Theodor Fontane: Nuoren naisen kohtalo (klassikkohaaste)

Niina / Yöpöydän kirjat

Saksalaisen Theodor Fontanen klassikkoromaani Nuoren naisen kohtalo on ilmestynyt jo 1895. Sain kirjastosta luettavakseni kirjan, joka alkaa jo fyysisenä kappaleenakin olla klassikko eli yli satavuotias, vuodelta 1924. Kuten alla olevasta kuvasta näkyy, aika on koetellut, mutta kirja on kuitenkin pysynyt koossa. Aloitus vie heti vanhaan tunnelmaan:

”Jo vaaliruhtinas Yrjö Wilhelmin ajoilta von Briest-suvun hallussa olleen Hohen-Cremmenin herrastalon etupuolella lankesi kirkas päivänpaiste keskipäivän hiljaisuudessa lepäävälle kylätielle; puiston ja puutarhan puolella loi suorakulmaisesti suunniteltu kylkirakennus leveän varjon ensin valko- ja viheriäruutuiselle liuskakäytävälle ja sitten suureen istutuspyörylään, jonka keskellä oli aurinkokello ja jonka kehän muodosti canna indica ja rabarberipensaat.”

Varoitus: koska kyseessä on klassikko, paljastan juonesta enemmän kuin yleensä. Saksankielinen alkuteos on nimeltään Effi Briest päähenkilön mukaan. Vanhemmat kihlaavat 17-vuotiaan Effin häneltä mitään kysymättä paroni Geert von Innstettenille, joka on kaksikymmentä vuotta vanhempi ja lisäksi Effin äidin entinen kosiskelija. Vanhemmat ovat sinänsä hyvin ymmärtäväisiä ja rakastavat ainoaa lastaan, mutta aviomiehen valinta kuului heidän säädyssään tuohon aikaan vanhemmille.

Suomennoksen nimi Nuoren naisen kohtalo kertoo, ettei tässä hyvin käy. Ennen häitä Effi tunnustaa äidilleen hieman pelkäävänsä Innstetteniä, vaikka mies on hänelle hyvä ja hellä. Innstetten on korkea-arvoinen valtion virkamies, jolla on luja luonne ja vahvat periaatteet. Effin isä epäilee, onko Innstettenin mahdollista voittaa Effin rakkaus. Hänen asemapaikkansa on pohjoisessa Itämeren rannikon pienessä kylpyläkaupungissa, jossa ”henkevä pikku olento” ikävystyy helposti. Kun kaupunkiin saapuu uusi komea sotilaspiiripäällikkö Crampas, Effi haksahtaa hänen pauloihinsa. Pieni Anni-tytär tai Crampasin vaimo eivät ole esteenä. Kun Innstetten saa siirron Berliiniin, Effi pääsee irti rakastajastaan, mutta ikävän sattuman kautta Innstetten pääsee jälkikäteen suhteesta selville, ja avioliitto päättyy siihen. Effistä tulee hylkiö, hän menettää tyttärensä, vanhemmatkin kieltävät hänet, mutta onneksi he sentään antavat myöhemmin anteeksi. Effi ei kestä kauan. Hän sairastuu ja kuolee.

Nuoren naisen kohtalo on aikaansa sidottu psykologinen avioliittoromaani. Kirjoittajan myötätunto on selvästi Effin puolella. Hän on liian nuori, liian yksinäinen, eikä hänen puolisonsa selvästi ymmärrä hänen tarpeitaan. Vähän enemmän huomaavaisuutta, vähän enemmän hellyyttä olisi saattanut riittää. Effi kärsii käytöksestään.

”»Ja sieluani rasittaa syyllisyys», toisti hän. »Niin, se o n sielussani. Mutta r a s i t t a a ko se? Ei. Ja juuri siitä syystä minä säikyn itseäni. Se, mikä rasittaa, on jotakin aivan toista – pelontuskaa, kuolemanpelkoa ja ainaista pelkoa, että se voi kuitenkin tulla ilmi. Ja sitten vielä, pelon lisäksi . . . häpeä. Minä häpeän.»”

