Maaza Mengiste: Varjokuningas

Luin äskettäin viimevuotisen nobelistin Abdulrazak Gurnahin romaanin Loppuelämät. Siinä aiheena on siirtomaavalta Tansaniassa varsinkin ensimmäisen maailmansodan aikaan. Varjokuningas sijoittuu Etiopiaan, ja aikana ovat toista maailmansotaa edeltäneet vuodet, jolloin Mussolinin Italia yritti valloittaa Etiopian. Etiopia on poikkeuksellinen Afrikan maa sikäli, että se ei ollut minkään eurooppalaisen valtion vallan alla lukuun ottamatta Italian lyhyttä kautta 1936–1941.

Hirut on Kidanen ja Asterin palvelija, tai oikeastaan orja. Kidane on sotapäällikkö, joka johtaa omia joukkojaan taistelussa italialaisia vastaan. Hirutin, Asterin ja Kidanen väliset suhteet muuttuvat koko kirjan ajan. On arastelevaa ihastusta, mustasukkaisuutta, himoa, julmuutta, ja lopulta toveruutta. Asterista ja Hirutista tulee taistelijoita. Heistä ja muista naisista.

”Nyt ei ole oikea aika teeskennellä, että olemme vain vaimoja, siskoja tai äitejä, hän [Aster] sanoo. Me olemme enemmän.”

Varjokuningas on paikoin hyvin raaka, mutta niinhän sota on. Ensimmäinen Hirutin kokema taistelu on kaoottinen. Se päättyy italialaisten lentokoneesta pudottamaan sinappikaasuun. Hirut pääsee pakenemaan, mutta näkee kaasun aiheuttaman tuhon. Wikipedian mukaan italialaiset todella käyttivät taisteluissa sinappikaasua.

Pidin Varjokuninkaasta, sen – taas kerran – eurooppalaiselle tuntemattoman historian esille tuomisesta sekä ihmisistä, jotka olivat monitahoisia tunteineen, eivät yksinomaan hyviä tai pahoja. Tosin loppupuolella painopiste siirtyi hieman liikaa italialaisten joukkojen komentajaan ja valokuvia ottaneeseen italialaiseen sotilaaseen, vaikka hänen valokuvansa ovatkin tärkeitä. Varjokuningas on kuitenkin tarina naisista.

”Laulakaa, tyttäret, tästä naisesta ja niistä tuhansista, lukemattomista muista, jotka kiitivät tuulen lailla vapauttamaan maata myrkkypedon kynsistä.”

Yksi pieni huomautus suomennoksesta: kolmion ’equal angles’ eivät ole suomeksi tasa-arvoisia kulmia, vaan yhtä suuria.

Maaza Mengiste: Varjokuningas
Suomentanut Aleksi Milonoff
Atena 2022, 501 s.
Englanninkielinen alkuteos The Shadow King 2019

***********

Helmet-haaste: kohta 8. Kirjassa löydetään jotakin kadotettua tai sellaiseksi luultua.

Maailmanvalloitus: Etiopia.

Kuukauden nobelisti Theodor Mommsen: Römische Geschichte. Erstes Buch

 

Saksalainen Theodor Mommsen on yksi erikoisimmista Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneista. Mommsen oli tiedemies, historioitsija, jonka suurtyö oli Römische Geschichte, Rooman historia. Sitä ei ole suomennettu. Minulla on Saksasta ostamani kirja, jossa on historian neljä osaa. Ne ilmestyivät aikanaan kolmena erillisenä kirjana. Luin ensimmäisen osan, jonka nimi on Von den ältesten Einwanderungen bis zur Begründung der Republik (ensimmäisistä kansainvaelluksista tasavallan perustamiseen). Tässä osassa on 69 minimaalisen pienellä fontilla painettua sivua.

Kirjan nimen mukaisista ensimmäisistä Rooman asuttajista ei tiedetä paljoakaan (tai ei tiedetty ainakaan 1850-luvulla, kun Mommsen kirjoitti teostaan). Kirjassa siirrytään nopeasti vertailemaan kreikkalaista ja roomalaista kulttuuria eli valtiomuotoa, uskontoa ja taidetta. Etruskeista, foinikialaisista ja Karthagosta kirjoitetaan myös. Suuri osa kirjasta käsittelee Rooman erilaisia valtiomuotoja sen alkuajoista noin vuoteen 450 eaa. saakka. Vuosittain valittavasta kuninkaasta siirryttiin kahteen konsuliin, myöhemmin heidän rinnalleen valittiin kansantribuunit, ja kirja päättyy decemviriin eli kymmenmiehiin ja kirjoitettuun lakiin.

