kautta katsotaan Chilen runouskenttää ulkopuolisin silmin. Hän haastattelee useita runoilijoita. Heistä osa on fiktiivisiä, osa puolestaan oikeita runoilijoita, joista tiesin ennestään vain Nicanor Parran. Prun kohtaamiset runoilijoiden kanssa ovat useimmiten huvittavia. Huippuna on juhlat, joissa päädytään käsirysyyn. Pru lähtee juhlista erään ei-runoilevan sivuhenkilön kanssa, joka sanoo hakeutuvansa runoilijoiden maailman liepeille, koska se on parempi, aidompi, eikä niin surullinen, ja koska runoilijat uskovat lahjakkuuteen ja ovat vapaampia kuin muut.

Poeta chileno rönsyilee aika paljon. Tuntuu, että sitä olisi voinut tiivistää. Toisaalta tällaisena se luo eloisan kuvan runoilijuudesta haaveilevista Gonzalosta ja Vicentestä. Vicenten kohdalla haave voi vielä jopa toteutua. Kirjan parissa aika ei tule pitkäksi, vaikka sivuja on paljon. Ja vielä: jos joku ihmettelee, mitä tekemistä kannen kissalla on tarinan kanssa, niin kissa on Vicenten rakas Oscuridad.

Suomenkielisestä Chileläisestä runoilijasta on kirjoitettu muun muassa blogeissa Kirjojen kuisketta ja Kirjakimara.

Alejandro Zambra: Poeta chileno
Anagrama 2020, 423 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 17. Kirjan nimessä on jokin kansallisuus.

 

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli

 

Irakilaistaustaisen suomalaisen Hassan Blasimin novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli ilmestyi ensin englanniksi 2009 ja vasta sen jälkeen suomeksi 2012. Sampsa Peltonen on suomentanut suoraan arabiasta. Suomenkielisessä teoksessa on kaksi uutta novellia englanninkieliseen verrattuna.

Novellit kertovat sekä sotien sekoittamasta elämästä Irakissa että pakolaisuudesta. Kerronnassa on aina mukana jotain outoa, surrealistista, tai joku kauhuelementti, ja jos ei muuta, niin novellin viimeinen virke muuttaa näkökulman. Kafka-vaikutteet ovat selkeitä. Novellin Pillerinpyörittäjä lopussa on jopa suora lainaus Kafkalta. (Se kerrotaan tekstissä.)

Jos ajatellaan Irakissa käytyjä sotia ja toisaalta 2000-luvun pakolaismääriä, niin novellien tyyli sopii täysin tapahtumiin. Mitä normaalia on sodassa? Tai pakolaisuudessa?

Novellissa Tarinabasaari kirjailija Khalid al-Hamrani näkee unessa viisi numeroa, joiden merkitystä hän yrittää selvittää kierrellessään basaarissa, josta hän löytää aiheet novelleihinsa. Hän kuolee, repeytyy kolmeen osaan, kun kuorma-auto räjähtää basaarin vieressä. Lopuksi selviää, että räjähdyskin oli unta.

”Ehkä taikausko ja tarinoiden kirjoittaminen kertovat siitä, että ihminen melankolisesti sisäistää, että kaikelle ei ole selitystä.”

Novellit luettuani en yhtään ihmettele, että Vapaudenaukion mielipuolen englanninkielinen versio oli ehdokkaana palkinnon The Independent Foreign Fiction Prize saajaksi. Blasimin Irakin Purkkajeesus voitti kyseisen palkinnon 2014.

Hassan Blasim: Vapaudenaukion mielipuoli
Arabiasta suomentanut Sampsa Peltonen
WSOY 2012, 180 s.
Arabiankielinen alkuteos مجنون ساحة الحرية
Englanninkielinen Madman of Freedom Square 2009

***********

Maailmanvalloitus: Irak.

Jukka M. Heikkilä: Sisilian prinsessa

 

Kirjastossa oli nostettu esille antiikkiin liittyvää kirjallisuutta, sekä tietokirjoja että romaaneja. Poimin tarjonnasta Jukka M. Heikkilän Sisilian prinsessan. Se on historiallinen romaani, jossa prinsessa Lanassa sanelee kirjurina toimivalle palvelijalleen elämänsä tapahtumat sellaisina kuin ne muistaa.

Lanassa on todellinen historiallinen henkilö aikakaudelta, jolloin vallantavoittelijat taistelivat Aleksanteri Suuren jälkeensä jättämästä perinnöstä. Lanassa oli Sisilian kuninkaan tytär, joka naitettiin hyvin nuorena Epeiroksen kuninkaalle Pyrrhokselle vuonna 295 eaa. Kysymyksessä on juuri se Pyrrhos, jonka nimiin on laitettu lausuma: ”Vielä yksi tällainen voitto, ja olen hukassa.” Avioliiton oli tarkoitus vahvistaa sidettä Sisilian ja Epeiroksen välillä. Myötäjäisikseen Lanassa sai Kerkyran (Korfun) saaren.

