Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo osui suoraan minun mukavuusalueelleni: historiallinen romaani, jossa maailmaa tutkitaan mittaamalla. 1600-luvun lopun tieteellisen maailmankuvan nousua kuvataan pienen Angus-pojan kautta.

Angus pääsee tähtitieteilijä Edmond Halleyn vaikutuspiiriin, kun Halley on tutkimusmatkalla Saint Helenalla. Angus haluaa itsekin tutkijaksi. Ensin hänen on opittava lukemaan, ja pastori suostuukin opettamaan fiksua poikaa. Myöhemmin Lontoossa Halleyn apupoikana Angus huomaa pastorin totuuden ja herra Halleyn totuuden olevan erilaisia. Halley yrittää selittää:

”Niin Angus se on niin että me elämme kahdessa todellisuudessa. Ensin on se missä me olemme. Sitten on se mitä me ajattelemme olevan. Ensin on kovat kivet ja suolainen meri ja maapallo pyörii ja kiertää aurinkoa. Sitten on meidän vahvoja ajatuksiamme että vielä muutakin täytyy olla. Niitä me yritämme löytää ja todistaa. Ymmärrätkö?”

En tietenkään tiedä, millaista Saint Helenalla 1600-luvulla oli, mutta Taivaanpallon kuvaus tuntuu uskottavalta. Angus asuu äitinsä ja sisarustensa kanssa. He saavat niukan toimeentulonsa pieneltä maatilkulta, kunnes äidin ja pastorin ystävyys tiivistyy niin, että äidistä tulee pastorin taloudenhoitaja. Perhettä hyljeksitään, koska äidillä ja Anguksen isosiskolla on kummallakin pieni lapsi, mutta ei miestä. Pastorilla on vaikeuksia seurakuntansa kanssa, koska salakatolilaisuus leviää saarella. Myös emämaassa Englannissa uusi protestanttinen kirkko ja katolilaisuus taistelevat. Anguksen perheeseen ja pastoriin kohdistuva vihamielisyys johtaa julmaan tekoon, joka kohdistuu toiseen pikkulapsista.

Angus lähetetään laivalla salamatkustajana Lontooseen pyytämään, että herra Halley käyttäisi vaikutusvaltaansa Saint Helenan olojen parantamiseksi. Lontoossa aikakauden käsitys ihmisten luonnollisesta eriarvoisuudesta korostuu. Äärimmillään se näyttäytyy laivamatkalla. Laivalla kuljetetaan orjia.

Angus on kasvatettu kohteliaaksi. Hän on oppivainen ja hänellä on parempi näkö kuin kenelläkään muulla, ja niin hän pääsee Halleyn apulaiseksi. Suurin osa hänen tehtävistään on keittiöpalvelusta, mutta sen verran on muutakin, että hänen haaveensa suuresta tulevaisuudesta pysyy hengissä.

Suuri osa Taivaanpallon viehätyksestä on kielessä, joka sopii täydellisesti kuvaamaan Anguksen ajattelua ja pohdiskelua.

”Näin alkaa uusi aika. Kohta ei ole entistä enää ja pian nähdään pimeimpiinkin nurkkiin. Kaiken voi saada selville mittaamalla jos vain tietää keinot mihin oikeaan suuntaan kulkee. Näin herra Halley on sanonut ja tässä uuden löytämisessä haluan olla mukana.”

Taivaanpallo sai Finlandia-palkinnon vuonna 2018. En yhtään ihmettele palkitsemista. Pidin kirjasta todella paljon. Taivaanpallosta on runsaasti blogikirjoituksia, joihin löytyy linkkejä esimerkiksi blogista Luettua elämää.

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Otava 2018, 461 s.

**********

Helmet-haaste: 15. Fiktiivinen kertomus, jossa mukana todellinen henkilö.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

En ollut lukenut yhtään Pajtim Statovcin kirjaa ja päätin aloittaa tästä ensimmäisestä. Sen luettuani ymmärrän, miksi kirjaa on kehuttu niin paljon kuin on.

