tiistai 29. heinäkuuta 2014

Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä

Kuolleiden lelujen kesä on Antonio Hillin ensimmäinen, Barcelonaan sijoittuva poliisidekkari. Argentiinalaistaustainen komisario Héctor Salgado palaa töihin jouduttuaan välillä pakkolomalle tekemänsä pahoinpitelyn vuoksi. Pahoinpitely liittyi ihmissalakuljetusjuttuun, jonka tutkinta jatkuu ja etenee tässä kirjassa. Tosin Salgado ei tietenkään saa osallistua tuon jutun tutkintaan.

Salgadon lähimmät työtoverit ovat rikosylikonstaapeli Martina Andreu sekä hänen lomansa aikana työt aloittanut komisario Leire Castro. Yksityiselämässä Salgado on eronnut ja hänellä on yksi poika. Ero johtui siitä, että vaimo Ruth löysi seksuaalisuutensa uuden ulottuvuuden ja kumppanikseen naisen.

Salgado saa tutkittavakseen tapauksen, jossa nuori poika on parin ystävänsä kanssa juhlittuaan pudonnut ikkunasta kadulle ja kuollut. On epäilty tapaturmaa tai itsemurhaa, mutta murhastahan on tietysti kysymys. Juttuun sotkeentuneet ovat rikkaita ja hyväosaisia, mutta kulissien takaa löytyy kaikenlaista likaa. Heti alussa lukijalle paljastetaan, että taustalla on vanha hukkumiskuolema.

Kuolleiden lelujen kesä on ollut Espanjassa valtavan suosittu ja olen lukenut kirjasta positiivisia suomalaisarvioitakin. Ehkä siksi odotukseni olivat turhan korkealla. Kuolleiden lelujen kesä on aivan hyvä rikosromaani, mutta ei poikkeuksellinen. Murhan syynäkin on sen tyyppisiä asioita, joita nykyisin käsitellään dekkareissa ahkerasti. Liikoja yksityiskohtaisia raakuuksia ei ole, mikä on minusta positiivista.

Kirjan lopussa on koukku, jonka tarkoitus on saada lukija jatkamaan seuraavaan Salgado-kirjaan Los buenos suicidas (Kauniit kuolemat). Minä luen sen varmasti joskus, koska ostin kirjan keväällä Espanjasta. En löytänyt sieltä tätä ensimmäistä, mutta halusin tietysti lukea tämän ensin.

Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä
Otava 2012, 379 s.
Suomentanut Taina Helkamo
Kannen suunnittelu Timo Numminen, kannen kuva Brad Swonetz/Corbis/SKOY
Espanjankielinen alkuteos El verano de los juguetes muertos 2011

torstai 24. heinäkuuta 2014

Antonio Skármeta: El cartero de Neruda

El cartero de Neruda (Nerudan postinkantaja) on Suomessa ehkä tunnetumpi elokuvana kuin kirjana. Elokuva on tehty vuonna 1994 ja kirja ilmestyi suomeksi 1996, vaikka on alun perin julkaistu jo 1985.

Seitsemäntoistavuotias chileläinen kalastajan poika Mario ei halua kalastajaksi. Hän tarttuu tilaisuuteen, kun paikalliseen postiin palkataan uusi postinkantaja. Hänen ainoana tehtävänään on kuljettaa posti suuresti ihailemalleen Pablo Nerudalle, joka asuu vaimonsa Matilden kanssa meren rannalla Isla Negrassa. Neruda pysyttelee aluksi viileänä, mutta lopulta hänestä ja Mariosta tulee ystävät.

Pian työt aloitettuaan Mario rakastuu palavasti kauniiseen Beatrizeen, joka on kylän ainoan kapakan omistajan tytär. Mario saa Nerudalta apua Beatrizen valloittamiseen. Runoilija opettaa, mitä tarkoittaa metafora ja runollisilla metaforilla Mario voittaa Beatrizen. Tosin hän käyttää Nerudan runoja, vaikka yrittää myöhemmin kirjoittaa myös itse.

