torstai 29. elokuuta 2013

Jussi Adler-Olsen: Disgrace


Olen kirjoittanut aikaisemmin Adler-Olsenin kirjasta Vanki, joka on hänen osasto Q:sta kertovan sarjansa ensimmäinen osa. Disgrace on toinen osa (suomennettu nimellä Metsästäjät). Poikkeuksellisesti luin kirjan ’kolmannella kielellä’ eli englanniksi, enkä suomeksi tai alkukielellä. Tanskaa en tosin pystyisikään lukemaan.

Osasto Q tutkii selvittämättömiä rikoksia päällikkönään Carl Mørck. Koko osasto koostuu Mørckistä ja siviilityöntekijä Assadista sekä tämän kirjan esittelemästä uudesta henkilöstä eli sihteeri Rosesta. Mørck suhtautuu Roseen nihkeästi, vaikka käy ilmi, että Rose on tehokas työssään, ja tehokas jopa tutkijana.

Tutkinnan kohteena on alun perin kuuden nuoren muodostama joukko, jota on epäilty kahden sisaruksen murhasta parikymmentä vuotta sitten. Myöhemmin yksi epäillyistä on tunnustanut ja istuu nyt vankilassa. Jutun tutkinta avataan uudelleen ja se laajenee muihin väkivallantekoihin. Nuoret olivat rikkaille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa ja osasta on tullut yhteiskunnan silmäätekeviä. Sen sijaan porukan ainoa tyttö, Kimmie, asuu kadulla.

Mørckin tutkimusten lisäksi seurataan välillä Kimmien toimia ja ajatuksia, ja niiden kautta lukijalle selviää pikku hiljaa, mitä kauan sitten tapahtui. Epäillyistäkin lukija saa enemmän tietoa kuin poliisit. Adler-Olsen pistelee välillä tanskalaisen yhteiskunnan eriarvoisuutta. Sisäoppilaitoksen kasvatit käyttävät suhteitaan keskeyttääkseen tutkimukset, mutta Mørck kääntää tilanteen edukseen käyttämällä hyväksi edellisen jutun tuomaa kuuluisuutta ja norjalaisia vierailijoita.

Pidin Vangista kovasti, mutta Disgrace oli pieni pettymys. Sitä olisi voinut tiivistää. Jännitys ei pysynyt yllä koko ajan, eikä kirja koukuttanut samalla tavalla kuin Vanki. Turhan laveuden lisäksi minua vaivasi osittainen epäuskottavuus. Epäiltyjen miesten jotkut tekemiset olivat edelleen aika hurjia ja niistä tiesi niin moni, että olisivatkohan voineet pysyä salassa. Toisaalta dekkarit eivät yleensäkään ole kaikin osin uskottavia.

Kirsin kirjanurkassa on arvio suomenkielisestä teoksesta.

Jussi Adler-Olsen: Disgrace
Kääntänyt K. E. Semmel
Penguin Books 2012, 503  s
Tanskankielinen alkuteos Fasandræberne 2008

maanantai 19. elokuuta 2013

Maupassant: Koe (Kide-haaste)

Luettu 6/6
Kide-novellihaasteen lopuksi päätin lukea Guy de Maupassantia, novellitaiteen mestaria. Koe on lyhyt ja tiivis. Sen rakenne on klassinen: päähenkilöiden ja alkutilanteen esittely, ristiriita, käännekohta. Avoimeksi jää, mitä loppukohtauksen jälkeen tapahtuu.

Herra Bondelin jätettyä liike-elämän aviopari Bondel elelee muuten rauhassa, mutta nahistelee usein, koska ei ole muutakaan tekemistä. Kerran päädytään riitelemään miesten kyvystä huomata vaimon uskottomuus. Riidan lopuksi vaimo tulee sanoneeksi herra Bondelille, että tämä on yhtä tyhmä kuin muut, ei olisi huomannut mitään.

Ajatus jää kytemään ja herra Bondel keksiikin mahdollisen entisen rakastajan, miehen, jonka ystävä hän on itse, mutta jota vaimo ei ole vähään aikaan voinut sietää. Hän menee ystävänsä luo ja suostuttelee tämän lähtemään heille kotiin arvellen, että huomaa totuuden vaimon tavatessa miehen yllättäen. Niin käykin.
”Ja siinä heitä katsellessaan Bondel tunsi jäätyvänsä päästä jalkoihin aivan kuin hänet olisi kastettu kylmään kylpyyn.”

