Sembene Ousmane: Jumalan puupalikat

 

Keltaisesta kirjastosta löytyi senegalilaisen Sembene Ousmanen romaani Jumalan puupalikat. Kirja perustuu tositapahtumiin. Dakar-Niger -rautatien afrikkalaiset työntekijät menivät lakkoon vuonna 1947. He vaativat samoja etuja kuin ranskalaisilla työntekijöillä eli palkankorotusta, eläkettä ja perheavustuksia. Lakko kesti monta kuukautta, mutta lopulta ainakin osaan työläisten vaatimuksista suostuttiin.

”Näin lakko asettui Thièsiin. Rajoittamaton lakko, joka monille ratalinjan varrella merkitsi kärsimistä, mutta monille myös tilaisuutta miettiä. Kun savu lakkasi leijumasta savannilla, he ymmärsivät että eräs aikakausi oli ollutta ja mennyttä, aika josta vanhat puhuivat, aika jolloin Afrikka oli keittiökasvimaa.”

Jumalan puupalikat on varsinainen kollektiiviromaani. Joitakin henkilöitä nostetaan vuorotellen etualalle, mutta tärkeintä on yhteinen voima. Työntekijät olivat miehiä, mutta naiset tukivat heitä, vaikka lakko johti nälkään ja puutteeseen. Vedestäkin tuli pula, kun vesiputkia suljettiin. Naisten toimista vaikuttavin oli kävelymarssi Thièsistä Dakariin neuvotteluja tukemaan.

Kerronnassa hätkähdyttävintä on yhtäkkinen väkivalta, jota ranskalaiset viranomaiset tai rautatieyhtiön edustajat kohdistavat afrikkalaisiin. Vanha nainen ja pieni tyttö lyödään maahan kotietsinnän yhteydessä, rauhallisesti marssivia naisia ammutaan, varikon lähellä ritsoilla sisiliskoja metsästäneitä poikia ammutaan, niin että kolme kuolee.

Tämä yhteistyötä ja ammattiyhdistysliikettä korostava romaani oli minulle ennestään täysin tuntematon, samoin kuin lakko, josta se kertoo. Se tuo jossain määrin mieleen John Steinbeckin 1930-luvun lamaa käsittelevät teokset.

Kirjassa oleva alaviite selittää kirjan nimen seuraavasti: ”Taikauskon vuoksi elävien olentojen sijasta lasketaan ”puupalikoita”, jottei heidän elämäkaarensa lyhenisi.”

Sembene Ousmane: Jumalan puupalikat
Suomentanut Leena Jokinen
Tammen Keltainen kirjasto 1973, 320 s.
Ranskankielinen alkuteos Les bouts de bois de Dieu 1960

***********

Helmet-haaste: kohta 11. Kirja kertoo köyhyydestä.

Maailmanvalloitus: Senegal.

Antti Heikkinen: Einari

 

Einari on Ponssen perustajan Einari Vidgrenin elämäkerta. Antti Heikkinen on valinnut omaperäisen kirjoitustyylin. Hän vie Einarin elämäntarinaa eteenpäin pitkälti keskusteluilla. Ne on tietysti kirjoitettu savoksi. Kertojan osuudetkin ovat luonteeltaan sellaisia, että Einari lähestyy romaania. Alkusanoissaan Heikkinen sanoo hakeneensa oikeaa muotoa pitkään.

”Mukaan piti saada paitsi Einarin persoona, myös hänen mielenmaisemansa ja elinseutunsa kaikkine ihmisineen, murteineen ja tarinoineen.”

Luettuani kirjan voin todeta, että ratkaisu on onnistunut. Einari tuntuu tulevan tutuksi.

Pidin kovasti siitä, että Einarin lapsuus- ja nuoruusvuosista kerrotaan kunnolla. Einari oli jo lähes lapsena hevosen kanssa savottatöissä. Syntyy vahva tausta hänen halulleen rakentaa metsäkoneita. Einari oli taitava verkostoitumaan – vaikka sitä sanaa tuskin hänen nuoruudessaan käytettiin. Verkosto alkoi syntyä hyvin aikaisin.

Yllätys oli, kuinka vähillä teoreettisilla tiedoilla ensimmäisiä koneita rakenneltiin. Kesti kauan ennen kuin ensimmäinen insinööri palkattiin Ponsseen. Einari osasi valita oikeat miehet oikeille paikoille, niin jo ensimmäisten koneiden kehittämisessä mukana olleet, ja sen ensimmäisen insinöörin.

