Pirkko Saision Helsinki-trilogia

Päätin lukea Pirkko Saision Helsinki-trilogian, kun tuli tieto, että se on valittu julkaistavaksi Penguin Modern Classics -sarjassa. Trilogian kolmannen osan Punainen erokirja olin ostanut ja lukenut, kun se voitti vuoden 2003 Finlandia-palkinnon. Kaksi muuta osaa (Pienin yhteinen jaettava ja Vastavalo) sain hankituksi vasta äskettäin. Nyt luin kaikki kolme kirjaa peräkkäin.

Trilogia pohjautuu Saision omaan elämään. Englantilaisissa laitoksissa sitä kutsutaan biofiktioksi. Mehän emme voi tietää, mikä kirjoissa on oikeasti tapahtunutta ja missä kohdissa kirjailija on käyttänyt vapauttaan. Kaikkien kolmen kirjan kirjoitustyyli on samanlainen. Ajassa hypitään edestakaisin, mutta helposti seurattavasti. Teksti on fragmentaarista. Sitä korostavat useat rivivälit muutaman virkkeen mittaisten ryppäiden välissä. Tyyli tuntuu kevyeltä ja houkuttelee välillä lukemaan liian vauhdikkaasti. Pienimmän yhteisen jaettavan alussa on mielessään lauseita muodostavan kahdeksanvuotiaan havainto:

”Kumpikaan ei huomannut, että minusta oli tullut hän, jatkuvan tarkkailun alainen.”

(Edellä kumpikaan tarkoittaa vanhempia.) Kirjojen tekstissä vaihtelevat minä ja hän. Mitä pidemmälle edetään, sitä vahvemman aseman hän saa. Punaisessa erokirjassa minä esiintyy enää harvoin.

Pienin yhteinen jaettava

Kirjan nykyajassa jo kuuluisan kirjailijan isä joutuu sairaalaan ja kuolee muutaman päivän kuluttua. Surullisten päivien lomassa kulkee lapsuus pikkulapsesta oppikouluun pääsemiseen saakka. Mieleen jäi erityisesti lämmin suhde pappaan ja mummoon, joiden luona pieni Pirkko vietti kesät, sekä lapsen ajatusmaailma, joka on aivan erilainen kuin aikuisella. Pirkko ahdistui uskoessaan, että lähellä syttynyt tulipalo oli hänen syytään, koska hän oli toivonut tulipaloa. Ensimmäinen itse luettu kirja, Anni Polvan Tiina, aiheutti tunnemyrskyn.

”En tiedä, itkenkö siksi, että kirja on loppunut kesken vai siksi, että olen lukenut kokonaisen kirjan.
Vai siksi, että nyt jo tiedän lukevani monta muutakin kirjaa.”

Vastavalo

Vuoden 1968 kesäksi tuore ylioppilas matkustaa töihin sveitsiläiseen lastenkotiin. Hänellä on mielessään kuvitelma summerhilliläisestä vapaasta kasvatuksesta, mutta perillä hän törmää sveitsiläisiin tiukkoihin sääntöihin. Muistoissa käydään läpi kouluaikaa. Kallion Yhteiskoulua kirjoittaja sanoi temppeliksi, joitakin opettajia hän inhosi, palvottu Ruutusotilaaksi kutsuttu äidinkielenopettaja ennusti:

”– Mistä sen kukaan tietää mitä kenestäkin tulee. Mutta sinusta tulee kirjailija, jos...”

Oppikoululainen uskalsi väitellä marxisti-isän kanssa, vaikka tiesi voittamisen johtavan riitaan. Freudilaiset unet alkoivat häiritä teini-ikäistä. Edellisen kirjan pikkutyttö olisi halunnut olla poika. Nyt hän ei tiedä, mitä haluaa. Sveitsissä hän näkee, että kaksi naista voi rakastaa toisiaan.

