Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja

 

Vuosisadan matkustaja on Hans, joka saapuu Wandernburgiin vain yöpyäkseen, mutta jääkin sinne majataloon, jonka isäntä on nimeltään Zeit (aika). Wandernburg (liikkuva kaupunki) tuntuu vaihtavan paikkaa kartalla. Sen kadut tekevät samoin, eikä Hans siellä olonsa aikana opi kulkemaan eksymättä. ”Mutta entä jos muistotkin liikkuvat paikasta toiseen?” Hans kysyy espanjalaiselta Álvarolta, joka myös on juuttunut kaupunkiin.

Hans tutustuu kahteen ihmiseen, jotka pitävät hänet paikallaan. Toinen on vanha posetiivari, joka soittaa torilla joka päivä, asuu luolassa koiransa kanssa, ja Hansin mukaan ”tietää kaiken”. Toinen on Sophie, joka on kihloissa paikallisen mahtimiehen pojan kanssa ja pitää perjantaisin salonkia, jossa keskustellaan. Yksi keskustelujen aihe on Saksan mahdollinen yhdistyminen, koska ollaan 1800-luvun alkupuolella. Siitä päästään unelmaan yhtenäisestä Euroopasta. Smithiin, Fichteen ja Kantiin viitataan.

Hans rahoittaa matkustamisensa käännöstöillä. Kun Sophie ja Hans rakastuvat, he alkavat kääntää yhdessä. He kääntävät Coleridgea ja Keatsia, Lamartinea ja Nervalia, Quevedoa ja Juana Inés de la Cruzia, ja heidän suhteensa kehittyy.

”Mitä enemmän he tekivät töitä yhdessä, sitä enemmän he löysivät yhtäläisyyksiä rakkauden ja kääntämisen välillä, ihmisen ymmärtämisen ja tekstin välittämisen välillä, sen välillä että runon sanoi uudestaan toisella kielellä ja puki sanoiksi sitä mitä toinen tunsi.”

Vuosisadan matkustaja on mietiskelevä ja syventymistä vaativa teos, jossa puhutaan matkustamisesta ja lähtemisestä, politiikasta, filosofiasta, uskonnosta ja runoudesta. Siinä on paljon henkilöitä majatalon tyttärestä Sophien palvelijoihin ja hänen salonkinsa eksentrisiin osallistujiin. Siinä on syvää ystävyyttä, rakkaustarina ja sivujuonena jopa rikos. Kaiken kaikkiaan hyvin runsas kirja.

Andrés Neuman: Vuosisadan matkustaja
Suomentanut Tarja Härkönen
Tammen Keltainen kirjasto 2015, 602 s.
Espanjankielinen alkuteos El viajero del siglo 2009

Johtolanka-palkittuja: Saarto ja Sandberg

Luin lähes peräkkäin kaksi Vuoden johtolangalla palkittua dekkaria. Timo Saarron Kuoleman kuukausi sai palkinnon 2018 ja Timo Sandbergin Mustamäki 2014. Kirjat ovat samantapaisia siinä, että ne on sijoitettu menneisyyteen, vieläpä varsin lähelle toisiaan, Kuoleman kuukausi syksyyn 1917 ja Mustamäki kesään 1923. Ajankuva on näissä kirjoissa tärkeämpää kuin rikoksen selvittäminen. Muutakin yhteistä on. Molemmissa lähtökohtana on ruumis, jonka löytää pieni lapsi. Lapsen perheestä tulee osa tutkimuksia. Molemmissa on myös arvoituksellinen kaunis nainen. Varsinainen rikosjuoni on aivan erilainen.

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi

Syksyllä 1917 Helsingissä on levotonta. Pitkänsillan köyhemmän puolen taloissa asutaan ahtaasti ja nähdään nälkää. Poliisiasiat ovat sekaisin. Poliiseista on tullut miliisejä, ja lokakuun vallankumouksen jälkeen kapinallisten järjestyskaarti alkaa syrjäyttää miliisejä. Kruununmakasiinista löydetyn miehen murhaa tutkivat omalla tahollaan miliisi Leo Waara ja etsivä Anders Autio. Waara on ollut miliisi vasta muutaman kuukauden. Autio on saanut potkut työstään etsivällä osastolla, mutta haluaa osoittaa pätevyytensä löytämällä syyllisen. Waara yrittää pysyä poliittisesti puolueettomana ja joutuu siksi vaikeuksiin. Autiolla puolestaan on ongelmia entisen juopon ja epäpätevän pomonsa kanssa.