Kissani Jugoslavia kertoo, miten vaikea on luoda elämä uudessa maassa ja millaisia ristiriitoja syntyy vanhan ja uuden kulttuurin välissä. Minäkertoja, nuori mies, on tullut Suomeen lapsena Kosovosta. Hänen välinsä muuhun perheeseen ovat katkenneet. Hän puhuu suomea paremmin kuin äidinkieltään albaniaa, jonka sanat alkavat kadota. Siitä huolimatta hän kokee olevansa ulkopuolinen. Hänestä ei tule ryhmän jäsentä edes yliopistossa. Hän ostaa lemmikikseen kuningasboan, vaikka epäilee sen viihtymistä kotonaan.

”Tervetuloa, sanoin sille ja hymyilin, niin, tervetuloa uuteen kotiisi. Kun se hetken kuluttua kiertyi itsensä ympärille pöydän alle kuin ääntäni säikähtäneenä, minua alkoi hävettää paikka, johon olin tuonut sen. Entä jos se ei viihtyisikään täällä, jos se kokisikin olonsa kahlituksi, uhatuksi, surulliseksi, yksinäiseksi?”

Samat kysymykset voisi esittää hänestä itsestään.

Toisen minäkertojan tarina alkaa vuodesta 1980 Kosovosta. Emine tapaa tulevan miehensä ja menee pian naimisiin, ja huomaa saman tien tehneensä virheen. Hänen kauttaan nähdään, millainen oli Kosovon albaanien patriarkaalinen kulttuuri, jossa nainen on alisteinen miehelleen. Jugoslavian hajoamissotien aikaan perhe joutuu pakenemaan Bulgarian kautta Suomeen. Kulttuurien törmäys on kova. Eminen miehen on vaikeinta sopeutua. Hän menettää auktoriteettinsa, olojen rauhoituttua lapset eivät halua muuttaa takaisin Kosovoon, perhe hajoaa.

Kahden kertojan linjat leikkaavat tietysti toisensa.

Kissani Jugoslavian realismi on maustettu ripauksella maagista realismia. Kissat ja käärmeet katoavat tarinasta, kun menneisyyden kaunat on saatu edes jotenkin selvitetyksi ja uusi elämä löytää uomansa.

Kirjasta löytyy paljon blogikirjoituksia. Esimerkiksi blogissa Eniten minua kiinnostaa tie on linkkejä muihin postauksiin.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Otava, Seven-pokkari 2019, 286 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran 2014)

***********

Maailmanvalloitus: Kosovo.

Rikos Venetsiassa ja toinen Edinburghissa

Donna Leon: Kasvot kuvassa

Luin pitkästä aikaa Donna Leonin Guido Brunetti -dekkarin. Aikaisemmin luin niitä usein kunnes alkoi tuntua, että ne toistavat itseään liikaa. Tauon jälkeen Kasvot kuvassa vaikutti taas tuoreelta.

Etelä-Italian Camorra on levittäytymässä pohjoiseen ja valtaamassa jätekuljetusalaa omalla raa’alla tavallaan. Komisario Brunetti joutuu tutkimuksiin mukaan kahta kautta. Ensinnä karabinieerit pyytävät Venetsian poliisilta apua, mikä on harvinaista. Toiseksi – harvinaista sekin – Brunettin appi kreivi Falieri pyytää vävyään selvittämään mahdollisen uuden liikekumppanin taustoja. Kreivin järjestämillä illallisilla Brunetti tutustuu tutkittavan liikemiehen vaimoon Francaan, joka tekee häneen vaikutuksen keskustelemalla Cicerosta ja Ovidiuksesta. Kirjan nimi viittaa Francan kasvoihin.