Minä pidin tästä kirjasta. Parasta siinä oli Marion ja Beatrizen rakkaustarinan ja Chilen 1970-luvun tapahtumien eteneminen samassa tahdissa. Rakastavaisten huippuhetket osuvat Allenden voittoon presidentinvaaleissa ja Nerudan palkitsemiseen Nobelilla. Miten lopussa käy, voi aavistaa historian perusteella. El cartero de Neruda on Skármetan kunnianosoitus Nerudalle.

Kirjassa on herkullisia sivuhenkilöitä kuten postin esimies ja vannoutunut sosialisti Cosme, ja varsinkin Marion anoppi, joka esittelee itsensä ’Rosa, Gonzálezin leski’ ja jolla on loppumaton varasto osuvia sananlaskuja. Muutenkin kirjassa on humoristinen tunnelma, joka kuitenkin vakavoituu lopussa.

Kirjaan perustuva elokuva on siirretty tapahtumaan Italiassa. Tapahtumapaikan vaihto poistaa yhteyden Chileen. Italiassa elokuvan loppu ei voi olla samanlainen kuin kirjassa. Nerudan osuus on pienempi ja kirjaa kannatteleva yhteys historiallisiin tapahtumiin on kadotettu. Jos kirjan lukija on nähnyt elokuvan, se kannattaa lukiessa unohtaa.

Antonio Skármeta: El cartero de Neruda
Debols!llo 2014, 140 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1985

maanantai 21. heinäkuuta 2014

Vilmos Kondor: Budapestin varjot

Enpä ole aikaisemmin lukenut unkarilaista rikosromaania. Sisäliepeen kirjailijaesittelyssä sanotaankin, että Vilmos Kondor on ”Unkarin ensimmäinen todellinen dekkarikirjailija”. Lisäksi Vilmos Kondor on pseudonyymi. Budapestin varjot on romaanisarjan ensimmäinen. Se on ilmestynyt Unkarissa vuonna 2008. Katsoin kustantajan sivuilta, että suomeksi on ilmestynyt jo kaksi seuraavaakin osaa.

Tapahtuma-aika määritellään tarkasti heti alussa, kun lehtipojat huutavat Budapestin kaduilla päivän suurta uutista: pääministeri Gyula Gömbös on kuollut. (Gyula Gömbös, Unkarin pääministeri 1932-1936, kuoli 6.10.36, natsimielinen ja juutalaisvastainen.) Rikostoimittaja Zsigmond Gordon seuraa koko kirjan ajan poliittisia tapahtumia sivusta, vaikka saakin tehtäväkseen myös joitakin pääministerin hautajaisiin liittyviä juttuja. Gordon väittää, että ei ole kiinnostunut politiikasta.
”Gordon pudisti päätään. Eivät kaikki voineet surra Gömbösiä. Tai murehtia hallituksen tilaa, sillä tässä maassa ei huolestuttu hallituksen vuoksi edes silloin, kun olisi ollut syytä.”
Viitanneekohan kirjailija samalla Unkarin nykytilaan?

Gordon saa vinkin, että tunnetulta ilotyttökadulta on löytynyt ruumis. Siinä ei sinänsä ole mitään outoa, mutta kuollut ilotyttö on juutalainen ja se onkin jo kummallista. Merkillistä on myös, että Gordon oli nähnyt tytön kuvan murhatutkimuksista vastaavan jaospäällikkö Vladimir Gellértin toimistossa ennen murhaa. Hyvänä rikostoimittajana Gordon haistaa poikkeuksellisen jutun ja alkaa tutkia. Hän tulee sotkeentuneeksi isoihin ympyröihin ja joutuu itsekin kokemaan kovia. Gordonin naisystävä graafikko Krisztina ja isoisä Mór auttavat tutkimuksissa. Isoisä on eläkkeellä oleva lääkäri, jonka intohimona on keksiä uusia marmeladisekoituksia, ja hänen keitoksensa vastaavat kirjan huumorista.

Budapestin varjot ei ole varsinainen arvoitusdekkari. Sen tunnelmasta tulevat mieleen vanhat Hollywoodin rikoselokuvat, joissa yksityisetsivä – tai joskus myös toimittaja – sotkeentuu itseään suurempaan juttuun. Kirjan unkarilainen nimi Budapest Noir viittaa jo tuohon genreen. Esikuvana tuntuvat olevan Raymond Chandler ja Dashiell Hammett. Budapestin varjot on omassa lajissaan ihan sujuva rikosromaani, vaikka tuntuukin vähän vanhanaikaiselta. No, onhan se sijoitettukin 1930-luvulle.