Lanassa jätti Pyrrhoksen vain muutaman vuoden jälkeen, pakeni Kerkyralle ja tarjoutui Makedonian kuninkaan Demetrioksen puolisoksi. Demetrios otti tarjouksen (ja Kerkyran) vastaan. Pyrrhos ja Demetrios olivat entisiä ystäviä, joista oli tullut vihollisia. Lanassan toinenkaan avioliitto ei kestänyt kauan. Valtasuhteet vaihtelivat, ja Demetrios kukistui. Hänen poikansa Antigonos sai kuitenkin rauhoitettua Makedonian valtaansa. Sisilian prinsessassa Antigonos karkottaa entisen äitipuolensa pienelle Kykladien saarelle, jolta tämä ei enää koskaan saanut poistua. Lanassan todellisesta kohtalosta ei ole tietoa.

Kuninkaan tyttärenä Lanassa oli pelkkä poliittinen myyntiartikkeli. Hänen arvonsa vaihteli isän ja puolisoiden menestyksen mukaan. Molemmilla hänen puolisoillaan oli muitakin vaimoja, tärkeitä ja vähemmän tärkeitä. Heidän henkensä oli riippuvainen voitoista ja tappioista.

Lanassan elämässä on aineksia hienoon tarinaan. Valitettavasti Sisilian prinsessan kerronta on aika latteaa. Tapahtumat seuraavat toisiaan, mutta eivät tempaise mukaansa. Myötätuntoa herättivät yksinäisellä saarellaan puutarhaa kasvattavan vanhenevan Lanassan ajatukset.

”Aloin myös entistä enemmän viettää aikaa istuskelemassa puutarhani varjoissa. Jokainen auringonnousu oli suuri ilon aihe ja olin kiitollinen jokaisesta auringonlaskusta, jonka sain nähdä. Elämän kuluvasta hetkestä nauttimisesta tuli suurin iloni ja lohtuni.”

Jukka M. Heikkilä: Sisilian prinsessa
Karisto 2021, 236 s.

***********

Helmet-haaste kohta 50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä.

Ville-Juhani Sutinen: Reunamerkintöjä

 

Ville-Juhani Sutisen Reunamerkintöjä – Kadonnutta Eurooppaa etsimässä on esseekirja, jonka keskiössä on Galitsia. Galitsia on alue, jonka nykyajan ihminen hahmottaa helpoiten ajattelemalla, että se muodostuu kahdesta osasta, joista läntisen pääkaupunki on Krakova ja itäisen Lviv. Historian aikana Galitsian ylitse on marssittu lännestä itään ja idästä länteen, ja se on kuulunut milloin mihinkin valtioon, kokonaisena tai osina. Aina se on ollut reunalla, joten sitä voi hyvin kutsua rajamaaksi. Nykyisin sen nimikin on alkanut kadota.

Sutinen lähestyy Galitsiaa seitsemän kirjailijan kautta: Leopold von Sacher-Masoch, Stefan Zweig, Joseph Roth, Bruno Schulz, Samuel Josef Agnon, Stanisław Lem ja Yuriy Tarnawsky. Muut paitsi Zweig ovat syntyneet Galitsian alueella ja viettäneet siellä pienemmän tai suuremman osan elämästään. Zweig on syntynyt Wienissä. Sutisen sanoin: ”Tässä kirjassa Zweig heijastelee keskuksen suhdetta reunaan.” Olen lukenut vain Rothia ja nobelisti Agnonia, mutta von Sacher-Masochia ja Tarnawskya lukuun ottamatta nimet olivat tuttuja, Lem tietysti hänen romaaniinsa Solaris pohjautuvasta Tarkovskin elokuvasta.

Jokainen kirjailija on yhden esseen päähenkilö. Sutinen liittää kuhunkin heistä otsikon, joka kuvaa Galitsiaa ja kirjailijan suhdetta siihen. Rothin otsikko on Nostalgioita, Agnonin Raunioita ja perheensä kanssa 18-vuotiaana vuonna 1952 Yhdysvaltoihin muuttaneen Tarnawskyn Kodittomuuksia. Kaikkien kirjailijoiden kohdalla esiin nousee kaipuu entiseen.

”Klassikon arvoon nousseen Solariksen kytköstä Galitsiaan ja sen henkeen saattaa olla aluksi vaikea havaita. Lähemmin katsottuna romaani kuitenkin käsittelee galitsialaisen kirjallisuuden ydinteemoja: rajatilaa, kadonnutta maailmaa, nostalgiaa ja menneisyyttä nykyhetkessä.”

Sutinen etsii kadonnutta Galitsiaa myös konkreettisesti. Hän käy kirjailijoiden syntymäpaikoilla, kuten Brodyssa, Drohobytšissä ja Butšatšissa, ja muilla heidän elämänsä tärkeillä paikkakunnilla. Hän etsii merkkejä kirjailijoista ja vanhasta Galitsiasta. Hän ottaa mustavalkoisia valokuvia, joita on kirjan kuvituksena yhdessä vanhojen postikorttien kanssa.

Reunamerkintöjä on monta kirjaa. Siinä on Keski-Euroopan historiaa, Galitsian kirjallisuushistoriaa, romaanien analyysiä. Se on myös matkakirja. Henkilökohtaisella tasolla Sutinen pohtii omaa kirjoittamistaan ja suhdettaan galitsealaisiin kirjailijoihin. Reunamerkintöjä on juuri sellainen asiaansa perehtynyt ja antoisa teos kuin hyvän esseekirjan kuuluukin olla.

Ville-Juhani Sutinen: Reunamerkintöjä – Kadonnutta Eurooppaa etsimässä
Avain 2025, 351 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 25. Matkakertomus.