Punainen erokirja

Tämä on se kirja, jonka Saisio kadotti tietokoneeltaan ja joutui kirjoittamaan uudelleen. Tapahtuma on päätynyt lopullisen version alkuun. Punainen erokirja kuvaa opiskelua teatterikoulussa yliopistomaailman poliittisen kuohunnan vuosina. Samaan aikaan kirjoittaja löytää seksuaalisuutensa suunnan. Ensimmäinen vakava suhde on klovnisilmäiseksi kutsutun kanssa. Suuri rakkaus on Havva, joka lähtee pian Sunnuntailapsen syntymän jälkeen. Ero on vaikea. Muutamissa myöhempään aikaan sijoittuvissa hetkissä mukana on jo Honksu. Viimeisessä luvussa on vielä yksi ero, kun Sunnuntailapsi muuttaa pois kotoa.

Pirkko Saisio on löytänyt aivan oman tyylin käyttää elämäänsä romaanin aiheena. Samaa tekee myös omalla tyylillään nobelisti Annie Ernaux, mutta kyllä Saisio tekee sen paremmin.

Pirkko Saisio:

Pienin yhteinen jaettava
Siltala 2023, 274 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran 1998

Vastavalo
Siltala 2023, 280 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran 2000

Punainen erokirja
WSOY 2003, 298 s.

***********

Näillä kirjoilla täytän Helmet-haasteen kohdat 46, 47 ja 48: Trilogian ensimmäinen, toinen ja kolmas osa.

Mieko Kanai: Mild Vertigo

 

Japanilaisen Mieko Kanain nimi on ollut joskus esillä Nobel-veikkauksissa. Kirjastosta löytyi Mild Vertigo.

Kotirouva Natsumin elämä on tavallista. Hän tekee kotitöitä, huolehtii kahdesta lapsestaan, tapaa silloin tällöin ystäviään. Hänen elämänsä on toisteista. Hän käy ostoksilla. Hän käy mielessään läpi, missä järjestyksessä tavarat ovat kaupassa (kirjassa kahteen kertaan, lista on kahden sivun pituinen).

”– – by now she was so utterly bored with this type of shopping that she could picture in her mind the way the goods were laid out before even leaving her house, could visualize how she would go in and, across the aisle from the vegetable section immediately to her left-hand side – containing salad and green vegetables, root vegetables, tomatoes and cucumbers – were the fruit, the mushrooms and the dairy products, at the back was a Kinokuniya bookstore and a Pasco bakery, and – –“

Natsumi ei ole onneton, mutta jonkinlaisesta tyhjyydestä hän kärsii. Hänen ystävänsä käyvät töissä, ja Natsumi tuntee alemmuutta heihin nähden. Joskus hän miettii, että on kuluttanut elämänsä tekemällä tavallisia asioita. Silloin tällöin hän jää tuijottamaan hanasta valuvan veden virtausta.

”– – it was an utterly ordinary thing – and yet for some unknown reason she kept staring at it, and falling, again for some unknown reason, into a kind of trance.”

Mild Vertigon kirjoitustyyli on lähinnä tajunnanvirtaa. Virkkeet ovat pitkiä ja poukkoilevia, mutta helppoja seurata. Juonta kirjassa ei ole. Sen luvut esittävät kohtauksia Natsumin elämästä. Niitä voisi lukea jopa novelleina, mutta tietysti ne täydentävät toisiaan. Yksi Natsumin ystävistä antaa hänen luettavakseen juuri avautunutta valokuvanäyttelyä käsittelevän esseen. Esseessä kuvataan valokuvaajaa henkilönä, joka ei tallenna kuvillaan tarinoita, vaan hetkiä, joiden ympärille katsoja pystyy kuvittelemaan heidän elämänsä. Ehkä Kanai pyrkii samaan.

Kirjalla on ansionsa, ja luin sen ihan mielelläni, vaikka aluksi epäilin kotirouva-aiheen kiinnostavuutta. Oli siinä tietysti mukana japanilaista kulttuuria. Esimerkiksi muista hieman poikkeavassa luvussa The Cat Debacle Natsumi joutuu mukaan keskusteluun, jossa kaksi samassa kerrostalokompleksissa asuvaa naista puhuu ’kissan kirouksesta’. Sen mukaan kissoja huonosti kohtelevaa henkilöä kohtaa onnettomuus.