Innstettenin ajatuksiin katsotaan vain harvoin. Kun hän on vaunuissa menossa kohti kaksintaistelua Crampasin kanssa, hän miettii, onko liian ankara Effiä kohtaan ja tekeekö kaiken vain periaatteen vuoksi.

”Kosto ei ole mikään kaunis asia, mutta inhimillinen, ja sillä on inhimillinen oikeutuksensa. Mutta näin ollen se kaikki tapahtui erään mielikuvan, erään käsitteen vuoksi, oli tehty juttu, puoli komediaa.”

Minusta Nuoren naisen kohtalo on hyvä klassikko. Se ansaitsisi olla tunnetumpi kuin on. Saksassa sitä kyllä käsitellään kouluissa. Siellä sen pohjalta on myös tehty viisi elokuvaa. Niistä Rainer Werner Fassbinderin ohjaama olisi ollut viime vuonna katsottavissa Yle Areenassa, mutta meni minulta ohi.

Tämänkertaista kirjabloggaajien klassikkohaastetta vetää blogi Jotakin syötäväksi kelvotonta. Siellä on yhteenveto kaikista haastekirjoituksista.

Olen osallistunut klassikkohaasteeseen joka kerta. Tässä linkit aikaisempiin kirjoituksiini:

Alastalon salissa, Nuoren Wertherin kärsimykset, Laulu tulipunaisesta kukasta, Sudenmorsian, Arkielämää, Hanna, Kadonnutta aikaa etsimässä 1, Mustalaisromansseja, Makiokan sisarukset, Kasvattitytön tarina, Isänmaa, Mirdja, Mandariinit, Max Havelaar, Pantagruel, Tau nolla, Kristiina Lauritsantytär, Koti ja maailma, Levottomuuden kirja, Frankenstein, Optimisti (Candide), Aarresaari

Theodor Fontane: Nuoren naisen kohtalo
Suomentanut J. Hollo
Gummerus 1924, 418 s.
Saksankielinen alkuteos Effi Briest 1895

Georgette Heyer: Venetia

 

Tämänvuotisen Helmet-haasteen yhtenä kohtana on romanttinen viihdekirja. Romanttinen viihde ei ole genre, jota yleensä lukisin, joten tähän piti valita jotain tarkoituksella. Päädyin genren alatyyppiin eli historialliseen romanttiseen viihteeseen ja sen tunnettuun kirjoittajaan Georgette Heyeriin. Venetiasta on tänä vuonna julkaistu uusintapainos. Siihen näkyy olevan Helmet-kirjastossa pitkä varausjono eli Heyeriä luetaan edelleen. Minä valitsin lukemisen sijasta kuuntelemisen.

Jane Austen -vaikutteet ovat Venetiassa selvät. Ajankohtakin on kutakuinkin sama. Tässä Napoleonin sodat ovat äskettäin päättyneet. Venetia on 25-vuotias, eikä ole vielä naimisissa. Hän on siis lähes vanhapiika. Erotuksena useimpiin Austenin sankarittariin hän on varakas, koska hänen isänsä jätti hänelle omaisuutta testamentissaan. Venetia ei ole päässyt maaseutukartanosta seurapiireihin, koska ensin isä ei päästänyt häntä ja isän kuoltua hän joutui hoitamaan kartanoa vanhemman veljen viipyessä sodassa. Äiti oli kuollut jo aiemmin. Lisäksi Venetian vastuulla on nuorempi veli, joka on hyvin älykäs, mutta jolla on synnynnäinen kivulias lonkkavika.

Kun naapurikartanon omistaja lordi Jasper Damerel ilmestyy kuvioihin, on selvää, mitä tapahtuu. Damerelilla on huono maine, häntä kutsutaan paikkakunnalla pahaksi lordiksi, ja hän on reilusti Venetiaa vanhempi, mutta totta kai he rakastuvat. Sen jälkeen seurataankin vain kiemuroita, joita tarvitaan ennen kuin he saavat toisensa.