Koe on yksi kokoelman Huviretki ja muita kertomuksia neljästä novellista. Niissä kaikissa on joku moraaliin liittyvä asia, jota Maupassant ei suinkaan käsittele tuomitsevasti, vaan oikeastaan päinvastoin. Novellit ovat myös hienovaraisen eroottisia. Niminovellissa Huviretki kuvataan nuorten rakastelua metsikön suojassa satakielen kautta.
”Lintu vaipui hurmioon, sen ääni kiihtyi hitaasti kuin syttyvä tulipalo tai roihuava intohimo säestämään puun alla räiskyviä suudelmia. Sitten se päästi valloilleen koko kurkkunsa kiihkon. Pitkään tajuttomaan huutoon se soinnutti valtavia kouristuksia.”
Jos joku kaipaa luettavakseen hyviä novelleja, niin suosittelen Guy de Maupassantia.

Guy de Maupassant: Huviretki ja muita kertomuksia
Suomentanut Annikki Suni
Arvi A. Karisto Oy 1983, 95 s
Ranskankieliset novellit kirjoitettu 1880-luvulla

lauantai 17. elokuuta 2013

Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus

Kun huomasin Libri di Lucan arvoituksen kirjastossa, ajattelin, että tässäpä kirja antikvariaattien, vanhojen kirjojen ja dekkareiden ystävälle. Miten pettynyt olinkaan, kun kirjaan ilmestyi heti yliluonnollisia aineksia: kummallisia lukijoita (Lettoreja), joilla on kyky vaikuttaa kuulijoihin, vielä kummallisempia vastaanottajia, joiden kyvyt lähenevät taikuutta, energialla latautuneita kirjoja ja muuta vastaavaa. Melkein jätin kirjan kesken, mutta luin edelleen, koska halusin tietää, mihin lopulta päädytään (ei paljon mihinkään).

Asianajaja Jon perii isänsä antikvariaatin Libri di Lucan. Isän ja pojan välit ovat menneet poikki vuosia sitten. Antikvariaatissa Jonille selviää, että hänen isänsä oli ollut tärkeä Lettore ja että on olemassa lukijoiden ja vastaanottajien salaseuroja. Isä on tietysti murhattu. Alkuvastarinnan jälkeen Jon uppoutuu täysin tähän hänelle ennestään tuntemattomaan maailmaan.

Jännityskirjana Libri di Lucan arvoitus ei ole juoneltaan kummoinen. Esimerkiksi isän murhanneen joukon olemassaolo pitäisi uskoa kovin hataralta pohjalta. Loppukohtaus huppuviittoineen, sumuineen ja sähköpurkauksineen tuo lähinnä mieleen heikon Harry Potter -version.

Positiivisena asiana Libri di Lucan arvoituksesta voi sanoa, että sen ideana on lukemisen tärkeyden ja hienojen lukukokemusten korostaminen. Mutta kirja on omituinen. En pitänyt.

Mikkel Birkegaard: Libri di Lucan arvoitus
Suomentanut Katriina Huttunen
WSOY 2009, 439 s
Tanskankielinen alkuteos Libri di Luca, 2007

maanantai 12. elokuuta 2013

Kuukauden nobelisti Thomas Mann: Buddenbrookit

Thomas Mannin Buddenbrookien alaotsake on Erään suvun rappio.  Se kertoo, mistä kirjassa on kysymys: mahtava Buddenbrookien kauppiassuku häviää. Piirsin oheisen sukutaulun hahmottamaan teoksen henkilöitä.

Lyypekkiläisten Buddenbrookien viljatukkuliike oli perustettu vuonna 1768. Kirja alkaa vuodesta 1835, jolloin sukutaulun Johann ja Antoinette olivat vanhuksia ja liikkeen johdossa oli heidän poikansa Johann. Vanhempi poika Gotthold Johannin ensimmäisestä avioliitosta oli syrjäytetty, koska hän meni naimisiin naisen kanssa, jota suku ei hyväksynyt. Nuorempi Johann Buddenbrook kuoli yllättäen niin aikaisin, että hänen poikansa Thomas joutui ottamaan vastuun liikkeestä varsin nuorella iällä. Thomaksen sukupolvi onkin kirjassa läsnä koko ajan, lapsuudesta Thomaksen kuolemaan saakka.

