keskiviikko 31. heinäkuuta 2019

Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset (klassikkohaaste)

Panin Makiokan sisarukset merkille jo silloin, kun suomennos ilmestyi, mutta en tullut sitä lukeneeksi. Klassikkohaasteesta oli taas hyötyä. Lopultakin tartuin tähän 700-sivuiseen japanilaiseen merkkiteokseen.

Makiokan sisarukset ovat ikäjärjestyksessä Tsuruko, Sachiko, Yukiko ja Taeko, kaikki neljä tyttöjä. Makiokan suku on Osakan vanhoja arvostettuja sukuja, mutta tytärten isä hävitti suvun omaisuuden lähes kokonaan holtittomilla elintavoillaan. Koska suvun päämiehenä ei voinut olla nainen, vanhimman tyttären Tsurukon mies on perinyt appensa aseman tämän kuoltua.

Kirjan tapahtumia katsotaan Sachikon kautta. Hän on onnellisesti naimisissa ymmärtäväisen Teinosuken kanssa. Heillä on pieni tytär Etsuko, joka on myös tärkeä henkilö kirjassa. Vaikka suvun omaisuus on huvennut, Sachikon perhe on hyvissä varoissa, ja kaikkien Makiokien yhteiskunnallinen asema on korkea. Sukujen arvo toisiinsa nähden on jonkinlaista yleistä tietoutta.

Nuoremmat sisaret Yukiko ja Taeko eivät ole naimisissa. Jos pitäisi sanoa lyhyesti, mitä Makiokan sisarukset käsittelee, niin vastaus on: Yukikon naittamista. Ensimmäisellä sivulla puhutaan uudesta sulhasehdokkaasta ja viimeisellä sivulla Yukiko matkustaa häihinsä. Välissä on tavattu monta ehdokasta. Lukija oppii neuvotteluprosessin välittäjineen ja virallisine tutustumisineen. Yukiko ja Taeko edustavat vanhaa ja uutta Japania. Yukiko on kuuliainen suvulle ja äärimmäisen passiivinen. Hän ei tee mitään edesauttaakseen naimisiinmenoaan, ei edes esiinny edukseen tapaamisissa. Taeko etsii itse itselleen poikaystävän, tai ajan kuluessa poikaystäviä. Hän herättää tietysti pahennusta, myös siksi, että hän hankkii itse rahaa nukketaiteilijana ja ompelijana. Naisen ei kuulunut tehdä työtä. Ensin oma suku ja sen jälkeen aviomies elättivät hänet.

Suomentaja Kai Nieminen sanoo alkusanoissaan, että Tanizaki kirjoitti Makiokan sisarukset ”rakastamansa Osakan tienoon perinteisen elämänmuodon ylistykseksi”. Jokakeväinen kirsikankukkaretki tehdään, vaikka sotatila on alkanut. Vanhempien kuoleman muistopäiviä vietetään asiaankuuluvasti. Sachiko harjoittelee koton soittoa ja kaunokirjoitusta. Tilaisuuksiin valitaan oikeanlainen kimono. Jopa moderni Taeko kunnioittaa perinteitä opettelemalla Yamamura-tanssia. Oleellista on, että perinteisistä muodoista pidetään kiinni.

Tanizaki kirjoitti Makiokan sisaruksia toisen maailmansodan aikaan ja sen tapahtumat sijoittuvat vuosiin 1936-41. Sota näkyy kirjassa vain pieninä huomautuksina ja nekin liittyvät yleensä Eurooppaan, jossa sisaruksilla on ystäviä. Minkäänlaista kantaa esimerkiksi Japanin aloittamaan Kiinan sotaan ei oteta. Sisarusten elämä jatkuu entisenlaisena, joskus saatetaan todeta, että tällaisena poikkeusaikana juhlat on pidettävä vaatimattomasti. Minusta tuntui kylmäävältä ajatella, mitä olikaan tulossa.