Mieko Kanai: Mild Vertigo
Englannintanut Polly Barton
Fitzcarraldo Editions 2023, 169 s.
Japaninkielinen alkuteos 軽いめまい 1997

***********

Helmet-haaste: kohta 22. Kirjan kannen pääväri on sininen tai kirjan nimessä on sana sininen.

Rachel Kushner: Luomisen järvi

 

”Omat tunteeni olivat neutraalit, en piittaa ihmisten tekemisistä. Tehtäväni oli löytää todisteita siitä, että moulinardit olivat uhka. Oli samantekevää, olivatko he vakava uhka. Joko löytäisin todisteita tai sitten löytäisin tavan osoittaa, että he olivat syyllisiä, jotta poliisi voisi ratsata tämän tuppukylän ja sulkea heidän pikku kommuuninsa.”

Nykyisessä operaatiossaan nimeä Sadie Smith käyttävällä naisella on erikoinen ammatti. Hänet voidaan palkata suorittamaan edellä kuvatun kaltaisia tehtäviä. Kohteena olevat moulinardit ovat saaneet nimensä ”tuppukylästä”, jossa heidän kommuuninsa on. Heidän epäillään tehneen yhden tihutyön ja suunnittelevan toista, joka kohdistuisi Ranskan valtion suunnitelmaan pumpata pohjavedet mega-altaisiin. Arvostelijoiden mielestä sillä tavoin tuhottaisiin alueen ekologinen tasapaino. Sadie ei tiedä, kuka tällä kertaa on hänen työnantajansa, tuskin kuitenkaan valtio, vaan ennemmin suunnitelmasta kaupallisesti hyötyvät tahot. Rahaa heillä tuntuu olevan rajattomasti.

Sadie soluttautuu kommuuniin, joka tuntuu hänen kuvauksensa perusteella täysin harmittomalta. Sekalainen joukko karismaattisen johtajan Pascalin seuraajia yrittää elää viljelemällä maata ja myymällä vähiä tuotteitaan. Tuskin he pystyvät tekemään muuta kuin järjestämään mielenilmauksia paikallisissa tapahtumissa.

Takakannessa Luomisen järveä kutsutaan trilleriksi, mutta minusta se on filosofinen teos ihmiskunnan kehityksestä ja maailman nykytilasta. Valmistautuessaan tehtäväänsä Sadie on lukenut – ja lukee edelleen – kommuunin toisen perustajan Brunon moulinardeille lähettämiä sähköpostiviestejä. Pascal arvostaa filosofi Guy Debordia ja hänen Spektaakkelin yhteiskuntaansa, mutta Brunon ajattelu on lähtenyt eri suuntaan. Hän on asettunut asumaan alueella oleviin luoliin, eikä suostu enää tapaamaan ihmisiä. Hän pitää neandertalilaisia etevämpinä kuin nykyihmisiä.

”Ihminen on viettänyt yhdeksän kymmenesosaa olemassaolonsa ajasta maan alla. Ihmisen symbolimaailma on luola-aktiviteettien ja pimeyden lupaamien aistimuksien ja näkyjen muokkaamaa. Sitten se kaikki loppui. Kadotimme maanalaisen maailman.”

Brunon ajattelu muuttuu tuosta vielä kirjan aikana, kun hän huomaa unohtaneensa tulevaisuuden. Samalla hän kadottaa suuntansa. Moulinardeihin hänellä ei näytä olevan enää vaikutusta. Sen sijaan alun perin täysin kyyninen Sadie joutuu samaan tilaan kuin Bruno: hänenkin suuntansa katoaa.

Sadien kyynisyyden vuoksi kirjassa on ironinen ote, joka miellytti minua. Sivuhenkilöissä on monta herkullista hahmoa, esimerkiksi vanha luonnonsuojeluaktivisti Nadia, joka oli riitaantunut moulinardien kanssa ja kuljetti mukanaan tryffelisikaansa Bernadettea. Kaiken kaikkiaan pidin Luomisen järvestä, sen luontopainotuksesta ja yllättävistä näkökulmista.

