Ian Rankinin Rebus-sarja (dekkariviikko)

 

Huomasin reilu vuosi sitten, että olen lukenut aika monta Ian Rankinin John Rebus -dekkaria ja aloin kuunnella puuttuvia osia ilmestymisjärjestyksessä. Vuodenvaihteessa jäljellä oli enää kolme kirjaa, jotka olen nyt lukenut. En kuuntele englanniksi, joten luin tuoreimman kirjan (sarjan 25.) Midnight and Blue, joka ei ole vielä ilmestynyt suomeksi, ja sarjan kolmannen osan Tooth and Nail, jota ei jostain syystä ole suomennettu. Lisäksi osaa 23 Synkkien aikojen laulu en löytänyt äänikirjana.

Tooth and Nail

Luettuani kirjan en tiedä, mikä voisi olla syynä suomentamattomuuteen. Sekö, että näyttämönä on Lontoo, eikä Edinburgh? Vaiko se, että kirjassa ollaan välillä murhaajan pään sisällä? Vai onko murhia pidetty aikanaan liian raakoina? Nämä ovat siis muista Rebus-kirjoista poikkeavia seikkoja.

Rebus on Lontoossa, koska häntä on pyydetty avustamaan sarjamurhaajan kiinni saamisessa. Häntä pidetään asiantuntijana aikaisemmin Edinburghissa selvittämänsä vastaavan tapauksen vuoksi. Lontoon sarjamurhaajan kohteena on eri-ikäisiä naisia, joilla ei näytä olevan muutenkaan mitään yhteistä. Rebus käyttäytyy aivan samoin kuin yleensäkin. Hän ei tottele lontoolaisia ylempiään, tekee, mitä itse pitää tärkeänä, ja menee paikkoihin, joihin ei pitäisi. Murhaajan löytämisessä hänen osuutensa on ratkaisevan tärkeä.

Tässä kirjassa on sarjan jatkon kannalta yksi huomion arvoinen seikka: Morris Gerald Gafferty esiintyy ensimmäistä kertaa. Hänen osuutensa on hyvin pieni. Rebus joutuu käväisemään Skotlannissa todistamassa Gaffertyn oikeudenkäynnissä. Sarjaa lukeneet tietävät, että Gafferty on myöhemmin Edinburghin suurin rikollispomo ja Rebusin ikuinen päähänpinttymä.

Synkkien aikojen laulu

Kirjan nimi tulee Bertolt Brechtin runosta. Synkät ajat viittaavat Rebusin henkilökohtaiseen elämään, mutta myös maailman tilaan. Kirja on ilmestynyt 2020.

”Tämä maailma on matkalla kohti kaaosta. Etkö ole huomannut? Olen kuullut verrattavan sitä 1930-lukuun. Kaikki ovat katkeria ja osoittavat sormella niitä, jotka heidän mielestään ovat syynä heidän epäonneensa. Se oli synkeää aikaa silloin ja on synkkää aikaa nytkin.”

Rebus on eläkkeellä ja on lopulta joutunut antamaan periksi keuhkoahtaumataudilleen. Hän ei jaksa enää nousta rappuja asuntoonsa. Onnekkaasti saman talon pohjakerroksesta on vapautunut huoneisto, jonka hän saa hankituksi. Vielä synkemmäksi Rebusin elämä muuttuu, kun hänen tyttärensä Sammyn (Samanthan) mies katoaa. Rebus syöksyy auttamaan tytärtään Skotlannin pohjoisrannikon pikkukylään, jossa hän joutuu hankauksiin paikallisten poliisien kanssa. Samaan aikaan komisario Siobhan Clarke tutkii Edinburghissa upporikkaan saudiarabialaisen opiskelijan murhaa. Vanha tuttu Malcolm Fox työntää itsensä mukaan tutkimuksiin ja on samalla vaarassa sotkeentua Gaffertyn verkkoihin.

Rankin pyörittää taitavasti kahta rikosjuttua, skotlantilaisen kylän erikoisia asukkaita ja Edinburghin rikasta pintaliitoporukkaa.

