Stanisław Lem: Solaris

 

Luin aiemmin tänä vuonna Ville-Juhani Sutisen esseeteoksen Reunamerkintöjä, josta sain inspiraation lukea Stanisław Lemin Solaris. Kirjaan pohjautuvan Andrei Tarkovskin elokuvan olen nähnyt kaksi kertaa. Vaikka molemmista kerroista on vuosikausia, lukiessa elokuvasta nousi mieleen selkeitä kuvia joistakin kohtauksista.

Solaris on kahta aurinkoa kiertävä eksoplaneetta, jota ihmiskunta on tutkinut jo yli sata vuotta. Planeettaa peittää elävä meri. Se on yksi yksilö, jolla on ilmeisesti tietoisuus. Siihen on yritetty saada yhteys lukuisin eri tavoin, mutta onnistumatta. Kun tuloksia ei ole tullut, Solariksen tutkimus on lähes ajettu alas. Sen tutkimusasemalla työskentelee enää muutama henkilö.

Kun psykologi Kris Kelvin saapuu nuhjuiselle tutkimusasemalle, hän huomaa heti, että siellä tapahtuu jotain outoa. Yksi tutkija, Kelvinin entinen opettaja, on tehnyt itsemurhan, toinen pysyttelee laboratoriossaan lukittujen ovien takana, ja kolmas, nimeltään Snaut, puhuu sekavia. Asemalla haahuillessaan Kelvin löytää papereita, joista näkyy, että miehet ovat tehneet uusia kokeita, joihin heillä ei ollut lupaa. Seurauksena asemalle on alkanut ilmestyä ”vieraita”.

Kelvinin vieraaksi tulee hänen vaimonsa Harey, tai siis vaimon kopio, hahmo, joka on täysin esikuvansa kaltainen. Harey on tehnyt itsemurhan hyvin nuorena. Snautin sekavat puheet alkavat vaikuttaa ymmärrettäviltä. Muillakin tutkijoilla on omat vieraansa, joita Kelvin ei tapaa, mutta jotka vaikuttavat hankalammilta kuin hänen omansa. Harey kuuntelee itsemurhan tehneen tutkijan jälkeensä jättämän kasetin ja tietää:

” — Se minä olen. Instrumentti joka tutkii sinun reaktioitasi – jokin sen tapainen. Jokaisella teistä on... samanlainen instrumentti kuin minäkin. Me tulemme esiin teidän muististanne tai mielikuvituksestanne, en tiedä oikein mistä – ja sinä sen kuitenkin tiedät paremmin.”

Solaris on hieno scifi-klassikko. Siinä luotu maailma on hyvin omaperäinen. Enemmän kirja taitaa kuitenkin puhua ihmisestä. Snautin sanoin:

”Emme me tarvitse toisia maailmoja. Tarvitsemme peilejä. – – Me tulemme tänne sellaisina kuin todellisuudessa olemme, ja kun lehti kääntyy ja todellisuutemme paljastuu meille – se osa todellisuudestamme josta tahtoisimme olla vaiti – emme enää pidäkään itsestämme.”

Solariksen voi lukea monella tavalla. Sitä voi pitää jopa rakkauskertomuksena. Alkusäikähdyksen jälkeen Kelvin ei halua päästää irti Hareysta, vaikka lopulta hän joutuu tekemään niin.

Stanisław Lem: Solaris
Ranskankielisestä laitoksesta suomentanut Matti Kannosto
Kirjayhtymä 1973, 250 s.
Puolankielinen alkuteos Solaris 1961

***********

Solaris sopii Helmet-haasteessa kohtaan 12. Kirjan nimestä ei voi päätellä, millä kielellä kirja on kirjoitettu.

Álvaro Pombo: El temblor del héroe

 

Álvaro Pombo sai vuonna 2024 espanjaksi kirjoittavalle kirjailijalle elämäntyöstä myönnettävän Cervantes-palkinnon. Hänen romaaninsa El temblor del héroe (Sankarin vapina) sai Premio Nadal -palkinnon 2012. Pombon tuotantoa ei ole suomennettu.