Nobel-palkinnon myöntämisen perusteissa sanottiin, että Mommsen oli “the greatest living master of the art of historical writing, with special reference to his monumental work, A history of Rome”. Minä en osaa ottaa kantaa Mommsenin mestarillisuuteen. Minusta hänen tekstinsä oli tyypillistä saksalaista: pitkiä kiemurtelevia virkkeitä, joiden lukemisen teki hankalaksi saksan rakenteen ominaisuus, jossa tärkeä verbi on usein lauseen lopussa. Wikipediasta lukemani mukaan Mommsenin historiateos on edelleen tärkeä nykytutkimuksellekin.

Theodor Mommsen: Römische Geschichte. Erstes Buch
Kirjassa Römische Geschichte, Emil Vollmer Verlag 1990
Erstes Buch (ensimmäinen kirja) ilmestynyt alun perin 1854

***********

Helmet-haaste: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole.

Danilo Kiš: Tiimalasi

 

Luin Danilo Kišin Tiimalasin jo pari kuukautta sitten, mutta en ole saanut kirjoitetuksi siitä. Ajatukseni kirjasta ovat edelleen aika sekavia.

Tiimalasi on ilmestynyt 1972, ja tapahtumat on sijoitettu toisen maailmansodan aikaan Jugoslaviaan. Eläkkeelle jäänyt rautateiden ylitarkastaja juutalainen E. S. on joutunut muuttamaan perheensä kanssa sisarensa ja tämän tyttären perheen luo. He eivät ole haluttuja vieraita, vaan saavat asuttavakseen lähes asuinkelvottoman kylmän tallin. Sinne he kuolevat nälkään ja kylmään.

Edellä oleva selviää pieninä paloina sieltä täältä. Kirjassa on kertojan osuuksia, E. S.:n kirjoituksia otsikolla Erään hullun muistiinpanoja, kuulusteluja, joissa E. S.:ää syytetään keinottelusta, sekä toisia kuulusteluja, joissa E. S. on todistajana. Juttu koskee räjähdystä. E. S. oli juuri poistunut edellisestä asunnostaan, kun se oli räjähtänyt. Lukiessa oli alkuun vaikea tietää, kenestä kerrotaan ja ketä kuulustellaan ja miksi.

Eniten Tiimalasista tuli mieleen Kafka. Siinä on unenomaisia jaksoja ja epäloogisuuksia. Kuulusteluissa esitetään outoja kysymyksiä.

”Millainen huono vaikutus keväällä (kasvun ja kukoistuksen kaudella) on ihmiseen?”

Ehkä Tiimalasia itseään kuvaa parhaiten jakso, jossa puhutaan unesta, siitä mikä unessa on upeinta. Siitä osa:

”Se, että uni muistutti yhtä aikaa elämää ja samalla erosi siitä; sen ennaltaehkäisevä vaikutus; sen vahvistava merkitys sekä sielulle että ruumille; sen rajoittamattomuus teemojen ja sisällön valinnassa ja käsittelyssä; sen syvänteiden pohjattomuus ja nousujen päätähuimaavuus; sen eroottisuus; sen vapaus; – –”

Kaiken kaikkiaan Tiimalasi oli aika erikoinen kirja. Danilo Kišin kirjailijanlaatua saattaisi selvittää Barbara Lönnqvistin essee, joka on liitetty Mansardan julkaisemaan toiseen Kišin kirjaan Varhaisia suruja.

Danilo Kiš: Tiimalasi
Suomentanut Kari Klemelä
Mansarda 2009, 270 s.
Serbiankielinen alkuteos Peščanik 1972

***********

Helmet-haaste: kohta 9. Kirjan päähenkilö kuuluu etniseen vähemmistöön.

Maailmanvalloitus: Serbia. Sijoitan Kišin Serbiaan, koska hänen kielensä oli serbia ja hän syntyi ja eli lapsuutensa paikassa, joka on nykyisen Serbian alueella.

