maanantai 25. marraskuuta 2013

Joseph Conrad: Anarkistit

Joseph Conrad tunnetaan parhaiten kirjasta Pimeyden sydän, mutta hän kirjoitti muutakin. Sain Anarkistit jo pari vuotta sitten blogituttava Kirsiltä, mutta tulin lukeneeksi kirjan vasta nyt.

Kirjan alkuperäinen nimi on The Secret Agent ja se kuvaa kirjaa paremmin kuin suomenkielinen nimi. On kirjassa toki anarkisteja, ja päähenkilö herra Verloc kutsuu itseään anarkistiksi, mutta oikeastaan hän on veltto ja saamaton salainen agentti, ja lisäksi kaksoisagentti.

Kirjan anarkistit ovat ristiriitainen ja aika surkea porukka. Yksi on lääketieteen opinnot kesken jättänyt moraaliton naistenmies, jota kutsutaan Tohtoriksi. Toinen on mitättömästä syystä vuosikaudet vankilassa istunut optimisti, joka haaveilee talouden romahdusta seuraavasta ihannemaailmasta. Kolmas, kutsumanimeltään Professori, on räjähdeasiantuntija, joka haluaisi tuhota kaiken mahdollisen. Yksi vanha terroristikin on joukossa. Tosin hän on terroristi vain puheiltaan, jotka tuntuvat nykylukijasta ajankohtaisilta (kirja on ilmestynyt vuonna 1907).
”Olen aina haaveillut kokoavani joukon miehiä”, hän deklamoi kiihkeästi, ” jotka päättäisivät ehdottomasti luopua kaikesta epäröinnistä keinojen valinnassa ja olisivat kyllin voimakkaita ottamaan avoimesti tuholaisen nimen ja vapaita maailmaa mädättävästä alistuneen pessimismin tartunnasta. Eivät säälisi maailmassa mitään, eivät myöskään itseään, ja saattaisivat kuoleman lopullisesti ihmiskunnan palvelukseen – siinä asia, jonka olisin halunnut nähdä.”
Anarkistit on yllättäen melko vahvasti avioliittoromaani. Herra Verlocin sopuisa avioliitto perustuu hänen puoleltaan väärinymmärrykseen ja vaimon puolelta hyötynäkökohtiin. Verlocin tyyni ja välinpitämätön vaimo onkin kirjan arvoituksellisin hahmo, joka aukeaa lukijalle pikku hiljaa.

Anarkistit on niitä kirjoja, jonka lukija saattaa jättää helposti kesken. Alussa on niin paljon selittelyä ja suorastaan jaarittelua. Loppua kohti mielenkiinto lisääntyy. Tapahtuu epäonnistunut attentaatti, jonka uhriksi joutuu kirjan viattomin henkilö, ja painopiste siirtyy Verlocin perheeseen. Aviopuolisoiden välienselvittelyn lopputulos on lukijan arvattavissa, mutta sen kuvausta lukee ahdistuneen tarkkaavaisesti.

Muita kirjan ansioita on sumuisen ja pimeän Lontoon kuvaus sekä yksi hienosti toteutettu aikasiirtymä. Conradista kiinnostuneelle suosittelen kuitenkin ennemmin Pimeyden sydäntä kuin Anarkisteja.

Joseph Conrad: Anarkistit
Suomentanut Kristiina Kivivuori
Otava 2004, 375 s
Suomennos ilmestynyt ensimmäisen kerran 1961
Englanninkielinen alkuteos The Secret Agent 1907

maanantai 18. marraskuuta 2013

John Irving: Elokuvaurani

Elokuvaurani on kirja, joka kannattaa lukea vain jos on tutustunut John Irvingin kirjaan Oman elämänsä sankari (The Cider House Rules) ja siitä tehtyyn elokuvaan. Muiden ennen vuotta 1999 ilmestyneiden Irvingin kirjojen olisi myös hyvä olla tuttuja.

