Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta (klassikkohaaste)

Kirjabloggaajien kolmanteen klassikkohaasteeseen valitsin Linnankosken Laulun tulipunaisesta kukasta. Tästä kirjasta varmaan lähes kaikki tietävät sen, että päähenkilö Olavi kiertää tytöstä tyttöön. Olavi on päässyt jopa rocklyriikkaan Ismo Alangon sanoittamassa Hassisen Koneen kappaleessa Muoviruusuja omenapuissa: ”Katso vanhaa Tulipunakukan Olaa/Hänen puhkotuista silmistään valuu Coca-Colaa.”

Annansilmä

Laulu tulipunaisesta kukasta on klassinen nuoren miehen kasvukertomus. Ison talon poika Olavi Koskela kapinoi isäänsä vastaan ja lähtee. Hän kulkee tukkilaisena muutaman vuoden kunnes palaa kotiin ja rauhoittuu. Tämä on siis samalla myös tukkilaisromaani. Siinäkin työssä Olavi on paras.

Olavi on kaunis ja voimakas. Heti ensimmäisellä sivulla hän ihailee itseään.

”Puun rungolla istui nuorukainen.

Hän oli pitkä ja solakka kuin vastakaatamansa kuuset. Hattunsa keinuili kuusen lehvällä ja takkinsa ja liivinsä riippuivat kuivuneessa oksantyngässä. Valkoisen paidan avatusta aukeamasta paistoi ruskea, voimakas rinta ja kyynärpäihin saakka käärityt hihat paljastivat lujat, päivettyneet käsivarret.

Hän istui hiukan etukumarassa ja katseli oikeaa käsivarttaan. Koukisti sitä ja ojensi taasen, tarkastellen kuinka lihakset paisuivat ja jänteet nahkan alla voimakkaasti jännittyivät.”

Olavi ei kuitenkaan hurmaa tyttöjä pelkästään ulkonäöllään tai koskenlaskutaidollaan. Hän on myös sivistynyt ja hyvä puhumaan.

Olavi nimeää tyttönsä omalla tavallaan: Gaselli, Pihlajanterttu, Annansilmä. Kohtalona on tyttö, jonka ”poskille tulvahtavat punaiset ruusut”, samanväriset kuin tytön kasvattamat kukat. Sen jälkeen Olavi käyttää valkoisia kukkia: Tuomenkukka, Elämänlanka.

Kun Laulu tulipunaisesta kukasta ilmestyi vuonna 1905, siitä tuli heti hyvin suosittu, mutta se herätti myös jonkin verran kohua. Nykymaailmasta katsottuna siinä ei ole mitään kohauttavaa. Laulu tulipunaisesta kukasta on romanttinen, mutta välillä synkkiäkin sävyjä sisältävä kertomus Olavin kasvusta vastuulliseksi aikuiseksi.

Kaikki klassikkohaasteeseen osallistuvat blogit ja koontipostaus löytyvät blogista 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta

JiaHu Books 2013, 249 s.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1905

Simone de Beauvoir: Kauniit kuvat

Kauniit kuvat on ihmissuhdekirja. Sen keskeinen henkilö on Laurence, joka luo uraa mainostoimistossa. Hän on naimisissa arkkitehti Jean-Charlesin kanssa. Muita tärkeitä hahmoja ovat Laurencen eronneet vanhemmat, äidin nykyinen rakastaja sekä Laurencen työtoveri, jonka kanssa hänellä on hiipumassa oleva suhde.

Ihmiset ovat varakkaita ja raha on tärkeää, varsinkin miehille. Suhteita syntyy ja katkeaa. Puhutaan paljon. Kirja toi mieleeni ranskalaiset elokuvat, joissa myös puhutaan paljon ja nopeasti. 1960-luku näkyy puheenaiheissa, avaruuslennoissa, automaatiossa, joka on uutta, mutta myös uutisten otsikoissa, Vietnamin sodassa, nälänhädissä, rotumellakoissa.