Román on tunnettu filosofi ja entinen filosofian opettaja. Hän on nauttinut työstään nuorten kanssa. Eläkkeellä hän tuntee itsensä yksinäiseksi ja tarpeettomaksi. Häneltä on kadonnut ”sankarillinen hurmos”, jota hän painotti opetuksessaan. Elena ja Eugenio ovat Románin ystäviä, hänen entisiä opiskelijoitaan, mutta eivät filosofeja, vaan traumatologeja. He ovat omistautuneet ihmisen fyysisen rakenteen korjaamiseen. Kirjan tarinassa he ovat tarkkailijoita, joiden kanssa Román selvittelee omia tuntemuksiaan. Elena on väsyneesti rakastunut Romániin, joka on sallinut sen.

Románin elämää virkistää nuori toimittaja Héctor, joka haastattelee häntä juttusarjaan. Se käsittelee kuuluisia henkilöitä, jotka ovat kadonneet julkisuudesta. Héctor ja Román viihtyvät toistensa seurassa ja ystävystyvät. Héctor sinnittelee surkealla harjoittelijan palkalla, ja kun hän jää ilman asuntoa, Román tarjoaa hänelle väliaikaisesti yhtä huonettaan.

Héctor esittelee Románille Bernardon, joka on kertomuksen varsinainen muutostekijä. Bernardo on käyttänyt Héctoria hyväksi ollessaan tämän opettaja. Myöhemmin he ovat tavanneet satunnaisesti. Heidän suhteensa ei ole enää fyysinen, mutta Héctor ei pääse henkisesti irti Bernardosta. Bernardon huomaa ensimmäisestä esiintymisestään vastenmieliseksi. Niin huomaa Románkin, mutta hänestä tulee utelias. Bernardo on taitava puhuja ja lirkuttelee itsensä Románin lähelle. Románilla on vuokrahuoneisto, joka sattuu olemaan tyhjänä. Hän vuokraa sen Bernardolle, vaikka tiedossa on, että tällä voi olla vaikeuksia maksaa vuokraansa. Héctor vakuuttaa Románille, että Bernardo on luotettava. Rahalla on kirjan lopun tapahtumissa suuri merkitys.

Vuokranmaksusta ei tule mitään, ja muutenkin Bernardon käytös muuttuu niin, että Román pettyy. Hän myöntää, että Bernardo on Sartren luistelija, joka liukuu elämän pinnalla ottamatta vastuuta mistään. Bernardo on oikeakin luistelija. Hän rullaluistelee päivittäin pitkin Madridin katuja joko yksin tai kaveriporukassa.

Näistä ihmissuhteista seuraa lopussa katastrofi, jonka uhri on Héctor. Hänellä on edessään kaksi mallia, Román ja Bernardo. Hän valitsee jälkimmäisen. Kumpikin heistä olisi voinut auttaa, mutta Román on liian passiivinen ja Bernardo vastuuton. Kaikki muut selviävät eteenpäin paitsi Héctor. Hän murskaantuu, kirjaimellisesti.

El temblor del héroe on täynnä viittauksia filosofeihin. On Platon, Kierkegaard, Sartre ja muita. Koko kirja tuntuu filosofiselta rakennelmalta, jossa kukin henkilöistä on palanen tarkasti määritellyssä kohdassa. En voi sanoa pitäneeni kirjasta, mutta toisaalta sen lukemisesta on jo jonkin aikaa, ja se on vaivannut ajatuksiani harvinaisen pitkään.

Álvaro Pombo: El temblor del héroe
Destino 2012, 222 s.

Magda Szabó: Dörren

 

Helmet-haasteen lähestyessä valmistumistaan joudun yleensä valitsemaan muutaman täsmäkirjan. Tänä vuonna yksi puuttuva kohta oli etukäteen helpoksi luulemani Kirjan nimessä on jokin talon osa. Kun sellaista ei osunut lukemisiini, päätin etsiä kirjan, joka on muutenkin vähän harvinaisempi. Löytyi unkarilaisen Magda Szabón romaani Dörren 1980-luvulta. Szabósta en tiennyt mitään, vaikka häneltä näkyy olevan pari suomennostakin, mutta ei tästä kirjasta. Kävi niin kuin joskus käy, eli löysin sattumalta hienon kirjan.

