François Rabelais: Pantagruel. Dipsodien kuningas (klassikkohaaste)

 

Pantagruel

Dipsodien kuningas

Totuudenmukaisesti kerrottuna,

ynnä hänen hirmuiset sankarityönsä ja urotekonsa

Kirjoittanut herra Alcofribas-vainaa,

Kvintessenssin tislaaja

Ajattelin jo tämänkertaisen klassikkohaasteen kirjaa valitessani, että mitä mahdan osata sanoa tästä 500 vuotta vanhasta todellisesta klassikosta; tuskinpa ainakaan mitään uutta.

Suuren Gargantuan pojan Pantagruelin tarina on täynnä ylenmääräistä liioittelua, syöminkejä ja juopottelua, hävyttömiä kepposia, räävitöntä puhetta ja auktoriteetteihin kohdistuvaa pilkkaa. Kumppanina Pantagruelilla on ystävänsä Panurge.

”Hän oli Pariisin suurin ilkimys, koijari, juomari, katujen luuhaaja ja yöjalan kulkija, mutta muutoin maailman oivallisin miekkonen, ja alinomaa punomassa jotain juonta poliisikonstaapeleita ja yövartijoita vastaan.”

Pantagruel on jättiläinen voimiltaan, mutta myös älyltään. Hän opiskelee yliopistoissa ja pystyy voittamaan väittelyssä aikansa parhaat teologit ja kaunopuhujat sekä ratkaisemaan käsittämättömän riitajutun, jota lakimiehet olivat pohtineet vuosikausia. Joskus hän tarvitsee Panurgen apua.

Auktoriteetit, joihin satiirinen iva kohdistuu, ovat katolinen kirkko, erityisesti anekauppa ja kirkon palvelijat eli papit ja munkit, yliopistolaitos ja sen oppineet sekä oikeudenkäyttö kiemuroineen ja puheenparsineen.

Kirja on aarreaitta klassillisesti sivistyneelle lukijalle, joihin en itse lukeudu. Siinä on viittauksia antiikin jumaliin, mytologiaan ja ajattelijoihin, Rooman ja Egyptin hallitsijoihin, paaveihin, ja moniin historiallisiin henkilöihin, joista en ollut kuullutkaan. Kaikki tämä on käänneltynä ja väänneltynä niin, että ihmettelin, miten kirja on ollut mahdollista suomentaa. Suomentajan esipuheesta saa jonkinlaisen vastauksen.

Pantagruel on siis näennäisesti helppoa luettavaa, mutta sen kunnollinen ymmärtäminen vaatisi paljon sivistystä.

Tämänkertaista klassikkohaastetta vetää Ankin kirjablogi. Sinne ilmestyy yhteenveto kaikista tänään julkaistavista klassikkopostauksista.

Aikaisempien klassikkohaasteiden kirjani:

1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
2. J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
3. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
4. Aino Kallas: Sudenmorsian
5. Maria Jotuni: Arkielämää
6. Minna Canth: Hanna
7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1
8. Federico García Lorca: Mustalaisromansseja
9. Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset
10. Jane Austen: Kasvattitytön tarina
11. Arvid Järnefelt: Isänmaa
12. L. Onerva: Mirdja
13. Simone de Beauvoir: Mandariinit
14. Multatuli: Max Havelaar

François Rabelais: Pantagruel. Dipsodien kuningas
Suomentanut Erkki Salo
Kustannuskiila Oy 1989, 173 s.
Ranskankielinen alkuteos Pantagruel, roy des Dipsodes 1532

Kaari Utrio: Isabella

Kirjabloggaajat julkaisevat tänään postauksia Kaari Utrion kirjoista kunnioittaakseen 80 vuotta täyttävää kirjailijaa. Kaari Utrio 80 vuotta -lukuhaaste on lähtöisin blogista Kirjasähkökäyrä. Siellä ilmestyy huomenna yhteenveto julkaistuista kirjoituksista.

Isabella on Utrion keskiaikaan sijoittuvia romaaneja. Ritari Simon de Grahamin tyttären Isabellan elämää seurataan syntymävuodesta 1351 vuoteen 1370. Isabella on isänsä ainoa lapsi. Hän on rikas perijätär, ja tietysti hänestä kasvaa lumoavan kaunis neito.

