Sigrid Undset: Kristiina Lauritsantytär (klassikkohaaste)

 

Norjalaisen nobelistin Sigrid Undsetin Kristiina Lauritsantytär on 1300-luvun alkupuolelle sijoitettu trilogia. Se kertoo varakkaan talonpojan tyttären elämän pikkutytöstä kuolemaan saakka. Trilogian osilla on omat nimensä: I Seppele, II Emäntä, III Risti.

Kristiina Lauritsantytär on psykologinen historiallinen teos. Siinä on joitakin historiallisia henkilöitä, komeaa maisemakuvausta ja 1300-luvun usein väkivaltaista elämää, mutta tärkeintä ovat ihmissuhteet. Kristiinan suhde isään hallitsee koko hänen elämäänsä. Vanhemmat ovat saaneet monta lasta, mutta aikuisiksi heistä kasvavat vain Kristiina ja hänen nuorin sisarensa Ramborg. Kristiina on isälleen hyvin rakas. Kristiina hylkää isän hänelle tarkoittaman miehen, valitsee toisen ja on raskaana mennessään naimisiin. Hän pitää tekoaan petoksena isää kohtaan ja tuntee siitä syyllisyyttä. Toinen tärkeä ihmissuhde on tietysti hänen miehensä Erlend, jota Kristiina rakastaa, mutta joka oli monessa suhteessa huono valinta. Kristiinan hylkäämä ensimmäinen kihlattu Simon ei koskaan lakkaa rakastamasta Kristiinaa, vaikka meneekin naimisiin tämän sisaren kanssa. Simon on tärkeä henkilö monessa Kristiinan elämän käännekohdassa.

Katolinen uskonto on vahvasti mukana ihmisten elämässä. Kristiinalla on luottopappi, joka tietää kaikki hänen salaisuutensa. Suhde kirkkoon vaihtelee. Välillä Kristiina saa helpotusta synnintuntoonsa, mutta toisaalta usko painostaa. Pakanalliset tavat ja uskomukset elävät vielä luontevasti kristinuskon rinnalla. Kristiinakin tekee taikoja pelastaakseen Simonin pikkupojan hengen.

Kirjoitan seuraavaksi lyhyesti jokaisesta osasta. Huom! sisältää lisää juonipaljastuksia.

I Seppele

Seppele päättyy Kristiinan häihin. Hänen valittunsa Erlend on hyvää sukua ja periaatteessa varakas. Hän ei kuitenkaan osaa pitää huolta omaisuudestaan. Erlend on naistenmies. Ennen Kristiinaa hän on asunut naisen kanssa, joka on synnyttänyt hänelle kaksi lasta. Nainen tekee itsemurhan Kristiinan ja Erlendin läsnäollessa, mikä painaa Kristiinaa hänen loppuelämänsä. Erlend on ihmisenä niin miellyttävä ja rohkea, että hän voittaa muut yleensä puolelleen. Jopa Kristiinan isä Lauritsa hyväksyy vävynsä jollakin tasolla sen jälkeen, kun tämä osallistuu itseään säästämättä heidän kyläkirkkonsa tulipalon pelastustöihin.

II Emäntä

Kristiina muuttaa Erlendin kartanoon, joka on huonossa kunnossa. Erlend kulkee mieluummin valtakunnan tehtävissä sotimassa kuin hoitaa tilaansa. Kristiinan johdolla tila alkaa kohentua. Kristiina synnyttää viidessä vuodessa viisi poikaa, joukossa yhdet kaksoset. Hieman myöhemmin hän saa kaksi poikaa lisää. Kaikki jäävät henkiin. Emännän alkupuolella Kristiina taistelee omantunnonvaivojensa kanssa ja käy ensimmäisen lapsen jälkeen paljain jaloin kävellen katumusmatkalla Nidarosin kaupungissa arkkipiispan luona. Emännän loppuosa keskittyy Erlendiin, joka on kuninkaan sukulainen, mutta osallistuu salaliittoon tätä vastaan. Hän jää kiinni omaa huolimattomuuttaan, ja hänet tuomitaan kuolemaan. Simonin avustuksella kuolemantuomio perutaan, ja Erlend pääsee vapaaksi, mutta menettää lähes koko omaisuutensa.