Venetsialaisuus, tai ehkä italialaisuus tai käsityksemme italialaisuudesta, näkyy keskusteluissa. Brunettin ja karabinieerikapteeni Guarinon kohtaamiset ovat herkullisia. He tulkitsevat toistensa puheita lähtökohtaisesti epäluottamuksella. Se mitä oikeasti tarkoitetaan löytyy sanojen alta. Tuttua apulaispoliisipäällikkö Pattaa Brunetti on oppinut lukemaan. ”Patta jatkoi sanomalla: ”En halunnut kertoa heille mitään ennen kuin olisin selvittänyt asiaa.” Brunettin oli helppo tulkita tuo Patta-puhe italiaksi: se tarkoitti, että Patta halusi siirtää vastuun jollekulle muulle.”

Venetsia itse säihkyy hetkisen valkoisena yöllisen lumisateen jälkeen. Brunettin työmatka muuttuu uudeksi.

”Hän valitsi vesibussin numero 2, koska se olisi nopeampi, ja kun vaporetto liukui pitkin Canal Grandea, hän katseli lumoutuneena yön aikana tapahtunutta muodonmuutosta. Kanavan varren laiturit olivat valkeita, nukkuvia gondoleita peittävät pressut olivat valkeita ja niin olivat myös pienet, edelleen ihmisjalan tallaamattomat kujat, jotka johtivat kanavalta kaupungin sydämiin.”

Jos joku tuntee Venetsia-kaihoa, niin Kasvot kuvassa vahvistaa sitä.

Ian Rankin: Kuurupiilo

Tässä Ian Rankinin John Rebus -dekkarissa Edinburgh ei esiinny kauneimmillaan.

”Viheralueiksi jätetyillä paikoilla kasvoi korkeaa ruohoa ja runsaasti rikkakasveja, ja lasten öljysorapäällysteisistä leikkikentistä oli tullut miinakenttiä, joissa terävät lasinsirpaleet vain odottivat kompastuvan polvea tai hapuilevaa kättä. Rivitaloasuntoja komistivat lähes järjestään umpeen laudoitetut ikkunat, katkenneista ränneistä suihkusi solkenaan sadevettä maahan, vettyneitä etupihoja reunustavat aidat olivat rikki ja portit kateissa.”

Yhdestä rapistuneen alueen asunnosta löytyy murhattu nuori mies. Kuoleman syyksi on yritetty lavastaa heroiinin yliannostus, mutta ruumiinavaus paljastaa totuuden. Rebus paneutuu tutkimuksiin, vaikka hänen pitäisi valmistautua toimimaan keulakuvana uuden pomonsa huumeidenvastaisessa kampanjassa. Kampanjaan saadaan rahoitusta kaupungin johtavilta liikemiehiltä, joiden ympyröihin Rebus joutuu myös tutustumaan.

Kuurupiilossa kohtaavat Edinburghin pimeät loukot ja eliitin huvittelupaikat, jotka eivät olekaan niin kaukana toisistaan kuin voisi luulla.

Olen lukenut muutaman kirjan John Rebus -sarjasta aivan sekalaisessa järjestyksessä. Kuurupiilo on sarjan toinen osa. Vaikka Rebusin yksityiselämää seurataan rikosten ohella, se ei ole niin suuressa osassa, että ”väärä” järjestys haittaisi kirjojen lukemista.

Sekä Donna Leonin että Ian Rankinin dekkarit ovat siitä mukavia, että niissä ei ole liian yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa. Molemmissa on myös jonkin verran yhteiskunnallista painotusta. Se on seikka, jota arvostan rikoskirjallisuudessa.

Donna Leon: Kasvot kuvassa

Suomentanut Kristiina Rikman

Otava 2011, 300 s.

Englanninkielinen alkuteos About Face 2009

Ian Rankin: Kuurupiilo

Suomentanut Heikki Salojärvi

Blue Moon 2002, 269 s.

Englanninkielinen alkuteos Hide & Seek 1990

*********** 

Helmet-haaste:

Kasvot kuvassa, kohta 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa.

Kuurupiilo, kohta 30. Kirjassa pelastetaan ihminen.

Elias Canetti: Soihtu korvassa

Soihtu korvassa on nobelisti Elias Canettin omaelämäkerrallisen trilogian toinen osa. Ensimmäisen osan Pelastunut kieli luin muutama vuosi sitten. Pidin siitä ja siksi otin luettavakseni toisen osan.