Miten on mahdollista, että Ponsse kasvoi muutaman miehen nyrkkipajasta kansainväliseksi suuryritykseksi, jonka tuotteita viedään yli 40 maahan? Einarin persoonan, verkostojen ja omistautuneiden työntekijöiden ohella osansa on alkuaikojen periaatteella, jonka ajatusta muidenkin firmojen soisi noudattavan:

”– Ainoo tavote on se, jotta tehhään kestävä kone. Semmonen, joka ei mäne heti rikki ja jonka korjoominen ei syö niin pirusti rahoja.”

Einarista on pidetty myös blogeissa Kulttuuri kukoistaa ja Amman lukuhetki.

Antti Heikkinen: Einari
WSOY 2020, 352 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 12. Kirjassa ollaan metsässä.

Claudio Magris: Tonava

 

Claudio Magris johdattelee lukijan Tonavan alkulähteiltä sen suistoon.

”Joella on useita nimiä. Monien kansojen keskuudessa Tonava ja Hister ovat viitanneet joen ylä- ja vastaavasti alajuoksuun, mutta vain harvoin jokeen kokonaisuudessaan. Plinius, Strabon ja Ptolemaios pohtivat aikoinaan, mihin edellinen päättyi ja mistä jälkimmäinen alkoi, ehkäpä Illyriassa tai Rautaportissa. Kaksiniminen joki, Ovidiuksen ”bisnominis”, kuljettaa mukanaan saksalaista kulttuuria ja sen unelmaa kotiin palaavan hengen harharetkistä; johdattaa sen itää kohti ja yhdyttää sen muihin kulttuureihin niin, että syntyy lukuisia sekamuotoisia metamorfooseja, joissa historia kokee täyttymyksensä ja tuhonsa.”

Matkaa kuljetaan Wienin, Bratislavan, Budabestin, Belgradin ja monen muun pienemmän paikan kautta. Välillä pistäydytään sivujokien varsien kaupungeissa tai vieläkin kauempana. Jokaisella paikkakunnalla on jotakin annettavaa Tonavan alueen historiaan ja kulttuuriin, jos ei muuta, niin kuuluisuus, joka syntyi tai kuoli siellä, kuten Kafka Kierlingissä Itävallassa.

Historiasta vilahtelevat esille vanhat kreikkalaiset ja roomalaiset, kuten edellä olevassa lainauksessani, ottomaanit ja varsinkin Habsburgit, jotka hallitsivat isoa osaa Tonavaa ympäröivistä alueista satojen vuosien ajan. Nykyajassa päästään yhteen Baijerin CSU:n puoluekokoukseen saakka. Kirja on ilmestynyt vuonna 1986, joten sen ilmestymisen jälkeiset mullistukset eivät ole mukana, eikä Magris ole niitä ennakoinut.

Kulttuurissa Magris keskittyy kirjallisuuteen. Onhan hän itse kirjailija ja saksalaisen kirjallisuuden professori. Kuuluisuudeltaan Kafkan ja Canettin veroisten kirjailijoiden ohella Magris nostaa esille tuntemattomampia, kuten naisen asemasta kirjoittaneen Marieluise Fleisserin Ingolstadtista. Välillä Magris filosofoi kirjoittamisesta ja kirjallisuuden merkityksestä.

”Ehkäpä kirjoittamisessa onkin kyse olemassaolon tyhjien kohtien tilkitsemisestä; kirjoittamalla kenties täytetään tyhjyyttä, joka avautuu äkillisesti tiettynä päivänä ja hetkenä huoneessa näkyviin esineisiin ja imaisee ne lohduttomuuteen ja rajattomaan merkityksettömyyteen.”

Tonavassa on henkilöhakemisto, jossa on noin 800 nimeä. Hallitsijoita, poliitikkoja, insinöörejä, luonnontieteilijöitä, filosofeja, kirjailijoita… Myös kirjojen henkilöhahmoja, joista osa on hyvinkin tuttuja, kuten Pierre Bezuhov ja Emma Bovary, mutta jotkut jokseenkin tuntemattomia.

Tonava on melko vaativaa luettavaa. Siitä saisi eniten irti henkilö, joka tuntee hyvin keskieurooppalaista kulttuuria ja historiaa. Minä ainakin tunsin sivistykseni riittämättömyyden. Tonava on luokiteltu kirjastossa romaaniksi, mutta jos olisi olemassa luokitus ’sivistyskirjat’, sijoittaisin Tonavan sinne.

Claudio Magris: Tonava
Suomentanut Leena Taavitsainen-Petäjä
WSOY 2000, 444 s.
Italiankielinen alkuteos Danubio 1986

***********

Helmet-haaste: kohta 36. Kirjassa liikutaan ajassa.