III Risti

Kristiina ja Erlend muuttavat Kristiinan kotitilalle, jonka hän on vanhimpana lapsena perinyt. Kristiina on huolissaan poikiensa tulevaisuudesta, eikä Erlendistä ole häntä tukemaan. Erlend ei viihdy Kristiinan tilalla, vaan muuttaa pieneen mökkiin, jonka on perinyt eräältä sukulaiseltaan. He saavat vielä yhden pojan, joka kuitenkin menehtyy pian. Ensin Simon, sitten Erlend kuolee väkivaltaisesti. Kristiinan pojat löytävät paikkansa. Yksi pojista jää pitämään tilaa, kaksi vanhinta menee luostariin (tätä päätöstä Kristiina suree vanhimman pojan osalta), yksi löytää puolisokseen varakkaan lesken, muut menevät vieraiden palvelukseen. Kun tilalle jäänyt poika menee naimisiin, Kristiinakin lähtee luostariin. Siellä hän kuolee ruttoon, kun musta surma leviää Norjaan.

Tekstinäytteenä Kristiina Lauritsantyttärestä otan viimeisestä osasta kohdan, joka kuvaa Kristiinan äitinä harteillaan tuntemaa taakkaa.

”Ahertanut ja raatanut hän oli siitä päivästä asti, jolloin hän ratsasti morsiamena Erlend Nikulauksenpojan kartanoon – ja hän oli nähnyt, että yhden täytyi raataa, jotta jotakin jäisi sille, jota hän kantoi sydämensä alla. Ellei tuon tulevan isä pystynyt siihen, oli se hänen tehtävänsä.”

Pidin Kristiina Lauritsantyttärestä paljon. Ainoastaan se vaivasi, että näin pitkässä trilogiassa olisi voinut olla henkilöluettelo tai Kristiinan sukupuu tai molemmat, varsinkin kun kirjaan tuotiin välillä uusia henkilöitä sen kummemmin heidän taustaansa selittämättä. Jos joku kiinnostuu Kristiinasta, niin ensimmäisen osan voi lukea itsenäisenä teoksena. Kaksi muuta tarvitsevat edeltävät osat taustakseen.

Kirjabloggaajien 17. klassikkohaasteen koontipostaus on blogissa Oksan hyllyltä.

Sigrid Undset: Kristiina Lauritsantytär

Norjankielinen alkuteos Kristin Lavransdatter
Suomentanut Siiri Siegberg
I Seppele
WSOY 1938, 4. painos, 394 s., alkuteos Kransen 1920
II Emäntä
WSOY 1938, 3. painos, 560 s., alkuteos Husfrue 1921
III Risti
WSOY 1938, 3. painos, 552 s., alkuteos Korset 1922
Kaikki osat ilmestyneet ensimmäisen kerran suomeksi 1923

***********

Helmet-haaste: kohta 7. Kirja on klassikkoteos Ruotsista, Norjasta tai Tanskasta.

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas

 

Naistenviikon päätteeksi vielä dekkaripostaus. Liian kirkas taivas on Kate Atkinsonin Jackson Brodie -sarjan viides ja viimeisin kirja vuodelta 2019. Tätä edellisen ilmestymisestä oli yhdeksän vuotta. Olen lukenut myös sarjan aikaisemmat osat.

Kirjassa kerrotaan paljon Brodien yksityiselämästä ja varsinkin hänen suhteestaan teini-ikäiseen poikaansa Nathaniin. Nathan asuu varsinaisesti äitinsä Julian kanssa, mutta on yhä enemmän isänsä luona. Brodie hoivaa usein myös Julian iäkästä labradorinnoutajaa Didoa, joka tuntuu olevan hänelle joskus tärkeämpi kuin yksikään ihminen.