Soihtu korvassa kattaa vuodet 1921−1931. Alussa Canetti on 16-vuotias lukiolainen ja lopussa ensimmäisen romaaninsa Sokeat (Die Blendung) käsikirjoituksen valmiiksi saanut tuleva kirjailija. Canetti valmistautuu selvästi kirjailijaksi, vaikka ei sitä heti myönnäkään. Hän lukee paljon ja keskustelee kirjoista ystäviensä kanssa. Eikä hän todellakaan lue mitä tahansa. Jo lukioikäisenä hän tutustuu antiikin kirjallisuuteen. Tulevaan kirjailijuuteen viittaa myös jatkuva ihmisten tarkkailu. Hän kuvailee tarkasti frankfurtilaisen täysihoitolan asukkaita, wieniläisiä opiskelutovereitaan ja muita tapaamiaan ihmisiä. Myös yhden merkittävän teoksensa, Joukko ja valta (Masse und Macht), pohdiskelun hän aloittaa jo varhain muutaman oman kokemuksensa vaikutuksesta.

Canettin suhde äitiin on vaikea ja ristiriitainen. Isä on kuollut vuosia sitten. Canetti ihailee äitinsä sivistystä, mutta he eivät tule toimeen keskenään. Äiti muuttaakin Pariisiin pikkuveljien kanssa ja Canetti jää opiskelemaan Wieniin. Jostain syystä hän suorittaa yliopistotutkinnon kemiassa, vaikka kirjoittaa koko ajan, että inhosi kemiaa, eikä aikonut koskaan työskennellä sillä alalla. Ilmeisesti kyseessä oli suvun painostus. Alun perin hänestä odotettiin lääkäriä.

Soihtu korvassa on kuivakka teos. Se ei ole lainkaan niin eloisa kuin Pelastunut kieli. Pitkää suhdetta tulevaan puolisoon Vezaan kuvataan niin viileästi, että sen ei arvaisi johtavan avioliittoon. Eniten henkeä on berliiniläisen kesän kuvauksessa. Canetti oli kesän töissä kustantamo Malikissa ja pääsi ystäviensä avulla tutustumaan moniin kuuluisuuksiin, esimerkiksi Bertolt Brechtiin, josta Canetti ei pitänyt, mutta jonka runoja hän ihaili, ja Isaak Babeliin, jonka kanssa Canetti ystävystyi.

Kirjan kummallisen tuntuinen nimi tulee lehdestä Die Fackel (soihtu), jota julkaisi kirjailija Karl Kraus, jonka vaikutuspiiriin Canetti oli joutunut.

Jokken kirjanurkassa on postaus koko trilogiasta.

Elias Canetti: Soihtu korvassa

Suomentanut Kyllikki Villa

Tammen Keltainen kirjasto 1985, 376 s.

Saksankielinen alkuteos Die Fackel im Ohr 1980

*********** 

Kirjat ovat tässä kirjassa tärkeitä, joten saan merkinnän  Helmet-haasteeen kohtaan 16. Kirjalla on kirjassa tärkeä rooli.

Kuukauden nobelisti José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

Lissabonin piiritys on todellinen historiallinen tapahtuma vuodelta 1147. Portugalilaiset valtasivat Lissabonin maureilta, jotka olivat pitäneet kaupunkia hallussaan vuosisatoja. Portugalilaisia auttoivat toiseen ristiretkeen osallistuneet joukot.

Raimundo Silva on oikolukija. Hän on vaatimaton ja yksinäinen. Luonnollisesti hän on kiinnostunut kirjallisuudesta. Portugalin historiaan hän on perehtynyt poikkeuksellisen hyvin. Silva on saanut oikoluettavakseen tasoltaan keskinkertaisen Lissabonin piirityksen historian. Jostain itselleenkin tuntemattomasta syystä hän lisää tekstiin sanan EI lauseeseen, joka muuttaa tunnetun historiallisen tosiasian päinvastaiseksi. Ristiretkeläiset osallistuivat piiritykseen. Silvan muutos kieltää heidän osallistuneen.