Sisarusten elämää seurataan välillä hyvin yksityiskohtaisesti. Varsinkin Yukikon toistuvat avioliittoneuvottelut alkoivat joskus puuduttaa. Vanhasta japanilaisesta kulttuurista kiinnostuneelle Makiokan sisarukset on varmasti antoisaa luettavaa. Sivistävää se on kenelle tahansa, ja helpottaa nykyisen Japanin ymmärtämistä.

Klassikkohaastetta 9 vetää blogi Tuntematon lukija. Sinne tulee yhteenveto haasteessa luetuista kirjoista.

Olen osallistunut kaikkiin kirjabloggaajien klassikkohaasteisiin. Aikaisemmat klassikkoni ovat:
  1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
  2. J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
  3. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
  4. Aino Kallas: Sudenmorsian
  5. Maria Jotuni: Arkielämää
  6. Minna Canth: Hanna
  7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1
  8. Federico García Lorca: Mustalaisromansseja

Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset
Suomentanut Kai Nieminen
Tammen Keltainen kirjasto 1991, 716 s.
Japaninkielinen alkuteos Sasameyuki 1943-1948

***********
Helmet-haasteen kohta 20. Kirja käsittelee sinulle entuudestaan vierasta kulttuuria.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2019

Annett Gröschner: Vappuaatto

Vappuaatto on kirja Berliinistä. Siinä seurataan toisiinsa löyhästi liittyvien ihmisten vappuaattoa tunti tunnilta ja hetki hetkeltä alkaen kello 0.00 ja päättyen kello 24.00. Vuosi on 2002 ja ihmiset ovat pääasiassa entisen Itä-Berliinin puolelta. Idässä he myös enimmäkseen liikkuvat, varsinkin Prenzlauer Bergissä. Alexanderplatzillakin pistäydytään.

Seurattavien ihmisten joukko on moninainen. Taksikuski, erityisopettaja, työtön pimeä pizzakuski, poliisia pakoileva nainen, koulupinnari… Parhaiten jäävät mieleen kolme vanhaa rouvaa, jotka ovat joutuneet vastentahtoisesti senioritaloon, sekä kolmen maahanmuuttajataustaisen teinitytön ryhmä. Tytöt kutsuvat itseään nimillä Sugar, Candy ja Cakes. Eräänlaisia vappuaaton noitia kumpikin kolmen naisen porukka. Ja sitten on vielä salaperäinen asunnoton Alex, joka tuntuu olevan joka paikassa ja tuntevan kaikki.

Vuorokauden aikana tapahtumia on niin paljon, että en edes yritä kuvata niitä. Ääripäissä ovat kapakan epäonnistunut ryöstö ja koulupinnarin joutuminen vahingossa ICE-junan kyytiin. Realistisen kerronnan lomassa pilkahtelee absurdeja juttuja. Ajassa päästään myös taaksepäin toiseen maailmansotaan vanhojen rouvien muisteluissa sekä juutalaisvainoihin, kun yksi henkilöhahmoista viimeistelee tekstiään runoilija Erich Mühsamista.

Ihmisten paljous ja tapahtumien vyöry aiheutti sen, että loppua kohti lukeminen alkoi hieman puuduttaa. Siitä huolimatta Vappuaatto on suositeltava kirja kaikille Berliiniä rakastaville ja kaikille sinne matkustamista suunnitteleville.

Annett Gröschner: Vappuaatto
Suomentanut Jukka-Pekka Pajunen
WSOY 2013, 500 s.
Saksankielinen alkuteos Walburgistag 2011

***********
Helmet-haaste: 44. Kirja kertoo Berliinistä.

tiistai 23. heinäkuuta 2019

Harry Potter 5, 6 ja 7

Luin aikanaan neljä ensimmäistä Harry Potteria melko pian niiden ilmestymisen jälkeen. Potter oli niin suuri kirjallinen ilmiö, että halusin tietää, mistä siinä on kysymys. Lainasin silloin kirjat ex-kollegan tyttäreltä, joka oli Potter-fani. Jotenkin jatko-osien lukeminen jäi. Tämän kesän mittaan olen lopulta lukenut sarjan viimeiset kolme osaa. Ajattelin, että olisi mukava tietää, miten tarina saadaan päätökseen.