1300-luvun puolivälin vuodet olivat Ruotsissa hyvin sekavia. Ruotsi liittoutui milloin Tanskan, milloin saksalaisten kanssa. Kuninkaita oli välillä yhtä aikaa kolme. Valtio oli velkainen sotien ja maasotkujen seurauksena. Itämaasta nyhdettiin veroja ja vaadittiin miehiä taisteluihin. Ristiritaritkin yrittivät käyttää Ruotsin heikkoutta hyväkseen ja saada jalansijaa idässä. Kirjassa on sekä historiallisia että fiktiivisiä henkilöitä. Alussa on henkilöistä luettelo, josta voi tarkistaa, ketkä ovat historiallisia. Ruotsin kuninkaiden sukupuu on myös hyödyllinen. Erään fiktiivisen henkilön suuhun laitetut sanat olisivat pienin muutoksin ajankohtaisia:

”Meidän on joka tapauksessa ensimmäiseksi ajateltava omiamme. Olemme kaukana valtakunnan keskuksesta ja joudumme aina pitämään huolen itsestämme. Valtakunnan herrat voivat nurkua liian vahvaa kuningasta, mutta voimakas hallitusvalta on välttämätön Itämaassa; meillä on aina novgorodilainen selkämme takana ja puolustus pitää meillä olla yhtenäinen ja luja jos mielimme selvitä.”

Ylhäisöön kuuluvan äidittömän tytön kasvatukselta vaaditaan paljon, mutta pienen Isabellan lähettäminen Ruotsin Varbergiin isänsä serkun herttuatar Ingeborgin hoiviin on johtaa hänen kuolemaansa valtakunnan tapahtumien melskeessä. Myöhemmin lukija pääsee Isabellan ja hänen kasvinveljensä Niklas Tavastin seurassa Turun ja Viipurin linnoihin sekä Sääksmäen Rapolaan. Sotaisia ja jännittäviä tapahtumia riittää, mutta myös romantiikkaa, ja kaikkien väärinkäsitysten jälkeen oikeat ihmiset saavat toisensa.

Isabella on tyypillinen Utrion romaani ja sellaisena erinomaisen viihdyttävä. Päähenkilöiden kautta lukija tutustutetaan historialliseen aikakauteen, sen tapahtumiin, kulttuuriin, tapoihin, jopa vaatetukseen. Kaiken tuon päällä on vaiherikas rakkaustarina. Naisasiaakin on, tässä ylhäisönaisten kannalta. Parilla sivulla vilahtaa jopa prinsessa Margharete, joka naitettiin lapsena Norjan kuninkaalle. Hänestä tuli sittemmin maineikas Margareeta I.

Kaari Utrio: Isabella
Tammi 1988, 443 s.

Yasunari Kawabata: Kioto

Olipa kaunis kirja! Kioto alkaa keväällä kirsikankukkien aikaan ja päättyy talven lumisateeseen. Siinä välissä kaupungissa vietetään perinteisiä juhlia, koko heinäkuu Gion-juhlaa, elokuussa Daimonji-juhlaa, myöhemmin vuodenaikajuhlaa.

”Kiotosta, tuhannen temppelin kaupungista, ei suotta sanota, ettei päivää ilman suurempaa tai pienempää pyhää.”

Kangastukkukauppiaan tyttären Chiekon elämässä tapahtuu muutoksia. Chieko on löytölapsi. Hänet oli jätetty vauvana kauppiaan talon oven eteen. Lapseton pariskunta on kasvattanut hänet omana rakkaana tyttärenään. Chieko saa sattumalta selville alkuperänsä ja tapaa kaksoissisarensa. Samaan aikaan hänen elämäänsä ilmestyy sulhasehdokkaita.

Kiotossa on pidättyvästi kerrottuja suuria tunteita ja hienovaraisia ihmissuhteita, jotka jäävät avoimiksi.  Varsinainen päähenkilö on kaupunki, sen puistot, sitä ympäröivät setrimetsät, juhlat ja niihin liittyvät tavat, perinteinen pukeutuminen, obit ja kimonot – kaikki kaunis, mikä ajatuksissa kuuluu Japaniin.

