Kirjabloggaajat julkaisevat tänään postauksia
klassikoista. Tempauksen otsikko on
”Klassikkohaaste”.
Osallistujat ja koontipostaus löytyvät blogista Reader,why did I marry him?. Olen
lukenut paljon klassikoita, mutta minulle oli heti selvää, minkä puuttuvan
klassikon luen. Suomalaisen kirjallisuuden tuntemuksessani oli suuri aukko: en
ollut lukenut Volter Kilven Alastalon
salia.
Oletan, että kaikki kirjallisuudesta
kiinnostuneet tietävät suunnilleen, mistä Alastalon
salissa -teoksessa on kysymys: Kustavin pitäjän isännät ja/tai kapteenit
kokoontuvat Alastalon saliin päättämään parkkilaivan rakentamisesta.
Kokoontuminen kestää kuutisen tuntia ja sitä kuvataan yli kahdeksansadan sivun
verran (I osa 421 s. ja II osa 405 s.). Tyylilajina on tajunnanvirta.
Tärkeimmät henkilöt tulevat hyvin tutuiksi
kirjan mittaan:
Alastalo – Parkki-idean isä ja eteenpäinviejä.
Aloitteellinen ja menestynyt isäntä ja kapteeni. Joutuu joskus hillitsemään
kiivastumistaipumustaan.
Pukkila – Alastalon kilpailija. Ison talon isäntä ja
kapteeni, mutta ei ole menestynyt yhtä hyvin kuin Alastalo. Määräävä
luonteenpiirre on kateus. Kokouksessa mukana myös poikansa Evald.
Härkäniemi – Etunimiltään Malakias Afrodite. Alastalon naapuri
ja tukija. Jäyhä viisikymppinen poikamies, joka vaikuttaa ratkaisevasti sovun
syntyyn, kun Pukkila ja Alastalo puhuvat sivu suunsa ja tilanne muuttuu
kiperäksi.
Langholma – Pitäjän mahtimies perityn aseman, mutta myös
oman käytöksensä perusteella. Ei mahtaile, vaikka tuntee valtansa.
Lahdenperä – Lautamies. Omistaa metsän, josta on tarkoitus
saada rakennuspuut parkkiin.
Krookla – Pitäjän toiseksi rikkain mies Langholman
jälkeen, mutta vaatimaton ja nuuka. Jää usein huomaamattomaksi.
Karjamaa – Omapäinen, ”kivireki mieheksi ja härkäkallo
kahdella kintulla käveleväksi”.
Janne
Pihlman –
Nuorukainen, joka on noussut vaatimattomista lähtökohdista Alastalon
perämieheksi ja jonka Alastalo on hyväksymässä vävykseen.
Kirjan naiset ovat Alastalon vaimo Eevastiina ja 17-vuotias kaunis tytär Siviä. Naiset hoitavat tarjoilun. Siviän
viehättävä nuoruutta uhkuva olemus johdattaa ukkojen, jopa vakaan Langholman,
ajatukset välillä harhateille.
Olin jo etukäteen kuullut kirjan
piipunvalintakohtauksesta. Siinä Härkäniemi valitsee isännän piippuhyllystä
itselleen sopivaa piippua 70 sivun verran. Piippua valitessaan Härkäniemi käy
ajatuksissaan läpi, millainen piippu sopii kullekin isännälle. Siinä siis
esitellään kirjan henkilöt, eikä pelkästään valita piippua.
Psykologinen henkilökuvaus on tässä voimissaan.
Kukin henkilö käyttäytyy juuri luonteensa mukaisella tavalla ottaessaan
kahvikupin Siviän tarjottimelta, kävellessään pöydän luo sekoittamaan itselleen
totilasia tai kirjoittaessaan nimensä parkkikirjaan. Aivan huikea on luku,
jossa Pukkila saapuu paikalle. Hän kävelee kolmetoista askelta ovelta sohvalle
ja sinä aikana lietsoo itsensä hurjaan kateuden tilaan. Kuvaus vie 24 sivua.