Sivuhuomautuksena vielä: Kun tavailee paikannimeä Bükkszentkereszt saa ehkä jonkinlaisen tuntemuksen siitä, miltä ulkomaalaisesta lukijasta tuntuu, kun käännöskirjassa on paikannimi Öllölä tai Läyliäinen tai jotain vastaavaa ä- ja ö-voittoista.

Vilmos Kondor: Budapestin varjot
Tammi 2012, 296 s.
Suomentanut Tähti Pullinen
Unkarinkielinen alkuteos Budapest Noir 2008

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Javier Marías: Rakastumisia

On onnellinen aviopari Luisa ja Miguel. On Miguelin paras ystävä Javier, joka on rakastunut Luisaan. Ja on María, joka on alun perin ulkopuolinen tarkkailija, mutta joka rakastuu Javieriin. Tässä kirjassa ei tapahdu paljonkaan, vaikka yksi edellä mainituista kuolee ja vaikka kirjassa on jonkinlainen rikosjuonikin. Lopun paljastukset eivät ole yllättäviä. Samanlaisia ideoita on ainakin monessa elokuvassa.

María on minäkertoja. Teksti on hänen ajatuksiaan, kun hän analysoi omaa tilannettaan ja tunteitaan tai muita henkilöitä, jopa niin pitkälle, että kuvittelee muiden välisiä keskusteluja ja mitä niissä on ajateltu ja sanottu. Marían ja Javierin keskustelutkin ovat lähinnä Javierin yksinpuheluja ja Marían eri suuntiin kulkevia ajatuksia niiden aikana.
”Voimme elää kutakuinkin rauhassa tai yksinkertaisesti vain jatkaa elämäämme, kunhan vain olemme siinä uskossa että ihminen joka on aiheuttanut meille suunnatonta tuskaa ja murhetta on poistunut tästä maailmasta ja on enää pelkkä muisto eikä ihminen, elävä olento, joka hengittää ja kulkee pitkin maailmaa myrkkyä kantapäissään ja johon voimme milloin tahansa törmätä, henkilö, jota pakenisimme hinnalla minä hyvänsä tai, mikä piinaavampaa, jonka haluaisimme panna maksamaan pahat tekonsa, jos tietäisimme hänen väijyvän jossain, jos tietäisimme hänen olevan yhä täällä.”
Vaikka kirjan nimi on Rakastumisia, niin tuntuu, että sen aiheena on enemmänkin kuolema. Sitä korostavat myös viittaukset muihin teoksiin ja lainaukset niistä. Milloin on oikea aika kuolla? Onko mahdollista, että ihminen aiheutti enemmän tuskaa eläessään kuin hänen kuolemansa aiheuttaa? Viitataan Macbethiin ja Kolmeen muskettisoturiin (Milady Winteriin). Javier ja María keskustelevat pitkään Balzacin kirjasta Eversti Chabert, jossa kuolleeksi luultu eversti palaa vuosien jälkeen ja sotkee vaimonsa elämän. Eversti Chabertiin viitataan monta kertaa.

Marían ajatuksenjuoksun seuraaminen oli välillä raskasta. Pitkät monipolviset virkkeet hävittivät ajatuksen ja vaativat tarkkaa keskittymistä. Toistoakin oli paljon. Joskus huomasin ajattelevani jotakin ihan muuta kuin lukemaani, mikä on minulle harvinaista. Takakannen tekstissä romaania sanotaan ’kujeilevaksi’. En valitsisi tuota adjektiivia kuvaamaan tätä teosta. Pisteliästä huumoria toki on, vähäsen, mutta sen kohteena ovat itseriittoiset kirjailijat. Marían kustannustoimittajan ammatti antaa tuohon mahdollisuuden.

En siis oikein innostunut Rakastumisista. Muita mielipiteitä: Karoliinalle kirjan syvin olemus ei valjennut, mutta Minna piti kirjaa ihanana herkkupalana.