Timo Sandberg: Mustamäki

Kesällä 1923 Suomi on sisällissodan jäljiltä jakaantunut. Kieltolaki lisää rikollisuutta. Kun Lahden Mustamäeltä löytyy teloitustyyliin tapettu pirtulta haiseva mies, syytä voi etsiä kahdelta suunnalta: poliittisesta vastakkainasettelusta tai pirtun salakuljetuksesta. Etsivä Otso Kekki paneutuu tutkimuksiin, vaikka hänen esimiehensä yrittää kuitata tapauksen ryyppyporukan riitana. Kirjan ensimmäinen luku paljastaa lukijalle murhan syyn, mutta ei tekijöitä. Työläisperheen elämää kuvaa ruumiin löytäneen pikku Eliisan perhe, joka on kärsinyt sisällissodasta ja kärsii edelleen. Eliisan isosisko ammuttiin sodassa, isoveli vastustaa kiihkeästi nykyisiä vallanpitäjiä, isä on taitava suutari, mutta työnteon sijasta hän hukuttaa vankileirikokemuksiaan pirtuun. Äiti elättää perheen pesijänä yleisessä saunassa.

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi
Karisto 2017, 310 s.

Timo Sandberg: Mustamäki
Karisto 2013, 295 s.

Eva García Sáenz de Urturi: Aquitania

 

Aquitania (Akvitania) on viimevuotinen espanjalaisen Planeta-kirjallisuuspalkinnon voittaja. Sen päähenkilö on ruhtinatar Eleonoora Akvitanialainen, joka oli naimisissa Ranskan kuninkaan Ludvig VII:n kanssa. Muita historiallisia henkilöitä kirjassa ovat muun muassa kuninkaan neuvonantaja apotti Suger sekä apotti Bernard Clairvaux’lainen, joka vaikutti toisen ristiretken aloittamiseen. Eleonoora ja Ludvig olivat mukana epäonnistuneella ristiretkellä.

Kirja alkaa vuodesta 1137 ja kuvaa Eleonooran elämää noin kymmenen vuotta eteenpäin. Vuosi 1137 oli merkittävä, koska silloin hän solmi avioliiton, ja sekä hänen että Ludvigin isät kuolivat. Avioliitto oli varmastikin sukujen välillä sovittu, mutta kirjailijan vapaudella sitä sanotaan Eleonooran omaksi päätökseksi. Hänestä tuli Akvitanian ruhtinatar, koska miespuolista perillistä ei ollut. Akvitanian ruhtinas oli Ranskan kuninkaan vasalli, mutta Akvitania oli rikas ja Ranska köyhä. Avioliitto oli siksi hyvin edullinen kuninkaalle.

Eleonooran tarkkaa syntymävuotta ei tiedetä. Kirjassa hän on 13-vuotias mennessään naimisiin. Hän joutuu käytännössä lapsena vihamieliseen hoviin. Hänen pahin vihamiehensä on kuninkaan henkivartioston päällikkö temppeliherra Galerán, joka sanoo totuuden Eleonooran elämästä (vapaa käännökseni; alkuperäinen teksti* on postauksen lopussa):

”Myös te synnyitte ja kuolette uhattuna. Olette akvitanialainen, olette sellaisen suvun tytär, jonka miehet hankkivat tuhansia vihollisia siellä missä kulkivat: paaveja, paroneja, kuninkaita, loukattuja puolisoita ja rakastajattaria. Ja olette nainen, sen lisäksi että olette lännen rikkain ihminen.”

Eleonoora on rohkea ja älykäs, itsepäinen ja kekseliäs. Hän oppii pikkuhiljaa toimimaan hovin peleissä. Hänestä tulee taitava juonittelija. Vaikka Eleonooran elämä itsessään on jo tapahtumarikas, Aquitaniaan on sisällytetty juoni, jonka mukaan Eleonooran isä murhattiin myrkyttämällä, kun hän oli pyhiinvaelluksella Santiago de Compostelassa. Eleonoora pyrkii saamaan selville isänsä murhaajan.