Kokouksen varsinaiseen asiaan ei mennä suoraan,
vaan ensin pitää valmistella ja kerätä rohkeutta. Alastalo nostattaa
yhteishenkeä johdattelemalla miehet muistelemaan, kuinka ennen huijattiin
porukalla tullimiehiä. Toisessa osassa Härkäniemi kertoo pitkän tarinan
laivanvarustajasta, jonka laiva palasi meriltä seitsemän vuoden jälkeen
valtavat voitot mukanaan. Tuo juttu poikkeaa tyyliltään muusta kirjasta eli se
ei ole tajunnanvirtaa, vaan tavanomaisempaa kerrontaa ja siksi helpompi lukea.
Parkki mainitaan salin keskustelussa
ensimmäisen kerran sivulla 364, mutta silloinkaan ei vielä päästä itse asiaan.
Vasta toisen osan puolivälin paikkeilla ollaan niin pitkällä, että aletaan kirjoittaa
nimiä ja osuuksia parkkikirjaan. Kun siihen päästiin, huomasin, että minua
alkoi jännittää. Ketkä kirjoittavat nimensä? Kuinka suuren osuuden kukin
ottaaa? Saadaanko parkki varatuksi kokonaan? Laskin yhteen kahdeksas-,
kuudestoista- ja kolmaskymmeneskahdesosia.
Miesten ajatukset lentävät milloin mihinkin
asiaan, kirkon istumajärjestyksestä hevosiin tai vaimon kummisedän Englannin-tuliaisiin.
Vertauksissa Kilpi käyttää raamatullisia aiheita sekä merenkulkua ja
maanviljelystä. Esimerkiksi kun keskustelua parkista aloitellaan, Alastalo
miettii: ”Viikate on vilautettu ja laiston pää avattu niitulla: kaatuvatkos
korret siivolla heinäluokoon paksullekin karhelle?” Sanasto saattaa olla vierasta
nykylukijalle.
Alastalon
salin kieli
on upeaa, kuvailevaa ja omaperäistä. Toisaalta pitkät kiemurtelevat virkkeet ja
oudot sanat yhdistettynä tajunnanvirtaan tekevät ajatuksen seuraamisesta
keskittymistä vaativaa. Lukunopeus putosi alle puoleen normaalista. Yksi yksityiskohta
kielessä kiinnitti huomiotani. Lauseissa oli usein kaksi verbiä, usein ihan
kaksi predikaattia, joista toinen oli kuvailevampi, esimerkiksi ”harakat
lentävät pyristelevät ilmassa ja pitävät räiskyttelevät elämää pajatahtomen
aidalla”.
Alastalon
salissa on hieno
klassikko, vaikka, myönnettäköön, hieman työläs luettava.
Otan tähän loppuun vielä vähän pitemmän
lainauksen, jossa kukin voi kokeilla Kilven tekstin lukemista. Tästä
näkyy myös kirjalle tyypillinen huumori. Ote on kirjan yhdeksännestätoista luvusta,
jossa lautamies Lahdenperä valmistautuu kirjoittamaan nimensä parkkikirjaan,
mutta Pukkila istahtaakin pöytään tarkkailemaan.
”Olikin, viholainen ja pirunpahan pikkuorpanan serkun setä, saanut totinsa sekoitetuksi ja prykinsä valmiiksi juuri tähän tärkimpään täpärään, kun olisi tarvinnut kaiken henkensä ja sielunväkensä koolle nimensä kirjoittamiseen ja hartiavaivan hartauteen, ilmestynyt kykkijäksi pöydän nokkaan kuin varis riukupuulle siemenvainion aidalla kylvöpäivänä, ja jäänyt tirkkaamaan kuin tikka toukanläpeä puussa sitä, kuinka pännä kulkee toisen ihmisen kädessä, kun toinen ihminen kirjoittaa: sopikin hänen nykyiseltä paikaltaan ja vasiten valitusta vasemman puoleisesta pöydän päästä sihdata suoraan silmäkulmien puskista alastomalle paperille selviltänsä hänen edessänsä kuin auringon pleikeille levitetty liinapalttina kedolla!”
Kulttuuri kukoistaa -kirjablogin Arja julkaisi kirjoituksen Alastalon salista samaan aikaan minun kanssani.
Volter Kilpi: Alastalon salissa
Otava,
Seven-pokkari 2014, 6.
painos, I osa
421 s. & II osa 405 s.
Ensimmäinen painos ilmestynyt vuonna 1933