Dörren on psykologinen romaani kahden erilaisen naisen ystävyydestä. Minäkertoja on kirjailija, jonka elämässä on jonkin verran yhteistä Szabón oman elämän kanssa, esimerkiksi suuri kulttuuripalkinto. Sen saaminen osuu kirjassa pahasti yksityiselämää häiritsevään kohtaan. Kirjailijan nimi on Magda, mutta se mainitaan vain kerran kirjan loppupuolella, joten minä käytän pelkkää nimitystä kirjailija.

Emerentia on vanha nainen, jonka kirjailija saa palkatuksi kodinhoitajaksi, kun hän miehensä kanssa muuttaa uuteen asuntoon Budapestissa. Emerentia on koko kadun voimanainen. Hän on yhden talon talonmies, toimelias ja fyysisesti vahva. Kaikki tuntevat hänet. Hän on kaikkien auttaja, kunnioitettu esikuva. Toisaalta hän on aika erikoinen. Hän on niin suorapuheinen, että sanoo kirjailijallekin, mitä tästä ajattelee.

”Jag vet inte hur ni har lyckats göra er ett namn, för förstånd har ni inte mycket av, och om människor vet ni ingenting.”

Emerentian tausta paljastuu kirjailijalle paloittain, moninaiset työpaikat, etäinen suhde sukulaisiin, ainoa suuri rakkaus, rohkea toiminta toisen maailmansodan loppuvaiheessa, kun juutalaisvainot olivat Unkarissa voimakkaimmillaan.

Emerentia ei päästä ketään lähelleen. Hänen asuntonsa ovi on aina kiinni. Kukaan ei saa tulla sisään. Kunnes ovi yhden ainoan kerran aukeaa kirjailijalle, kun heidän ystävyytensä on syventynyt. Ovi on ratkaisevassa roolissa silloinkin, kun Emerentia sairastuu, eikä suostu ottamaan vastaan apua. Lopulta ovi on murrettava, jotta päästään sisään. Emerentian loppu saa kirjailijan tuntemaan syyllisyyttä.

”Emerentia sade det inte, men jag förstod ändå, hon skulle ha känt att jag älskade henne om jag hade accepterat att hon i sin maktlöshet valde döden – –. ”

Dörren kertoo hiljalleen kypsyvästä ystävyydestä. Se kertoo luottamuksesta ja oikeudesta arvokkaaseen kuolemaan. Sen aikakausi on Unkarin kansantasavalta, mutta sen tarina on ajaton.

Magda Szabó: Dörren
Ruotsintaneet Eva-Teresia Lundberg ja Maria Ortman
Nilsson förlag 2020, 301 s.
Unkarinkielinen alkuteos Az ajtó 1987

***********

Helmet-haaste: kohta 19. Kirjan nimessä on jokin talon osa.

Sjón: Argon lastu

 

Olen lukenut aikaisemmin Sjónin erinomaisen romaanin Skugga-Baldur. Kun Argon lastu oli nostettu esille kirjastossa, päätin kokeilla sitä.

Argon lastu on melkoinen sekoitus mukaillen kerrottuja antiikin myyttejä ja vähän muutakin. Tarinoita kertoo vuonna 1949 Kronos-varustamon rahtilaivan perämies Kaineus, ja niitä kuuntelee Valdimar Haraldson, joka on laivalla varustamon omistajan lahjoittamalla matkalla. Kaineus kertoo Iasonin Argo-laivan matkasta, jolla sanoo olleensa mukana. Hänen tarinassaan Lemnoksessa runonlaulaja esittää version Völsunga-saagasta ja Argo käy paluumatkallaan Ultima Thulessa saakka. Kaineus kertoo oman taustansa Kainiksena, jonka Poseidon ensin raiskasi ja sen jälkeen muutti mieheksi hänen pyynnöstään. Rahtilaivalla puuhaa myös Lemnoksen Hypsipyle stuertin vaimona.