Harry Potter itse oli muistikuvissani hieman ärsyttävä ja usein pelkällä onnella vaarallisista tilanteista selviytyvä koulupoika. Samanlainen hän oli vielä osassa 5 (Feeniksin kilta), mutta sen jälkeen hän alkoi aikuistua. Normaalia kehitystä siis. Harrysta tekee oivan sankarin hänen kaksijakoisuutensa. Hän ei ole pelkästään hyvä, vaan koko ajan on läsnä pahuuden uhka. Harry ei aina tiedä itsekään, mikä on hänen ja pimeyden lordin Voldemortin ero, kun he pääsevät sisälle toistensa mieleen.

Kirjojen toisteinen rakenne on varmaan osa viehätystä. Tylypahkan kouluvuosi alkaa, opettajissa on aina joku uusi juonta eteenpäin vievä persoona (erityisen vastenmielinen henkilö Feeniksin killassa), Voldemortin pyrkimykset alkavat nousta esiin, lopussa on taistelu. Viimeinen osa Kuoleman varjelukset poikkeaa kaavasta siltä osin, että Harry, Hermione ja Ron eivät menekään Tylypahkaan, vaan keskittyvät Voldemortin kaatamiseen.

Pottereihin sisältyvä erilaisuuden hyväksyminen on nykyisin vähintään yhtä tärkeä teema kuin kirjojen ilmestyessä. Harryn kummisetä Sirius Musta tiivisti Voldemortin kannattajien ajatukset: ”[- -] Voldemort oli heidän mielestään oikealla asialla, he kannattivat täysin velhorodun puhdistusta, jästisyntyisten karkottamista ja puhdasveristen valtaa.” Pelottavan tutun kuuloista.

Rowling on kerännyt kirjoihinsa aineksia vanhoista taruista ja mytologioista. Kotitonttuja, maahisia, jättiläisiä, kentaureja, Feenix-lintu, basiliski… Kaikenlaista vilahtelee, jotkut tärkeinä osasina, jotkut vähemmän tärkeinä. Suurin myytti on tietysti pelastaja, taakka, jonka Harry on saanut harteilleen. Kuoleman varjeluksissa Harryn vanhempien kotikylän muuttuva veistos näyttäytyy Harrylle jouluaattona.
”Enää se ei ollutkaan nimiä täyteen kaiverrettu obeliski vaan kolmea ihmistä esittävä veistos: miestä, jolla oli sotkuinen tukka ja silmälasit, naista, jolla oli pitkä tukka ja sievät lempeät kasvot, ja poikavauvaa, joka oli äitinsä sylissä.”
Vaikka en ikäni puolesta kuulu näiden kirjojen parhaaseen kohderyhmään, viihdyin niiden parissa hyvin. Ne voi halutessaan lukea fantasiaseikkailuina ilman sen kummempia pohdintoja. Mielikuvitusta, herkullisia hahmoja ja jännitystä riittää. Eikä Potter-kirjoista voi kirjoittaa mainitsematta Jaana Kaparin suomennoksia. Nautin erityisesti kekseliäistä sanoista. Suosikkini on Posityyhtynen (Ronin pikkupöllön nimi).

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta
Suomentanut Jaana Kapari
Tammi 2004, 1050 s.
Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Order of the Phoenix 2003

J. K. Rowling: Harry Potter ja puoliverinen prinssi
Suomentanut Jaana Kapari
Tammi 2006, 698 s.
Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Half-Blood Prince 2005

J. K. Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
Tammi 2008, 828 s.
Englanninkielinen alkuteos Harry Potter and the Deathly Hallows 2007

***********
Helmet-haaste:
Feeniksin kilta, kohta 29. Kirjassa nähdään unia.
Puoliverinen prinssi, kohta 17. Kirjassa on kaksoset (Weasleyn kaksoset Fred ja George).
Kuoleman varjelukset, kohta 9. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja (tähän sopisi koko Potter-sarja).