Keskiössä on kuitenkin Laurencen sisäinen elämä. Hän miettii, mitä on onnellisuus. Onko kukaan onnellinen? Onko kukaan vapaa? Hän tuntee itsensä ja elämänsä tyhjäksi. Varsinaisen kriisin aiheuttaa tyttärien kasvatus. Laurence tuntee olevansa kasvatuksensa tulos. ”Laurence on aina ollut kuva.”

”Pieni moitteeton tyttö, onnistunut teini-ikäinen, täydellinen nuori tyttö. Sinä olit niin siisti, niin raikas, niin täydellinen…, Jean-Charles sanoo.”

Laurence haluaa antaa tyttärilleen mahdollisuuden olla jotakin muuta kuin kaunis kuva.

Kauniit kuvat on ensimmäinen lukemani de Beauvoirin kirja. Ansioistaan huolimatta se ei vielä täysin vakuuttanut minua. Pitänee lukea joku de Beauvoirin tunnetumpi teos, esimerkiksi Toinen sukupuoli tai Mandariinit.

Simone de Beauvoir: Kauniit kuvat

Suomentanut Irmeli Sallamo

Kirjayhtymä 1990, 2. painos, 202 s. (1. painos 1969)

Ranskankielinen alkuteos Les belles images 1966

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Vanhan rouvan lokikirja on ensimmäinen Kyllikki Villan julkaisema matkapäiväkirja. Hän puhui päiväkirjansa matkan aikana kaseteille, joilta hän purki sen myöhemmin itse kirjoituskoneella tekstiksi. Julkaisua varten päiväkirjaa on tietysti editoitu, mutta ei ilmeisesti kovinkaan paljon. Ja jokaisesta matkapäivästä kerrotaan edes vähän.

Kyllikki Villa matkusti monen vuoden aikana kauppalaivoilla ja teki samalla käännöstyötä. Vanhan rouvan lokikirja kertoo hänen toiseksi viimeisestä pitkästä matkastaan, jolloin hän oli jo reilusti yli 70-vuotias. Matkareitti kulki Helsingistä Puolan Gdynian kautta Buenos Airesiin ja siitä lentäen Chileen. Paluumatka alkoi Valparaisosta ja sieltä tultiin Panaman kanavan kautta kohti Eurooppaa. Koko matka Helsingistä Helsinkiin kesti viisi kuukautta.

”Mutta mitä minä nyt siis en näe? Kyllä minä näen pohjimmaisen turhamaisuuteni, syvimmän turhamaisuuteni, joka saa minut lähtemään näille matkoillekin, että minua ihailtaisiin ja ihmeteltäisiin. Vaikka kyllä nämä matkat samalla ovat auttamatonta vaihtelunhalua, pois rutiinista, ja sitten ne ovat protesti paikallaanolevaa elämää ja rahan ja omaisuuden keräämistä vastaan.”

Matkustaminen ei ollut aina mukavaa. Sattuu kommelluksia ja pieniä haavereita. Villa kertoo ahdistuksesta, jota synnyttää päätösten tekeminen: jäädäkö ensimmäiselle laivalle vai mennä Chileen, tehdäkö kallis saariretki vai ei. Oma jaksaminen epäilyttää, jopa liiat matkatavarat ja pakkaaminen aiheuttavat huolta. Yksinäisyyskin vaivaa.

”Mutta tämä laiva, tämä ”saari”, on minun yksinäisyyteni paikka, ja vaikeinta minulle on se, ettei ole mitään yhteyslankoja mihinkään päin. Minun on vaikea ajatella olevani olemassa ilman joitakin ihmisiä, joille minä ehkä jotain olisin.”

Hyviä hetkiä on tietysti paljon. Työ, kääntäminen, aikatauluttaa päiviä. Kieliä ja niiden osaamisen tärkeyttä täytyy pohdiskella. Muiden matkustajien kanssa käydään hyviä keskusteluja saksaksi ja englanniksi. Molemmilla laivoilla sattui olemaan Villan lisäksi kaksi muuta matkustajaa. Santiago de Chilestä löytyy vanha luotettu taksikuski Daniel. Ihmiset ovat ystävällisiä ja avuliaita. Parasta on loppujen lopuksi, kun uskaltaa tehdä rohkeita päätöksiä ja huomaa, että vielä jaksaa.

