Bo
Carpelanin Urwind (Alkutuuli) voitti Finlandia-palkinnon 1993. Se on
yksi harvoista kirjoista, jonka olen ensimmäisellä yrityksellä jättänyt
kesken. Tuolloin 30 vuotta sitten Carpelanin ruotsin kieli oli minulle liian
vaikeaa. Aika työläs kirja oli nytkin kaikkine sanoilla leikittelyineen. Ilman
Jokken Finlandia-haastetta Urwind olisi vieläkin lukematta.
Urwind koostuu
kirjeistä, joita viisikymppinen Daniel Urwind kirjoittaa vaimolleen viikoittain
vuoden ajan. Tuskin
hän niitä lähettää, vaan
kirjoittaa itselleen. Fyysikkovaimo on lähtenyt Yhdysvaltoihin tekemään
tutkimusta. Ensimmäisellä sivulla on
vahva kuva siitä, miltä Danielista tuntuu, kun hän on saattanut vaimon
lentokentälle. Hän näkee bussin ikkunasta autiolla parkkipaikalla miehen, joka
leimahtaa tuleen laskevan auringon loisteessa.
Danielin
kirjeissä sekoittuvat nykyaika, muistot ja kuvitelmat. Hän on asunut koko ikänsä samassa
kerrostalossa. Danielin täti ja vanhemmat, talon muut asukkaat ja talo itse,
kaikki kietoutuvat limittäin ja lomittain. Välillä Daniel kirjoittaa lapsuusmuistoa
kirjastosta, välillä talon hissi matkustajineen nousee taivaalle. Reaalimaailmaan
ilmestyvät Danielin kuolleet ihmiset, todellisuus hämärtyy.
Kirjat ovat tärkeitä. Daniel on
perinyt isältään antikvariaatin.
”Men jag skyddar mig, jag omger mig med
böcker, deras tystnad kräver ingenting, de finns, de lever, de är för var och
en att öppna, i motsats till oss människor.”
Kirjeet
ovat täynnä erilaisia hiljaisuuksia, ja yksinäisyyttä. Vaimon lähdettyä Daniel kärsii
eksistentiaalista tuskaa. Hän filosofoi elämän turhuudella ja tarkoituksella.
”Vad
fanns det för gemensamt mellan oss alla? Varje dag kastades vi mellan hopp och
förtvivlan, utan att se deras mening, utan att vi visste vart vi var på väg.”
Myönnän, että Urwind on taitava romaani, mutta se ei ole
sen tyyppistä kirjallisuutta, että pääsisi suosikkieni joukkoon.
Bo Carpelan: Urwind
Schildts 1993, 244 s.
***********
Helmet-haaste: kohta 26. Kirja, jonka lukeminen on sinulle haastavaa jostakin syystä.