Jonkinlaisena teemana kirjassa voi nähdä hallitsijoiden vastuun päätöstensä seurauksista.

Eleonooran elämä jatkui vaiheikkaana kirjan kuvaaman ajan jälkeen. Ludvig halusi avioeron ja sai kirkon mitätöimään heidän avioliittonsa. Eleonoora meni naimisiin tulevan Englannin kuninkaan Henrik II:n kanssa. Hän oli Englannin sijaishallitsija, kun hänen poikansa Rikhard Leijonamieli oli ristiretkellä. Eleonoora Akvitanialaisen elämästä saisi kirjoitetuksi sarjan.

Eva García Sáenz de Urturi: Aquitania
Planeta 2020, 413 s.

*”Vos tambien nacisteis y moriréis amenazada. Sois aquitana, sois hija de una estirpe de hombres que se granjearon mil enemigos allá por donde pasaron: papas, barones, reyes, esposas y amantes ultrajadas. Y sois mujer, además de ser la persona más rica de Occidente.”

Rajala & Virkki: Annetaan tytön yrittää

 

Pertti Rajalan ja Susanna Virkin Annetaan tytön yrittää – Lasikatonmurtajia ja vaikuttajanaisia kokoaa yksien kansien sisään tietoja naisista, jotka ovat olleet omalla alallaan ensimmäisiä vaikutusvaltaiseen asemaan yltäneitä.

Kirja alkaa Minna Canthista. Sen jälkeen käydään läpi kaikki 19 naista, jotka pääsivät Suomen ensimmäiseen eduskuntaan vuonna 1907. Siitä jatketaan muihin tehtäviin politiikassa. Politiikka onkin kirjan painopiste, mutta myös ensimmäiset naiset korkeimmissa viroissa, yritysmaailmassa, armeijassa ja kirkossa pääsevät esille. Lopuksi palataan vielä kansanedustajiin nykyisen eduskunnan naisille lähetetyn tasa-arvokyselyn muodossa. Välissä on kirjoittajien lyhyitä katsauksia tasa-arvon etenemiseen.

Politiikassa naiset ovat jo päässeetkin varsin pitkälle, mutta moniin tehtäviin yllättävän myöhään. Vielä aktiivisesti toimiva Jutta Urpilainen on ensimmäinen valtiovarainministeri, SDP:n puheenjohtaja ja EU-komissaari. Yritysten korkeissa johtotehtävissä tasa-arvo on vielä kaukana. Ensimmäinen kauppaneuvoksen arvo on kuitenkin varsin kaukaa, vuodelta 1926. Se myönnettiin Hanna Parviaiselle.

Naisten esittelyt ovat hyvin lyhyitä, muutaman sivun tai joskus jopa vain yhden sivun mittaisia. Koska niissä edetään samalla kaavalla – tausta, varsinainen lasikaton murto, muu toiminta, niin kirjasta tulee aika luettelonomainen. Sisällysluettelo on yksityiskohtainen, joten kirjaa voi käyttää vaikka käsikirjana. Jos jostakusta naisesta haluaa enemmän tietoja, pitää turvautua muihin lähteisiin. Vinkkejä löytyy lähdeluettelosta. Hyviä elämäkertoja on tietysti kirjoitettu. Itse suosittelen esimerkiksi Merete Mazzarellan kirjaa Alma, joka kertoo Alma Söderhjelmistä, Suomen ensimmäisestä naisesta professorina. Toistoa on myös jonkin verran, varsinkin kansanedustajille tehdyn kyselyn tulosten käsittelyssä.

Loppujen lopuksi mielenkiintoisinta oli lukea ensimmäisen eduskunnan naisista. Heidän joukossaan oli ennestään jollakin tavoin tuttuja kuten Lucina Hagman ja Alexandra Gripenberg – sekä tietysti Miina Sillanpää, josta tuli myös ensimmäinen nainen ministerinä. Vaikka naiset edustivat viittä eri puoluetta, heidän tavoitteensa eduskunnassa muistuttivat toisiaan. Lucina Hagmanista sanotaan seuraavaa:

”Hän kannatti kieltolakia, naisten mahdollisuutta päästä valtion virkoihin, sukupuolten samapalkkaisuutta, aviottomien lasten oikeudellisen aseman parantamista, kansakoulun muuttamista yleiseksi pohjakouluksi sekä vanhuusvakuutuksen luomista.”