Midnight and Blue

Rebus on vankilassa. Sarjan edellisen osan Hautakivet sydämessä lukeneet tietävät, miksi. Kuinka ollakaan, Rebusin selliä lähellä olevassa sellissä tapetaan yöllä vanki. Kriittisessä paikassa olevassa valvontakamerassa on vikaa, eikä murhaajaa saada heti selville. Rebus ei osaa olla puuttumatta tutkimuksiin. Ensin hän mietiskelee ja sitten antaa vinkkejä. Hänen on oltava varovainen, koska vankilassa on luonnollisesti hänen vihollisiaan. Toisaalta häntä suojelee Darryl Christie, joka pyörittää Edinburghin huumekauppaa ja muita bisneksiään vankilasta käsin. Gafferty ei enää ole mukana kuvioissa. Sen sijaan Malcolm Fox pyörii mukana haittaamassa tutkimusten etenemistä.

Siobhan Clarke tutkii nuoren tytön katoamista ja pääsee sitä kautta nettipornon myyjän jäljille. Jutun ratkaisemisessa korostuu ylikonstaapeli Christine Essonin osuus. Jos Rankin vielä jatkaa Rebus-sarjaa, kuvittelisin, että Clarken ohella myös Esson nousee vielä enemmän esille.

Lopuksi vielä muutama sana edellä mainituista sarjan vakiohenkilöistä. Ylikonstaapeli Siobhan Clarke esiintyi ensimmäisen kerran sarjan viidennessä osassa Musta kirja. Sen jälkeen hän on noussut arvossa komisarioksi saakka. Hän on oikeastaan ainoa Rebusin ystävä, ei siis romanttisessa mielessä, vaan muuten. Rebus on ihminen, josta muiden on vaikea pitää. Siobhan on onnistunut pääsemään hänen lähelleen.

Rankin on kirjoittanut kaksi kirjaa komisario Malcolm Foxista (niitä en ole lukenut), mutta sen jälkeen hän yhdisti Foxin Rebus-kirjoihin. Aluksi Fox oli töissä sisäisessä tutkinnassa ja yritti saada Rebusin kiinni rikkeistä viranhoidossa. Myöhemmin Rebusin ja Foxin suhde on vaihdellut huonosta parempaan ja takaisin. Saatuaan ylennyksen organisoidun rikollisuuden tutkijaksi Fox osallistuu joskus Clarken tutkimuksiin omasta näkökulmastaan. Kirjassa Midnight and Blue hän pimittää muilta tutkijoilta oleellisen tärkeitä tietoja. Minusta Fox on kiipijä ja ylempiensä mielistelijä, eikä tiimityöntekijä, vaikka niin väittääkin.

Morris Gerald Gafferty on lähes koko sarjan ajan Edinburghia vallassaan pitävä rikollinen. Rebus toimittaa hänet kerran vankilaan, mutta hän keplottelee sieltä ulos. Joissakin kirjoissa Gaffertyn osuus on minusta jo häiritsevän suuri. Rebusin ja Gaffertyn suhde on vaikeasti määriteltävä. Rebus sanoo vihaavansa Gaffertyä, muut poliisit luulevat Rebusin ottavan Gaffertyltä lahjuksia. Kun ikä alkaa painaa molempia, he tapaavat silloin tällöin lasillisen äärellä. Kirjassa Midnight and Blue jopa Siobhan sanoo Rebusille: ”I actually thought you quite liked him, you know.” Olen ajatellut, että Gafferty on Rebusin toinen puoli, se millainen hänestä olisi tullut, jos hän olisi päätynyt rikolliseksi.

Tämä kirjoitus on osa kirjabloggaajien perinteistä dekkariviikkoa.

Tooth and Nail
Orion Books 1998, 276 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1992 nimellä Wolfman

Synkkien aikojen laulu
Suomentanut Ulla Ekman-Salokangas
Blue Moon 2021, 381 s.
Englanninkielinen alkuteos A Song for the Dark Times 2020

Midnight and Blue
Orion Fiction 2024, 329 s.