Lainasin Luomisen järven kirjastosta tietämättä etukäteen mitään kirjasta tai kirjailijasta. Vasta kirjan luettuani huomasin, että Kushner tulee toukokuussa Helsinki Litiin.

Rachel Kushner: Luomisen järvi
Suomentanut Arto Schroderus
Tammen Keltainen kirjasto 2024, 417 s.
Englanninkielinen alkuteos Creation Lake 2024

***********

Helmet-haaste: kohta 11. Kirjassa on 400–500 sivua.

Astrid Ylva Dornbrach: Nebel über dem Pfälzerwald

 

Saksalainen ystäväni kävi kylässä ja toi tuliaisiksi Astrid Ylva Dornbrachin rikosromaanin Nebel über dem Pfälzerwald (Sumua Pfalzin metsän yllä; ei suomennettu). Lukeminen oli minulle nostalgista, koska kirjassa liikutaan Kaiserslauternissa ja sen ympäristössä. Kaiserslauternissa kävin töiden vuoksi useita kertoja ja asuinkin kerran neljä kuukautta. Kun kirjan päähenkilö tapaa ystävänsä Café Extrablattissa, tiedän täsmälleen, minkälainen paikka on kyseessä. Paikallistuntemus antaa oman viehätyksensä lukemiseen. Tosin kaupunkia useammin kirjassa ollaan Saksan ja Ranskan rajan molemmilla puolilla kahdessa pikkukylässä ja kirjan nimen mukaisesti metsässä.

Lähtökohtana on rikos, jossa saksalainen poliisi ammutaan yöllä metsässä Ranskan puolella. Saksalainen komisario Mara Winter on vastuussa tutkinnasta, mutta hän joutuu tekemään yhteistyötä ranskalaisen kollegansa Yannick Briandin kanssa. Surmattu poliisi on Maran entinen rakastettu, jonka hän on tuntenut lapsuudesta saakka. Pian katoaa metsässä yrttejä keräämässä ollut nainen. Hän oli ollut Maran luokkakaveri.

Alun jälkeen kerronta hidastuu. Tutkimukset etenevät vitkaan. Rikoksista epäiltyjä on kovin vähän, eivätkä poliisit tiedä kaikkea, mikä kerrotaan lukijalle. Metsässä liikkuu salametsästäjiä. Kirjan painopiste siirtyy henkilösuhteisiin, erityisesti Maran ja Yannickin kehittyvään ystävyyteen, josta on ehkä tulossa enemmänkin. Mara on yli neljäkymmentävuotias ja Yannick häntä yli kymmenen vuotta vanhempi. Varsinkin Mara on varovainen ja tuntuu pelkäävän läheisyyttä.

Seudulta kotoisin oleva kirjailija onnistuu kuvaamaan metsiä ja niiden keskeltä nousevia punaisena hehkuvia hiekkakivikukkuloita. Metsässä tunnelma vaihtelee tutusta pelottavaan. Alueen kulinaarinen kulttuuri korostuu. Joskus kuvaus ruuanlaitosta on niin tarkka, että lukija osaisi valmistaa aterian sen mukaan. Kahvia ja leivonnaisia kuluu paljon. Miten olisi schwarzer Kaffee mit süβe Himbeertörtchen (mustaa kahvia ja makeita vadelmatorttuja)?

Kirjan viimeisestä virkkeestä voi päätellä, että Maran ja Yannickin tutkimuksille on tulossa jatkoa.

Astrid Ylva Dornbrach: Nebel über dem Pfälzerwald
emons: 2024, 254 s.

***********

Suurimman osan aikaa kirjassa ollaan syksyssä. Vain lopussa mennään seuraavan vuoden puolelle. Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 40. Kirja sijoittuu syksyyn.