”Tämä kirsikkapuu heleine kukkineen ja riippuvine oksineen oli tavattoman upea ja laajalti kuulu. Kuin itkupajulla riippuivat oksat laajassa kehässä. Kun he menivät puun alle, ravisti kevyt tuulenhenki terälehtiä Chiekon jalkoihin ja olkapäille. Jokunen kukka putosi veteen ja jäi kellumaan; niitä ei ollut monta, seitsemän tai kahdeksan.”

Yasunari Kawabata: Kioto
Saksankielisestä laitoksesta suomentanut Eeva-Liisa Manner
Tammen Keltainen kirjasto 1969, 193 s.
Japaninkielinen alkuteos Koto 1962

***********

Helmet-haaste: kohta 44. Kirjan nimessä on kaupungin nimi.

 

Tyyni Tuulio: Aleksandra Gripenberg

Aleksandra Gripenbergin (1857–1913) nimi nousee silloin tällöin esille kirjoissa, joissa käsitellään naisten asemaa. Gripenberg oli naisasian pioneereja Suomessa. Hän oli syntyisin ruotsinkielisestä yläluokkaisesta perheestä, mutta oli siitä huolimatta vakaumuksellinen fennomaani. Hän ei koskaan oppinut suomea kunnolla ja ilmeisesti kärsi puutteestaan koko uransa ajan. Esimerkiksi eduskunnassa hän kuitenkin puhui aina suomeksi.

Tyyni Tuulion kirjoittama elämäkerta vuodelta 1959 on ollut kirjahyllyssäni vuosia. Päätin lopulta lukea sen tämänvuotiseen Naistenviikko-haasteeseen. Kirjoittajalla on ollut käytössään runsaasti lähdemateriaalia. Gripenbergin kirjeenvaihtoa on säilynyt paljon. Hän oli pitkään Suomen Naisyhdistyksen puheenjohtaja, ja siltä ajalta on käytössä kokousten pöytäkirjoja. Gripenberg päätoimitti yhdistyksen lehteä Koti ja Yhteiskunta ja kirjoitti siihen itse paljon.

Minulle uusi asia oli, että Gripenberg halusi alun perin kirjailijaksi. Häneltä on julkaistu kaksi novellikokoelmaa, Berättelser ja Strån. Hiukan huvittavalta tuntui lukea, että saadakseen arvioita omista kirjoituksistaan Gripenberg meni nuorena tyttönä suoraan Zacharias Topeliuksen luo. Topelius piti tarinoista ja avusti Gripenbergiä niiden julkaisemisessa. Romaanihaaveet jäivät, kun Gripenberg lähti mukaan naisasialiikkeeseen. Myöhemmin hän kirjoitti matkakertomuksia ja tietokirjoja, mutta myös humoristisia kantaaottavia näytelmiä.

Elämäkerrasta selviää, että Gripenberg oli velvollisuudentuntoinen ja määrätietoinen. Nämä ominaisuudet tulivat esille jo lapsuudessa. Muuten hänen yksityiselämänsä jää julkisen elämän varjoon. Gripenberg ei mennyt koskaan naimisiin, ja kirjasta saa sen käsityksen, että hän omistautui täysin naisasialle. Gripenbergin ehdottomuudesta johtuivat ehkä jotkut kiistat suomalaisen naisasialiikkeen sisällä. Niitä elämäkerrassa selostetaan liiankin yksityiskohtaisesti.

Aleksandra Gripenberg oli konservatiivinen naisasianainen. Luopuessaan Suomen Naisyhdistyksen puheenjohtajuudesta hän sanoi jäähyväispuheessaan mm.

”Kuinka syvästi tunnenkin oman työni puutteet, olen kuitenkin järkähtämättömän varma siitä että Suomen Naisyhdistys on toiminut oikeaan suuntaan. Uudet ajat voivat vaatia uusia muotoja, mutta suunnan tulee pysyä samana: työn naisen saattamiseksi oikeudellisesti ja yhteiskunnallisesti tasa-arvoiseksi miehen kanssa tulee tapahtua kristillisen siveellisyyden pohjalla.”

Vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen Gripenberg kirjoitti eräälle ystävälleen, että ”me emme ole siihen valmiita”. Hän ei tarkoittanut äänestämistä, vaan vaalikelpoisuutta. Siitä huolimatta hän suostui, kun Suomalainen puolue pyysi häntä ehdokkaakseen ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Hän tuli valituksi suurella äänimäärällä.

Gripenberg oli Suomen aloittelevan naisasialiikkeen kasvot ulkomailla. Hän oli Suomen Naisyhdistyksen edustajana Washingtonissa vuonna 1888 pidetyssä ensimmäisessä kansainvälisessä naiskongressissa, jossa perustettiin The International Council of Women (ICW). Gripenberg oli kielitaitoinen ja taitava verkostoitumaan. Hän oli kirjeenvaihdossa monien aikakauden johtavien naisasianaisten kanssa. Hän myös toimi aktiivisesti esimerkiksi matkustamalla ICW:n edustajana muutamiin eurooppalaisiin maihin edesauttamaan naisyhdistysten perustamista.

Aleksandra Gripenbergin elämäkerta oli hyvä tietopaketti varhaisen suomalaisen naisasianaisen toiminnasta.

Tyyni Tuulio: Aleksandra Gripenberg
WSOY 1959, 356 s.

Riitta Konttinen: Tarinankertoja. Anni Swanin elämä

 

Varasin Riitta Konttisen kirjoittaman Anni Swanin elämäkerran kirjastosta heti kun huomasin, että kirja on ilmestynyt. Anni Swanin kirjat kuuluivat lapsuuteeni, varsinkin Iris rukka, Tottisalmen perillinen ja Ollin oppivuodet. Luin niistä WSOY:n julkaisemaan sarjaan Anni Swanin kootut kertomukset kuuluneita painoksia, joiden kauniit kannet muistan vieläkin hyvin.

Tarinankertoja on perinteinen kronologisesti etenevä elämäkerta, jossa kirjailijan tuotantoa peilataan hänen elämäänsä. Minulle jäi vahvasti mieleen Swanin lapsuuskodissa vallinnut kirjallisuudelle myönteinen ilmapiiri sekä Swanien sisaruussarjan keskinäinen yhteys. Anni Swanilla oli kahdeksan sisarta, mutta ei yhtään veljeä. Sisarusten välit säilyivät tiiviinä myöhemminkin. Pieni Anni oli innokas lukija. Perheen isä julkaisi lehteä Lappeenrannan Uutiset, ja tytöt joutuivat avustamaan häntä muun muassa kääntämällä uutisia ja kertomuksia. Ensimmäisiä omia tarinoitaan Anni lähetti lastenlehtiin.

Otto Manninen ihastui tulevaan vaimoonsa jo lyseolaisena, mutta kesti vuosia ennen kuin hän sai vastarakkautta. Vuosisadan vaihteen taiteilijat tunsivat toisensa. Nuoripari Mannisen ystäviä olivat muun muassa Jean ja Aino Sibelius. Annin siskoista Saimi oli naimisissa Eero Järnefeltin ja Nelma psykiatri Christian Sibeliuksen kanssa. Juhani Ahoon Anni Swan tutustui jo 15-vuotiaana. Aho rohkaisi ja auttoi häntä kirjailijan uran alussa.

Anni Swanin elämään (1875–1958) osui Suomen historian vaikeita vuosia. Perheellä oli Kangasniemellä saaressa kesäpaikkana Kotavuoren tila. Siitä tuli heidän turvansa sotavuosina. Anni Swan rakasti Kotavuorta, jonka metsässä hän voi kuljeskella. Hän oli samoillut metsissä jo lapsena.  Metsä oli hänelle innoituksen lähde.

Anni Swan oli tarinankertoja. Hänen ensimmäinen julkaistu teoksensa oli Satuja lapsille luettavaksi vuonna 1901. Satuja hän kirjoitti koko uransa ajan. Konttinen nostaakin Anni Swanin tuotannosta tärkeimmiksi juuri sadut. Hän oli

”kunnianhimoinen ja luova kirjailija ja kehitti suomenkielisen taidesadun, jolle ei ennestään ollut vertailukohtaa”.