***********

Useimmissa Rebus-dekkareissa kuunnellaan musiikkia. Kirjassa Tooth and Nail mainitaan Steppenwolfin Born to Be Wild, joten sijoitan sen Helmet-haasteen kohtaan 31. Kirjassa on soittolista tai kirjassa mainitaan jokin biisi.

Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin

 

Aloitan dekkariviikon Carla Valentinen kirjalla Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin. Valentine on avustanut vuosikausia patologeja ruumiinavauksissa (ammattinaan anatomical pathology technologist). Nykyisin hän restauroi anatomisia näytteitä patologisessa museossa Lontoossa. Hän sanoo päätyneensä ruumiiden pariin Agatha Christien kirjojen innoittamana.

Valentine käy luvuittain läpi murhatutkinnan rikostekniset vaiheet. Hän aloittaa sormenjäljistä ja lopettaa oikeuslääketieteelliseen toksikologiaan. Välissä käsitellään muun muassa forensinen ballistiikka, veriroiskeanalyysi ja ruumiinavaus. Jokaisessa luvussa on vähintään yksi tosielämän tapaus, jonka ratkaisemisessa on käytetty kyseisen luvun menetelmää, sekä lyhyt katsaus menetelmän kehitykseen. Valentine kertoo olevansa kiinnostunut rikosteknisen tutkimuksen historiasta. Hän ihastelee sitä, miten perusteelliset tiedot Christiellä on ollut kirjoittaessaan. Christie julkaisi rikosromaanejaan vuodesta 1920 (Stylesin tapaus) vuoteen 1976 (Neiti Marplen viimeinen juttu). Tuona aikana rikosteknisen tutkimuksen menetelmät kehittyivät nopeasti, ja Christie tuntui aina olleen ajan tasalla.

”Christie tuntee sormenjäljet. Hän osoittaa ymmärtävänsä niiden arvon rikospaikalla, pysyttelee ajan tasalla tieteellisessä kehityksessä ja jakaa tuota tietoa kirjojensa ovelien henkilöhahmojen kautta. Hän jopa luo olemattomat sormenjäljet saadakseen epäillyn tunnustamaan. – – Hän tietää sormenjälkitodisteista niin paljon, että osaa käyttää niitä oikeissa olosuhteissa myös aseina.”

Valentine esittelee useita Christien kirjoja esimerkkinä tämän tavasta käyttää rikosteknisiä tietojaan. Tietysti paljastamatta kirjojen juonia! Sormenjälkien kohdalla puhutaan muun muassa Lentävästä kuolemasta, Golfkentän murhasta ja Aikataulukon arvoituksesta. Viimeksi mainittu on yksi omia suosikkejani Christien tuotannosta.

Valentine on kirjoittanut Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin vilpittömän innostuneen tuntuisesti. On helppo uskoa, että hän rakastaa sekä oikeuslääketiedettä että Agatha Christien kirjoja. Olen lukenut Christien kirjoja kauan sitten, mutta muutamia palautui hyvin mieleen. Jos on lukenut niitä äskettäin, voi vielä paremmin vertailla lukemaansa tässä kirjassa esitettyihin tietoihin. Christien arvostus saattaa nousta entisestään.

Kirjabloggaajien perinteistä dekkariviikkoa vetää tänä vuonna Tuulevin lukublogi. Logon on tehnyt Niina/Yöpöydän kirjat.

Carla Valentine: Agatha Christien murhat rikostutkijan silmin
Suomentanut Juuso Arvassalo
Minerva 2022, 340 s.
Englanninkielinen alkuteos Murder Isn’t Easy, The Forensics of Agatha Christie 2021

***********

Helmet-haaste: kohta 3. Kirja liittyy Agatha Christieen.

Rosa Montero: Amantes y enemigos

 

Amantes y enemigos – Cuentos de parejas (Rakastavaisia ja vihollisia – Tarinoita pareista) on Rosa Monteron kertomuskokoelma, johon on koottu hänen lehdissä julkaisemiaan tarinoita. Muutaman uuden hän on kirjoittanut kokoelmaa varten. Nimessä olevan parejas voisi suomentaa myös pariskunniksi, mutta osa kirjan pareista on hyvin erikoisia, eikä lainkaan perinteisiä.