Javier Marías: Rakastumisia
Otava 2012, 436 s.
Suomentanut Tarja Härkönen
Kannen kuva Elliott Erwitt/Magnum Photos
Espanjankielinen alkuteos Los enamoramientos 2011

keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Praha. Kirjailijan kaupunki

SKS:n julkaisemassa Kirjailijan kaupunki -sarjassa on ilmestynyt kirjat seuraavista kaupungeista: Pariisi, Tartto, Rooma, Berliini, Praha, Budapest, Lontoo, Turku ja Oulu. Olen lukenut aikaisemmin Pariisi-kirjan. Nyt oli vuorossa Praha.
”Kaupungista saa edullisimman kuvan, kun sitä silmäilee puistojen peittämien kukkuloiden laelta. Kaupunki näyttää mäkisine, kapeine katuineen kohoavan kerroksittain sen kahtia jakavan Moldaun rantaäyräiltä. Hopeavyön tavoin kiemurtelevan välkkyvän joen pintaan kuvastuvat sen viheriät saaret, sen soreat sillat, sen istutuksin kirjaillut puistot ja sen upeat rakennukset. Sen toreja kaunistavat jalopiirteiset kirkot ja menneisyyteen pystytetyt palatsit taiteellisesti kaareutuvine porttaaleineen ja kiviaidan takana ylenevine terassimaisine italialaisine puutarhoineen. ARMAS YÖNTILÄ. Tšekkoslovakia. 1961.”
Kirjasarjan ideana on kuvata kohteena olevaa kaupunkia suomalaisten kirjailijoiden silmin valitsemalla heidän kirjoituksistaan sopivia lainauksia, kuten yllä oleva katkelma. Lainaukset on ryhmitelty kuvaavien otsikoiden alle, lukujen otsikoita ovat esimerkiksi Ensikatse yli punatiilisten kattojen, Ravintolaelämää, Elokuu 1968, Muuttunut ja myyty kaupunki. Kaikki sitaatit eivät ole kirjailijoilta, vaan joukossa on muitakin Prahan-kävijöitä, jopa J. V. Snellman. Kirjailijoita on 1800-luvulta nykypäivään, August Ahlqvistista Helvi Hämäläisen ja Pentti Saarikosken kautta Vilja-Tuulia Huotariseen.

Kirjailijan kaupunki -kirjan avulla pääsee uppoutumaan kaupungin tunnelmaan. Tässä ei ole käytännön vinkkejä Prahaan matkustavalle turistille, vaan tunnetta ja kokemuksia siitä, millainen on kaupungin sydän, millainen on ja on ollut kaupungin henki.

Pariisi-kirja oli nimenomaan kirja Pariisista. Praha-kirja kertoo tietysti Prahasta, mutta se on samalla vahvasti Tšekkoslovakian ja Tšekin historiaa. Toimittaja Jussi-Pekka Hakkaraisen lyhyet taustoittavat tekstit sitaattien lomassa auttavat lukijaa sijoittamaan kirjoitukset historialliseen kontekstiin. Kuten muiden Keski-Euroopan maiden niin Tšekinkin historia on ollut turbulenttinen. Liitän loppuun kuvauksen tapahtumasta, jonka itsekin muistan.
”Tammikuun 19. päivänä kello 17 Prahan radion naiskuuluttaja ilmoittaa, että Jan Palach on kuollut vammoihinsa. Auringonvalon kadotessa Prahan yltä ihmiset kerääntyvät kansallismuseon ja sen edessä seisovan pyhän Václavin patsaan luo. Heillä on kynttilät käsissään. Paikalle on tuotu kaksi lippua: sini-valko-punainen kansallislippu ja musta suruviiri. Seppeleitä ja kynttilöitä asetetaan sekä kansallismuseon suihkukaivon luokse että patsaalle. KARI TAPIOLA. Prahan vuodenajat. 1969.”

Praha. Kirjailijan kaupunki
Toimittanut Jussi-Pekka Hakkarainen
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2005, 197 s.

tiistai 15. heinäkuuta 2014

Kati Hiekkapelto: Suojattomat

Suojattomat on Kati Hiekkapellon toinen romaani, jossa rikoksia tutkii vanhempi konstaapeli Anna Fekete. Anna Fekete on tullut Suomeen lapsena, pakolaisena Jugoslavian hajoamissotien aikaan. Hänen sukulaisiaan asuu edelleen Serbian unkarilaisalueella. En ole lukenut ensimmäistä Feketestä kertovaa kirjaa, mutta tartuin tähän toiseen, kun se sattui eteeni viikonlopun mökkimatkalla.