maanantai 15. heinäkuuta 2019

Kaksi kesädekkaria

Anna Jansson: Haudankaivaja
Haudankaivaja on kolmas lukemani Maria Wern -dekkari. En ole seurannut tätä Gotlantiin sijoitettua sarjaa aktiivisesti. Haudankaivaja alkaa mukavan mystisesti nimensä mukaisella toiminnalla, mutta valitettavasti mystisyys selitetään arkipäiväiseksi turhan pian. Tutkinta alkaa, kun pienessä Roman kylässä tapahtuu samana yönä kaksi vakavaa rikosta, murha ja epäilty murhapoltto. Palanut talo kuului iäkkäälle Frida Norrbylle, joka on loppua kohti koko ajan valloittavammaksi käyvä henkilöhahmo. Juoneen on saatu mukaan Gotlannin historiaa viikinkiajalta saakka, ehkä joiltakin osin hieman kömpelösti, mutta pidin ideasta. Yhteiskunnallisista asioista sivutaan vanhustenhoitoa. Pienistä epäuskottavuuksista huolimatta Haudankaivaja oli ihan kelpo dekkari. En edes arvannut syyllistä, vaikka olisi kyllä pitänyt.

Lone Theils: Runoilijan vaimo
Runoilijan vaimo on toinen kirja sarjassa, jonka päähenkilö on toimittaja Nora Sand. En ole lukenut tanskalaisen Lone Theilsin kirjoittaman sarjan aloitusosaa Kohtalokas merimatka. Olen ajatellut, että en ryhdy enää seuraamaan mitään dekkarisarjaa, mutta luettuani Runoilijan vaimon totesin, että Nora Sandista voisin lukea lisääkin. Nora on kirjeenvaihtajana Lontoossa ja hän tuntuu olevan nimenomaan tutkiva journalisti. Tanskaan turvapaikanhakijana saapunut iranilainen Nobel-kirjailija lupaa Noralle haastattelun yksinoikeudella, mutta ehtona on, että Nora auttaa häntä löytämään pakomatkalla kadonneen vaimonsa. Pidin kirjan ajankohtaisista aiheista: Iranin ydintutkimusohjelma, turvapaikanhakijoiden kohtelu, yhteiskunnallisten palveluiden yksityistäminen ja lääkefirmojen epäeettiset tutkimusmenetelmät. Noran yksityisasioissa oli tyypillisesti sotkuja. Siitä en ollut niin innostunut, mutta onneksi niihin ei käytetty kohtuuttomasti sivuja. Tapahtumapaikat olivat sen sijaan mukavia. Pääosa toiminnasta oli Lontoossa, mutta Kööpenhaminassakin käytiin.

Anna Jansson: Haudankaivaja
Suomentanut Arja Gothoni
Gummerus 2009, 359 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Först när givaren är död 2009

Lone Theils: Runoilijan vaimo
Suomentanut Kari Koski
Aula & Co 2017, 339 s.
Tanskankielinen alkuteos Den blå digters kone 2016

***********
Runoilijan vaimon sijoitan Helmet-haasteen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja. Se oli nostettu suositeltujen kesädekkareiden pöydälle.

torstai 11. heinäkuuta 2019

Hanne-Vibeke Holst: Theresen valinnat

Theresen valinnat päätyi luettavakseni, koska etsin jotain tanskalaista luettavaa (jotain muuta kuin Adler-Olsenia).

Kirjassa on periaatteessa hyviä aineksia. Therese on eteenpäin pyrkivä tv-uutistoimituksen reportteri, jonka erikoisala on Itä-Eurooppa. Hän on sitoutumiskammoinen, mutta kotimaan toimituksen Paulin kanssa suhteesta alkaa tulla vakava, vaikka Therese välillä kipuileekin. Nousujohteisen uran ja siviilielämän yhdistäminen on yksi aihe.

Toinen positiivinen asia on tapahtumien sijoittuminen Neuvostoliiton hajoamisen aikaan. Therese on venäjäntaitoinen ja hänen tavoitteenaan on päästä vakituiseksi Moskovan-kirjeenvaihtajaksi. Historiallinen tausta toi tarinaan uskottavuutta  varsinkin ihmisestä, joka muistaa Gorbatšovin, Jeltsinin ja Neuvostoliiton kuohunnan hyvin.