Kirjan nimellä on selkeä syntytarina. Elisabeth Rehnin valinta vuonna 1990 Suomen ja samalla maailman ensimmäiseksi puolustusministeriksi herätti kovasti arvostelua. Kenraali Adolf Ehrnrooth totesi silloin: ”Annetaan tytön yrittää, arvostellaan vasta myöhemmin.”

Pertti Rajala & Susanna Virkki: Annetaan tytön yrittää – Lasikatonmurtajia ja vaikuttajanaisia
Avain 2021, 231 s.
Sain kirjan kustantajalta

Scholastique Mukasonga: Madonnan vid Nilen

 

Lycée Notre-Dame-du-Nil on saanut nimensä patsaasta Vår Fru av Nilen, joka on pystytetty koulun lähellä sijaitsevalle Niilin alkulähteelle. Koulu on sisäoppilaitos tytöille. Se on eliittikoulu Ruandaa hallitsevien poliitikkojen, sotilaiden ja liikemiesten tyttärille. Koulua pitävät katoliset nunnat, ja siellä puhutaan ranskaa.

Kirjassa on pääosassa kollektiivi eli viimeistä vuottaan koulussa oleva luokka. Muutama tyttö nousee esille enemmän kuin muut, varsinkin Virginie, toinen kahdesta kiintiötutsista, ja Gloriosa, jonka isä on vaikutusvaltainen poliitikko. Gloriosa on ottanut tehtäväkseen valvoa, että koulussa pysytään poliittisesti oikealla tiellä. Hänen suhtautumisensa tutseihin käy ilmi hänen ensimmäisestä esiintymisestään kirjassa.

”Det där är kvoten: tjugo elever, två tutsier, och på grund av det har jag väninnor, riktiga rwandiska tjejer från majoritetsbefolkningen, från befolkningen som nyttjar hackan, som inte har plats på skolan. Som pappa säger gång på gång måste vi verkligen se till att bli kvitt de där kvoterna en dag, det är belgarnas påhitt!”

Kouluvuosi kulkee kulkuaan. Uusi valkoinen nuori miesopettaja herättää ihmetystä: hänellä on pitkä tukka! Historiaa opettava nunna pysyy edelleen Euroopan historiassa, koska hänen mukaansa Afrikalla ei ole historiaa. Vuoden kohokohta on entisen siirtomaavallan Belgian kuningattaren Fabiolan vierailu koululla.

Jos jollakulla tytöllä on sydänsuruja, hän kääntyy sateentekijän puoleen. Sateelle puhumisen lisäksi tämä tietää keinot, jolla poikaystävän saa palaamaan. Belgialainen tilanomistaja houkuttelee tutsityttöjä luokseen maalatakseen heitä. Hän on saanut päähänsä, että tutsien alkuperä on Egyptissä. Isä Herménégilde käyttää valittuja tyttöjä hyväkseen. Kaikki tietävät sen, mutta siitä ei puhuta. Yksi tytöistä tulee raskaaksi kihlatulleen, Zairen suurlähettiläälle. Hänet haetaan pois koulusta, ja vähän ajan kuluttua hän kuolee. Vuosi muuttuu synkäksi. Jännitteet kasvavat. Gloriosan puheet ja teot yltyvät yhä hurjemmiksi.

”Förresten har han [pappa] berättat att tutsierna ska bort från skolorna och förvaltningen. Det har påbörjats i Kigali och på universitetet i Butare.”

Lopulta koululla tapahtuu hirveitä.

Vuosi on 1979. En olisi osannut ajoittaa tapahtumia kirjan perusteella noin tarkasti, mutta vuosi sanotaan takakannessa. Siellä on kerrankin myös loistavasti kirjaa kuvaava tiivistys:

”Scholastique Mukasongas prisbelönta roman Madonnan vid Nilen utgör en prolog till folkmordet i Rwanda 1994, där skolan blir till ett mikrokosmos av det rwandiska samhället.”