Tämä uusi dekkari olikin positiivinen kokemus. Anna Feketen pakolaistaustan vuoksi kulttuurierojen pohdinta on luonnollinen osa tekstiä. Yksi laiton poliisia pakoileva maahanmuuttaja on Suojattomien juonessa tärkeässä osassa. Annan työkavereista viinaan menevä Esko Niemi on avoimen rasistinen. Hänen puheensa ja ajatuksensa ovat välillä suorastaan epäuskottavan törkeitä. Anna on ainoa maahanmuuttaja, jonka Esko hyväksyy. Syynä on ilmeisesti jotakin, joka tapahtui edellisessä kirjassa.

Suojattomien rikostutkinta alkaa kahdesta tapahtumasta. Yöpukuisen vanhuksen yli ajetaan jäisellä pimeällä tiellä. Toisaalla kaksi teinityttöä löytää puukon verisestä metsästä. Yliajosta lukija saa ovelasti enemmän tietoa kuin poliisi. Samaan aikaan Esko Niemi tutkii moottoripyöräjengien välisiä riitoja. Huumeet ovat mukana kuvassa. Kaikki liittyy kaikkeen tai sitten ei.

Anna Feketen tutkimukset tapahtuvat jossakin pohjoisessa kaupungissa, jota luulin koko ajan Ouluksi, vaikka kaupungin nimeä ei sanotakaan. Joka tapauksessa on mukava, että rikoskirjallisuuden maantiede laajenee pohjoiseen.

Kati Hiekkapelto: Suojattomat
Otava 2014, 298 s.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Jan Neruda: Prahalaistarinoita

Jan Neruda on 1800-luvun tšekkiläinen kirjailija. Nykyisin tunnetumpi Neruda on Pablo Neruda, joka otti Jan Nerudan sukunimen käyttöönsä lähinnä sattumalta, kun ei halunnut julkaista ensimmäisiä kirjoituksiaan omalla nimellään.

Prahalaistarinoissa Neruda kuvailee ihmisiä ja elämää Prahan Malá Strana -kaupunginosassa. Kirjoituksissa liikutaan Kannuskadulla ja kadun ympäristössä. Suomentaja on kääntänyt kadun nimen Ostruhová. Nykyisin katu on nimeltään Nerudova. Kaikki Prahassa käyneet ovat todennäköisesti kävelleet pitkin Nerudovaa joko mennessään Prahan linnaan tai palatessaan sieltä.

Kirjassa on yksittäisiä lyhyitä novelleja ja kaksi suurempaa kokonaisuutta. Viikko hiljaisessa talossa sisältää 15 novellia, joissa esiintyy saman vuokratalon asukkaita. Toinen pitempi kokonaisuus on Tyyppejä, jossa vanhankaupungin puolelta muuttanut asianajajaharjoittelija kirjoittaa muistiinpanoja asuintalonsa ihmisistä.

Otsikko ’tyyppejä’ kuvaa hyvin koko kirjaa. Nerudan tarinoissa on omalaatuisia kaupunkilaisia. Joskus kertojana on kymmenvuotias poika – ehkä Nerudan muistelma itsestään. Esimerkiksi tarina Kerjäläinen joutuu puille paljaille alkaa näin:
”Haluan kuvailla surullisen tapauksen, mutta kuin iloisena alkukirjaimena silmiini katsovat herra Vojtíšekin kasvot. Niin terveen kiiltävät ja punahohtoiset kasvot kuin tuoreella voilla valeltu sunnuntaipaisti. Ja näin lauantaina – herra Vojtíšek ajoi partansa vain sunnuntaisin – kun hänen pyöreään leukaansa oli jo kunnolla kasvanut valkeaa partaa, joka loisti kuin sakea kerma, hän näytti minusta vielä kauniimmalta.”
Neruda kirjoittaa malastranalaisista myötäelävästi ja usein humoristisesti. Joskus hän käyttää satiiria ja toisinaan hän on jopa ilkeä, esimerkiksi kuvatessaan kahden vanhapiikuuden uhkaaman ”ystävättären” kilpailua samasta miehestä. Nykylukijasta kummallisia ovat muutamat oudot lausahdukset rahanlainaajajuutalaisista.