Thomas Buddenbrook oli senaattori ja konsuli, samoin kuin Thomas Mannin isä. Henkilöt eivät ole suoraan Mannin suvusta, mutta sieltä kirjailija on ottanut vaikutteita. Thomasta pidetään kai yleensä Buddenbrookien keskushenkilönä, mutta minulle on läheisin hänen sisarensa Antonie, jota kutsutaan Tonyksi. Kirjan kolmannen osan, joka kertoo Tonyn nuoruuden rakkaudesta, Mann on omistanut sisarelleen Julialle.

Mann luo kirjassa 1800-luvun porvariston kuvan. Hän kuvailee yksityiskohtaisesti tapoja, sisustuksia, vaatteita, jopa miesten partojen leikkauksia. Tuo voi kuulostaa tylsältä, mutta ei ole. Kauppiassuvun käyttäytymissäännöt ovat ankaria. Naiset, eli lähinnä Tony, ovat kuin kauppatavaraa. Rakastetunkin tyttären tehtävänä on solmia kauppahuonetta hyödyttävä avioliitto. Miten lukija sääliikään Tonya, joka menee naimisiin inhoamansa miehen kanssa ja kysyy vihkimisen jälkeen isältään: ”Oletko sinä tyytyväinen minuun?”

Miksi Buddenbrookien suku sitten joutuu rappiolle? Rappiokin on suhteellinen käsite. Thomas Buddenbrookin aikana kauppahuone oli vielä voimissaan, mutta ei niin mahtavana kuin aiemmin. Minulle tuli mieleen Tolstoin Sodassa ja rauhassa esittämä ajatus, että aika vain ajoi ohi. Muut, uudet ja yritteliäämmät kauppiaat menestyivät paremmin. Thomas Buddenbrook oli velvollisuudentuntoinen, mutta hänen sydämensä ei ollut samalla tavalla mukana liiketoiminnassa kuin edeltäjillä. Viimeinen Buddenbrook, Hanno, halusikin jo jotain aivan muuta eli musiikkia.

Luin nyt Buddenbrookit toiseen kertaan. Jo ensimmäisestä kerrasta mieleeni oli jäänyt, miten Mann käyttää sukuun syntyviä tyttöjä häviön symboleina. Suvusta pois suljettu Gotthold saa vain tyttäriä, Thomaksen ja Tonyn veljen Christianin avioton lapsi on tyttö – ja jopa Tonyn pian synnytyksen jälkeen kuollut vauva oli tyttö. Kun Hanno epäonnistuu lausuessaan isälleen runoa kauppahuoneen satavuotispäivänä, hän saa haukut:
”No tämä nyt ei ole mikään nautinto”, sanoi senaattori kiivaasti ja kärttyisästi ja nousi. ”Mitä sinä itket? Sitä tässä olisi syytä itkeä että sinusta ei ole edes tällaisena päivänä tuottamaan minulle minkäänlaista iloa. Pieni tyttökö sinä olet vai mikä? Mitä sinusta tulee jos jatkat tuohon tapaan?”
Thomas Mann sai Nobel-palkintonsa nimenomaan Buddenbrookeista. Buddenbrookit on harvinainen kirja: sillä on oma museo, Buddenbrookhaus Lyypekissä. Museo on Mannin perheen vanhassa talossa. Kävin siellä elokuisella matkallani.

Pohjakerroksen näyttely esittelee Mannin sukua. Ensimmäisessä kerroksessa on vaihtuva näyttely, jonka aiheena oli tällä kertaa Heinrich Mann. Toinen kerros keskittyy kirjaan, sen syntyyn ja vastaanottoon jne. Siellä on myös museon paras osa eli kaksi huonetta, jotka on sisustettu kirjan mukaisesti. Näytteillä on esimerkiksi nukketeatteri, jollaisen Hanno sai joululahjaksi. Ikkunasta näkyy sama kirkko, jota Mann on katsellut ja tunnelmaa lisää nauhalta kuuluva kavioiden kopse.

Museossa ei saanut ottaa kuvia, joten liitän loppuun kuvan vanhoista makasiineista, jotka ovat varmaankin samanlaisia kuin Buddenbrookien (tai Mannien) viljavarastot.