Kirjan puolivälin paikkeilla aloin jo kyllästyä asioiden vatvomiseen, mutta sitten tapahtui onneksi pari käännettä, joista varsinkin jälkimmäinen oli oikeasti yllättävä. Venetia itse on positiivinen hahmo. Hän on rohkea, oma-aloitteinen ja kekseliäs, eikä aina noudata ajan soveliaisuusvaatimuksia. Muut henkilöt ovat yksiulotteisempia, usein luonnehdittavissa yhdellä adjektiivilla kuten ’kunnianarvoisa’ Venetian pitkäaikaisesta aiemmasta kosiskelijasta.

Minulla on vain vähän vertailukohtia, mutta Venetia tuntuu omassa lajissaan varsin pätevältä teokselta. Ei se kuitenkaan muuttanut minua suureksi romanttisten tarinoiden ystäväksi.

Georgette Heyer: Venetia
Suomentanut Heidi Järvenpää
SAGA Egmont 2026, äänikirja 14 h 17, lukija Anu Vilhunen
Ilmestynyt suomeksi alun perin 1967, kustantaja Weilin+Göös
Englanninkielinen alkuteos Venetia 1958

***********

Helmet-haaste 7. Romanttinen viihdekirja.

Andy Weir: Artemis

 

Olen lukenut Andy Weirin menestysteoksen Yksin Marsissa, joka oli mainio. Artemis ei yllä samalle tasolle.

Tässäkin ollaan avaruudessa, mutta nyt Kuussa. Sinne on rakennettu kaupunki, jossa on parituhatta asukasta. Jasmine Bashara eli Jazz hankkii elantonsa kuriirina ja lisätuloja salakuljettajana. Yksi hänen asiakkaistaan on norjalainen miljardööri Trond Landvik, jolle hän toimittaa sikareja Dominikaanisesta tasavallasta. Kun Landvik tarjoaa Jazzille tehtävää, joka on laiton, vaikea ja vaarallinen, ikuisessa rahapulassa sinnittelevä Jazz ottaa sen vastaan, koska korvaus työstä on ruhtinaallinen – sikäli kuin hän onnistuu.

Weir on suunnitellut Kuuhun kaupungin, joka koostuu viidestä alumiinikuplasta ja niitä yhdistävistä käytävistä. Sähkö tuotetaan kahdella ydinreaktorilla ja happi alumiinisulatossa. Kirjassa on tarkkoja kuvauksia kemiallisista prosesseista, jotka ovat tärkeitä myös Jazzin tehtävän kannalta. Yksi yksityiskohta on, miten hitsausliekki sytytetään tyhjiössä. Sitä Jazz ei ollut huomannut miettiä etukäteen. Artemis on kuitenkin toiminnaltaan paljon suoraviivaisempi kuin Yksin Marsissa, joten lopputulos on tavallinen jännitysromaani täydennettynä silauksella Kuun eksotiikkaa.

Joitakin stereotypioita kirjassa on vältetty. Artemiksen on perustanut ja sitä pyörittää KSC (Kenyan Space Corporation), jonka sai aikaan Fidelis Ngugi, nainen, kemisti ja Artemiksen nykyinen kuvernööri.

Eniten minua vaivasi Jazzille valittu ronski kielenkäyttö, sen tyyppinen, jota usein kuulee viihde-elokuvien dialogeissa. Repliikkien pitäisi kai olla hauskoja, mutta minusta ne eivät ole.

Kaikista edellä olevista valituksista huolimatta Artemis oli vauhdikasta luettavaa. Sopi parin illan ajanvietteeksi.

Andy Weir: Artemis
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Into 2019, 326 s.
Englanninkielinen alkuteos Artemis 2017

***********

Jazz tarvitsi suunnitelmassaan Artemiksen kupolirakenteen tarkastamiseen tarkoitettua rungontutkimusrobottia RTB:tä, joten sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 14. Kirjassa on robotti, drooni tai jokin vastaava laite.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa (Naistenviikkohaaste)

 

Aloittaessani lukemista en tiennyt, että Tuhkaan piirretyn maan aiheena ovat vankileirit, joita saksalaisilla oli Pohjois-Suomessa toisen maailmansodan aikaan. Olen lukenut leireistä Lars Westerlundin tietokirjan Saksan vankileirit Suomessa. Siitä tiesin ennestään, että leireille tuotiin Saksasta sotavankeja työvoimaksi. Tuotiin jopa saksalaisia vankeja. Olot olivat tietysti kurjat ja kohtelu raakaa.