Rikosaihe on raskas eli lasten ja nuorten naisten hyväksikäyttö ja siihen kuuluva ihmiskauppa. Atkinsonin tyyliin ei onneksi kuulu rikollisten tekojen yksityiskohtainen kuvailu. Juonia on kolme. Yhden niistä Brodie huomaa ja ratkaisee itse. Kaksi muuta liittyvät toisiinsa, vaikka toinen onkin vuosikymmenten takaa. Mainiointa kirjassa on tuota vanhaa juttua vielä kerran selvittämään määrätty rikoskonstaapelikaksikko. Nuoret naiset näyttävät lapsilta ja sattuvat aina olemaan sopivissa tai – näkökulmasta riippuen – sopimattomissa paikoissa.

Liian kirkas taivas käynnistyy todella hitaasti. Siinä esitellään suuri määrä henkilöitä, joista osa on kovin samantyylisiä. Kuuntelin kirjan, ja henkilöt menivät alussa sekaisin. Lukiessa sellaista ei tapahtuisi. Kirjan loppu on myös pitkitetty. Loppuhuipennuksen jälkeen tulee vielä perusteellisia selityksiä ja mihinkään muuhun liittymättömiä Brodien siviilielämän tapahtumia. Tiivistäminen olisi ollut paikallaan.

Liian kirkas taivas ei ollut parasta Atkinsonia. Siinä korostuivat aiemmista Jackson Brodie -kirjoista tutut hitaus ja monet epätodennäköiset yhteensattumat. Lukijan tyyliin totuttelu vei myös oman aikansa.

Kirjablogien naistenviikkoa vetää blogi Tuijata. Kulttuuripohdintoja. Sinne tulee yhteenveto viikon postauksista.

Kate Atkinson: Liian kirkas taivas
Suomentanut Kaisa Kattelus
Kuuntelin kirjaston Ellibs-palvelusta, kesto 13 h 55, lukija Antti Virmavirta

S&S 2020
Englanninkielinen alkuteos Big Sky 2019

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä

 

Mikä sopisikaan naistenviikolle paremmin kuin kokonainen Kesä ilman miehiä?

”Tarinan banaalisuus – se että miehet ad nauseam tajuavat, yhtäkkiä tai vähitellen, että sen mikä ON ei TARVITSEKAAN OLLA, ja vapauttavat sitten itsensä ikääntyvistä naisista, jotka ovat huolehtineet heistä ja heidän lapsistaan vuosikaudet – ei turruta sitä surkeutta, mustasukkaisuutta ja nöyryytystä, joka valtaa jätetyt osapuolet.”

Kun minäkertoja Mian mies kolmenkymmenen yhteisen vuoden jälkeen kertoo tarvitsevansa paussin (hän ei käytä sanaa ero), Mia järkyttyy niin, että joutuu vähäksi aikaa sairaalaan. Diagnoosi on lyhytaikainen psykoottinen häiriö. Sairaalasta päästyään hän, runoilija, tohtori, yliopisto-opettaja, muuttaa kesäksi entiselle kotipaikkakunnalleen, jossa hänen äitinsä asuu vanhusten palvelutalossa. Mia saa töitä esiteinien runokurssin opettajana.

Kesällä Miaa ympäröi naisen elämän kaari. Naapurissa asuu kolmevuotias Flora täynnä lapsen rajatonta mielikuvitusta. Runokurssin 13-vuotiaat tytöt ovat innokkaita, mutta Mia joutuu selvittelemään kriisiä, joka aiheutuu kiusaamisesta. Floran nuori äiti Lola hoitaa väsyneenä kahta lastaan ja riitelee miehensä kanssa (miestä ei paljon näy, joten häntä ei lasketa, eikä tietenkään vauva Simonia). Mia itse on edellä kuvatussa elämänvaiheessa. Äitiä ja hänen ystäviään palvelutalossa Mia kutsuu Joutsenviitosiksi. Rouvat ovat kaikki leskiä, ”henkisesti vahvoja ja itsenäisiä”. Heistä yksi, osteoporoosin runtelema 94-vuotias Abigail, paljastaa Mialle salahuvinsa: hän on piilottanut perinteisiin kirjailuihin ja päällikeompeluihin rohkeaa kuvastoa. Pannumyssyn kääntöpuolelta löytyi naispuolisia hirviöitä ja kaitaliinasta naisia onanoimassa.