Madonnan vid Nilen on käännetty monelle kielelle, mutta jostakin syystä ei suomeksi. Siitä on tehty myös elokuva.

Scholastique Mukasonga: Madonnan vid Nilen
Ruotsintanut Maria Björkman
Tranan 2020, 287 s.
Ranskankielinen alkuteos Notre-Dame du Nil 2012

***********

Maailmanvalloitus: Ruanda.

Rainio & Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene

 

Sari Rainion ja Juha Rautaheimon Vainajat eivät vaikene on häpeämättömän nostalginen ja esikuvansa ylpeästi tunnustava. Siinä kohtaavat komisario Palmu ja perinteiset brittidekkarit. Ympäristönä ovat Eira, Töölö ja Ekbergin kahvila. Ratkaistavana on murhamysteeri.

Ajallisesti ei liikuta kaukana menneisyydessä, vaan vain vuosikymmen päässä nykyhetkestä. Tuntemattoman sotilaan repliikkejä laukova rikosylikonstaapeli Ville Karila johtaa murhatutkimusta vuosien kokemuksella. Nykydekkareiden päähenkilöistä poiketen hänellä on onnellinen parisuhde ja muutenkin tasapainoinen siviilielämä. Muinaisegyptiläistä kuolleiden kirjaa siteeraava 0ikeuslääkäri Viola Kaario on sen sijaan kompleksisempi tapaus.

Vainajat eivät vaikene on päällisin puolin suorastaan leppoisa, mutta on sillä myös synkempi puolensa.

”Minä menetin vain luottamukseni. Kaikkeen ympärilläni olevaan, en ainoastaan miehiin. Siihen liittyi niin paljon… hyvin henkilökohtaisia asioita. Ja olin tietenkin väärässä, en minä vähällä päässyt. Sillä on seurauksensa, kun ihminen hakataan henkisesti puolustuskyvyttömäksi. Minä lähdin silloin itseäni suojellakseni kauas, etäälle kaikista ja kaikesta, enkä ole oikeastaan vieläkään tullut takaisin.”

Raakaa väkivaltaa tässä kirjassa ei ole, eikä nopeatempoista toimintaa. Vainajat eivät vaikene on cozy crimea puhtaimmillaan. Tutkimukset kestävät joulun yli. Kirja sopiikin loistavasti luettavaksi pimeinä iltoina tunnelmallisessa valossa drinkkilasin ja konvehtirasian äärellä.

Vainajat eivät vaikene on luettu ainakin blogeissa Kirsin kirjanurkka, Kirja vieköön! ja Reader, why did I marry him.

Rainio & Rautaheimo: Vainajat eivät vaikene
Siltala 2021, 477 s.

Vladimir Bartol: Alamut

 

Slovenialaisen Vladimir Bartolin romaani Alamut ei kerro Sloveniasta. Alamut oli keskiaikainen linnoitus, joka sijaitsi nykyisen Iranin alueella. Linnoituksesta on jäljellä vain raunioita. Kirjassa vuosi on 1092, ja Alamutia hallitsee ismailiitti Hasan ibn Sabbah. Hän ja muutama muu kirjan henkilö ovat historiallisia. Runoilija Omar Khaijam mainitaan usein ibn Sabbahin ystävänä.

Historiallisen romaanin tyyliin Alamutia lähestytään kahden fiktiivisen henkilön kautta. Halima on nuori kaunis tyttö. Hänet ryöstetään ja viedään Alamutin läheisiin puutarhoihin, joissa hän kohtalotovereiden kanssa saa nauttia ylellisyydestä, mutta joutuu osallistumaan koulutukseen, joka tähtää miesten miellyttämiseen. Halima opettelee runojen kirjoittamista, keskustelutaitoa, tanssia, laulua ja fyysisiä taitoja, jotka saavat hänet punastumaan. Ibn Tahir on nuorukainen, joka tulee linnoitukseen vapaaehtoisesti. Hänet otetaan kovaan kouluun, jossa kehitetään tahdonlujuutta ja opiskellaan taistelutaitoja, ihmisruumiin rakennetta, ismaililaisuuden historiaa, arabiaa ja runoutta.