Tuhkaan piirretyssä maassa vuorottelee kaksi kertomusta. Ensimmäistä kirjoittaa päiväkirjaansa vuonna 1944 Inarissa vankileirille saapuva Väinö Remes. Hän on periaatteessa tulkki, mutta toimii myös vartijana. Toisessa päähenkilönä on valokuvaaja ja toimittaja Inkeri Lindqvist, joka muuttaa 1947 Enontekiölle tarkoituksenaan selvittää, mitä hänen sodassa kadonneelle miehelleen on tapahtunut. Enontekiölläkin oli ollut vankileiri, jonka saksalaiset lähtiessään räjäyttivät.

Saamelaisten asema sodassa ja sen jälkeen tulee esille kahden henkilön kautta. Piera on monitaitoinen evakuoitumisesta kieltäytynyt vanha mies, joka oli kokenut kovia sodan aikana. Hän sanoo Inkerille: ”Tiedätkö sie riuku mille se tuntuu kun näkee oman maan palavan?” Bigga-Marja on Pieran lapsenlapsi, vanhempansa menettänyt koululainen. Hän asuu internaatissa, jota koulun rehtori pitää kotia parempana paikkana niillekin lapsille, jotka eivät ole orpoja. Taideopettajaksi värvätty Inkeri on tyrmistynyt, kun koululla käy ryhmä miehiä mittaamassa ja kuvaamassa lapsia. Vielä suurempi on kohteeksi joutuvan Bigga-Marjan järkytys. Samanlaisia mittauksia oli tehty leireillä.

”Olavi tiesi mihin sellaisia kuvia käytettiin. Leireillä oli mittailtu ihmisten pituuksia, kohtuja, rotukäyriä, mitä ikinä, ja tiedot oli pistetty taulukoihin. Olavi ajatteli niitä lukemattomia tarkastuksia, joissa hän itse oli ollut mukana. Taulukoilla määriteltiin mihin rotuun kukin kuului. Kuka oli suomensukuinen ja kuka ryssä, äyrämöinen, komi. Perusteltiin miksi piti sterilisoida tai antaa jotain tiettyä lääkettä.”

Olavi Heiskanen yhdistää kirjan kaksi tarinalinjaa. Inarissa hän oli leirillä vartijana, Enontekiöllä hän rakentaa kirkkoa. Häneen liittyi salaisuuksia, samoin kuin saamelaiseen kuppaaja-sairaanhoitaja Saaraan. Mikä operaatio leirillä oli menossa? Mihin ruumiita vietiin öisin?

Tuhkaan piirretty maa saa ihmettelemään, miten julmia ihmiset voivat olla toisilleen, miten ihmisiä voidaan luokitella ja sen jälkeen kohdella miten tahansa. ”Kaikkein heikointa ainesta, ei ihmisiä ollenkaan.”

Tuhkaan piirretty maa on toinen kirja, jolla osallistun Naistenviikon lukuhaasteeseen. Haastetta veti blogi Yöpöydän kirjat, jossa on kooste viikkoon osallistuneiden postauksista.

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa
Otava 2020, 298 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 44. Kirja on ollut ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Anna Englund: Lautapalttoo (Naistenviikkohaaste)

 

”Ennen kuin Elena ehti vastata, toinen laski kätensä hänen olkapäälleen. Lydia seisoi aivan lähellä, hänen etusormensa liikkui Elenan olkaluun edessä. Oliko tämä nyt se hetki, jota Elena ei olisi uskaltanut ajatella ja oli kuitenkin ajatellut monta kertaa, nauranut itselleen ja sitten taas sättinyt. Voiko niin edes tehdä, saiko niin tehdä?”

Lautapalttoo on Elenan ja Lydian epätodennäköinen rakkaustarina. Se on epätodennäköinen, koska heidän maailmansa ovat niin kaukana toisistaan. Elena on töissä miehensä ja anoppinsa arkkuverstaalla Pohjanmaan rannikon pikkukaupungissa. Hänen tehtävänsä on ommella toppaukset ja muut kankaat arkkuihin. Lydia on helsinkiläinen valokuvaaja, joka tulee maksamaan enonsa arkun. Lydian seurapiiri Helsingissä on boheemi, suvaitsevainen ja enimmäkseen varakas, kuten Elena siellä käydessään huomaa. Hän tekee vaikutuksen omana itsenään.

