Cozy crimea Suomesta ja Britanniasta

Syksyisten iltojen rentoutumiskirjoina luin kaksi kevyehköä dekkaria. Kumpaakin voin suositella cozy crimesta pitäville.

Pauliina Susi: Yksityisalue

Yksityisalue on Tuulia Raja -sarjan aloitusosa. Tuulia on lentoemäntä, joka heti alussa lentää viimeisen lentonsa työnantajan konkurssin vuoksi. Paluulennolla Lontoosta on hyvin vähän matkustajia. Heistä yksi, vanhempi rouva, väittää Tuulialle, että joku lennolla oleva mies seuraa häntä ja voi vaikka tappaa. Kun rouva, joka on tunnettu teollisuusneuvos, löytyy seuraavana päivänä kuolleena kotoaan, tapaaminen jää vaivaamaan Tuuliaa. Hän sotkeentuu kuolemantapauksen selvittämiseen, kun ottaa yhteyttä sekä poliisiin että yksityisetsivään, joka oli myös lennolla.

Yksityisalue on puhdasta hieman humoristista cozy crimea. Tuulia on neuvokas ja oma-aloitteinen, välillä vähän liikaakin. Hän on yli 40-vuotias sinkku ja niin hyvännäköinen, että saa miehiltä treffiehdotuksia, jotka ovat joskus toivottuja, joskus taas ei. Sarjan vakiohahmoja tulevat varmaan olemaan yksityisetsivä Ykän lisäksi Tuulian äiti, joka on kiusallisen tomera ja avulias, ja pari vanhaa työtoveria lentoyhtiöstä. Heistä toinen ryhtyy taksikuskiksi ja on jo Yksityisalueen tapauksen selvittelyssä hyödyllinen.

Pauliina Susi on kokenut rikoskirjailija, jonka Takaikkuna on yksi parhaita lukemiani kotimaisia dekkareita. Se on tyyliltään aivan erilainen kuin Yksityisalue. Myös cozy crime sujuu Sudelta pätevästi. Rikosjuoni ei ole kovin monimutkainen ja osan siitä arvasi helposti. Epäiltyjäkin on aika vähän. Väkivaltaa ei tietenkään kuvata. Henkilöhahmot ovat mainioita. Joissakin kohdin kuvailu on turhan yksityiskohtaista, esimerkiksi rikoksen uhrin pojan ökyasunnon hienouksissa viivytään pitkään. Ehkä sekin kuuluu genreen.

Richard Osman: Torstain murhakerho

Torstain murhakerho on ollut kansainvälinen menestys. Se on saanut jo useita jatko-osia. Murhakerhon muodostaa neljä eläkeläistä. Joyce on entinen sairaanhoitaja, Ibrahim psykiatri ja Ron ammattiyhdistysmies. Joukon johtaja on Elizabeth, jonka yhteydet sinne sun tänne viittaavat ulkomaantiedusteluun (sitä ei sanota). Heidän asuinpaikkansa on varsinainen luksuskylä vanhuksille. Joyce pystyy asumaan siellä, koska hänen menestynyt tyttärensä maksaa kulut.

Ensin murhataan kylän omistajan tärkein apulainen, sen jälkeen omistaja itse. Syynä saattaa olla se, että omistaja haluaa laajentaa kylää sen alueella olevalle vanhalle nunnien hautausmaalle. Murhakerho tutkii tapauksia poliisin apuna – tai kiusana, näkökulmasta riippuen. Poliisit ovat yllättävän suopeita ja pitkämielisiä.

Torstain murhakerho on lempeä kirja, ja usein hauskakin, varsinkin Joycen päiväkirjamerkinnöissä, jotka polveilevat ennalta-arvaamattomasti. Turhaa jaarittelua kirjasta olisi voitu vähentää. Torstain murhakerholla on myös vakavampi puolensa. Yksin olemisen ja yksinäisyyden eroa pohditaan. Pitkän, lähes elinikäisen ihmissuhteen päättyminen tekee kipeää. Kirjan suosion kyllä ymmärtää sen luettuaan.

Pauliina Susi: Yksityisalue
Tammi 2023, 283 s.

Richard Osman: Torstain murhakerho
Suomentanut Arto Schroderus
Otava 2021, 400 s.
Englanninkielinen alkuteos The Thursday Murder Club 2020

Dekkareita: Buchholz, Neuhaus ja Susi

Saksalaisen Simone Buchholzin dekkareita on kehuttu blogeissa (mm. Kirsin kirjanurkassa), joten päätin kokeilla Revolverisydäntä. Se on ensimmäinen kirja syyttäjä Chastity Rileysta kertovassa sarjassa. Tapahtumapaikka Hampuri lisäsi kiinnostusta. Olen käynyt siellä, ja on aina mukavampi lukea edes jollakin tavalla tutusta kaupungista kuin täysin tuntemattomasta paikasta.