Tarinoissa on toisiinsa kyllästyneitä pariskuntia, eronneita, vastarakastuneita ja rakastumisen kuvitelleita. Ja sitten on niitä erikoisempia. Nainen, joka alkaa elää hänet kuolemanvaarasta pelastaneen ja pelastustehtävässään kuolleen nuoren miehen elämää. Pienen tytön näkökulma ”pahaan äitipuoleen”. Vanhalla rikkaalla naisella on maksettu nuori rakastaja, joka on samalla hänen palvelijansa. Lyhytkasvuinen mies rakastuu sirkuksen taikuriin ja päätyy huolehtimaan tämän alkoholistivaimosta.

Montero on espanjalaisia suosikkikirjailijoitani, mutta tarinakokoelma oli pieni pettymys. Se on aika epätasainen. Alkusanoissaan Montero itsekin sanoo kirjoittavansa mieluummin romaaneja niiden suomien laajempien mahdollisuuksien vuoksi. Muutama kertomus on hyvin lyhyt, vain kolme tai neljä sivua, johtuen ne julkaisseen lehden tilavaatimuksista. Ne ovatkin lähinnä tunnelmapaloja. Niistä parhaiten jäi mieleen El monstruo del lago (Järven hirviö). Siinä elämäänsä pettynyt, omasta mielestäänkin surkeaan matkaopaslehtiseen kirjoittava M. tapaa skotlantilaisessa pubissa miehen, joka sanoo olevansa Loch Nessin hirviö. Tarkennettuna hän on hirviön uni. Hän on tuntenut helpotusta tajuttuaan olevansa mahtavan, vaikkakin yksinäisyydestä kärsivän olennon luoma. Elämän naurettavuus ja merkityksettömyys eivät tunnu enää niin tärkeiltä. M. jää mietiskelemään, olisiko hänkin samanlainen uni.

Pitemmistä tarinoista El puñal en la garganta (Veitsi kurkussa) yhdistää rakkaustarinan kulkuun – rakastumisen huumaavat alkuhetket, tasaantuminen, vieraantuminen, viha – veitsenheittoa ja kiinalaista mystiikkaa. Tyyli on voimakas liioittelu, mutta kertomus tavoittaa rakkauteen liittyvät voimakkaat tunteet, ja loppu jää sopivasti avoimeksi.

Kertomuskokoelma on vuodelta 1998. Sen jälkeen Montero on julkaissut tietokirjoja ja monta ihastuttavaa romaaniaan, ja hyvä niin.

Rosa Montero: Amantes y enemigos – Cuentos de parejas
Alfaguara 1998, 276 s.

***********

Monterolta on ilmestynyt myös muutama lastenkirja, joten Amantes y enemigos sopii Helmet-haasteen kohtaan 16. Kirjailija on kirjoittanut sekä aikuisille että lapsille tai nuorille.

Minna Lindgren: Vihainen leski

 

Olen lukenut Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogian ja pidin siitä. Vihainen leski jatkaa samalla tyylillä ja samaa aihetta sivuten, vaikka tässä ei ollakaan vanhusten hoivakodissa.

Vihainen leski on täynnä satiiria ja mustaa huumoria. Ullis (Ulla-Riitta) on jäänyt leskeksi 74-vuotiaana oltuaan vuosikaudet miehensä omaishoitaja. Nyt hän on vapaa! Hän voisi aloittaa uuden elämän, kun vain tietäisi, miten ja minkälaisen. Räväkkä ystävä Pike yrittää auttaa vetämällä mukaan kosteisiin ravintolailtoihin ja netin seurustelupalstoille, mutta pitemmän päälle ne eivät ole Ulliksen juttu.

Satiiri on huipussaan, kun Ulliksen lapset, tytär ja poika, kohtelevat täysjärkistä äitiään kuin hänestä olisi hetkessä tullut avuton vanhus. Hoivakotiinkin käydään tutustumassa hykerryttävän absurdein seurauksin. Ullis tulee paremmin toimeen poikansa ”toisen tuotantokauden” neljävuotiaiden kaksosten kanssa, vaikka ei pääsekään selville siitä, kumpi heistä on Sammal ja kumpi Pisara. Isoäidin ja lastenlasten yhteinen iltapäivä Ulliksen uudessa asunnossa on riemastuttava.