Thomas Mann: Buddenbrookit
Suomentanut Ilona Nykyri
WSOY 2010, 644 s (aikaisempi suomennos ilmestynyt 1925)
Saksankielinen alkuteos Buddenbrooks – Verfall einer Familie, 1901

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Günter Grass - Haus Lyypekissä

Lyypekissä on ollut vuodesta 2002 lähtien nobelisti Günter Grassille omistettu museo. Günter Grass - Haus  on Lyypekissä, koska Grass asuu lähistöllä. Grass ei kuulu suurimpiin suosikkeihini, vaikka Peltirumpu onkin hieno kirja, mutta kun olin Lyypekissä, kävin tietysti hänen museossaan.

Pihalla on Grassin veistoksia. Grass on koulutettu kuvanveistäjä ja graafikko. Museon ensimmäinen kerros on ryhmitelty kuuden teeman ympärille, esimerkiksi ”We are still asking ourselves: How did it come about?” (kansallissosialismista seurauksineen) ja ”What am I, writer or draughtsman?”. Grassin omien tekstien, lehtileikkeiden ym. lisäksi näytteillä on teemoihin liittyvää Grassin grafiikkaa. Kaikki tekstit ovat saksaksi, mutta halutessaan saa englanninkielisen tiivistelmävihkosen.

Toisessa kerroksessa on vaihtuvia näyttelyitä. Nyt siellä oli Markus Lüpertzin taidetta. Hänen veistoksensa olivat hyvin omaperäisiä ja aika jännää katsottavaa.


Grass-Haus vasemmalla

perjantai 2. elokuuta 2013

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet

Rentoutuskirjoina luen yleensä dekkareita, mutta Kaari Utrion historialliset romaanit sopivat hyvin samaan tarkoitukseen. Sitä paitsi ne eivät ole pelkkää kuvausta siitä, kuka rakastuu kehenkin, vaan niissä nostetaan esille merkittäviä historiallisia tapahtumia ja otetaan kantaa naisten asemaan. Ilkeät sisarpuolet sijoittuu 1800-luvun alkupuolen Suomeen, kuten monet Utrion viimeaikaiset kirjat. Turun palo ja Helsingin kasvu pääkaupunkina ovat kuvauksen kohteina.

Sisarusten Emilia ja Matilda Dalman äiti menee Ruotsissa naimisiin vanhan rikkaan kauppiaan kanssa. Mies kuolee pian ja jättää vaimonsa holhottavaksi tyttärensä Beata Boströmin. Äiti päättää lähteä Suomeen ja saapuu Beatan kanssa keskelle Turun paloa. Palon jälkeen koko perheen on siirryttävä Helsinkiin, jossa asuu varakas Wille-eno. Kolmen tytön ympärillä pyörii tietysti miehiä, varsinkin luotettava ja turvallinen kirjanpainaja Larry Winter ja aatelinen Caspar af Holmeén.

Utrion kirjoissa on yleensä aina joku kaunis, rikas ja omahyväinen nuori nainen. Niin on tässäkin, mutta hän tekeekin kirjan lopussa yllättävän päätöksen, joka liittyy naisen oikeuteen hallita omaisuuttaan. Naisten taloudellisten oikeuksien puute on muutenkin esillä. Naisesta tuli itsellinen vain leskenä. Muuten hän tarvitsi miehen holhoojakseen.

Toinen tämän kirjan keskeinen asia on tyttöjen koulutus. Matilda oli Turussa opettajana ja hänen tavoitteenaan oli perustaa Helsinkiin koulu säätyläistytöille. Emilia oli kiinnostuneempi kirjoittamisesta kuin opettamisesta, mutta hänkin tiedosti tyttöjen aseman. Kun hän oli vielä Porissa palkattomana kotiopettajana, Larry halusi tarjota hänen hoivissaan olleille pikkutytöille vohvelit ja hämmästyi tyttöjen tarjousta kohtaan osoittamaa innostusta. Emilia selitti:
He ovat hyvin kasvatettuja aatelisneitejä, mamselli Dalman sanoi musertavasti Winterille. He eivät pääse mihinkään, he eivät tiedä mitään, he eivät saa kysellä mitään, eivät näyttää tunteitaan eivätkä häiritä ketään. Heidän silmänsä sidotaan, korvansa tukitaan ja jalkaan pannaan kahle, sanoo sisareni Matilda. Pieni hyppäys Etelätullin portille on heille seikkailu.”

Kaari Utrio: Ilkeät sisarpuolet
Tammi, Loistopokkari 2008, 374 s (ensimmäinen painos ilmestyi 2007)