Alku ei ollut lupaava, kun Chastity osoittautui elämässään eksyksissä olevaksi, traumatisoituneeksi, yksinäiseksi ja liikaa ryyppääväksi. Näitä hahmoja dekkarit ovat pullollaan. Mutta pikkuhiljaa kirja veti mukaansa. Syynä oli tunnelma ja tekstin tyyli, jossa on piirteitä kovaksikeitetystä rikoskirjallisuudesta. Miljöö on Hampurin pahamaineinen Sankt Pauli, Reeperbahnin ympäristö ja läheinen Elben rannan satama-alue.

”Kello on viittä vaille puoli yksitoista. On säkkipimeää ja tuulee kuin venäläisissä elokuvissa. Vastarannalla välkkyy ja huohottaa teollisuusromantiikka, vaivihkaa ja pidättyväisesti, yötilaan asetettuna. Nostan trenssitakkini kauluksen pystyyn, työnnän kädet taskuihin ja kävelen hitaasti vettä kohti yrittäen mukauttaa askeleeni huojuntaan ja liukkaisiin puulankkuihin.”

Seudulla liikkuu sarjamurhaaja, jonka kohteena ovat yhden klubin tanssitytöt. Syyllisen tietää heti, kun hän ensimmäisen kerran ilmestyy näkyviin. Revolverisydämessä pääasia ei ole poliisityön kuvaus, vaan – toistan – tunnelma. Chastityn erikoiskyky astuu esiin. Hän pystyy kaivautumaan rikollisen mieleen.

”On tiedettävä, miltä pahuus näyttää, jotta sen tunnistaa, kun se tulee vastaan.”

Chastity Riley -dekkareita voin hyvinkin lukea lisää.

Neuhausin Bodenstein-Kirchhoff -kirjat ovat Buchholziin verrattuna hyvin perinteisiä poliisidekkareita. Ennen Susihukkaa olen lukenut niistä neljä aiempaa (Eine unbeliebte Frau, Mordsfreunde, Tiefe Wunden ja Lumikin on kuoltava). Kolmea ensimmäistä ei ole suomennettu. Susihukka on sarjan kuudes osa, joten viides, Joka tuulen kylvää, jäi ainakin toistaiseksi lukematta.

Susihukka alkaa, kun Mainista löytyy nuoren tytön ruumis. Jokeen on päätynyt myös yksi aikaisempi samantapaisen murhan uhri. Tuo tapaus on jäänyt selvittämättä, mutta saattaa liittyä tähän uuteen. Läheisellä asuntovaunualueella asustaa ehdonalaiseen päässyt pedofiliasta tuomittu entinen huippujuristi. Hän on ilmeinen epäilty.

Murhan tutkimusten rinnalla kulkee kansallisesti kuuluisan tv-juontajan tarina. Hän on päässyt sensaatiomaisen jutun jäljille. Tämä juonihaara liittyy tietysti ennen pitkää ensimmäiseen.

Susihukan aiheena on pedofilia. Mitään vastenmielisiä kuvauksia ei ole, kuten ei Neuhausilla yleensäkään. Ennemminkin esillä on rikoksen vaikutus uhrin käytökseen ja myöhempään elämään.

Kirjassa annetaan harvinaisen selviä vinkkejä syyllisistä, joten loppuratkaisu ei ole yllätys.

Kirchhoffin ja Bodensteinin vanha kiusankappale, ex-kollega Behnke, ilmestyy häiritsemään heitä sisäisen tarkastajan ominaisuudessa. Behnken kautta aukeaa vielä muihin tutkimuksiin liittyvä juonikuvio, jolla on hieman yllättävämpi lopputulos.

Luin muutama vuosi sitten Pauliina Suden Takaikkunan, joka sai Vuoden johtolanka -palkinnon 2016. Takaikkuna oli niin jännittävä, että kliseisesti sanottuna sitä ei voinut päästää käsistään. Pulssi päättää trilogian, jonka Takaikkuna aloitti. Keskimmäistä osaa Seireeni en ole lukenut, mutta se ei haitannut Pulssin seuraamista.

Kirjoitin Takaikkunasta aikanaan, että tapahtumien yllä väreili uhka, joka teki kirjasta loistavan. Pulssista tuo uhka puuttuu kokonaan. Takaikkunasta tuttu Leia Laine kaapataan yksinäiselle mökille pohjoiseen. Mutta kun kaappaajana on Leiaan rakastunut Timo Ratanen – vanha tuttu hänkin – vaaran tuntua ei synny, vaikka Leia jääkin pakkasen ja lumen ympäröimään mökkiin yksin ilman yhteyksiä ulkomaailmaan.