Almudena Grandes: Los pacientes del doctor García

 

Los pacientes del doctor García (Tohtori Garcían potilaat) on yksi kuudesta romaanista Almudena Grandesin sarjassa Episodios de una Guerra Interminable (Kohtauksia päättymättömästä sodasta; ei suomennettu). Sarjan kirjat ovat toisistaan riippumattomia, mutta ne kaikki käsittelevät Espanjan sisällissotaa ja sen vaikutuksia. Näkökulma on vahvasti Francoa vastustaneiden tasavaltalaisten. Los pacientes del doctor García näyttää olevan Espanjassa jo nykyklassikon asemassa.

Päähenkilöitä on kolme. Tohtori Guillermo García Medinan osuudet ovat minämuodossa, muista huolehtii kertoja. Tohtori García on nuori kirurgi, joka on töissä sairaalassa, kun saksalaiset alkavat pommittaa Madridia syksyllä 1936 Francon joukkojen apuna. Hän on isovanhempiensa kasvattama tasavallan kannattaja. Madrid antautuu keväällä 1939. Tohtori Garcíasta on tullut kuuluisa, koska hän pelasti ihmishenkiä ottaessaan käyttöön kanadalaisen lääkärin Norman Bethunen kehittämän siirrettävän verensiirtolaitteiston. Antautumisen jälkeen tohtori Garcían pitää piiloutua uuden henkilöllisyyden taakse, koska häntä uhkaa vankila tai jopa kuolemantuomio.

Manuel Arroyo Benítez on köyhästä perheestä omalla älykkyydellään ponnistanut kielitaitoinen lakimies, joka toimi ennen sotaa tasavaltalaishallituksen diplomaattina Genevessä. Hänet lähetetään Madridiin soluttautumaan Francon kannattajiin. Kun hän paljastuu, hänet yritetään tappaa, mutta tohtori García onnistuu pelastamaan hänet. Miehistä tulee elinikäiset ystävät.

Sodan jälkeen Englannissa toimiva tasavaltalaisten ydinjoukko yrittää paljastaa Espanjan kautta kulkevan natsien reitin Etelä-Amerikkaan sekä maassa Francon suojeluksessa asuvat sotarikolliset. Manuel Benítez ottaa vastaan entistäkin vaarallisemman soluttautumistehtävän ja näyttelee espanjalaista sotarikollista. Hän värvää operaatioon myös tohtori Garcián.

Kolmas päähenkilö on Adrián Gallardo Ortega. Hän on kuningasmielisen sukunsa perinteiden mukaan Francon innokas kannattaja, joka värväytyy kapinallisten joukkoihin heti kun se on mahdollista. Sotilaallisen kunnian sijasta hän saavuttaa jonkinmoista menestystä nyrkkeilijänä, mutta kun hänestä ei tulekaan maansa mestaria, hän ei oikein tiedä, mitä tekisi, ja värväytyy Saksan joukkoihin itärintamalle tappaakseen kommunisteja. Hän päätyy mukaan Kloogan keskitysleirin hirmutekoihin. Adrián Gallardon ja tohtori Garcían tiet leikkaavat Madridissa, kun Gallardon palatessa Espanjaan natsienpaljastusoperaatio uhkaa vaarantua.

Los pacientes del doctor García on laaja romaani, jossa on valtavan paljon henkilöhahmoja. Osa on fiktiivisiä, kuten päähenkilöt, mutta runsaasti on myös historiallisia henkilöitä. Edellä mainittu lääkäri Bethune on yksi heistä. Paljon esillä on espanjalais-saksalainen Clara Stauffer, joka todellisuudessakin oli mukana natsien salakuljetuksessa. Kirjan takana on luvuittain listattu tärkeimpiä henkilöitä siten, että historialliset henkilöt on merkitty erikseen.