Kassandra Block: Rakkauden puukottamat

 

Lainasin Rakkauden puukottamat alun perin sen tapahtumapaikan eli Frankfurtin vuoksi, mutta huomasin, että kirja sopii myös Pride-lukuhaasteeseen. Kirjailija Kassandra Block on suomalainen, joka asuu Frankfurtissa. Hän on kirjoittanut ainakin kaksi dekkaria, joiden päähenkilö on yksityisetsivä Renate Kress.

Frankfurtissa liikkuu tappaja, joka puukottaa lesboja. Renate on myös lesbo, ja hänen poliisiystävänsä Peter palkkaa hänet konsultiksi. Ajatuksena on, että Renaten on helpompi tutkia juttua ikään kuin sisältäpäin. Verkostojensa kautta hän pääsee luontevasti paikkoihin, joihin tavallisella poliisilla ei olisi asiaa.

”Leopold kulki vieressäni silmät tuikkien. Hän oli pyytänyt minut seurakseen tänne, koska halusi kerran elämässään nähdä nahkahomojen ja sadomasojen suljetut bileet. Minä olin ajatellut, että saattaisihan olla, että täältä löytäisin edes jonkin langanpään tutkimuksiini.”

Tutkimukset etenevät verkkaisesti. Aika paljon sivuja kuluu Renaten elämän seuraamiseen. Toisaalta siinä pääsee mukaan kulkemaan Frankfurtin kaduille, mikä sopi minulle mainiosti. Syyllinen on ilmiselvä heti, kun astuu näyttämölle. Se lienee tarkoituskin. Enemmän pohdittavaa on siinä, mikä on johtanut murhiin.

Rakkauden puukottamat on ihan kelpo dekkari, joka poikkeaa valtavirrasta lesbopäähenkilönsä elämänpiirin kuvaamisella.

Kassandra Block: Rakkauden puukottamat
my.book 2007, 330 s.

Olli Jalonen: Merenpeitto

 

Luin pari vuotta sitten Olli Jalosen Finlandia-palkitun Taivaanpallon, josta pidin kovasti. Merenpeitto jatkaa Taivaanpallosta tutun Anguksen tarinaa 16-vuotiaasta noin 30-vuotiaaksi.

Angus on edelleen tieteentekijä Edmond Halleyn palveluksessa. Taivaanpallossa Halleyn tutkimuskohde oli avaruus. Merenpeitossa hänen kiinnostuksensa suuntautuu mereen. Hän kehittelee sukelluskelloa. Sen rakentamisessa Angukselle on varattuna ensimmäisen testaajan tehtävä. Halley lähtee myös tutkimusmatkalle, jolle saa komennettavakseen oman laivan, vaikka merimiehet pitävät häntä epäpätevänä kapteeniksi. Kirjassa on lyhyitä lainauksia Halleyn tutkimusmatkan lokiteksteistä samoin kuin kahdesta hänen tieteellisestä artikkelistaan.

Anguksen asema herra Halleyn taloudessa on epämääräinen. Hän joutuu tekemään talossa palveluspojan tehtäviä, vaikka haluaisi olla enemmän mukana herra Halleyn eksperimenteissä. Tutkimusmatkalle hän pääsee kirjurin apulaisena.

”Ehkä vasta viimeisen vuoden aikana olen alkanut ymmärtää että minunlaisteni ympärille on syntymästä saakka merkitty särkemättömät aidat ja rajat joita ei sovi ylittää. Samalla lailla kuin valtameren saaret meren keskelle on ihmiset aseteltu pysyville sijoilleen, niin on alkanut tuntua vaikka nuorempana olen luullut että rajoja ei ole.”

Merenpeitossa tapahtuu vähemmän kuin Taivaanpallossa. Taivaanpallossa Angus johdateltiin syntymäsaareltaan Saint Helenalta Englantiin. Merenpeiton tapahtumaympäristö on staattisempi, vaikka Angus pääseekin tutkimusmatkalle. Anguksen pohdinnat omasta elämästään ja herra Halleyn tutkimuksista kulkevat samalla angusmaisella kielellä kuin Taivaanpallossa.

”Ei ihminen voi mitenkään elää vetten alla, ei meren syvyyksissä eikä hengen tukahduttavassa sameassa joessa, ei missään enempää kuin hetken ja sen verran kuin muut pystyvät vaikeilla keinojärjestelyillä pinnan alle järjestämään. Tällä tavoin olen miettinyt ja alkanut epäillä muitakin asioita kun olen ehtinyt rauhassa ajatella.”