Ainakin minussa Vanhan rouvan lokikirja synnytti ihailua ja ihmetystä. Hieno, omanlaisensa matkakirja.

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Like 2004, 333 s.

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Kaikkein vähäpätöisin asia on Atkinsonin Jackson Brodie -sarjan toinen osa. Ensimmäisen, nimeltään Ihan tavallisena päivänä, luin aiemmin tänä vuonna.

Edellisen kirjan lopussa Brodie sai suuren perinnön, jonka turvin hän on nyt ostanut pienen tilan Ranskasta ja jättänyt yksityisetsivänä toimimisen. Kaikkein vähäpätöisin asia tapahtuu Edinburghissa, jossa Brodie on naisystävänsä Julian vuoksi. Julia on näyttelijä ja osallistuu teatterifestivaaleille. En ole käynyt Edinburghissa, mutta siellä käyneiden on varmaan helppo tunnistaa tapahtumapaikkoja.

Brodie on selvästi kyllästynyt toimettomuuteen ja hän joutuukin Edinburghissa (epäuskottavan) usein kuin tilauksesta todistajaksi tai osalliseksi vaarallisiin tilanteisiin. Ensimmäiseksi Brodie näkee peräänajon, joka johtaa pahoinpitelyyn. Seuraavaksi hän löytää merestä nuoren naisen ruumiin. Sitten hän törmää alun pahoinpitelijään ja kuolleen naisen kaksoisolentoon ja niin edelleen. Brodie tuntuu suorastaan nauttivan, varsinkin kun suhteessa Juliaan kaikki ei ole kohdallaan.

Pidin enemmän sarjan aloitusosasta, jossa oli selkeä teema, mutta Kaikkein vähäpätöisin asia oli ihan sopivaa luettavaa kesäloman bussimatkalle. Kirjassa oli kyllä yksi oikein onnistunut hahmo, Gloria, hämärin menetelmin menestyneen paikallisen suurliikemiehen perinteiseltä vaikuttava kotirouva. Gloria järjestää yllätyksen, joka sai ainakin minut hymyilemään tyytyväisenä.

Jostain syystä lukemani pokkaripainoksen takakansiteksti kuvasi kirjaa Ihan tavallisena päivänä, eikä tätä kirjaa.

Kate Atkinson: Kaikkein vähäpätöisin asia

Suomentanut Kaisa Kattelus

Schildts & Söderströms 2013, 389 s.

Englanninkielinen alkuteos One Good Turn 2006

Rosa Montero: La ridícula idea de no volver a verte

Osallistun kirjablogien naistenviikolle espanjalaisen Rosa Monteron kirjalla, jonka aiheena on Marie Curie. Naistenviikon haastetta emännöi blogi Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

La ridícula idea de no volver a verte on tavallaan Marie Curien elämäkerta. Tavallaan, koska se on samalla kirjailija Rosa Monteron surutyötä miehensä kuoleman jälkeen sekä feministinen kirjoitus naisen asemasta. Kirjan lähtökohtana on lyhyt päiväkirja, jonka Marie Curie kirjoitti miehensä Pierren kuoltua tapaturmaisesti. Päiväkirja on kirjan liitteenä ja luin sen tietysti ensimmäiseksi.

Montero on tehnyt paljon taustatyötä, joten Curien elämään liittyvät faktat ovat kohdallaan. Kirjan takana kiitoksissa on luettelo hänen käyttämistään lähteistä. Niiden joukossa on mm. Curien tyttären Èven kirjoittama äitinsä elämäkerta. Sen olen lukenut vuosia sitten. Montero yrittää päästä lähelle Marie Curieta oman kokemuksensa kautta. Hänen miehensä kuoli syöpään muutama vuosi ennen tämän kirjan kirjoittamista ja hän samastuu Curien tunteisiin, jotka näkyvät päiväkirjasta. Jossain kohdin Montero harhautuu kirjoittamaan itsestään liikaa. Marie Curie on kuitenkin varsinainen kohde, ja paljon kiinnostavampi.