Päähenkilöillä on muutakin elämää kuin politiikkaan ja omiin ihanteisiin liittyvää. Tohtori Garcíalla on monimutkainen suhde lapsuudenystäväänsä naapurintyttö Amparoon. Amparo on kiihkeä Francon kannattaja. Sisällissodan aikana hän tunkeutuu väkisin turvaan tohtori Garcían luo. He eivät ole rakastuneita, todellisen rakkauden tohtori García kohtaa myöhemmin. Hänen ja Amparon suhde on täynnä himoa, siinä on kysymys valtataistelusta, jossa voitolla oleva vaihtelee. Tuloksena on kuitenkin lapsi, poika, jonka Amparo vie mennessään, kun sota päättyy.

Manuel Benítezillä on on-off -suhde yhdysvaltalaiseen diplomaattiin Meg Williamsiin, joka on Genevessä, Madridissa ja Buenos Airesissa yhtä aikaa kuin Benítez. Williams tukee natsien paljastamista, kunnes luovuttaa, samalla kun hänen kotimaansakin. Nyrkkeilijä Gallardon riivaaja on toinen espanjalainen nyrkkeilijä, jonka kanssa hän selvittää välinsä vasta Berliinissä, jossa molemmat ovat kaupungin viimeisten puolustajien joukossa.

Almudena Grandesin mukaan yksi kirjan teemoista on el fin de la esperanza (toivon loppu). Sisällissodan hävinneet tasavaltalaiset odottivat, että toisen maailmansodan jälkeen liittoutuneet auttaisivat espanjalaisia Francon voittamisessa. Kävikin niin, että Francon teot unohdettiin ja hänestä tuli liittolainen, kun uudeksi viholliseksi nousivat Neuvostoliitto ja kommunistit. Entiset natsit kelpasivat muillekin maille kuin Argentiinalle.

Oli kyllä hieno kirja! Yli seitsemänsataa sivua ihmissuhteita ja historiaa. Valitettavasti myös kaikuja nykyaikaan, piiritettyihin, joita kukaan ei tule auttamaan, liittolaisiin, joihin ei voi luottaa.

Almudena Grandes: Los pacientes del doctor García
Tusquets 2023, 17. painos, 763 s., 1. painos 2017

***********

Kukin päähenkilö vuorollaan joutuu piiloutumaan väärän henkilöllisyyden taakse, joten kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 34. Kirjassa mennään piiloon.

Pauliina Susi: Tuuliajolla

Tuuliajolla on neljäs kirja Pauliina Suden Tuulia Raja -sarjassa. Olen lukenut sarjan ensimmäisen kirjan Yksityisalue, ja kun huomasin kirjaston pikalainahyllyllä tämän nelososan, päätin lainata sen sopivana Helmet-haasteen kohtaan cozy crime -dekkari.

Työttömäksi jäänyt lentoemäntä Tuulia päätyi sarjan ensimmäisessä osassa vähän vahingossa yksityisetsivä Ykän apulaiseksi, pikku kisälliksi, kuten Ykä 42-vuotiasta Tuuliaa kutsuu. Nyt heidät on palkattu Järvenpään asuntomessuille huolehtimaan rannassa kelluvan paritalon turvallisuudesta – tai tilaajan mukaan lähinnä siitä, että vierailijat eivät sotke tai varasta mitään. Uuden ja erikoisen asumisratkaisun odotetaan olevan messujen vetonaula.

Tuuliajolla on hyvin kevyt kirja jopa omassa genressään. Messutalon ympärillä pyöritään, sen rakentamiseen ja sisustamiseen liittyvät ihmiset esitellään ja sen ihmeellisyyksiä ihastellaan sivukaupalla, osin myyntijargonilla, joka lienee tarkoitettu satiiriksi. Toinen painopiste on Tuulian hullaantuminen valokuvaaja Santeriin. Suhde on kiemurainen, eikä Tuulia tunnu millään pääsevän Santerin kanssa sänkyyn. Erilaisia esteitä ilmaantuu.