Blogistanian Globalian ja Tiedon ääneni

Kirjabloggaajat, kirjavloggaajat ja kirjagrammaajat äänestävät tänään vuoden 2020 parhaita kirjoja neljässä kategoriassa: Blogistanian Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto. Osallistun vain Globalian ja Tiedon äänestyksiin.

Blogistanian Globalia -äänestyksessä ehdokkaani ovat seuraavat kaksi:

• 3 pistettä; Tommy Orange: Ei enää mitään
• 2 pistettä; Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

Blogistanian Tieto -äänestyksessä annan pisteeni seuraavasti:

• 3 pistettä; Eero Ojanen: Jaakko Juteini
• 2 pistettä; Viljami Puustinen: Veljekset Gallén
• 1 piste; Kaj Lipponen, Harri Tuominen & Waldemar Wallenius: Juice puhuu Vol. I ja Vol. II

Äänestyksen tulokset julkaistaan huomenna sunnuntaina klo 10 ääntenlaskijablogeissa, Finlandian tulokset blogissa Kirsin Book Club, Globalian blogissa Kirjamies, Kuopuksen blogissa Yöpöydän kirjat ja Tiedon blogissa Todella vaiheessa.

Paula Havaste: Veden vihat

 

Veden vihat jatkaa Paula Havasteen historiallisten romaanien sarjaa, jonka aiemmat osat ovat Tuulen vihat ja Maan vihat. Sarjan keskushenkilö Kertte joutui pakenemaan Tokholmista edellisen osan Maan vihat lopussa.

Kertte pääsee varakkaan kauppiaan Osmin laivaan. Dramaattisen merimatkan jälkeen laiva rantautuu Osmin kotipaikkaan Koluvaniin (Tallinna). Kertte saa Osmista hyväntahtoisen ja turvallisen suojelijan, joka ei ole kiinnostunut hänestä naisena, sillä Osmi pitää miehistä.

Veden vihat jatkaa samoilla linjoilla kuin Tuulen vihat ja Maan vihat eli esittelee 1100-luvun elämää: tapoja, asumuksia, tarvekaluja, vaatteita, koruja… Koluvan on suurempi paikka kuin Tokholmi, Turukylästä puhumattakaan, joten sen markkinoilla on myytävänä enemmän ja hienompaa tavaraa. Kertte näkee uutuuksiakin kuten rautavahvistetun auran. Kesän Kertte viettää kaukana Koluvanista mökissä, jossa kerätään talvivarastoja. Enteet, taiat ja loitsut ovat edelleen osa Kerten jokapäiväistä elämää.

Henkilöhahmot ovat Veden vihoissa vähän vaisumpia kuin Maan vihoissa, vaikka mukana onkin miespari Osmi ja Pärn. Kerttekin on suurimman osan kirjaa vaikean raskautensa lamauttama ja vasta loppupuolella hän palautuu omaksi kipakaksi itsekseen. Kertte osoittaa jälleen olevansa taitava neuvottelija ja kaupankävijä.

Kirjan lopussa annetaan aavistaa, että tulevaisuus ei suju Kerten suunnitelmien mukaan. Sarjaan onkin ilmestynyt neljäs osa nimeltä Lumen armo.

Paula Havaste: Veden vihat
Gummerus 2016, 392 s.

***********

Helmet-haaste: kohta 3. Historiallinen romaani.

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat

 

Maggie Nelsonin täti Jane murhattiin vuonna 1969. Jane oli 23-vuotias. Maggie Nelson syntyi neljä vuotta myöhemmin. Runomuotoisessa kertomuksessa Jane Nelson yrittää selvittää, kuka Jane oli, millainen hän oli – ja tietysti myös, mitä hänelle tapahtui. Nelson keskustelee äitinsä, Janen sisaren, kanssa ja etsii käsiinsä Janen poikaystävän. Hän lukee, mitä murhasta kirjoitettiin tapahtuma-aikaan lehdissä ja myöhemmin kirjoissa. Kaikkein lähimmäs Janea hän pääsee tämän päiväkirjojen avulla. Päiväkirjoista on katkelmia osana kirjaa.

Janen murha oli jäänyt selvittämättömäksi. Samaan aikaan tapahtui sarja nuorten naisten murhia, mutta Janen murhaa ei saatu todistetuksi kuuluvaksi niihin. Juuri, kun Nelsonin Jane oli ilmestymässä, hän sai tiedon, että Janen murhatutkinta avataan uudestaan. Kehittyneen DNA-tekniikan avulla oli löydetty uusi epäilty. Punaiset osat kertoo murhaoikeudenkäynnistä Nelsonin ja hänen sukulaistensa näkökulmasta. Erillisinä ilmestyneet teokset on suomalaisessa laitoksessa julkaistu yhdessä.