Hustvedt kirjoittaa keveästi, vaikka runoilija Mia viittaa usein suuriin (mies)ajattelijoihin kuten Platoniin ja Shakespeareen. Lopussa heidän ohitseen nousee Austen ja varsinkin Viisasteleva sydän. Tehokeinona Hustvedt käyttää lukijan suoraa puhuttelua. Joissakin kohdissa juuri se johtaa hajanaisuuteen ja syrjähyppyihin varsinaisesta tarinasta.

Loppuratkaisusta olisin toivonut toisenlaista. Se mitä oli tulossa oli selvästi näkyvissä jo hyvissä ajoin. Toisinkin olisi voinut vastata kysymykseen

”Voimmeko me muuttua ja pysyä silti samana?”

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä
Suomentanut Kristiina Rikman
Otava 2011, 232 s.
Englanninkielinen alkuteos The Summer without Men 2011

***********

Helmet-haasteen suhteen käytän tässä hyvin vapaata harkintaa. Sijoitan kirjan kohtaan 35. Kirjassa tehdään työtä, joka on sinulle tuttua. Olen opettanut, mutta en todellakaan runokurssilla.

Irja Rane: Naurava neitsyt

 

Naurava neitsyt voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1996. Se on ollut lukulistallani iät ajat – pitkälti siksi, että palkinnosta päätti tuolloin Aki Kaurismäki. Nyt tiedän, että kirja on lukemisen arvoinen ihan itsensä vuoksi. Naistenviikolle se sopii sekä nimensä että kirjoittajansa takia.

Romaanissa on kolme erillistä osaa, joilla jokaisella on oma kertojansa. Kaksi ensimmäistä liittyvät samaan aikaan ja tapahtumiin, mutta kolmas on ajallisesti niistä kaukana. Perustarinan kertoo nahkurinleski Lydia. Aikaa ja paikkaa ei täsmennetä, mutta kyseessä on keskieurooppalainen pikkukaupunki ilmeisesti 1300-luvulla. Ajan voi päätellä paikkakunnalle saapuvasta rutosta.

Lydia on pelastanut joesta tuntemattoman sokean miehen nimeltään Johannes. Ihmisten varoituksista huolimatta Lydia alkaa hoitaa miestä. Johannes on ollut aikaisemmin näkevä. Hän on Eurooppaa kiertänyt käsityöläinen, lippaantekijä. Kun Johannes on jonkin verran voimistunut, hän kokee ilmestyksen ja saa näkönsä takaisin.

”Vaan juuri kun hän siinä pyyhki käsiään reisiinsä, hän kuuli läheltään oikeata naurua. Ja nauru oli iloinen ja nuori, heleä kuni hopea ja satakielen liverrys, hilpeä ja tarttuvainen, niin että kun Johannes käänsi päänsä sitä kohti, huomasi hän itsekin hymyilevänsä.”

Johannes kohtaa Neitsyt Marian ja saa tältä tehtäväkseen maalata kuvansa ”iloinen ja ihana, niin että kaikki, jotka sitä katsovat, riemastuvat”. Marian kuva syntyy, kun linnanherran vaimo tilaa sen Johannekselta kirkon kappeliin.

Lydia on yksinkertaisen kansanihmisen tapaan hurskas. Hän uskoo, mitä Johannes hänelle puhuu. Seuraavan tarinan kertoja on oppinut sihteeri Bartolomeus, joka näkee linnanrouvan, Johanneksen ja tämän maalauksen aivan eri näkökulmasta. Hän on saapunut paikkakunnalle tärkeissä valtakunnan ja kirkon asioissa. Bartolomeus on kyyninen juonittelija, jolle uskonto on yhdentekevä.

Kolmannen kertomuksen paikka on Saksan pohjoinen rannikko ja ajankohta vähän ennen toista maailmansotaa, kun Hitler on jo vallassa. Entinen pappi ja kansanopiston rehtori ei hyväksy sitä, mitä maassa on tapahtumassa. Omaa uskoaan hän epäilee. Tämä osa kirjasta tuntuu ensin laimeammalta kuin kaksi edellistä, kunnes sen lopussa selviää yhteys nauravan neitsyen kuvaan.

