Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta

 

Margaret Atwoodin uutuus Vanhaa rakkautta on kertomuskokoelma. Taas kerran alkuperäinen nimi Old Babes in the Wood on aivan erilainen. Kokoelmasta löytyy kyllä perusteluja suomenkieliselle nimelle.

Kertomukset on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen on Tig & Nell ja kolmas Nell & Tig. Välissä on Paha äitini. Tig ja Nell ovat vanha aviopari. Kertomuksissa näkökulma on Nellin. Kokoelman aloittaa Ensiapua, jossa Nell ja Tig ovat ensiapukurssilla, koska he tarvitsevat todistuksen voidakseen pitää luentoja luontoaiheisella risteilyllä. Nell miettii nykyaikaa ja heidän vaaroista piittaamatonta nuoruuttaan. Kaksi kärventynyttä miestä kertoo, miten eri tavalla toinen maailmansota vaikutti Nellin ja Tigin kahden ystävän sodanjälkeiseen elämään. Tarinassa Morte de Smudgie Nell muistelee aikaa, jolloin hänen kissansa Smudgie kuoli ja hän kirjoitti sen muistoksi mukaelman Tennysonin runosta Morte d’Arthur. Nell ja Tig suhtautuivat kuolemaan eri tavalla.

”Hänellä [Tigillä] oli melkein samanlainen taito tehdä pilaa kuolemasta kuin meksikolaisilla. Tai ei oikeastaan tehdä pilaa. Taito tunnustaa, että kuolema oli osa elämää.”

Kokoelman päättävässä osassa Nell & Tig Tig on kuollut ja Nell yrittää selviytyä. Varsinkin kertomus Puulipas on niin surullinen, että läheisensä menettäneen voi olla vaikea lukea sitä. Siinä Nell käy heidän kesäasunnollaan läpi Tigiltä jääneitä tavaroita.

Osiossa Paha äitini on keskenään erilaisia kertomuksia. Muutama tapahtuu tulevaisuudessa, ja koronapandemia on varmaan vaikuttanut niiden syntyyn. Impatient Griselda on Griselda-sadun muunnos, jossa jonkun toisen galaksin joltakin planeetalta tullut avustustyöntekijä yrittää viihdyttää karanteenissa olevia ihmisiä. Kertomuksessa Vainajan haastattelu Atwood keskustelee George Orwellin kanssa meedion välityksellä. Orwellin ajasta ja nykyajasta löytyy paljon samaa.

Hauskimpia ovat kertomukset, joissa pääosissa on vanhoja naisia, ystävyksiä keskenään pienestä piikittelystä huolimatta. Tarinassa Ilmassa: symposium kolme feministiä, jotka ovat entisiä yliopisto-opettajia, kokoontuu kirjoittamaan ehdotusta lahjoitusoppituolin perustamiseksi. Virkaan valittavan pitäisi olla nainen. He eivät etene kirjoittamisessaan, vaan eksyvät koko ajan sivupoluille, kuten tukanväriin, tutkijanaisten kohteluun ennen ja nyt, kasvisnaksuihin, rintaimplantteihin, entisaikaan aiheuttamiinsa selkkauksiin.

”Muistatteko kun perustimme sen Suuria naisia -nimisen lehden ’joka pelottaa postimiehiä’? Muistatteko sen naisvihaisia freudilaisanalyytikkoja käsittelevän Lesbot leposohvalla -numeron?”

Atwoodin kertomukset ovat teräviä ja usein humoristisia, vaikka monessa on aiheena kuolema. Vanhenemista ja surua katsotaan lämpimän ymmärtäväisesti. Kirja onkin omistettu lukijoiden, perheen ja ystävien ohella erityisesti Atwoodin pitkäaikaiselle kumppanille Graeme Gibsonille, joka kuoli 2019.

Margaret Atwood: Vanhaa rakkautta
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Otava 2024, 279 s.
Englanninkielinen alkuteos Old Babes in the Wood 2023

Margaret Atwood: Orjattaresi

Minäkin luin lopulta tämän Margaret Atwoodin romaanin, joka on saanut viime aikoina nostetta HBO:n sarjasta. Sitä en ole nähnyt. Luettuani kirjan täytyy sanoa, että tv-sarja kohdisti huomion erinomaiseen teokseen.

Orjattaresi on dystopia lähitulevaisuudesta, jossa kristityt fundamentalistit ovat kaapanneet vallan Yhdysvalloissa, jota nyt kutsutaan nimellä Gilead. He perustelevat vallankäyttönsä sopivilla Raamatusta valituilla kohdilla. Maailma, tai ainakin Gileadin ympäristö, on saastunut, eivätkä useimmat naiset pysty synnyttämään ja harvat syntyneet lapset ovat usein epämuodostuneita. Ihmiset on jaettu ryhmiin, jotka erottuvat toisistaan jo pukujensa perusteella. Synnyttämiseen kelpaavien naisten puvustus on punainen ja he joutuvat orjiksi etuoikeutettuihin perheisiin. Heidän tehtävänsä on synnyttää perheeseen lapsi.

Kertoja on orjatar. Hänen rauhallisen toteava tyylinsä on vaikuttavassa ristiriidassa kuvailtujen kamaluuksien kanssa. Kansalaiset joutuvat katsomaan joukkoteloituksia, teloitetut ripustetaan muurille näytteille kuin joskus vuosisatoja sitten, joka puolella on asemiehiä ja tarkastuspisteitä. Orjattaren oma elämä on tarkasti määrättyä. Hänen on koko ajan noudatettava sääntöjä ja hillittävä itsensä. Joskus elämän absurdius saa tuntumaan kuin hän olisi räjähtämäisillään sisältäpäin.

”Painan molemmat kädet suulleni niin kuin olisin oksentamaisillani, vajoan polvilleni naurun kupliessa laavan tavoin kurkussani. Ryömin kaappiin, vedän polvet koukkuun, minähän tikahdun siihen. Kylkiäni pakottaa pidättelemisestä, minä hytisen, haukon henkeäni, seismisesti, vulkaanisesti, repeän kohta. Punaista joka puolella kaappia, hilpeys on syntymän sukua, voi kunpa kuolisin nauruun.”

Orjattaresi on dystopia, jonka tyyppinen tulevaisuus ei ole niin mahdoton kuin ensin voisi tuntua. Ajatellaan vain nykymaailman poliittisia suuntauksia. Ajatuksilla, joiden mukaan naisten tehtävä on olla kotona ja synnyttää lapsia, näyttää olevan aika paljon kannatusta. Ei tarvitse katsoa sen kauemmas kuin yhteen naapurimaahan, jossa naisia vähättelevä puoluejohtaja on päässyt ministeriksi asti.

Tästä kirjasta on paljon postauksia. Yksi perusteellinen on blogissa Yöpöydän kirjat.

Margaret Atwood: Orjattaresi

Suomentanut Matti Kannosto

Tammi 2017, 436 s., ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1986

Englanninkielinen alkuteos The Handmaid’s Tale 1985