Oma omituisuutensa on Valdimar Haraldson, jonka suurin mielenkiinnon kohde on kalan kulutuksen yhteys pohjoisen ihmisrodun ylivertaisuuteen. Hän on esittänyt hypoteesinsa aiemmin julkaisemassaan Fisk og Kultur -lehdessä.

”Me uskomme, että pohjoinen rotu, joka on lukemattomien sukupolvien ajan harjoittanut kalastusta rannoillaan ja käyttänyt siten kalaa pääravintonaan, saa kiittää kukoistuksestaan ennen kaikkea ruokavaliotaan, ja että pohjoinen rotu on tästä syystä voimakkaampi ja edistyneempi kuin muut rodut, jotka eivät ole yhtä helposti päässeet käsiksi meren rikkauksiin.”

En ihan päässyt selville siitä, mitä tällä kaikella oli tarkoitus sanoa, mutta Argon lastu on luovasti ja usein hauskasti kirjoitettu. Ainakin sitä lukiessa tuli kerratuksi vanhoja tietoja myyteistä, usein nettiä apuna käyttäen.

Sjón: Argon lastu
Suomentanut Tuomas Kauko
Like 2008, 142 s.
Islanninkielinen alkuteos Argóarflísin 2005

Leena Lehtolainen: Lähtölaukaus

 

Lähtölaukaus on Maria Kallio -sarjan uusin teos. Marian yksityiselämässä on tapahtunut muutoksia, jotka saavat hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi, mutta en kirjoita niistä sen enempää. Samaan aikaan osuvat myös muutokset töissä. Marian johtama Lasten ja nuorten tekemiin ja heihin kohdistuneisiin rikoksiin erikoistunut ryhmä on lakkautettu rahoituksen loputtua. Mariaa on houkuteltu jopa siirtymään varhaiseläkkeelle. Kun hänelle on tarjottu kirjoituspöytätyötä, jossa selvitetään, ”kuinka suuressa osassa poliisin tietoon tulleista väkivaltarikoksista tutkinta keskeytetään tai syytekynnys ei ylity”, hän päättää ottaa sen vastaan.

Papereiden pyörittely ei sovi Marialle – hän kaipaa toimintaa. Sopiva tilaisuus tulee, kun hän löytää muutaman vuoden takaisen jutun, jossa siivooja on löydetty kuolleena omakotitalon ulkouima-altaasta. Tapaus on epäilyttävän helposti todettu tapaturmaksi ja tutkinta on keskeytetty. Kun samassa talossa sattuu samantapainen kuolema, Maria saa itsensä tungetuksi ystävänsä ja entisen alaisensa Koivun johtamaan tutkimusryhmään, kun Koivu vetoaa työvoimapulaan.

Koivun ryhmässä on uusi innokas poliisi Ramon Jaatinen, joka sopisi vaikka uuden sarjan päähenkilöksi. Hänet on adoptoitu kolmevuotiaana Kolumbiasta, ja hän on saanut osansa rasismista ennen poliisiksi ryhtymistään ja poliisilaitoksen sisällä. Ramon puhuu Marian kuullen vierastyöläisten asemasta, ja Maria ilahtuu.

”Oi, vihainen nuori mies, ajattelin tyytyväisenä. Heitä poliisissa kaivattiin. Ammattikuntani arvomaailma oli viime vuosina kääntynyt konservatiivisempaan suuntaan, kuten tutkimusaineistonikin osoitti. Ruskealla ihmisoikeustaistelijalla ei tulisi olemaan helppoa. Onneksi hänellä on lähimpänä pomonaan Koivu, joka tunsi suomalaisen rasismin vietnamilaisen vaimonsa ja lastensa kautta liiankin hyvin.”

Lehtolainen laittaa muutenkin henkilönsä ottamaan kantaa ajankohtaisiin aiheisiin. Hänen entinen pomonsa, nyt eläkkeellä oleva Taskinen, sanoo suorat sanat tunnin junan älyttömyydestä.