Jokainen kertoja käyttää omaa kieltään. Niistä vahvin on Lydian polveileva ja rehevä puhe. Välillä tuntui, että sivupoluille eksyttiin liikaakin. Lydian vuodatus on puolustautumista oikeudessa, jonne hän joutuu ymmärtämättä, miksi.

”Ettäkö juuri minusta tämän villityksen syytä haetaan! Miten voisi hyvästä paha tulla tahi perkeleitä sinne siitä, missä vain toimellinen usko on? Pyhä Katariina antakoon meille enemmän järkeä! Kaapekakku tosin hapattaa koko uuden taikinan, mutta ymmärtämätön naisihminen ei saa edes huoneensa asioita mielensä mukaan kulkemaan. Minustako muka on, ettei satoa saatu?”

Naurava neitsyt on värikäs historiallinen romaani, jossa kuvataan arkista elämää ja pohditaan samalla suuria asioita kuten pyhyyttä, uskoa, ihmiselämää. Ja Lydian osuudessa on naisasiaakin.

Irja Rane: Naurava neitsyt
WSOY 1997, 7. painos, 406 s. (1. painos 1996)

***********

Naistenviikkohaasteen lisäksi saan Nauravasta neitsyestä kirjan myös Jokken Finlandia-haasteeseen.

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth

 

Tutkija Minna Maijalan kirja Minna Canthista jäi minulta aikanaan lukematta, vaikka kirjabloggaajat valitsivat sen ilmestymisvuotensa parhaaksi tietokirjaksi. Naistenviikko on sopiva ajankohta korjata tuo aukko lukemisissani. Naistenviikkohaastetta vetää jälleen kerran blogi Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Muistan kirjan ilmestymisajalta, että siitä nostettiin esille Maijalan aikaisemmista tulkinnoista poikkeava käsitys Canthin aviomiehestä ja avioliitosta. Canthin aikalaisen Lucina Hagmanin kirjoittama ensimmäinen elämäkerta oli luonut kuvan vaikeasta avioliitosta, jossa Canth kypsyi naisasianaiseksi. Maijala on paneutunut Canthin itsensä norjalaiselle lehdelle kirjoittamaan pienoiselämäkertaan sekä hänen laajaan kirjeenvaihtoonsa ja on päässyt siten lähelle Canthia. Hän tutustuttaa lukijan Minna Canthiin, joka oli tavallinen ihminen ”iloineen ja suruineen, innostuksineen ja heikkouksineen” ja jonka avioliitto rakastavan miehen kanssa oli onnellinen.

Pidin kirjassa erityisesti siitä, miten Maijala käsittelee Canthin tuotantoa nimenomaan kirjallisuutena, eikä pelkkänä ”tendenssikirjallisuutena”.

”Teosten lukeminen puhtaasti yhteiskunnallisena kannanottona, lähestulkoon poliittisena manifestina, jättää sivuun tärkeimmän osan Canthin kirjailijantyötä ja sen syvät yhteydet ajan eurooppalaiseen kirjallisuuteen ja uuteen luonnontieteelliseen maailmankuvaan.”

Minulle oli aivan uutta lainauksessakin mainittu Canthin syvällinen perehtyminen aikalaiskirjallisuuteen, joka näkyy selvästi Maijalan analyyseissä hänen teoksistaan.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen, Elämä, kertoo Canthin elämäntapahtumat. Toinen osa, Kirjoittaminen, keskittyy Canthiin kirjailijana. Kolmannessa osassa, nimeltään Aatoksia, käsitellään naisasiaa, mutta muun muassa myös Canthin suhdetta uskontoon. Sitä Maijala kuvaa ”hartaaksi epäilyksi”. Rakenne johtaa joissakin kohdissa toistoon, mutta ei häiritsevästi.

Vaikka Canth saavutti arvostusta jo elinaikanaan, hän joutui kokemaan rankkaa arvostelua konservatiivisilta piireiltä. Kirjeessä Otavan Hannes Gebhardille hän purkaa tuntojaan.