Tottisalmen perillinen aloitti rakastettujen nuorisoromaanien sarjan. Tosin minä olen aina pitänyt Anni Swanin romaaneja lastenkirjoina. Anni Swan teki muutakin kuin kirjoitti satuja, romaaneja ja näytelmiä.

”Hän suomensi unkarilaisia, tanskalaisia, ranskalaisia ja Grimmin satuja ja nuorten seikkailuromaaneja sekä ilman kääntäjän nimeä Pääskysessä ilmestyneitä tarinoita.”

Pääskynen oli lastenlehti, jota Anni Swan toimitti vuosia ja johon hän kirjoitti ahkerasti. Pääskysestä irtauduttuaan Anni Swan oli päätoimittajana hieman varttuneemmille lapsille tarkoitetussa lehdessä Nuorten Toveri.

Tarinankertoja on oivallista ja hieman nostalgistakin luettavaa Anni Swanin teoksia lapsena lukeneelle. Onneksi kirja on painettu laadukkaalle paperille, joten runsas kuvitus pääsee oikeuksiinsa.

Tarinankertoja on ensimmäinen postaukseni, jolla osallistun tämänvuotiseen Naistenviikko-haasteeseen. Haastetta vetää blogi Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Riitta Konttinen: Tarinankertoja. Anni Swanin elämä
Siltala 2022, 438 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 21. Kirja liittyy lapsuuteesi.

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa

 

Iiris on nuori free lance -toimittaja, joka matkustaa vuodeksi Irlantiin. Hän asuu vuokralla Brigitin talossa. Iiris on todistajana leski Brigitin ja isä O’Connorin jokaviikkoisissa sunnuntain teehetkissä. Iiris ja Brigit ystävystyvät. Vuosia myöhemmin, oman kipeän avioeronsa jälkeen, Iiris matkustaa uudelleen Irlantiin. Brigit on silloin jo kuollut.

Brigit on saanut nimensä Irlannin suojeluspyhimyksen mukaan (Saint Brigid of Kildare). Itse tiesin irlantilaisista pyhimyksistä ennestään vain Pyhän Patrickin. Iiris tekee Brigitin ja isä O’Connorin kanssa pyhiinvaelluksen Croagh Patrick -vuorelle, vaikka ei olekaan roomalaiskatolinen. Myöhemmällä matkallaan Iiris käy Pyhän Brigitin muistopaikoissa. Lukiessa tuntui välillä, että kirjaa voisi käyttää matkaoppaana niihin.

Pyhään Brigitiin kiedotun kirjan varsinaisena aiheena on epäonnistumaan tuomittu rakkaus ja uuden elämän aloittaminen.

”Mitä ihailemista on sellaisessa rakkaudessa, josta ei tule yhtään mitään.”

Irlannista ja pyhimystaruista kiinnostuneelle lukijalle tällä kirjalla on paljon annettavaa. Yksityiskohta, jonka tajusin vasta kirjan luettuani, on että nimi Riitta vastaa Brigitiä suomeksi. Riitan nimipäivä on samana päivänä kuin Pyhän Brigitin juhlapäivä eli 1. helmikuuta.

Riitta Jalonen: Todistaja Brigitin talossa
Tammi 1998, 205 s.

***********

Helmet-haaste: kohdat 47.–48. Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun. Toinen kirja tähän kohtaan on Olli Jalosen Merenpeitto.

Bernhard Schlink: Abschiedsfarben

 

Abschiedsfarben (suom. Jäähyväisvärit, WSOY 2022) on novellikokoelma. Sen yhdeksässä novellissa jätetään eri tavoin jäähyväisiä. Joissakin hyvästellään kuolleita tai kuolevia. Toisissa jotakin muuta, kuten lyhyessä novellissa Jahrestag (Vuosipäivä), jossa seitsemänkymppisellä kirjailijalla on 33-vuotias naisystävä. Heidän tapaamisensa vuosipäivänä mies ymmärtää olevansa suhteesta hyötyvä osapuoli ja alkaa jättää naiselle henkisesti hyvästejä, vaikka ei aio luopua hänestä.