Dekkarina Lähtölaukaus on taattua laatua. Murhajuonesta arvasin osan, mutta en kaikkea. Kirjan yleistunnelma on Marian ja hänen lähellään olevien elämänmuutosten vuoksi alakuloinen. Sen voin sanoa, että kirjaa lukiessaan tulee surulliseksi.

Leena Lehtolainen: Lähtölaukaus
Tammi 2026, 391 s.

**********

Koska Leena Lehtolainen on suomalainen dekkaristisuosikkini, sijoitan Lähtölaukauksen Helmet-haasteen kohtaan 43. Uusin kirja lempikirjailijaltasi.

C J Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa

 

Carl Jakob Gardbergin Turun linnan kolme Katarinaa on tietokirja Kustaa Vaasan poikien Erikin ja Juhanan vaimoista, jotka kaikki asuivat jonkin aikaa Turun linnassa. Ainoastaan Katarina Jagellonica oli Katarina, kaksi muuta olivat Kaarinoita, mutta nimiä käytettiin aikanaan rinnakkain.

Vähiten tunnettu on Kaarina Hannuntytär, Juhana-herttuan jalkavaimo (nimitys kirjasta), jonka isästäkään ei ole täyttä varmuutta. Hänen äitinsä oli aatelismiehen tunnustettu avioton tytär. Yksi minulle kirjasta selvinnyt asia on, että aatelisten aviottomia lapsia saatettiin kohdella 1500-luvulla lähes kuin avioliitossa syntyneitä. Juhanalla ja Kaarinalla oli neljä lasta, joista yksi kuoli aivan pienenä. Tytär Sofia meni aikanaan naimisiin kuuluisan sotapäällikön Pontus de la Gardien kanssa. Juhana järjesti Kaarinalle ja lapsilleen taloudellisesti turvatut olot, kun meni poliittisista syistä naimisiin Puolan prinsessan Katarina Jagellonican kanssa.

Katarina Jagellonican aika Turun linnassa lienee linnan loistokausi, ainakin materiaalisessa mielessä. Se loppui veljesten väliseen sotimiseen, kun Erik XIV joukkoineen piiritti linnaa ja Juhana joutui antautumaan. Kuninkaallisten väliset avioliitot ovat tuntuneet minusta aina aivan mahdottomilta. Miten voi rakastaa puolisoaan, tai edes pitää hänestä, jos tapaa ensimmäisen kerran alttarilla? Katarinan ja Juhanan avioliittoa sanottiin onnelliseksi. Sen puolesta puhuu ainakin se, että kun Katarina sai valita paremmat asuinolosuhteet tai vankina olon Gripsholmin linnassa yhdessä Juhanan kanssa, hän valitsi jälkimmäisen.

Kaarina Maununtytär on tietysti suomalaisille tutuin. Tänä vuonna hän on vielä ollut esillä, koska hänen hautansa avattiin Turun tuomiokirkon peruskorjauksen yhteydessä. Kuningattarena hän ehti olla vain 87 päivää, ennen kuin Erik menetti kruununsa ja tilalle nousi Juhana III.

Turun linnan kolme Katarinaa on kirjana kuivahko. Katariinoista itsestään ei ole kovin paljoa tietoa saatavissa, joten kirjassa on loppujen lopuksi enemmän asiaa heidän miehistään ja ajan poliittisista kiemuroista. Historian tutkimusta tuntemattomalle on uutta, että kaikenlaisia tilikirjoja ja omaisuusluetteloita on säilynyt hyvin. Kirjassa on esimerkiksi listausta Katarina Jagellonican mukanaan Turkuun tuomista tavaroista. Mitä nämä naiset ovat mahtaneet ajatella ja tuntea, sitä voi vain yrittää kuvitella ja arvailla.

C J Gardberg: Turun linnan kolme Katarinaa

Suomentanut Irma Savolainen
Otava 1986, 218 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Tre Katarinor på Åbo slott 1986

***********

Helmet-haaste: kohta 32. Kirjan kannessa tai nimessä on linna.