”Kansallisesta innostuksesta ryhdyin työhön. Ja hauskaa, iloista se oli alussa. Mutta »Työmiehen vaimosta» alkaen olen saanut kokea niin paljon vihaa, ilkeyttä ja vainoa, että työ muuttui surulliseksi velvollisuudeksi ja lopulta kun sekä valtiopäivillä, että Suomettaressa minut leimattiin »turmiolliseksi» kirjailijaksi. Ei en sitä enää pitänyt velvollisuutenakaan. Raskasta se on ollut ja masentavaa.”

Edelläkävijän osa ei aina ole helppo.

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen Minna Canth
Otava 2014, 431 s.

***********

Minna Canthin ohella kirja luo kuvan Kuopion kulttuurielämästä 1800-luvun lopulla, joten sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan 8. Kirja kertoo pienestä kaupungista.

Luiz Ruffato: Päättyy myöhäinen kesä

 

Yleensä kirjat, joiden teksti on tajunnanvirtaa ja joissa ei ole kappalejakoa, eivät kuulu suosikkeihini. Brasilialaisen Luiz Ruffaton romaanissa Päättyy myöhäinen kesä on molemmat edellä mainitut ominaisuudet, mutta siitä huolimatta kirja otti minut kokonaan valtaansa. Hieno teos.

Vähän yli 50-vuotias Oséias tulee muutamaksi päiväksi vanhaan kotikaupunkiinsa, jossa ei ole käynyt vuosikausiin. Hyvin pian selviää, että hän on vakavasti sairas. Oséias tapaa sisarensa ja veljensä, jotka ovat menestyneet taloudellisesti paljon häntä paremmin, sekä toisen sisaren, joka elää väkivaltaisessa avioliitossa. Hän kohtaa sattumalta myös entisen tyttöystävänsä. Yksi kouluaikaisista kavereista on kaupunginjohtaja, ja hänet Oséias onnistuu pikaisesti tapaamaan muutaman yrityksen jälkeen.

Teksti kulkee Oséiaksen tajunnanvirtana – hyvin harkittuna sellaisena. Ainoat katkokset tulevat, kun hän nukkuu joko päivällä väsähtäneenä tai yöllä levottomana. Yöunien kohdalla kirjan luvut vaihtuvat. Vähitellen selviää, että Oséias on eristäytynyt ja yksinäinen. Hän ei ole pitänyt yhteyttä sukulaisiinsa, vaimo on lähtenyt pojan kanssa vuosia sitten ja kauppamatkustajan töistä on tullut potkut.

Oséias kulkee paikasta toiseen, syö, juo, käy vessassa, voi pahoin. Hän havaitsee kaikki yksityiskohdat, kuten entisen tyttöystävän kotona.

”Kierrän talon Marildan perässä mekastavat koirat kintereilläni ja lasken sanomalehtinipun terassille, jolla on yltympäri kakkaa ja pissaa. Kuvottaa. Nurmikon siellä täällä peittämällä pihalla on muutama hedelmäpuu, sitruunapuu, brasilianrypälemyrtti, papaija, grilli, pöytä ja neljä valkoista muovituolia.”

Ahdistavia ajatuksia korostaa jatkuva hikoilu ja kuumuus. Lippalakki on avuton suoja paahtavaa aurinkoa vastaan. Jalat kärventyvät kuumalla asfaltilla. Vanhat tutut paikat ja sisarukset herättävät muistoja.  Oséiasta painaa nuorena kuolleen sisaren kohtalo, josta hän ei osaa irrottautua.

”Olen pelästynyt haamu, joka törmäilee menneisyytensä paikoissa levottomina liikkuviin vainajiin.”

Päättyy myöhäinen kesä on neljäs Ruffatolta suomennettu romaani. En ollut aiemmin huomannut tällaista erinomaista kirjailijaa lainkaan. Kannattanee tutustua hänen muihinkin teoksiinsa.

Muualla blogeissa: Kirjaluotsi.

Luiz Ruffato: Päättyy myöhäinen kesä
Suomentanut Tarja Härkönen
Into 2022, 227 s.
Portugalinkielinen alkuteos O verão tardio 2018

***********

Helmet-haaste: kohta 11. Kirjailijan nimessä on yhtä monta kirjainta kuin sinun nimessäsi.