Rikoskin tapahtuu lopulta, mutta sitä luullaan alkuun tapaturmaksi. Tuulialla on tietysti ratkaiseva osa sen selvittämisessä. Hän on sinänsä hyvä päähenkilö, nokkela ja hoksaavainen, eikä enää mikään tyttönen, vaikka ihmissuhteiden hoitamisesta joskus voisi niin luulla. Tuuliajolla hoiti tehtävänsä cozy crime -dekkarina Helmet-haasteessa, mutta ehkä jätän tämän sarjan seuraamisen tähän. Taidan olla niitä ”totisempia  murhamysteerien ystäviä”, jotka takaliepeessä mainitaan.

Pauliina Susi: Tuuliajolla
Tammi 2025, 301 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 23. Cozy crime -dekkari.

Manjushree Thapa: Unohda Kathmandu

 

Etsin Maailmanvalloitus-projektiini nepalilaista luettavaa ja löysin Manjushree Thapan kirjan Unohda Kathmandu. Se ei ole fiktiota, vaan tietokirja, jonka lähtökohtana on Thapan henkilökohtainen kokemus vuoden 2001 tragediasta, jossa kruununprinssi Dipendra surmasi isänsä kuningas Birendran ja lukuisia muita kuningasperheen jäseniä sekä itsensä. Tragedia ja sen seuraukset saivat Thapan paneutumaan maan historiaan ja olosuhteisiin.  Hän yritti etsiä selitystä.

”En ole historioitsija, mutta osa tästä kirjasta on historiankirjoitusta – jos historia voi olla jotain niin joutavaa kuin yhden kirjailijan yksityinen etsintä. Sen ei pitäisi olla. Historiankirjoihin verrattuna olen kirjoittanut liian henkilökohtaisesti. Tuloksena on historiografian, reportaasin, matkakuvauksen ja lehtijutun sekasikiö.”

Olen kirjailijan kanssa eri mieltä: kirjassa on parasta sen henkilökohtaisuus. Lukeminen on puuduttavaa, kun Thapa käy sivukaupalla läpi kuninkaiden ja maharajojen välisiä valtataisteluja lähes kolmensadan vuoden ajalta. Sen sijaan teksti on elävää, kun hän kertoo patikkamatkasta, jonka teki ystävänsä kanssa vuonna 2003 hetkellisen rauhan aikana. Maaseudun köyhyys ja kurjuus tekivät vaikutuksen. Kirjailija alkoi ymmärtää, miksi maolaisuus vetosi varsinkin nuorisoon, vaikka kapinoijien väkivaltaisuutta ei voinutkaan hyväksyä. Yhtä väkivaltaisia, elleivät pahempia, olivat myös valtion joukot.

Nepal oli siis sekasorron vallassa. Surmatun kuninkaan veli käytti tilaisuutta hyväkseen, teki armeijan avulla vallankaappauksen ja palautti täyden kuningasvallan vuonna 2005. Ennen vuoden 2001 tragediaa Nepal oli ollut kymmenen vuotta demokratia, ainakin periaatteessa. Hallitukset vaihtuivat tiuhaan tahtiin. Oli korruptiota ja puolueiden välisiä ja sisäisiä riitoja. Maolaiset aloittivat aseellisen kapinan.

Kirja on ilmestynyt vuonna 2005. Kirjailija oli siinä vaiheessa menettänyt uskonsa demokraattiseen Nepaliin. Englanninkielisen alkuteoksen nimi onkin Forget Kathmandu: An Elegy for Democracy. Thapa oli turhan pessimistinen, koska jo seuraavana vuonna Nepalin puolueet sopivat yhteistyöstä. Vaalit järjestettiin 2008. Kuningasvalta lopetettiin ja maasta tuli demokratia, Nepalin demokraattinen liittotasavalta.

Manjushree Thapa: Unohda Kathmandu
Suomentaneet Erkki ja Leena Vihtonen
Like 2008, 316 s.
Englanninkielinen alkuteos Forget Kathmandu: An Elegy for Democracy 2005

***********

Thapa aloittaa historiaan paneutumisen käymällä Nepalin kansallismuseossa, jossa hän tiedostaa maan historian sotaisuuden. Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 21. Kirjassa käydään museossa.

Maailmanvalloitus: Nepal.