Karel Čapek: Puutarhurin vuosi

 

Luin pari vuotta sitten Karel Čapekin hauskan Koiratarinoita. Puutarhurin vuosi on kirjoitettu samanlaiseen liioittelevaan pakinatyyliin. Nimen mukaisesti kirjassa kuvataan (yli-)innokkaan puutarhurin vuotta kuukausi kerrallaan.

Vaikka Puutarhurin vuosi on melkein sata vuotta vanha ja sen puutarha on Keski-Euroopassa, siinä on paljon tuttua. Kasvit ovat pitkälti samoja, kuten syksyllä kukkivat kultapiisku, syysasteri ja krysanteemi, mutta syksy tulee myöhemmin ja kevät aikaisemmin kuin meillä.

”Huhtikuinen puutarhuri onkin ihminen, joka juoksee nuutuva taimi kädessään kaksikymmentä kertaa puutarhansa ympäri etsimässä maapalaa, jolla ei kasva vielä mitään. ”Ei, tähän ei mahdu”, hän murahtaa hiljaa, ”tässä ovat ne kirotut krysanteemit; tässä leimut tukahduttaisivat sen, ja tuossa on tervakko, piru vieköön. Hm, tähän on levinnyt kello eikä tuon kärsämönkään vieressä ole tilaa – minne ihmeeseen panisin tämän?””

Tammikuussa puutarhuri viljelee ilmoja, kun ei muutakaan voi (lihavoinnit kirjan mukaan). Myöhemmin hän (yrittää) kasvattaa kasveja siemenistä, alkaa jahdata kevään ensimmäisiä merkkejä ja villiintyy, kun kukat huhtikuussa puhkeavat. Puutarhuri kaivaa, möyhentää, istuttaa, kitkee, lannoittaa. Kesälomalle hän ei uskalla lähteä, ja jos uskaltaa, hän on varma, että apuun pyydetty kastelija tuhoaa koko puutarhan. Heinäkuussa puutarhuri silmikoi ruusuja ja leikkaa haavan sormeensa. Hän myrkyttää tuholaisia, poistaa kuihtuneita kukkia, leikkaa ruohoa, haravoi. Syksyllä hän istuttaa, siirtää, ottaa mukuloita talteen, kattaa kukkia havuilla. Puutarhurin työt eivät lopu.

”Puutarha ei ole koskaan valmis. Siinä mielessä se muistuttaa ihmisten maailmaa ja kaikkia ihmisten tekemisiä.”

Omaa pientä pihaani ei voi kutsua puutarhaksi, mutta sitäkin pitää kastella. Joskus olin tyytyväinen, että naapurit eivät nähneet. Čapekilla on ilmeisesti ollut samanlaisia kokemuksia.

”Voisi luulla, että puutarhan kasteleminen on aivan yksinkertaista, etenkin, jos on käytössä letku. Pian kuitenkin käy ilmi, että letku on tavattoman katala ja vaarallinen otus, mikäli sitä ei ole kesytetty. Se kiemurtelee, hyppii, poukkoilee, päästää alleen paljon vettä ja kaivautuu nautinnolla liejuun, jonka on ensin itse luonut. Sen jälkeen se käy kastelijan kimppuun ja kietoutuu hänen jalkojensa ympärille; sitä on polkaistava, ja samassa se hyppää pystyyn ja kiertyy kastelijan vyötärön ja kaulan ympärille.”

Puutarhurin vuosi on hilpeää luettavaa. Uskoisin, että ainakin puutarhureita se hymyilyttää, ellei jopa naurata. Kirjailijan veljen piirroskuvitus sopii tekstiin täydellisesti. Hänen piirtämänsä on myös kannen kuva.

Karel Čapek: Puutarhurin vuosi
Suomentanut Eero Balk
Basam Books 2002, 208 s.
Tšekinkielinen alkuteos Zahradníkův rok 1929
Kuvitus Josef Čapek

***********

Helmet-haaste: kohta 10. Kirjassa leikataan.