Mutta sitten, kirjan tyylilaji… Etenkin ihmissuhdekuviossa ilmaisut olivat tämäntyylisiä:
”Minä huitaisen häntä urheilulla, mutta hän saa kiinni kädestäni ja vetää minut syliinsä. Suutelee minua ja laskee kätensä omistavasti rinnalleni, joka käyttäytyy kuin se olisi jo hänen. Häpeämättömästi ja halukkaasti.”
Kun Paul järjestää kosintansa taustaksi täydellisen jouluisen näyttämön kuusineen, aterioineen, kullanvärisine astioineen ja kynttilöineen isoäidin rubiinikorujen kera, minua alkoi naurattaa. No, viihteeksi kirja on luokiteltu, mutta ehkä nauroin väärässä kohdassa.

Theresen valinnat ei siis ollut minun kirjani, enkä aio lukea sen kahta jatko-osaa, mutta tulipa kirjan avulla sentään muistelluksi sekä Kööpenhaminaa että Moskovaa.

Hanne-Vibeke Holst: Theresen valinnat
Suomentanut Saara Villa
Tammi 2003, 309 s.
Tanskankielinen alkuteos Thereses tillstand 1992

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther

Katja Petrovskaja haluaa selvittää, mihin hän kuuluu. Hän kirjoittaa juutalaisen sukunsa tarinaa. Isovanhemmat ja heidän vanhempansa ja lukuisat kaukaisemmat sukulaiset ovat muuttaneet ja paenneet ja levinneet ympäri maailmaa.

Petrovskaja on syntynyt Kiovassa neuvostokansalaiseksi. Hänen äidinkielensä on venäjä. Nykyisin hän asuu Saksassa ja kirjoittaa saksaksi. Kun hän tutki Varsovassa puolalaista sukuhaaraa, hänellä oli identiteettiongema.
”Matkustin saksanvenäläisenä sukulaisteni juutalaiseen Varsovaan, Poleniin, Polšaan, ja oli kuin molemmat kieleni olisivat tehneet minusta miehitysvaltojen edustajan. Olin mykkyyttä vastaan taistelleen suvun vesana lähtövalmis, mutta kieletön, en hallinnut yhtäkään esivanhempieni kielistä, en puolaa, en jiddišiä, en hepreaa, en viittomakieltä, en tiennyt mitään shtetlistä, en osannut yhtään rukousta, olin aloittelija kaikilla niillä elämänaloilla, jotka sukulaiseni olivat kokeneet kutsumuksekseen. Yritin slaavilaisilla kielilläni arvailla puolan sanoja, aavistukset korvasivat tiedon, Puola oli kuuro, minä mykkä.”
Suvussa oli kuuromykkien opettajia Petrovskajan isoäitiin saakka. Vaikka Petrovskaja väittää itseään edellä mykäksi, hän jatkaa suvun perinnettä kirjoittamalla.

Petrovskaja tutkii arkistoja ja nettiä. Hän käy muuallakin kuin Varsovassa, esimerkiksi Mauthausenin keskitysleirissä Itävallassa. Moskovaan turvallisuuspoliisin arkistoon hän ei tohtinut mennä, mutta löytää Berliinistä ulkoministeriön arkistosta käyttökelpoisia tietoja.

Juutalaisten esivanhempien elinaika osui ajoista hirveimpään. Varsovassa oli getto, Puolassa Oświęcim (Auschwitz) ja Kiovassa Babi Jar. Siihen liittyy kirjan nimi, Ehkä Esther. Hän oli Petrovskajan isän isoäiti, mutta isä ei ollut varma hänen nimestään. Kun muu perhe pakeni ennen Babi Jarin joukkoteloituksia, huonokuntoinen isoäiti ei päässyt pakenemaan.