Angukselle tapahtuu ikäviäkin asioita, mutta lopussa hänen elämänsä järjestyy kauniisti paikalleen. Vaikka Merenpeitto oli hieman Taivaanpalloa vaisumpi, luin sen silti oikein mielelläni.

Olli Jalonen: Merenpeitto
Otava 2019, 462 s.

Goethe Frankfurtissa, Grimmit Hanaussa ja Gutenberg Mainzissa

 

Lyhyellä Saksan matkalla kävin muutamassa kirjallisessa kohteessa. Frankfurtissa on Goethe Haus. Se on Goethen asuintalo, joka on onnellisesti selvinnyt vuosisatojen mullistuksista. Goethe oli aikansa menestyskirjailija, ja varakkuus näkyy talosta. Se on kolmikerroksinen, huoneiden käyttötarkoitus tiedetään, ja alkuperäistä esineistöä on säilynyt. Kirjastohuoneen kirjat on suojattu lasiovisilla kaapeilla. Museossa käydessäni siellä oli pari koululuokkaa opettajansa johdolla tutustumassa kansalliskirjailijaan.

Frankfurtin lähellä on pikkukaupunki Hanau. Sieltä olivat kotoisin satuja koonneet Grimmin veljekset. Heidän patsaansa on kaupungintalon edustalla, mutta sitä kiinnostavampia ovat satuhahmoista tehdyt patsaat. Niitä seuraamalla tulee kierretyksi kaupungin keskusta. Alla olevissa kuvissa on neljä tuttua hahmoa: Lumikki, Ruusunen, Punahilkka ja Saapasjalkakissa.

Gutenberg oli kotoisin Mainzista ja asui siellä lähes koko elämänsä. Hänen ajoistaan 1400-luvulta ei ole oikeastaan säilynyt mitään konkreettista. On vain tietoja, että "tässä kohdassa olleessa talossa oli  Gutenbergin ensimmäinen painoverstas" ja niin edelleen. Gutenberg-museossa on yksi kerros Gutenbergin elämänvaiheille (esittelytekstit ovat lähes yksinomaan saksaksi). Muuten museo kertoo kirjapainotaidon kehityksestä. Painettuja kirjoja siellä on 1400-luvulta lähtien, arvokkaimpana Gutenbergin painama Raamattu. Museon ympärillä Mainzin keskusta oli kaunis ja ainakin kesäisenä perjantaina vilkas.

Leena Lehtolainen: Valapatto

Valapatto edustaa dekkariviikollani suomalaista rikoskirjallisuutta. Lehtolainen on ollut kotimainen dekkaristisuosikkini jo kauan. Olen lukenut lähes kaikki hänen kirjansa.

Valapatto ei kuulu Maria Kallio -sarjaan, eikä kerro henkivartija Hilja Ilveskerosta. Se on yksittäinen rikosromaani. Kahden ihmisen tiet kohtaavat, kun Aino löytää rannalta alastoman ja sidotun Tomasin. Aino on yksityisen luonnonsuojelualueen hoitaja. Tomas on italialais-suomalainen latinisti. Tomas on joutunut vaikeuksiin ilman omaa syytään, ja hän vetää tahtomattaan Ainon mukaansa hengenvaarallisiin tapahtumiin.

Valapatto ei ole kukasenteki-dekkari, vaan selviytymistarina, jossa lukija tietää roistot lähes koko ajan. Sivuhenkilöissä on herkullisia hahmoja, kuten Ainon narsistinen äiti Evasofia, joka valmistelee häitään ghanalaisen Jamien kanssa, sekä luonnonsuojelualueen perustaja ja Ainon työnantaja eksentrinen Kreivi.

Lehtolaisen kirjoissa on usein jollakin tavalla mukana luonnonsuojelu. Valapattoon luonto tulee Ainon työn kautta ja ilmestyy loppukohtaukseen yllättävällä tavalla. Varsinaisena teemana kirjassa on kuitenkin ystävyys. Ainolla ja Tomasilla on kummallakin vanha, lapsuudessa alkanut ystävyyssuhde, johon heidän täytyy lopulta ottaa kantaa. Millaisiin tekoihin ystävyys velvoittaa?

Valapatto on Lehtolaisen tuotannon huippua.

Leena Lehtolainen: Valapatto
Tammi 2019, 404 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 7. Kirja kertoo ystävyydestä.