Uusi asunto – sen ostaminen ja vanhan myyminen on alku Ulliksen itsenäistymiselle ja oman elämän haltuunotolle.

Vihainen leski on hauskaa luettavaa, mutta on se välillä raivostuttavaakin. Kuva vanhoiksi luokiteltujen ihmisten kohtelusta ei ole kaunis. Muuta huomautettavaa minulla ei kirjasta ole kuin yletön kiroilu, kun vihainen Ullis ajatuksissaan käy läpi elämäänsä. Kiroiluun suhtautuminen on ihan vain oma ongelmani. Jos olisin lukenut kirjan, se ei olisi niin haitannut, mutta kuunnellessa häiritsi.

Minna Lindgren: Vihainen leski
Teos 2018, äänikirjan kesto 7 h 27
Lukija Kaija Pakarinen
Kuuntelin E-kirjastosta

***********

Helmet-haaste: kohta 33. Kirjan päähenkilö on yli 60-vuotias.

Max Frisch: Siniparta

 

Luin viime vuonna sveitsiläisen Max Frischin hienon romaanin Ihminen astuu holoseeniin. Nyt lainasin Siniparran, vaikka sen nimi ei ollutkaan houkutteleva. Turhaan epäilin, Frischin käsittelyssä tämäkin aihe onnistuu.

"Vapauttava tuomio todisteiden puuttuessa –
Miten sellaisesta selviää?
Minä olen viidenkymmenenneljän."

Tohtori Schaadia on syytetty ex-vaimonsa murhasta. Hän ei pääse eroon oikeudenkäynnistä, vaan hänen ajatuksensa palaavat siihen jatkuvasti. Hän kertaa sana sanalta, repliikki repliikiltä oikeudenkäynnissä käytyjä kuulusteluja, omiaan ja todistajien. Todistajina on muun muassa hänen nykyinen vaimonsa ja viisi entistä vaimoa, joista kukaan ei pidä tohtori Schaadia väkivaltaisena. Nykyisen vaimon kuulustelusta:

"– Rouva Schaad, oletan, että te tiesitte syytetyn menneisyydestä solmiessanne hänen kanssaan avioliiton vuosi sitten; esimerkiksi hänen kuudesta avioliitostaan, vai saitteko te tietää niistä vasta tämän oikeudenkäynnin kautta?

– Minä olin suurin piirtein selvillä asiasta.
– Mutta se ei pelottanut teitä?
– Minulla on myös oma menneisyyteni.

– Onko totta, rouva Schaad, että te olette toisinaan kutsunut syytettyä Ritari Siniparraksi?

– Se on vain lempinimi...
– Niinkö teidän mielestänne?
– Felix on ritarillinen."

Tarinan edetessä kuulusteluihin ilmestyy kuvitteellisuutta, unia ja Schaadin kuollut äiti.

Kuulustelumuistojen välissä Schaad yrittää keksiä keinoja, joilla pääsisi niistä vapaaksi. Biljardinpeluu auttaa parhaiten, ulkomaanmatkat eivät auta. Vastaanottonsa hän myy. Tuntuu, että hän ei pääse irti syyllisyydestä, joka ei ilmeisesti ole todellinen, ei ainakaan vaimon murhasta. Mutta mihin hän tunsi olevansa syyllinen? Syyllisyys ja syyllisyydentunne nousevat Siniparran aiheeksi.

Siniparta on kooltaan pieni, mutta sisällöltään ajatteluttava teos. Siinä näkyy selvästi myös Frischin tausta näytelmäkirjailijana.