Naisen asemasta kirjoittamiseen Marie Curie on loistava kohde. Varaton puolalaisopiskelija, joka nousi aikansa johtavien luonnontieteilijöiden joukkoon ja sai sekä fysiikan että kemian Nobelin palkinnot. Hänen saavutuksiaan väheksyttiin. Esimerkiksi fysiikan Nobelin palkinto oli ensin menossa vain Pierre Curielle ja Henri Becquerelille, vaikka nimenomaan Marie oli tutkinut radioaktiivisuutta. Pierre Curien vaadittua palkintoa vaimolleen, se myönnettiin myös Marielle.

Marie Curien elämässä nousivat esille samat asiat, jotka naiset kohtaavat vieläkin, vaikka sentään vähän helpottuneessa muodossa. Montero käyttää hashtageja, joista on listaus sivunumeroineen kirjan lopussa. Tagilla merkittyjä sanoja ovat esimerkiksi #VanhempienKunnioittaminen, #Syyllisyys ja #NaisenPaikka, mutta myös positiivisemmat #Läheisyys ja #Onni. Mitään varsinaisesti uutta en löytänyt Monteron pohdiskeluista, mutta sen sijaan paljon samoja ajatuksia, joita olen itsekin pyöritellyt.

Kirjassa on muutamia kuvia, jotka tosin ainakin pokkaripainoksessa ovat melko suttuisia. Yhtä kuvaa jäin ihastelemaan pitkäksi aikaa. Siitä näkyy, kuinka merkittäviä asioita fysiikassa tapahtui reilu sata vuotta sitten. Ensimmäiseen Solvayn konferenssiin vuonna 1911 kokoontuivat ajan huomattavimmat tutkijat. Valokuvassa ovat Marie Curien lisäksi mm. Henri Poincaré, Hendrik Lorenz, Ernest Rutherford, Max Planck ja nuori Albert Einstein. Kaikki ovat jääneet tieteen historiaan suurina niminä. Kuva löytyy myös Wikipediasta.

Rosa Montero: La ridícula idea de no volver a verte

Booket 2015, 7. painos, 237 s.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2013

Joseph Roth: Kapina

Andreas Pum oli ensimmäisen maailmansodan veteraani.

”Mihin hän oli uskonut? Jumalaan, oikeudenmukaisuuteen, hallitukseen. Häneltä meni sodassa jalka. Hän sai kunniamerkin mutta ei edes proteesia. Hän kantoi vuosia ylpeänä ristiään. Lisenssi, lupa veivata posetiivin kampea talojen pihoilla oli tuntunut hänestä suurelta palkinnolta. Mutta maailma näytti hänelle yhtenä päivänä, että se ei ollutkaan niin yksinkertainen kuin hän oli hurskaan yksioikoisesti ajatellut. Hallitus ei ollut oikeudenmukainen.”

Kun Andreas Pum pääsi sotasairaalasta, hänellä meni jonkin aikaa hyvin, ainakin omasta mielestään. Hän löysi jopa vaimon vammastaan huolimatta. Mutta sitten häntä kohtasi onnettomuus rikkaan harmistuneen öykkärin muodossa. Andreas joutui yhteiskunnan rattaisiin ja sai huomata, ettei hänenlaiselleen ollut olemassa oikeutta.

Vaikka Kapina on kirjoitettu 1920-luvulla ja siinä syrjittynä on sotainvalidi, kirja on nykyisinkin ajankohtainen. Voimme ajatella Andreas Pumin tilalle kenet tahansa heikkoon vähemmistöön kuuluvan, joka kohtaa ennakkoluuloja ja itselleen käsittämätöntä byrokratiaa.

Kapina on lyhyt ja tiivis. Enimmäkseen kerronta on realistista, mutta varsinkin Andreas Pumin pään sisällä liikkuvien harhailevien ajatusten kuvaus on välillä suorastaan ekspressionistista. Ja loppujen lopuksi Andreaksen kapina jääkin vain ajatuksiin.

Minä pidin tästä kirjasta, josta en ollut ennen kuullutkaan ja joka osui käsiini kirjastossa aivan sattumalta.

Joseph Roth: Kapina

Suomentanut Ilona Nykyri

Atena 2002, 165 s.