Tällaisen kirjan suomentaminen 2000-luvulla on minusta kulttuuriteko. On vain sääli, että kirjassa on paljon painovirheitä. Esimerkiksi š-kirjaimen paikalla on milloin minkäkin näköinen merkki. Mutta joka tapauksessa on hienoa, että tämän tšekkiläisen kirjailijan tuotantoa on luettavissa suomeksi.

Jan Neruda: Prahalaistarinoita
Like 2005, 294 s.
Ilmestynyt ensimmäisen kerran vuonna 2000 Kustannus Oy Taifuunin julkaisemana
Suomentanut Eero Balk
Tšekinkielinen alkuteos Povídky malostranské 1878

keskiviikko 9. heinäkuuta 2014

Leena Lehtolainen: Rautakolmio

”Näkikö hän harhoja? Ei, rakkolevien peittämällä matalikolla eteläviitan liepeillä kellui jotakin kummallista. Aurinko heijastui kiiltävästä muovista niin, ettei Laine ensin hahmottanut edes ääriviivoja. Nurin kääntynyt venekö… Ei. Vedessä oli jotain paljon pahempaa.”
Tuosta lähtee liikkeelle Lehtolaisen kahdestoista Maria Kallio -dekkari.

Komisario Maria Kallio johtaa Espoon poliisiin Epätyypillisten väkivaltarikosten solua. Merestä löytyy yhteen pakattuna kaksi ruumista ja tapaus kuuluu Maria Kallion ryhmälle. Eräät piirteet murhatuissa viittaavat järjestäytyneeseen rikollisuuteen, mutta toisaalta jäljet johtavat entisen jääkiekkotähden lähipiiriin.

Lehtolaiselle tyypilliseen tapaan osa henkilöistä on tekemisissä jääurheilun kanssa, tässä jääkiekon, eikä taitoluistelun. Vesillä liikutaan myös, nyt enimmäkseen moottoriveneillä, eikä purjehtien, vaikka Marian vanha ihastus Mikke Sjöberg ilmestyykin taas kuvioihin.

Rautakolmio on Maria Kallio -sarjan tyypillinen kirja. Syyllinen oli helppo arvata ja jutun selvittämiseen tarvittiin joitakin onnellisia yhteensattumia. Mukavaa luettavaa tämä kuitenkin oli Lehtolaisen ja Kallion ystävälle.

Tällä kirjalla pääsen MarikaOksan Rikoksen jäljillä -haasteessa ylimmälle tasolle.

Leena Lehtolainen: Rautakolmio
Tammi 2013, 352 s.

perjantai 4. heinäkuuta 2014

Michal Viewegh: Kotiopettajan romaani

Kotiopettajan romaani päätyi luettavakseni, kun etsin tšekkiläistä kirjaa. Olen lukenut Kafkaa, Hašekia ja Kunderaa. Nyt etsin jotakin uutta.

Minäkertoja on äidinkielen opettaja ja kirjailija. Hän saa tuottoisan sivutoimen, kun rikas liikemies Král palkkaa hänet opettamaan kaksikymppiselle tyttärelleen Beátalle luovaa kirjoittamista. Tai niin puhutaan, mutta kertojalle selviää pian, että oikeasti Beáta on masentunut ja hänen pitäisi saada tyttö ylös masennuksesta.

Suomentajan kirjoittamasta esipuheesta selviää, että romaanissa on yhtäläisyyksiä Vieweghin oman elämän kanssa. Kirja on kirjoitettukin niin, että lukija ajattelee ilman muuta, että minäkertoja on kirjailija itse. Hän kommentoi jatkuvasti omaa kirjoittamistaan. Hän mainitsee nimeltä Tšekin kulttuurielämän hahmoja ja haukkuu erästä kriitikkoa, jonka kanssa hän on riidoissa (tämä tieto suomentajan esipuheesta).