Elokuvan tekeminen kirjasta Oman elämänsä sankari kesti neljätoista vuotta. Irving teki siihen itse käsikirjoituksen, josta hän sai Oscarin (tulevasta Oscarista hän ei ole tiennyt tätä kirjaa kirjoittaessaan). Muutenkin Irving oli vahvasti mukana elokuvan tekemisessä. Hän sai valita ohjaajan – hänen hyväksymiään ohjaajaehdokkaita oli noiden neljäntoista vuoden aikana neljä. Joku meni aina pieleen kunnes lopulta Lasse Hallström onnistui. Irving vaikutti myös näyttelijävalintoihin. Hän esiintyi elokuvassa jopa itsekin, hyvin pienessä roolissa ”yrmeänä asemapäällikkönä”, jolla ei ollut yhtään repliikkiä.

Irving perustelee tässä kirjassa elokuvassa tehtyjä ratkaisuja. Niin laajasta kirjasta kuin Oman elämänsä sankari on vaikea tehdä elokuvaa. Siitä tulee väkisinkin typistetty, mutta Irving yrittää valottaa, mitä muutoksia ja miksi elokuvassa on kirjaan verrattuna. Oman elämänsä sankari on Irvingin tuotannon parhaimmistoa ja minusta elokuva oli kirjaan verrattuna vaisu. Luulen, että elokuva tuntuu paremmalta, jos ei ole lukenut kirjaa.

Joka tapauksessa Elokuvaurani antaa mielenkiintoista taustatietoa. Koska elokuvaa tehtiin enemmän tai vähemmän aktiivisesti niin kauan, Irving kirjoittaa muistakin asioista, ja erityisesti muista hänen kirjoihinsa perustuvista elokuvista, kuten Garpin maailma ja Kaikki isäni hotellit. Irvingin fanille Elokuvaurani on välttämätöntä luettavaa, niin paljon se kertoo myös Irvingin kirjoittamisesta.

Irving arvostaa todella paljon Oman elämänsä sankarin näyttelijöitä. Kuolevaa pikkupoikaa Fuzzya esitti Per Erik Sullivan, josta esimerkiksi tohtori Larchia näytellyt Michael Caine sanoi: ”Se poika on aarre.” Ja John Irving itse:
          "Fuzzyn kuolinkohtauksen jälkeisenä päivänä näin Erikin äitinsä kanssa vanhan kaupunginsairaalan cateringautolla. 
          ”Herra Irving!” Erik huusi minulle. ”Näittekö kun minä kuolin?”
          ”Näin! Sinä kuolit tosi hyvin, Erik”, minä sanoin. Poika säteili.
          Ja samalla lailla hän näytteli Fuzzya, kuolevaa poikaa – säteillen."

John Irving: Elokuvaurani. Muistelma
Suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2000, 176 s
Päällyksen kuva Stephen Vaughan; päällyksen suunnittelu Eero Heikkinen
Englanninkielinen alkuteos My Movie Business. A Memoir, 1999

lauantai 16. marraskuuta 2013

Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa

Ruusuvettä ja lammaspataa on tavallisen lukualueeni ulkopuolelta. Sain kirjan ruuanlaitosta innostuneelta blogituttavaltani Minnalta.

Kolme Iranista paennutta sisarusta on perustanut irlantilaiseen pikkukaupunkiin kahvilan 1980-luvulla. Osa kaupungin asukkaista on ihastunut kahvilan tarjontaan, mutta osa tuomitsee tulokkaat täysin. Marjan, vanhin sisarista, on päävastuussa kahvilan toiminnasta. Hänen eksoottisia ruokaohjeitaan on kirjan lopussa. Keskimmäinen sisar, Bahar, on kireä ja epäonnistuneen avioliiton traumatisoima. Nuorin, Layla, on vielä koulussa. Hänellä on menossa romanssi mukavan irlantilaispojan kanssa. Kahvilan keittiössä tehdään ruokaa ja keskustellaan. Joskus myös riidellään.

Ruusuvettä ja lammaspataa on kevyehkö viihderomaani, vaikka siinä sivutaan vakavia aiheita, kuten kulttuurieroja ja Irlannin aborttikieltoa. Kirjan keitokseen – vai pitäisikö tässä sanoa kukuun – on sekoitettu romantiikkaa, ripaus irlantilaista mystiikkaa ja hyppysellinen huumoria varsinkin teknisistä laitteista innostuneen isä Mahoneyn muodossa.