Saksankielinen alkuteos Die Rebellion 1924

John Steinbeck: Routakuun aika

John Steinbeck on suuria suosikkikirjailijoitani. Olin hämmästynyt, kun huomasin, että häneltä ilmestyi tänä vuonna Keltaisessa kirjastossa kirja, josta en ollut kuullutkaan. Routakuun aika on ilmestynyt suomeksi aikaisemmin kirjakerhon yhteisniteessä 1989, mutta sitä en ollut huomannut.

Kirja on vuodelta 1942 ja se kuvaa nimeämätöntä valloitusarmeijaa jonkun pohjoisen maan kaupungissa. Johtajaa seuraavat valloittajat on helppo ymmärtää saksalaisiksi ja vallattu maa lienee Norja. Routakuun aika oli kielletty Saksassa ja Saksan miehittämissä maissa, eikä sitä tietysti julkaistu liittolaismaassakaan.

Alku on farssimainen, kun miehittäjien päällikkö eversti Lanser tulee tapaamaan pormestari Ordenia ja pormestarinna valmistelee miestään tapaamiseen. Tunnelmat vakavoituvat nopeasti ja synkkenevät ajan kuluessa ja miehityksen jatkuessa. Miehitysarmeijan upseereja kuvataan enemmän kuin kaupunkilaisia, eikä heilläkään mene hyvin. Kaupunkilaisista löytyy vastustushalua ja urheita tekoja pormestarin keittäjästä nuoreen naiseen, jonka mies tapettiin miehityksen alussa.

Vaikka Routakuun aika on kirjoitettu toisen maailmansodan aikaan, niin sen sanoma ei ole vanhentunut. Jo siksi suosittelen kirjaa kaikille, sen lisäksi, miten hienosti Steinbeck on sen kirjoittanut. Sanoman kertoo pormestari Orden puhuessaan eversti Lanserille:

”Ihmiset eivät pidä siitä että heidät valloitetaan, herra eversti, ja siksi heitä ei voi valloittaa. Vapaat miehet eivät voi aloittaa sotaa, mutta kun sota on aloitettu, he voivat taistella vastaan vaikka ovat tappiolla. Laumaihmiset, yhden johtajan seuraajat, eivät pysty siihen ja siksi laumaihmiset aina voittavat taistelut ja vapaat ihmiset voittavat sodat.”

Suositun kirjailijan uudelleen ilmestynyttä kirjaa on luettu paljon. Arvioita mm. blogeissa Luettua elämää, Oksan hyllyltä ja Eniten minua kiinnostaa tie (jossa on näköjään lainaus samasta kohdasta, jonka minä valitsin).

John Steinbeck: Routakuun aika

Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen

Tammen Keltainen kirjasto 2016, 149 s.

Aiemmin julkaistu SSKK:n yhteisniteenä 1989

Englanninkielinen alkuteos The Moon is Down 1942

Naisten aakkoset: E

Olen päässyt naisten aakkosissa kirjaimeen E. Kysymyksethän ovat:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

E oli helppo kirjain, jossa tiesin heti, mitä vastaan.

1. Eeva Kilpi. Hänen runonsa ovat näennäisesti yksinkertaisia, mutta sanovat paljon. Luen niitä usein. Kuvassa on Kilven varhaistuotantoon kuuluva menestysromaani Tamara, mutta olen lukenut myös hänen myöhempää tuotantoaan kuten hienot sota-aikaan sijoittuvat muistelmaromaanit.
2. Elina Salo. Ihana näyttelijä, jonka olen nähnyt muutaman kerran näyttämöllä (helsinkiläisyyden etuja). Varsinkin muistan hänet Lilla Teaternin Kirsikkapuutarhasta. Elina Salo Aki Kaurismäen elokuvissa on unohtumaton.
3. a) Edith Södergran. Olen lukenut Södergranilta vain kokoelmateoksen Kultaiset linnut, mutta en alkuperäisiä runokirjoja.

Aiemmat aakkoset: A, B, C, D.