Tekstissä on paljon lainauksia. Tyylikeinona on käytetty runsaasti kursiivia korostamassa joidenkin asioiden ja sanojen tärkeyttä. Kursiivi on minusta tuolla tavoin käytettynä lähinnä häiritsevää.
”Totesin, että vapaaehtoisena yhdysupseerina halveksitun mutta myyvän luettavan ja arvostetun kirjallisuuden välillä, joista jälkimmäistä kukaan ei käytännössä lue, minun täytyy luonnollisesti varautua siihen, että minulle tullaan kiljumaan kiukkuisesti molemmista leireistä.”
Viewegh pyrkii välillä koomisuuteen, vaikka kertomuksen loppu on itse asiassa traaginen. Beátakin kyllästyy vakavaksi tarkoittamansa keskustelun kulkuun.
”− Herjoja ja sitaatteja, hän täsmensi pettyneenä.”
Kirjassa on joitakin oikeasti hauskoja kohtia, esimerkiksi kun kertoja kuvailee opettajainhuoneen tapahtumia ja piikittelee tšekkiläistä koululaitosta.

Kun tyyliin tottui, niin kyllähän tämän luki, vaikka kirja onkin aika sisäänpäinlämpiävä ja kirjoittajan oman navan ympärillä pyörivä.

Michal Viewegh: Kotiopettajan romaani
Like 2004, 237 s.
Suomentanut Nina Saikkonen
Tšekinkielinen alkuteos Výchova dívek v Čechách 1994

keskiviikko 2. heinäkuuta 2014

Kuukauden nobelisti F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä

Ihmiset suviyössä kertoo yhdestä heinäkuisesta viikonlopusta, jonka tapahtumat huipentuvat sunnuntai-iltaan ja -yöhön. Yhtä päähenkilöä ei ole – pääosassa on Suomen kesä ja luonto.

Tunnelma on hidas ja viipyilevä. Siitä huolimatta viikonlopun aikana käydään läpi ihmiselämän vaiheet: syntymä, rakastuminen, kuolema. Mökin vaimo synnyttää neljännen lapsensa maatilan emännän avustamana. Tilan tytön kaupunkilaisystävä tulee käymään ja nuorten rakkaus sinetöityy. Tukkilaiset joutuvat humalapäissään riitoihin ja nuori mies käyttää kauhavalaista puukkoaan.

Sillanpään kieli on vanhahtavaa. Siinä on sanoja, jotka nykylukija ymmärtää vain asiayhteydestä. Tyyli on täydellisen sopiva kuvaamaan vanhaa maaseutua ja sen ihmisiä. Sanat, tavat ja työt ovat muuttuneet. Heinäpelloilla ei ole enää hevosia ja niittokoneita, eikä maaseututiellä kulkeva auto herätä kummastuneita katseita. Suomalainen valoisa kesäyö on kuitenkin pysynyt samana.
”Nämä matkaajat olivat sen tunteneet kautta kohoovan ikänsä, tämän rakkaan suomalaisen suviyön, eivätkä he sen vuoksi jääneet sitä ihailemaan. He elivät siinä, heidän silmäinsä katse ja loiste virisi heidän sitä itse harkitsematta samoihin sävyihin. He elivät tätä yötä – niinkuin he olivat monesti eläneet myös tammikuun kuutamoista pakkasyötä.”
Ainoa kirjallisuuden nobelistimme Frans Emil Sillanpää sai palkintonsa vuonna 1939. Palkinnon perusteluna oli tapa, jolla Sillanpää kuvasi maaseudun ihmisten elämää ja heidän suhdettaan luontoon. Ihmiset suviyössä vahvistaa, että Nobel- komitean perustelut olivat paikallaan.

Sillanpäätä luetaan edelleen, ainakin blogien perusteella. Löysin hänen teoksistaan seuraavia kirjoituksia:

Elämä ja aurinko, Tea with Anna Karenina
Hurskas kurjuus, Matkalla Mikä-Mikä-Maahan
Hiltu ja Ragnar, Kirjan pauloissa
Enkelten suojatit, Morren maailma
Nuorena nukkunut, Amman lukuhetki
Miehen tie, Kirja-aitta
Elokuu, P. S. Rakastan kirjoja
Poika eli elämäänsä, Jokken kirjanurkka
  
F. E. Sillanpää: Ihmiset suviyössä
Otava 1982, 91 s. (samassa niteessä Hurskas kurjuus ja Nuorena nukkunut)
Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1934