Loppuun vähän Marjanin ruokafilosofiaa:
”Marjanin oli toki myönnettävä, että hänen aterioillaan oli tiettyjä suostuttelevia ominaisuuksia, etenkin sellaisten syöjien suhteen, jotka istuivat ruoan ääreen vapaasta tahdostaan. Oli yleisesti tiedossa, että hänen ruoallaan oli kyky irrottaa kielenkannat. Hän piti ruokalajiensa voimaa yksinkertaisena totuutena, joka ei johtunut rohdoista eikä taioista, vaan ainoastaan hänen käyttämistään tuoreista maan antimista. Mutta ei ollut vain hänen ruokiensa ansiota, että asiakkaat alkoivat toteuttaa unelmia, joita heillä oli ollut viimeksi nuoruusvuosinaan.”

Marsha Mehran: Ruusuvettä ja lammaspataa
Suomentanut Henna Kaarakainen
Tammi 2011344 s
Ensimmäinen suomenkielinen painos ilmestynyt 2009
Englanninkielinen alkuteos Rosewater and Soda Bread 2008

lauantai 9. marraskuuta 2013

Christa Wolf: Medeia

Kirjan täydellinen nimi on Medeia. Kertomus kuudelle äänelle. Äänessä ovat Medeia itse, hänen miehensä Jason ja neljä muuta henkilöä.

Antiikin taru Medeiasta on hyvä tuntea pääpiirteissään tämän kirjan taustaksi. Medeia oli kolkhislainen kuninkaantytär, joka lähti Jasonin matkaan, kun tämä tuli argonautteineen Kolkhisiin ryöstämään kultaisen taljan. Jason ja Medeia päätyivät Korinttiin kuningas Kreonin hoviin. Antiikin tarinasta on erilaisia versioita, mutta joka tapauksessa Medeia on niissä paha. Hän on noita, juonittelija ja murhaaja.

Wolf kirjoittaa Medeian tarinan uusiksi. Medeia sanoo Jasonille: ”He ovat tehneet meistä kummastakin sellaisen kuin he tarvitsevat. Sinusta sankarin ja minusta pahan naisen.” Wolfin Medeia ei ole noita, vaan parantaja. Hänen Jasoninsa on heikko ja päättämätön. Medeia karkotetaan Korintista, mutta hänen ainoa rikoksensa on rohkeus. Rohkeus näkyy kaikessa, mitä Medeia tekee, jopa pienissäkin asioissa, kuten Jason huomaa.
”Eikä Medeiakaan juuri tee asiaa helpommaksi. Voisi melkein luulla, että hän leikittelee vaaralla. Jo pelkästään se, miten hän kävelee. Haastavasti, ei siitä muutakaan voi sanoa. Useimmat kolkhislaiset naiset kävelevät sillä lailla. Minua se miellyttää. Mutta voi kyllä ymmärtää myös Korintin naisia, kun he valittavat: kuinka ihmeessä muukalaiset, pakolaiset, saavat kävellä heidän omassa kaupungissaan itsetietoisemmin kuin he?”
Kirjan kuva ihmisestä ei ole kaunis. Toimintaa ohjaa viha, petturuus tai häikäilemättömyys. Oman turvallisuuden vuoksi etsitään syntipukkeja. Vallanhimo johtaa kammottaviin tekoihin, jopa lapsenmurhiin. Muukalaisia vieroksutaan. Ihmisjoukot on helppo kiihottaa väkivaltaan pelkoa hyväksi käyttäen.

Medeia on monitasoinen ja sitä voi varmasti tulkita monella tavalla. Minulle köyhä itäinen Kolkhis edusti heti Itä-Saksaa ja rikas Korintti Länsi-Saksaa, vaikka kirja onkin ilmestynyt vasta Saksojen yhdistymisen jälkeen.