”Nainen kaivoi taskustaan Gauloises-askin.
  – Palaako? Neiti Pohjanmaa.
  – Kiitos, mutta ei. Korostetun hitaasti Elena otti taskustaan askin Työmies-tupakkaa. – On omastakin takaa.
  Raul oli tukehtua punssiinsa ja yski nauraen. Lydia tuijotti silmät suurina.”

Tapahtumat sijoittuvat 1930-luvun alkuun. Elenan rohkeus korostuu, kun tiedetään, millaisessa ilmapiirissä eletään. Muutama viittaus on kieltolakiin ja äärioikeistolaisiin, mutta arkkuverstaan ympäristössä suurimman järkytyksen aiheuttaa housuihin pukeutunut polkkatukkainen nainen, Lydia.

Pohjanmaan murre on minulle itäsuomalaisena outoa, mutta sitä oli mukava lukea dialogeissa. Varsinkin Elenan anoppi käyttää ilmeikästä kieltä. Hän on muutenkin tarinalle tärkeä henkilö, tärkeämpi kuin Elenan mies. Kirjan rakenteessa on ratkaisu, jonka vuoksi lukija tietää enemmän kuin Elena. Siitä kyllä seuraa, että lopun tapahtumien yllätyksellisyydestä osa häviää.

Lautapalttoosta kirjoitettiin blogeissa paljon, kun se ilmestyi. Minulla se jäi silloin hyllyyn joidenkin epäilysten vuoksi, jotka nyt luettuani huomasin turhiksi. Hyvä kirja!

Lautapalttoo on ensimmäinen kirja, jolla osallistun tämänvuotiseen Naistenviikon lukuhaasteeseen. Ihastuttavan logon on taas kerran tehnyt blogin Yöpöydän kirjat Niina.

Anna Englund: Lautapalttoo
Siltala 2022, 227 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 26. Sateenkaarikirja, jossa on onnellinen loppu.

Heikki Oja: Tähtitieteen sankareita

 

Tuottelias tähtitieteen yleistajuistaja Heikki Oja julkaisi muutama vuosi sitten kirjan Tähtitieteen sankareita – Newtonista nykypäivään. Hän esittelee henkilöitä, joiden löydöt ja oivallukset ”voivat kerralla avata kokonaan uusia näkymiä tai johtaa jopa aivan uuden tieteenalan syntymiseen”.

Kirjassa edetään kronologisesti, ja alussa on kaikille tuttuja suuruuksia kuten Isaac Newton ja Edmund Halley. Loppupuolella päästään nykyaikaan ja esimerkiksi gravitaatioaaltojen havaitsemiseen LIGO-laitteistolla. Projektin tutkijoista Rainer Weiss, Kip Thorne ja Barry Barish saivat fysiikan Nobelin palkinnon 2017. Havaintolaitteiden kehittyminen vie tähtitiedettä eteenpäin koko ajan.

Lyhyissä luvuissa esitellään kunkin tutkijan (tai tutkijaryhmän) se tärkeä saavutus, jonka vuoksi hän (tai he) on valittu kirjaan. Elämäkertatietoja on lyhyesti, ja mukana on joskus myös keventäviä anekdootteja. Vaikka käytän nimitystä tutkija, niin osalla tärkeitä havaintoja tehneistä ei ole ollut muodollista koulutusta. Astrofysiikan perustana olevien spektriviivojen löytäjä Joseph Fraunhofer oli lasinvalaja ja hioja, joka kehitti alan tekniikkaa niin, että näki valmistamillaan prismoilla auringon ja muiden taivaankappaleiden spektrejä 1800-luvun alussa. Ilmiön selitys ymmärrettiin vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Sankareiden jäljissä kulkiessaan kirja antaa hyvän kokonaiskuvan tähtitieteen ja sen osa-alueiden kehityksestä. Alaa seurannut tapaa paljon tuttuja nimiä, mutta löytää myös uutta tietoa. On ennestään tiedossa, että tähtitieteessä on väheksytty naisia niin kuin muillakin luonnontieteen aloilla. Onneksi siinä suhteessa ollaan menossa parempaan suuntaan. Muistutukseksi kuitenkin tapaus Jocelyn Bell. Hän löysi nuorena tohtoriopiskelijana sykkivät radiolähteet eli pulsarit vuonna 1967. 1974 hänen ohjaajansa Antony Hewish sai Nobelin ”ratkaisevasta roolistaan pulsarien löytymisessä”.