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti

Edellinen lukemani Ilkka Remeksen kirja Om€rtan liitto oli tylsä, ja sen luettuani ajattelin, että enpä enää taida lukea Remestä. Viime vuonna ilmestyneen Jäätyvän helvetin aihe sai minut kuitenkin kiinnostumaan. Lisäksi luin muutaman positiivisen blogiarvion, joten kun kirja oli kirjaston dekkarihyllyssä tarjolla, niin päätin lukea sen.

Jäätyvä helvetti onkin varsin tehokas trilleri. Jo sen alku on sellainen kuin tämän tyyppisessä kirjassa pitää olla. Tosin toivon unohtavani mitä tapahtui, ennen kuin menen seuraavan kerran lentokoneeseen.

Ja aihe – Suomen sähköntuotannon lamauttaminen pakkasen liikkuessa 20 asteen kylmemmällä puolella – on niin todellisen pelottava, että onneksi luin kirjan kesällä. Venäjältä isketään tuotannon solmukohtiin netin kautta sekä fyysisesti. Mihin hyökkääjä pyrkii, selviää kirjan lopussa, josta saa myös käsityksen, että tarinalle voi olla tulossa jatkoa.

Remes tekee tarkkaa taustatyötä, joten faktat pitänevät paikkansa. Myös ihmisten käytös äärimmäisessä tilanteessa voisi mennä kirjassa kuvattuun suuntaan. Muuten Remes kirjoittaa samalla tavalla kankeahkosti kuin aiemminkin, ja ihmiskuvaus on varsin kliseistä. Vaikka venäläisniminen virolainen olisi ”oikealla” puolella, niin eihän hän tietenkään hymyile, ja totta kai hänellä on arpi kasvoissa.

Joka tapauksessa Jäätyvä helvetti on uskottava ja jännittävä, ainakin paikoitellen. Minuun ovat iskeneet parhaiten Suomeen sijoittuvat Remeksen kirjat. Aiheen läheisyys ja tapahtumien jonkinasteinen mahdollisuus tekevät trillerille hyvää.

Ilkka Remes: Jäätyvä helvetti

WSOY 2015, 412 s.

Kuukauden nobelisti George Seferis: The King of Asine

Must sink who carries the great stones.

The King of Asine sisältää valittuja runoja neljästä George Seferiksen runokokoelmasta. Runot on kirjoitettu pääosin 1930-luvulla. Seferis sai Nobelin palkinnon vuonna 1963.

Eniten runoja on kokoelmasta Myth of Our History. Kun kreikkalainen kirjoittaa historian myyteistä, niin painolastia on paljon. Kirjoitukseni alussa oleva säe on parissakin runossa. Runon Remember the Baths by Which You Were Slain ensimmäinen säkeistö:

I woke with this marble head in my hands

Which tires my elbows and I do not know where to put it;

It was falling into the dream as I was rising from the dream

Thus our lives joined and it will be hard for them to disentangle. 

Runojen sanastossa esiintyvät usein jähmettyneet ja särkyneet veistokset. Lukijan olisi hyvä tuntea kreikkalaista mytologiaa, jotta runot aukeaisivat kunnolla. Ainakaan minun pintapuolinen tietoni ei riittänyt. Tiedän kyllä argonautit, Oresteen ja Kassandran, mutta Seferis kietoo myyttejä myöhempään elämään tavalla, joka vaatisi syvempää tuntemusta.

Myyttien lisäksi runoissa esiintyy Kreikan luonto ja maisema. Toistuvia sanoja ovat meri, saari, pinja ja muut puulajit. Meri edustaa myös aikaa.

Seferis asui joitakin vuosia muualla Euroopassa opiskelijana ja diplomaattina. Se näkyy esimerkiksi runossa The Return of the Exile, jossa palaaja ei löydä kotimaataan muistelemansa kaltaisena.

’My old friend reflect a while

Slowly you will become accustomed

Your dreams have built

An unsubstantial land with laws

Alien to the world of men.’

Jokken runonurkassa on myös kirjoitettu Seferiksestä.

George Seferis: The King of Asine

Kreikan kielestä kääntäneet Bernard Spencer, Nanos Valaoritis ja Lawrence Durrell

John Lehmann 1948, 82 s.