Useimmissa novelleissa päähenkilö on vanha mies, joka palaa muistoissaan johonkin elämänsä kipukohtaan. Usein muisto on hänelle itselleen epäedullinen, vaikka hän yrittääkin kaunistella tekemisiään. Kokoelman aloittavassa novellissa Künstliche Intelligenz (Tekoäly) kertoja ja hänen ystävänsä Andreas olivat olleet DDR:n kybernetiikan ja tietojenkäsittelytieteen uranuurtajia. Kertoja vihjasi nimettömänä Stasille Andreaksen aikeista paeta maasta. Andreas joutui muutamaksi vuodeksi vankilaan. Kertoja nimitettiin alan instituutin johtoon, eikä Andreasta, joka olisi ollut ansioituneempi. Nyt Andreaksen historioitsijatytär kirjoittaa tutkimusta DDR:n tietojenkäsittelyn alkuajoista, ja kertoja pelkää petoksensa paljastuvan Stasin arkistoista. Hän puolustelee tekoaan itselleen läpinäkyvästi huonoin perustein. Sovinnolliset jäähyväiset muutama vuosi sitten kuolleelle Andreakselle hän on jättävinään ajatuksissaan.

Joskus sovitus onnistuu paremmin, kuten novellissa Amulett (Amuletti), jonka päähenkilö on poikkeuksellisesti nainen. Sabine ja hänen miehensä olivat eronneet, kun mies rakastui perheen kauniiseen au-pairiin. Sabine oli hyvin katkera, eikä ollut pitänyt mieheen mitään yhteyttä. Mies pyytää tapaamista, kun on kuolemaisillaan syöpään. Sabine suostuu, ja tapaamisessa mies antaa hänelle äitinsä kultaisen amuletin, jonka tämä oli halunnut päätyvän Sabinelle. Mies ei pyydä anteeksi, mutta amuletti johtaa keskusteluun, joka vapauttaa Sabinen vihastaan.

Schlinkin novellit ovat hyvin inhimillisiä. Ihmissuhteet ovat monimutkaisia. Aina ei ole selvää kuka käyttää hyväksi ketä, vai käyttääkö. Pidin novelleissa myös siitä, että useimmiten niiden lopetus ei ollut sellainen, mihin alku tuntui johdattavan. Kirjan suomennoksesta oli äskettäin positiivinen arvio Helsingin Sanomissa.

Bernhard Schlink: Abschiedsfarben
Diogenes Taschenbuch 2022, 232 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 2020

Maaza Mengiste: Varjokuningas

Luin äskettäin viimevuotisen nobelistin Abdulrazak Gurnahin romaanin Loppuelämät. Siinä aiheena on siirtomaavalta Tansaniassa varsinkin ensimmäisen maailmansodan aikaan. Varjokuningas sijoittuu Etiopiaan, ja aikana ovat toista maailmansotaa edeltäneet vuodet, jolloin Mussolinin Italia yritti valloittaa Etiopian. Etiopia on poikkeuksellinen Afrikan maa sikäli, että se ei ollut minkään eurooppalaisen valtion vallan alla lukuun ottamatta Italian lyhyttä kautta 1936–1941.

Hirut on Kidanen ja Asterin palvelija, tai oikeastaan orja. Kidane on sotapäällikkö, joka johtaa omia joukkojaan taistelussa italialaisia vastaan. Hirutin, Asterin ja Kidanen väliset suhteet muuttuvat koko kirjan ajan. On arastelevaa ihastusta, mustasukkaisuutta, himoa, julmuutta, ja lopulta toveruutta. Asterista ja Hirutista tulee taistelijoita. Heistä ja muista naisista.

”Nyt ei ole oikea aika teeskennellä, että olemme vain vaimoja, siskoja tai äitejä, hän [Aster] sanoo. Me olemme enemmän.”