”Jocelyn Bell suhtautui asiaan rauhallisesti ja arveli, että Nobelin palkinnon arvoa voi laskea, jos sellaisia aletaan myöntää opiskelijoille. Bellin silloiset työtoverit olivat paljon närkästyneempiä ja väänsivät Nobelin nimen halveksivasti muotoon No-Bell.”

Lohdutukseksi Oja kertoo, että Bell on myöhemmin saanut runsaasti kunnianosoituksia ja palkintoja.

Heikki Oja: Tähtitieteen sankareita – Newtonista nykypäivään
Ursa 2023, 288 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 2. Kirjan nimessä on sana tähti tai sen taivutusmuoto.

Ana María Matute: El río

 

Ana María Matute (1925–2014) oli arvostettu espanjalainen kirjailija. Häneltä on suomennettu kaksi romaania, mutta ei tätä lukemaani teosta El río (Joki). Se on ilmestynyt jo 1963, mutta siitä on tehty kaunis kuvitettu laitos 2025, kun kirjailijan syntymästä oli sata vuotta. Kustantamo on Nørdicalibros, joka on varsinaisesti erikoistunut pohjoisten maiden kirjallisuuteen. Katsoin katalogista, että yksi uusimpia käännöksiä Suomesta on Monika Fagerholmin Kuka tappoi bambin? (¿Quién mató a Bambi?).

El río on haikea lapsuusmuistelo. Nimetön kertoja (nainen) palaa seudulle, josta hänen äitinsä oli kotoisin ja jossa hän lapsena vietti kesiä perheensä kanssa. Nyt hänellä on mukana oma poikansa. Alkuperäinen kylä nimeltään Mansilla on jäänyt tekojärven alle, ja ne kyläläiset, jotka eivät muuttaneet muualle, asuvat Uudessa Mansillassa. Veden alle jäänyt maisema on vertauskuva menetetylle lapsuudelle, mutta tässä tapauksessa se on myös totta. Mansilla on tekojärven alla, ja kirjailija oli siellä lapsena toipumassa vakavasta sairaudesta.

Lyhyissä luvuissa ihaillaan luontoa, jokea, metsää ja kivistä kukkulaa. Kerrotaan kylän asukkaista ja heidän tavoistaan. Eniten puhutaan lapsista. Kaupunkilaislapsi katsoo kaikkea vähän ulkopuolisena, vaikka osallistuu leikkeihin. Hän huomaa varallisuuseron. Hän on viettämässä vapaa-aikaa, kun kylän lapset tekevät töitä. Luvussa El pastor niño (Lapsipaimen) kahdeksanvuotias poika herää aamuisin viideltä auttamaan isäänsä.

Muuten lapset ovat samanlaisia kuin missä tahansa. Heidän maailmansa on salaperäinen. Heidän taskunsa ovat täynnä ainutlaatuisia aarteita. Heitä kiehtovat vaarat ja kaikki kielletty. Joskus he ovat julmia. He heittelevät kulkukoiria kivillä, pojat kiduttavat lepakoita ja tallovat sammakoita. Hauskaa pidetään myös. Nuotiojuhlia valeasuihin pukeutuneina, marjojen syömistä salaa kylän parhaasta puusta, ja muuta vastaavaa.

Kaiken yllä leijailee kertojan kaipaus, kun hän yrittää tavoittaa palasia lapsuudestaan. Hän uskoo, että meidän kaikkien sisältä on löydettävissä lapsi, joka yhä etsii ulospääsyä.

Ana María Matute: El río
Kuvitus Raquel Marín
Nørdicalibros 2025, 161 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1963