Medeiassa Wolfin tyyli on kirkasta ja selkeää. Tuntuu, että jokainen sana on juuri paikallaan. Kirjailijan aikaisempi antiikin myytin tulkinta Kassandra on vielä hienompi, mutta Medeiakin on kerta kaikkiaan upea.

Christa Wolf: Medeia. Kertomus kuudelle äänelle
Suomentanut Oili Suominen
Tammi, Keltainen kirjasto 2000, 194 s
Päällys Markko Taina
Saksankielinen alkuteos Medea. Stimmen 1996

tiistai 5. marraskuuta 2013

Konstantin Paustovski: Valkoista kultaa

Kirjan venäjänkielinen nimi on Kara-Bugaz ja Kara-Bugaz onkin tässä pääosassa. Kara-Bugaz on Kaspianmeren lahti Turkmenistanissa. Sieltä saadaan luonnon merisuoloja. Valkoista kultaa kuvaa, miten Kara-Bugazin merkitys raaka-ainelähteenä ymmärrettiin ja  miten suolojen teollista käyttöä suunniteltiin. Kirjassa puhutaan Glaubersuolasta ja mirabiliitista (sana, jota Googlekaan ei tunnistanut; englanniksi mirabilite). Kyseessä on natriumsulfaatti, mutta Kara-Bugazissa on muitakin suoloja.

Valkoista kultaa koostuu kertomuksista, joista joissakin esiintyy samoja henkilöitä. Useimmat ovat insinöörejä tai geologeja, jotka ovat omistautuneet Kaspianmeren ympäristön luonnonrikkauksien tutkimiseen. Insinööri Davydovin sanoin:
”Minun osakseni on langennut kohtalo olla todistajana ja osallisena näitten elottomien lakeuksien valtaamisessa. Vielä hiljattain Kara-Bugaz aiheutti paimentolaisissa ja merimiehissä taikauskoista kauhua. Eivät edes tutkijat rohjenneet lähteä kiertämään sen rantoja. Mikä se oli kulttuurikeitaitten ihmisten mielikuvituksessa? Kuoleman lahti, myrkyllistä vettä, helvetti. Aavikko on maannut vuosisatoja koskemattomana. Vuosisatoja se on kartuttanut rikkauksia. Nyt me riistämme ne. Me löydämme menetelmät aavikon kaikkein pelottavimpienkin ominaisuuksien muuttamiseksi elämän lähteiksi. Tarkoitan ensin aurinkoa. Sen energialla aavikko tulee kastelluksi.”
Nykylukijasta lainauksen sana ’riistämme’ tuntuu vähän pahalta, mutta toisaalta tuota riistoa tapahtuu nytkin. Sen sijaan kirjan suunnitelmat auringon käyttämisestä energianlähteenä ovat varsin moderneja, kun otetaan huomioon, että kirja on kirjoitettu vuonna 1932. Edellä olevan lainauksen lisäksi kirjassa on toisessa kohdassa muutaman sivun verran asiaa aurinkoenergiasta. Tuulivoima mainitaan myös.

Tieteellisen ja teollisen lähestymisen taustaksi Valkoisen kullan alussa on kertomusta 1800-luvun puolivälin tutkimusmatkasta ja sydäntä raastava tarina laivallisesta vankeja, jotka valkoiset denikiniläiset veivät kuolemaan yhdelle Kara-Bugazin saarelle.

Ei ole mikään ihme, että tästä kirjasta tuli neuvostoklassikko, niin täynnä optimistista teollistamishenkeä se on!

Valkoista kultaa antaa minulle yhden suorituksen lisää Jaanan Venäjää valloittamaan -haasteeseen.