Yksi pieni sana muuttaa Raimundo Silvan elämän. Samalla se saa meidät miettimään, mikä on historiallinen totuus. Voimmeko luottaa kronikoitsijoihin, joiden tekstit ovat syntyneet usein kymmeniä, ellei satoja vuosia tapahtumien jälkeen? Kirjoittaja tekee aina myös tulkintoja. Mikä niistä on oikein? Mitä tarkoittaa oikein, tai väärin?

Silvan elämän muutos on hänen uusi pomonsa tohtori Maria Sara, jonka kehotuksesta Silva alkaa kirjoittaa vaihtoehtoista piirityksen historiaa oman lisäämänsä ein mukaisesti. Vaihtoehtoinen historia ja Silvan ja Maria Saran suhde kulkevat rinnakkain, limittyvät ja lomittuvat. Yksi kirjan kauneimpia kohtia on hetki, jolloin he ymmärtävät, että toinenkin on kiinnostunut.

”[- -] juuri sillä hetkellä, miettimättä ja harkitsematta, yhtä etäisenä teolle kuin sen seurauksille, Raimundo Silva kosketti kevyesti kahdella sormella valkoista ruusua, ja tohtori Maria Sara katsoi edessään seisovaa miestä ällistyneenä, enempää ihmeissään hän ei olisi ollut vaikka tämä olisi saanut tuon kukan ilmestymään tyhjään maljakkoon tai suorittanut jonkin toisen vastaavan maineteon, mutta täysin odottamatonta oli se, että noin itsevarma nainen meni yhtäkkiä niin hämilleen että kasvot lehahtivat punaisiksi, sitä kesti vain hetken mutta se oli silmiinpistävää, tuntuu tosiaankin uskomattomalta että joku voi nykyaikana punastua sillä tavalla, mitähän hän mahtoi ajatella, jos ylipäätään ajatteli, aivan kuin tuo mies olisi ruusua koskettaessaan hipaissut jotakin naisen kätkettyä sopukkaa, sellaista joka on osa sielua, ei ruumista.”

Pidin Lissabonin piirityksen kirjurista todella paljon, nykyhetken ja historian kerroksellisuudesta, tekstistä, jonka pitkiä virkkeitä oli helppo seurata ja jossa pilkahteli hymyilyttävää huumoria. Dialogit olivat hurmaavan omaperäisiä. Kun Maria Sara ja Raimundo Silva keskustelivat puhelimessa, lukijan piti olla tarkkana. Eräänlaisena prologina toimivassa kirjailijan ja oikolukijan keskustelussa lähestytään ironisesti sävytettyjä filosofisia sfäärejä. Lissabonin piirityksen kirjuri houkuttelee lukemaan Saramagolta muutakin. Aiemmin olen lukenut vain romaanin Baltasar ja Blimunda.

Saramago on suosittu kirjailija. Löysin blogeista arvioita kaikista häneltä suomennetuista teoksista.

Baltasar ja Blimunda, Keltainen kirjasto

Kivinen lautta, Kirjavinkit

Kertomus sokeudesta, Nannan kirjakimara

Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, Hexlibris amada

Kaikkien nimet, Hemulin kirjahylly

Luola, Kirjanurkkaus

Toinen minä, 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä

Kertomus näkevistä, Lukijatar

Oikukas kuolema, Kirja vieköön!

Elefantin matka, Luettua elämää

Ricardo Reisin viimeinen vuosi, Kulttuuri kukoistaa

José Saramago: Lissabonin piirityksen kirjuri

Suomentanut Antero Tiittula

Tammen Keltainen kirjasto 2015, 393 s.

Portugalinkielinen alkuteos História do Cerco de Lisboa 1989

*********** 

Helmet-haaste: kohta 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja.

Maailmanvalloitus: Portugali.