Max Frisch: Siniparta
Suomentanut Markku Mannila
Weilin+Göös 1987, 118 s.
Saksankielinen alkuteos Blaubart 1982

Annukka Salama: Sulamispiste

 

Annukka Salaman Sulamispiste sai Blogistanian Kuopus -palkinnon vuoden 2025 parhaasta nuortenkirjasta. Olin paikalla Oodissa, kun Blogistanian-palkitut saivat kunniakirjansa. Vasta siinä tilaisuudessa havahduin tämän kirjan olemassaoloon. En todellakaan kuulu varsinaiseen kohderyhmään, mutta suvaitsevaisuutta korostava aihe on tärkeä, ja jääkiekkoa olen seurannut vuosikaudet (oikeammin vuosikymmenet).

Minäkertoja on Oliver Järvinen, joka ihailee NHL:n ykkösvaraukseksi ennakoitua Niklas Gauffinia niin, että on jopa valinnut hänet puhelimensa taustakuvaan. Gauffin on Suomen ja Ruotsin kaksoiskansalainen, ja kun hän valitsee Suomen, poikien tiet kohtaavat U18- maajoukkueessa. Miten Oliver sinne pääsee, on oma tarinansa, ehkä ei aivan mahdollinen muualla kuin juuri tarinoissa. Vinkin jatkotapahtumista saa kirjan kannesta, jossa on kauniisti kiemuralla sateenkaarenväriset luistinten nauhat.

Maajoukkueen kapteeni on fiksu poika, jolla on auktoriteettia. Erään sananvaihdon jälkeen hän pitää pelaajilleen puhuttelun, jossa hän korostaa heidän esikuva-asemaansa ja sen vaatimaa käytöstä.  Vähemmistöjä ei haukuta, eikä naisia loukata. Hän lopettaa sanoihin, joiden toivoisi leviävän laajemminkin.

”Jääkiekko on kontaktilaji, mutta se on sitä vain kaukalossa. Kaukalon ulkopuolella te kunnioitatte toisten ihmisten rajoja. Mä olen päättänyt, että Suomessa tän lajin toksinen maine päättyy meihin ja kuka edes hengittää toiseen suuntaan mun vahtivuorolla, lentää tästä koulusta ja joukkueesta pihalle kuin leppäkeihäs. Onko tämä selvä?”

Sulamispiste on erinomainen nuortenkirja. Kaikki on kunnossa: aihe, juoni, kieli ja sympaattiset päähenkilöt. Jopa kaltaiseni mummoikäinen jääkiekkofani luki Sulamispisteen mielellään. Lopusta jäi hymy huulille.

Annukka Salama: Sulamispiste
WSOY 2025, 359 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 9. Kirjassa on jääkiekkoilija.

Miguel Delibes: Cinco horas con Mario

 

Miguel Delibes on espanjalainen klassikkokirjailija 1900-luvulta. Cinco horas con Mario (Viisi tuntia Marion kanssa) on hänen arvostetuimpia teoksiaan. Sitä ei ole suomennettu, kuten ei muutakaan Delibesin tuotantoa.

Mario on kuollut yllättäen sydänkohtaukseen yön aikana. Ystäviä ja tuttavia saapuu heti uutisen levittyä esittämään surunvalittelunsa Marion puolisolle Maríalle. Seuraavana yönä María valvoo viisi tuntia yksin ruumiin äärellä. Hän puhuu Mariolle ikään kuin tämä olisi elossa ja vuodattaa ajatuksensa heidän yhteiselostaan. Marían monologi on hyppelehtivä, sekava ja samoja asioita toistava, mutta se on myös hypnoottinen. Tosin se on pitkälti puhekielinen, joten sen espanja ei ole helpoimmasta päästä.

Monologi on jaettu lukuihin, jotka kaikki alkavat raamatunlauseella. Maríalla on Marion Raamattu, johon tämä on tehnyt alleviivauksia. Niitä María nyt selaa. Hän ei pysy pitkään raamatunlauseen viitoittamassa aiheessa, vaan eksyy hyvin nopeasti omiin kiertäviin ajatuksiinsa.