Varjokuningas on paikoin hyvin raaka, mutta niinhän sota on. Ensimmäinen Hirutin kokema taistelu on kaoottinen. Se päättyy italialaisten lentokoneesta pudottamaan sinappikaasuun. Hirut pääsee pakenemaan, mutta näkee kaasun aiheuttaman tuhon. Wikipedian mukaan italialaiset todella käyttivät taisteluissa sinappikaasua.

Pidin Varjokuninkaasta, sen – taas kerran – eurooppalaiselle tuntemattoman historian esille tuomisesta sekä ihmisistä, jotka olivat monitahoisia tunteineen, eivät yksinomaan hyviä tai pahoja. Tosin loppupuolella painopiste siirtyi hieman liikaa italialaisten joukkojen komentajaan ja valokuvia ottaneeseen italialaiseen sotilaaseen, vaikka hänen valokuvansa ovatkin tärkeitä. Varjokuningas on kuitenkin tarina naisista.

”Laulakaa, tyttäret, tästä naisesta ja niistä tuhansista, lukemattomista muista, jotka kiitivät tuulen lailla vapauttamaan maata myrkkypedon kynsistä.”

Yksi pieni huomautus suomennoksesta: kolmion ’equal angles’ eivät ole suomeksi tasa-arvoisia kulmia, vaan yhtä suuria.

Maaza Mengiste: Varjokuningas
Suomentanut Aleksi Milonoff
Atena 2022, 501 s.
Englanninkielinen alkuteos The Shadow King 2019

***********

Helmet-haaste: kohta 8. Kirjassa löydetään jotakin kadotettua tai sellaiseksi luultua.

Maailmanvalloitus: Etiopia.

Kuukauden nobelisti Theodor Mommsen: Römische Geschichte. Erstes Buch

 

Saksalainen Theodor Mommsen on yksi erikoisimmista Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaneista. Mommsen oli tiedemies, historioitsija, jonka suurtyö oli Römische Geschichte, Rooman historia. Sitä ei ole suomennettu. Minulla on Saksasta ostamani kirja, jossa on historian neljä osaa. Ne ilmestyivät aikanaan kolmena erillisenä kirjana. Luin ensimmäisen osan, jonka nimi on Von den ältesten Einwanderungen bis zur Begründung der Republik (ensimmäisistä kansainvaelluksista tasavallan perustamiseen). Tässä osassa on 69 minimaalisen pienellä fontilla painettua sivua.

Kirjan nimen mukaisista ensimmäisistä Rooman asuttajista ei tiedetä paljoakaan (tai ei tiedetty ainakaan 1850-luvulla, kun Mommsen kirjoitti teostaan). Kirjassa siirrytään nopeasti vertailemaan kreikkalaista ja roomalaista kulttuuria eli valtiomuotoa, uskontoa ja taidetta. Etruskeista, foinikialaisista ja Karthagosta kirjoitetaan myös. Suuri osa kirjasta käsittelee Rooman erilaisia valtiomuotoja sen alkuajoista noin vuoteen 450 eaa. saakka. Vuosittain valittavasta kuninkaasta siirryttiin kahteen konsuliin, myöhemmin heidän rinnalleen valittiin kansantribuunit, ja kirja päättyy decemviriin eli kymmenmiehiin ja kirjoitettuun lakiin.

Nobel-palkinnon myöntämisen perusteissa sanottiin, että Mommsen oli “the greatest living master of the art of historical writing, with special reference to his monumental work, A history of Rome”. Minä en osaa ottaa kantaa Mommsenin mestarillisuuteen. Minusta hänen tekstinsä oli tyypillistä saksalaista: pitkiä kiemurtelevia virkkeitä, joiden lukemisen teki hankalaksi saksan rakenteen ominaisuus, jossa tärkeä verbi on usein lauseen lopussa. Wikipediasta lukemani mukaan Mommsenin historiateos on edelleen tärkeä nykytutkimuksellekin.

Theodor Mommsen: Römische Geschichte. Erstes Buch
Kirjassa Römische Geschichte, Emil Vollmer Verlag 1990
Erstes Buch (ensimmäinen kirja) ilmestynyt alun perin 1854

***********

Helmet-haaste: 40. Kirja kertoo maasta, jota ei enää ole.