Timo Ratanen on piileskellyt mökillä puolisen vuotta. Epäselväksi jää, ketä. Tietokonevelhona hän on varustanut mökin vahvalla puolustautumisjärjestelmällä. Sitä ohjaa tekoäly, joka puhuu Leian äänellä. Kirja kääntyy jännittävän sijasta humoristiseksi, kun Leia yrittää saada omalla äänellään puhuvan tekoälyn toimimaan haluamallaan tavalla.

Nimi Pulssi tulee todellisesta maapalloa uhkaavasta vaarasta.

”Kuten tiedätte, Auringosta ryöppyää ajoittain avaruuteen suurienergisiä hiukkasia ja sähkömagneettista säteilyä. Kun hiukkaspulssi osuu maapallon magneettikenttään, näemme sen napa-alueiden upeina valoilmiöinä.”

”Hänen [tähtitieteilijä Carringtonin] mukaansa nimettiin magneettimyräkkä, joka tapahtui vuonna 1859, silloin revontulia ihmeteltiin keskellä päivää Karibialla asti. Lennätinyhteydet ympäri maailmaa katkesivat, laitteet kärähtivät ja langat kipinöivät. Osa lennättimistä alkoi toimia itsekseen, morsettaa puuta heinää. Voitte kuvitella, mitä tuhoa moinen myrsky saisi aikaan tänä päivänä.”

Simone Buchholz: Revolverisydän
Suomentanut Anne Kilpi
Huippu 2019, 307 s.
Saksankielinen alkuteos Revolverherz 2008


Nele Neuhaus: Susihukka
Suomentanut Veera Kaski
WSOY 2018, 556 s.
Saksankielinen alkuteos Böser Wolf 2012


Pauliina Susi: Pulssi
Tammi 2020, 304 s.

Pauliina Susi: Takaikkuna

Takaikkuna sai vuonna 2016 Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon. Palkintoa ei todellakaan myönnetty turhaan. Takaikkuna on erinomainen rikosromaani.

Tavanomainen dekkari alkaa murhasta, jota sitten loppuaika selvitellään. Takaikkunan rakenne on aivan toisenlainen. Murhasta ei ole puhettakaan. Alussa on videopuhelu, jonka toinen osanottaja on Myriam, nuori vaihto-opiskelija Sambiasta, ja toinen seksiä haluava suomalainen mies. Puhelusta lähdetään liikkeelle.

Näkökulmahenkilöitä ovat tietokonenörtti Land-o, tuore oikeusministeri Tarmo Häkkilä, sukupuolentutkimukseen erikoistunut tohtori Leia Laine ja hänen teini-ikäinen tyttärensä. Nörtin liiketoimet eivät ole päivänvaloa kestäviä. Leia Laine valmistelee uutta nettipalvelua, jonka on tarkoitus auttaa seksiriippuvaisia miehiä. Oikeusministeri ei tunnu olevan tehtäviensä tasalla. Sen sijaan hän on avustajansa armoilla. Henkilönä hän on epämiellyttävä.

Takaikkunan teema on tietoturva ja yksityisyyden suoja netissä. Kirjan luettuaan alkaa miettiä, pitäisikö oman koneen kamera todella peittää. Seksin ostaminen, poliitikkojen käytös ja lapsen kaipuu isän luo ovat muita aiheita. Viittauksia elokuviin on muitakin kuin kirjan nimi ja etunimi Leia; niistä pidin.

Kirjasta tekee hyvän ajankohtainen aihe, juoni, henkilöhahmot ja varsinkin uhka, joka väreilee koko ajan tapahtumien päällä. Sivuja on pakko kääntää eteenpäin. Mitä tässä lopulta tapahtuu? Yli viisisataa sivua tulee luetuksi yhdessä hujauksessa. Väkivaltaisia dekkareita karttaville Takaikkuna sopii loistavasti.

Kaksi pientä moitetta minulla on. Land-o joi energiajuomaa, tilasi pizzoja, eikä huolehtinut hygieniasta. Aika kliseistä. Toisaalta hän osoittautui hyvinkin monitahoiseksi persoonaksi. Enemmin minua häiritsi murrevirhe, joka esiintyi muutaman kerran. Oikeusministeri Häkkilä lähtee viikonlopuksi kotiin ja odottaa, että ”mie ja sie pulppuaa vapaana omastakin suusta taas”. Ja minne ministeri lentää? Kuopioon! Savossa sanotaa minä, tai minä ite. Mie ja sie kuuluvat Karjalaan.

Suosittelen lukemaan Takaikkunasta lisää Kirsin kirjanurkasta. Kirsi oli mukana raadissa, joka valitsi Vuoden johtolanka -palkinnon saajan.

Tämä kirjoitus on osuuteni Dekkariviikkoon, jota vietetään kirjablogeissakin. Yöpöydän kirjat -blogissa on luettelo Dekkariviikolle osallistuvista blogeista ja siellä julkaistaan myös yhteenveto viikon kirjoituksista.

Pauliina Susi: Takaikkuna

Tammi 2015, 555 s.