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty

Kuva: Niina T./Yöpöydän kirjat

Ankin kirjablogi kutsui kirjabloggaajat kirjoittamaan runoista Eino Leinon, runon ja suven päivänä. Lähikirjastosta löysin Kirsi Kunnaksen runokokoelman Valoa kaikki kätketty.

Kunnas kirjoittaa elämästä, kaipauksesta, yksinäisyydestä ja onnesta, mutta myös kuoleman läheisyydestä. Hän kysyy, miten muistamme (muistin kaleidoskooppi) ja miten näemme (heijastukset). Symbolit tulevat luonnosta.

Tuli ja tuuli kuluttavat huomista
savussa vuoroaskelin
tanssivat
puu oksat lehdet puu oksat lehdet

kunnes harsonohut seitinkuultava
olet taivasta vasten
– jo nyt alat paljastua itsellesi.

Runot ovat lyhyitä ja tiiviitä. Ensimmäinen rivi on samalla runon nimi. Kokoelman viimeinen runo sopii myös tämän lyhyen kirjoituksen loppuun kunnioittamaan puolitoista vuotta sitten kuollutta runoilijaa.

Oi, hän astui usvaan ja on poissa.
Vieläkin on ruoho hänen
          askelistaan
märkä.

Kirsi Kunnas: Valoa kaikki kätketty
WSOY 1986, 2. painos, 112 s. (1. painos myös 1986)

***********

Sadan vuoden lukuhaaste: 1980-luku.

Fernando Aramburu: Hijos de la fábula

 

Hijos de la fábula (Sadun lapsia; ei suomennettu) on tänä vuonna ilmestynyt kansainvälisen menestysteoksen Äidinmaa kirjoittajan Fernando Aramburun romaani. Äidinmaata en ole lukenut.

Kirjan nimen voisi hyvin kääntää myös Sadun poikia, koska se kertoo kahdesta nuoresta baskimiehestä. Asier ja Joseba kuljetetaan Etelä-Ranskaan, jossa he odottavat pääsevänsä ETA:n koulutukseen. Heidät sijoitetaan maatilalle, jossa he asunnon vastikkeeksi avustavat talon töissä. Tilalta myydään vihanneksia, hedelmiä ja kananmunia. Poikien lämmittämätön asumus on kanalan yläkerrassa.

Asier ja Joseba odottavat koulutuksensa alkua. Tosin lukija epäilee alusta alkaen, että onkohan sitä ollut koskaan tulossa. Lokakuun 20. päivä vuonna 2011 romahduttaa heidän odotuksensa. Silloin ETA ilmoittaa luopuvansa aseellisesta taistelusta. Asier ja Joseba jäävät tyhjän päälle. Heidän yhteyshenkilönsä katoaa. He kokevat, että heidät on petetty. He päättävät perustaa uuden taistelevan liikkeen, jonka johtaja on Asier ja tiedottaja ja historioitsija on Joseba.

Kirjan tyylilaji on humoristinen ironia. Asier ja Joseba ovat varsinaisia tumpeloita. Heidän puheillaan ja teoillaan ei ole mitään yhteistä. He suunnittelevat kidnappauksia ja räjäytyksiä. Heillä ei ole aseita, joten he harjoittelevat ampumista luudanvarsilla. Kun rahat alkavat loppua, he syyllistyvät pikkuvarkauksiin. Vievät jopa koulupojan eväät.

Kirjaa mainostetaan erittäin hauskaksi, mutta tämän tyyppinen huumori ei ole minun lajini. Pojat ovat maatilalla lähes puolet kirjasta, ja silloin ei tapahdu oikeastaan mitään. Maatilalta lähdettyään he jatkavat toilailujaan. Tutustuvat sentään tyttöön, joka kiihkeänä vasemmistolaisena kannattaa heidän suunnitelmiaan ja lähtee heidän mukaansa kotimaahan.

Epäilen, että kirjassa on sellaisia viittauksia baskien elämään ja historiaan, jotka menivät minulta täysin ohi. Aramburu itse on syntynyt San Sebastiánissa Baskimaan itsehallintoalueella. Hän tietänee, mistä kirjoittaa.

Fernando Aramburu: Hijos de la fábula
Tusquets 2023, 312 s.