Maggie Nelson samastuu voimakkaasti tätiinsä. Hän sanoo Punaisissa osissa, että samastuminen johtuu osittain siitä, että isoisä puhutteli häntä Maggien sijasta Janeksi. Samastuminen näkyy myös siinä, miten Nelson kirjoittaa suhteestaan siskoonsa Emilyyn ja ikään kuin vertaa heitä siskoksina äitiinsä ja Janeen.

Sekä Jane että Punaiset osat ovat täynnä tunteita. Pidin varsinkin Janesta, jonka runomuotoinen tyyli sopi hienosti Nelsonin pirstaleista keräämään Janen kuvaan. Jotkut Janen osat toimivat myös erillisinä runoina, vaikka kuuluvat samalla kokonaisuuteen.

 

ARVOKKUUS

He osasivat surra
arvokkaasti,

äiti sanoo.
Se on kalvinistien tapa.

Niin kuin vaikertaminen polvilleen langenneena
olisi jotenkin rivoa.

Niin kuin olisi jokin kontrolli
niin ihmeellinen

että sen voisi opettaa
syömään tuskaa.

 

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa, Reader, why did I marry him?, Kirjaluotsi.

 

Maggie Nelson: Jane / Punaiset osat
Suomentanut Kaijamari Sivill
S & S 2020, 415 s.
Englanninkieliset alkuteokset: Jane – A Murder 2005 ja The Red Parts 2007

***********

Helmet-haaste: kohta 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu.

Kuukauden nobelisti Miguel Ángel Asturias: Leyendas de Guatemala

 

Olen lukenut Miguel Ángel Asturiasin romaanin Herra presidentti, joka on yksi hänen tunnetuimpia teoksiaan. En nyt halunnut lukea sitä uudestaan, joten päädyin lukemaan Asturiasin esikoisteoksesta Leyendas de Guatemala tiivistetyn ja sanastoltaan yksinkertaistetun version, joka on tarkoitettu espanjan opiskelijoille. Helmet-kirjastossa oli kovin vähän valinnanvaraa.

Asturiasin kirjoittamat legendat perustuvat mayojen myytteihin, mutta niihin sekoittuu myös kristillistä vaikutusta. Legendat kertovat ensimmäisistä ihmisistä, jotka asuttivat maan, ihmisten ja luonnon taistelusta, kaupungeista, joita syntyi ja kuoli. Espanjalaiset valloittajat esiintyvät legendassa, jossa tulivuori hautaa alleen valloittajien himoamat aarteet. Kaksi legendaa kertoo, miten syntyivät Mesoamerikan kansantaruston hahmot el Sombrerón ja el Cadejo. El Cadejo on isoa koiraa muistuttava aavemainen eläin, jolla on Asturiasin mukaan vuohen sorkat, kanin korvat ja lepakon naama (uñas de cabra, orejas de conejo y cara de murciélago).

Siitä huolimatta, että tekstiä on yksinkertaistettu, Asturiasin lyyrinen tyyli on onnistuttu säilyttämään. Se sopiikin todella hyvin kirjan legendoihin. Saman tyylin muistan Herra presidentistä.

”Kuusi ihmistä asutti Puiden Maan: kolme, jotka tulivat tuulessa ja kolme, jotka tulivat vedessä, vaikka vain kolme nähtiin. Kolme oli piiloutuneina jokeen ja heidät näkivät vain he, jotka tulivat tuulessa, kun he laskeutuivat vuorelta juomaan vettä.”

Käännökseni kadottaa tyylin; tässä alkuperäinen: ”Seis hombres poblaron la Tierra de los Árboles: los tres que venían en el viento y los tres que venían en el agua, aunque no se veían más que tres. Tres estaban escondidos en el río y sólo les veían los que venían en el viento cuando bajaban del monte a beber agua.”

Herra presidentistä on kirjoitus ainakin Jokken kirjanurkassa. Toisesta suomennetusta Asturiasin teoksesta Weekend Guatemalassa on kirjoitettu lyhyesti Kirjasammossa.

Miguel Ángel Asturias: Leyendas de Guatemala
Grafisk forlag 1977, 96 s.
Kuvitus Per Illum
Alkuperäisteos vuodelta 1930

***********

Maailmanvalloitus: Guatemala.