Luin Ehkä Estherin tosikertomuksena Katja Petrovskajan suvusta, tietysti täydennettynä hänen omilla tulkinnoillaan. Kirjassa on jopa muutama valokuva.

Petrovskajan virkkeet ovat välillä pitkiä ja polveilevia, mutta teksti on siitä huolimatta sujuvaa luettavaa. Suomentajalle tämä on ollut vaativa tehtävä, mutta hän on onnistunut hyvin.

Katja Petrovskaja: Ehkä Esther
Suomentanut Ilona Nykyri
Tammen Keltainen kirjasto 2015, 277 s.
Saksankielinen alkuteos Vielleicht Esther 2014

***********
Ehkä Esther on ainoa Petrovskajan tähän mennessä julkaisema romaani, joten sijoitan sen Helmet-haasteen kohtaan 4. Kirjailijan ainoa teos.

tiistai 2. heinäkuuta 2019

Kuukauden nobelisti Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari

Olin kirjoittanut blogiini viidestä Kazuo Ishiguron teoksesta ennen kuin hän sai Nobelin palkinnon. Menneen maailman maalari oli vielä lukematta. Se kuuluu Ishiguron varhaistuotantoon.

Menneen maailman maalari on sijoitettu Japaniin. Vanha, aikanaan kuuluisa maalari Masuji Ono muistelee niukkoja opiskeluaikojaan, maineensa kasvamista, kollegoitaan ja omia oppilaitaan. Kirjan nykyajassa 1940-luvun lopulla hänen suurin huolensa on tytär Norikon avioliittoneuvottelujen hoitaminen päätökseen. Muisteluiden ja arkisen puuhastelun lomassa alkaa vähitellen selvitä, että Onon maalaukset ovat pannassa. Hän on toisen maailmansodan ajan ihanteita ja tavoitteita tukenut epähenkilö.

Lojaalius on tässä teemana. Lojaalius omaa maata ja sen johtajia kohtaan, mutta myös oppilaan lojaalius opettajaansa kohtaan. Minusta Menneen maailman maalari on muutama vuosi myöhemmin ilmestyneen Pitkän päivän illan sisarteos. Pitkän päivän ilta käsitteli myös toisen maailmansodan aikaista lojaaliutta, mutta Englannissa.

Ishiguron teoksissa on aina vahva tunnelma. En tunne japanilaista kulttuuria muualta kuin kirjoista ja elokuvista, mutta tunnelma tuntuu vahvasti japanilaiselta. Tapa, jolla ihmiset puhuvat toisilleen, on kohtelias, vaikka sanotaan sydäntäraastavia totuuksia. Hyvin harvoin tunteet kuohahtavat yli rajan. Koko kirjaa vallitsee muistelevan maalarin neutraalin selkeä käsitys itsestään ja tapahtumista. Vain pientä selittelyä astuu esiin siellä täällä.
”[- -] minun on vaikea ymmärtää, kuinka kukaan itseään kunnioittava mies voi yhtään pitempään toivoa välttävänsä vastuun menneistä teoistaan – se ei ehkä ole aina helppoa mutta päästessään sopuun elämänsä aikana tekemiensä erehdysten kanssa ihminen kuitenkin saavuttaa määrätyn tyydytyksen ja arvokkuuden. Ja loppujen lopuksi hyvässä uskossa tehtyjä virheitä ei tarvitse suuresti hävetä.”
Menneen maailman maalari on hieno vahvatunnelmainen romaani.

Laitan loppuun linkit omiin kirjoituksiini Ishiguron teoksista. En ole lukenut romaania Silmissä siintävät vuoret, josta löytyy postaus esimerkiksi blogista Lumiomena.


Kazuo Ishiguro: Menneen maailman maalari
Suomentanut Helene Bützow
Tammen Keltainen kirjasto 2017, 253 s. (ilmestynyt suomeksi 1988)
Englanninkielinen alkuteos An Artist of the Floating World 1986

***********
Japanilaiset nimet kuulostavat aina mukavilta. Sijoitan kirjan Helmet-haasteen kohtaan 42. Kirjailijan nimi viehättää sinua.