Lukijana tunsin ensin myötätuntoa Maríaa kohtaan. Hän on jäänyt leskeksi yli kahdenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen. Hänestä tulee hetkessä viiden lapsen yksinhuoltaja. Lapset ovat hyvin eri-ikäisiä. Vanhin poika opiskelee yliopistossa, ja nuorimmainen on alle kouluikäinen. Myötätuntoa lisäsi Marion kälyn Encarnan käytös edellisenä päivänä, kun hän järjesti dramaattisen näytöksen ruumiin luona ja käyttäytyi ikään kuin olisi itse ollut leski. Kun jatkoin lukemista ja pääsin selville Marían ajatuksista, myötätunto hiipui, ja tilalle tuli ihmetystä ja sääliä.

María on hyvin vanhoillinen. Hän jakaa ihmiset parempiin, joihin hänen perheensä tietysti kuuluu, ja alempiarvoisiin, kuten palvelijat ja muut ruumiillista työtä tekevät. Asema määrittyy syntyessä, ylempään luokkaan ei niin vain nousta. Toisaalta hän ei ymmärrä intellektuelleja. Mario oli professori, joka työnsä ohessa kirjoitti lehtiartikkeleita ja kirjoja. Kirjat olivat Maríasta kummallisia sekä aiheiltaan että käsittelyltään. Eivätkä ne myyneet. Marion olisi pitänyt kirjoittaa ihmisiin vetoavista aiheista kuten romantiikasta. Mario otti artikkeleissaan kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin, mitä María ei hyväksynyt lainkaan. Hän kysyy, mitä varten köyhät opiskelisivat. Jokainen pysyköön luokassaan. Marion ja tämän ystävien päät ovat menneet sekaisin liiasta kirjojen lukemisesta ja ajattelemisesta. Olisi ollut parempi, että Mario olisi työskennellyt pankissa tai jossakin yrityksessä ja tienannut kunnolla rahaa. Toistuva aihe Marían ajatuksissa on Seat kuusisatanen (Maríalle pelkkä Seiscientos). Olisipa heillä edes sellainen, nykyisin jopa naispuolisilla ovenvartijoilla on. Maríaa hävetti, kun Mario ajoi polkupyörällä. Se ei ollut professorille sopivaa.

Vanhinta tytärtään María ei halua päästää opiskelemaan. Oppineista naisista tulee miesmäisiä, he kadottavat naisellisuutensa. Tytär ei myöskään voi mennä töihin. Mistä alkaen hyvien perheiden tyttäret ovat tehneet töitä? Tytön on etsittävä itselleen sopiva aviomies. Häneltä ei vaadita edes kotitöiden tekemistä, vaikka María itse tekee niitä, koska heillä on varaa vain yhteen palvelijaan.

Yksi Maríaa eniten vaivaavista aiheista on heidän pieleen mennyt hääyönsä ja odotukset pettänyt häämatka Madridiin. Hän olisi kaivannut avioliitossaan enemmän intohimoa, enemmän romantiikkaa tai edes huomiota Mariolta.

Kirja on ilmestynyt 1966. Tulkitsen sen kuvaukseksi taantumuksellisesta ja sisäänpäin kääntyneestä Francon ajan yhteiskunnasta, jossa näkyy pieniä oireita avautumisesta. María vastustaa ulkomaalaisia turisteja, jotka tuovat maahan vieraita tapoja. Hän pitää protestantteja yhtä pahoina kuin kommunisteja: ennemmin kuolisin kuin rukoilisin protestantin kanssa. Mustat (María käyttää n-sanaa) on tehty eri savesta kuin valkoiset. He sopivat sokeriruokopelloille tai nyrkkeilijöiksi. Mario kutsui joskus Maríaa nimityksellä pikku taantumukselliseni.

Tätä kirjaa voi varmasti analysoida monelta suunnalta, sen kieltä, ihmissuhteita, kuvaa Espanjasta. Kirjastosta saamassani painoksessa on erään kirjallisuuden professorin kirjoittama johdanto, pituudeltaan yhdeksänkymmentä sivua. Sitä en lukenut.

Miguel Delibes: Cinco horas con Mario
Destino 2018, 331 s., sisältää johdannon 91 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1966

***********

Helmet-haasteen kohta 36. Kirja, josta haluaisit keskustella lukemisen jälkeen.