Konstantin Paustovski: Valkoista kultaa
Suomentanut Juhani Konkka
Kirjayhtymä 1977, 142 s
Päällys Kosti Antikainen
Venäjänkielinen alkuteos Kara-Bugaz 1932

perjantai 1. marraskuuta 2013

Kuukauden nobelisti Mo Yan: Seitsemän elämääni

Maanomistaja Ximen Nao syntyy uudelleen aasina uudenvuodenpäivänä vuonna 1950. Hänen kuudes reinkarnaationsa isopäinen lapsi Lan Qiansui syntyy uudenvuodenpäivänä vuonna 2000. Viidenkymmenen vuoden aikana Ximen Nao syntyy elämän ja kuoleman kierrossa aasiksi, sonniksi, siaksi, koiraksi, apinaksi ja lapseksi. Seitsemän elämääni kertoo Ximen Naon lasten, vaimojen ja näiden uusien puolisoiden ja lasten tarinan viidenkymmenen vuoden ajalta taustana Kiinan muutokset. Kertojana on Ximen Nao eläinhahmoissaan sekä joskus hänen kasvattipoikansa poika Lan Jiefang.

Historiallisista tapahtumista ensimmäinen on maiden uusjako ja kommuunien perustaminen. Ximen Naon kasvattipoika Lan Lian ei suostu liittymään kommuuniin, joten hänestä tulee Gaomin alueen, ja ehkäpä koko Kiinan, ainoa itsenäinen maanviljelijä. Myöhemmin erottuvat suuri nälänhätä, kulttuurivallankumous, Maon kuolema ja yksityisyritteliäisyyden paluu. Kirjan alussa Ximenin kylä on köyhää maanviljelysaluetta. Lopussa kylään suunnitellaan teemapuistoa golfkenttineen ja kylpylöineen. Kiinan kulttuurin ja historian tuntemukseni on niin vajaata, että kirjassa on varmasti paljon viittauksia ja yhteyksiä, joita en ymmärrä. (Esimerkiksi, mitä tarkoittaa ihmisten ja sikojen välinen suursota?) En edes yrittänyt miettiä taustoja sen tarkemmin, vaan luin kirjan tapahtumat sellaisinaan.

Eläinhahmoinen kertoja antaa mahdollisuuden moniin hupaisiin juttuihin, mutta toisaalta ihmiset jäävät aika etäisiksi. Edes toisena kertojana toimiva Lan Jiefang ei tule lähelle. Sen sijaan Ximen Naon reinkarnaatioista varsinkin sika Kuusitoista ja koira Pikkunelonen ovat suorastaan rakastettavia taistellessaan välillä ihmis-, välillä eläinviettiensä kanssa.
”Mittaamaton suru puristi sydäntäni. Ihmiset ja nelijalkaiset kulkivat omia polkujaan, kohtaaminen oli mahdotonta. Laskeuduin taas kaikkien neljän raajani varaan ja yritin pidätellä kyyneliä. Kun kävelin takaisin Aprikoositarhaan, mielialani kuitenkin kohosi askel askeleelta. Kaikilla elävillä olennoilla oli omat onnen aiheensa ja omat murheensa; syntymä, vanheneminen ja kuolema kuuluivat jokaisen elämään, ne noudattivat omia sääntöjään eikä niitä käynyt muuttaminen. Nyt minä olin urossika ja minulla oli hoidettavanani urossian velvollisuudet.”
Mo Yan on sijoittanut itsensä kirjaan humoristiseksi sivuhenkilöksi, josta hän käyttää väheksyviä nimityksiä kuten ”kirjailijankloppi”, ”kirjailijanplanttu” tai ”Mo Yan, tuo ruma ääliö”. Viittaamalla sivuhenkilöönsä hän kommentoi myös omaa tapaansa kirjoittaa, esimerkiksi hyppäämistä kesken kertomuksen paljon myöhempiin tapahtumiin.

Kirjan tyyli on usein veijarimainen, mutta siinä on myös haikean runollisia kohtauksia. Loppua kohti kertomus muuttuu traagiseksi ja tyylikin vakavoituu.

Seitsemän elämääni on runsas kirja. Siinä tapahtuu paljon, siinä on paljon yksityiskohtia, ja joskus se hymyilyttää, joskus kauhistuttaa. Minä viihdyin hyvin Ximen Naon erikoislaatuisten elämien (ja eläimien) parissa.

Mo Yan: Seitsemän elämääni
Suomentanut Riina Vuokko
Otava 2013, 730 s
Kansi Enni Koistinen
Kiinankielinen alkuteos Shengsi pilao 2006
Kustantajalta saatu arvostelukappale