Ibn Sabbahin tavoitteena on kouluttaa nuorista miehistä kuuliaisia ”eläviä tikareita”, assassiineja, jotka täyttävät kyselemättä johtajansa käskyt. Tytöt ovat osa hänen kehittelemäänsä juonta. Tavoitteenaan ibn Sabbahilla on maallinen valta. Hän haluaa kaataa turkkilaisten seldzukkien valtakunnan. Hänen filosofiansa on hyytävää. Se perustuu ajatukseen ”mikään ei ole totta, kaikki on sallittua”.

Alamut on ilmestynyt jo 1938, mutta suomennos vasta 2008. Sen esittelemä karismaattinen johtaja, joka saa seuraajansa tekemään mitä haluaa, on historian eri aikakausilta tuttu hahmo. Historiallisena romaanina Alamut on välillä hieman raskas, varsinkin syventyessään ibn Sabbahin ajatuksiin.

Vladimir Bartol: Alamut
Suomentanut Kari Klemelä
Mansarda 2008, 518 s.
Sloveeninkielinen alkuteos Alamut 1938

***********

Maailmanvalloitus: Slovenia.

Kuukauden nobelisti T. S. Eliot: Murha katedraalissa

 

T. S. Eliotin runomuotoinen näytelmä Murha katedraalissa perustuu tositapahtumaan vuodelta 1170. Canterburyn arkkipiispa Thomas Becket ja Englannin kuningas Henrik II olivat erimielisiä kirkon ja maallisen vallan suhteesta. Kun Becket palasi maanpaosta Ranskasta, neljä ritaria surmasi hänet Canterburyn katedraalissa 29. joulukuuta 1170. Ritarien nimet tiedetään, ja tapahtumasta on olemassa aikalaiskertomuksia.

Näytelmässä on kaksi näytöstä ja välinäytös, jossa arkkipiispa saarnaa jouluaamuna.

Ensimmäisessä näytöksessä neljä kiusaajaa yrittää houkutella Tuomasta (kuten arkkipiispaa suomennoksessa kutsutaan). Häntä kehotetaan ystävystymään kuninkaan kanssa sekä palaamaan kansleriksi. Kanslerin virkaa hän oli hoitanut aikaisemmin. Yksi kiusaajista haluaisi Tuomaksen liittyvän valtaistuinta vastaan kapinoiviin. Siihen Tuomas vastaa:

Pitäisikö minun, joka hallitsin kuin kotka kyyhkyjä,
nyt ruveta sudeksi susien joukkoon?

Neljäs kiusaaja puhuu marttyyriudesta ja kuolemanjälkeisestä kunniasta. Niitä Tuomas on itsekin ajatellut. Hän tekee päätöksensä näytöksen lopussa.

Nyt on tieni selvä, nyt on tarkoitus kirkastunut;
kiusaus ei tuollaisena enää palaa.
Viimeinen kiusaus on suurin petos:
tehdä oikein väärin perustein.

Toisessa näytöksessä ritarit puhuvat ensin Tuomakselle, mutta kun hän ei suostu ehdotuksiin, he hakevat aseet ja surmaavat hänet. Papit yrittävät saada Tuomaksen pakenemaan tai edes lukitsemaan katedraalin ovet, mutta hän ei suostu.

Koko ajan Canterburyn naisten kuoro seuraa tapahtumia ja kommentoi niitä. Ja pelkää. Pelkää, mitä tapahtuu, kun maan mahtavat riitelevät. Heti alussa kuoro pyytää, että Tuomas ei palaisi, jotta he saisivat rauhassa jatkaa omaa puolittaista elämäänsä.

Kuoron suuri osuus näytelmässä johtaa ajatukset antiikin kreikkalaisiin tragedioihin.

Thomas Stearns Eliot sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1948. Hänen tunnetuimpia teoksiaan on runoelma The Waste Land. Se on suomennettu kahteen kertaan. Uudemmasta suomennoksesta Joutomaa on kirjoitus blogissa Neonvalot. Toisesta merkkiteoksesta Neljä kvartettoa on kirjoitettu Kiiltomadossa. Näytelmästä Cocktailkutsut on blogattu Kirja-aitassa ja näytelmästä Yksityissihteeri Jokken kirjanurkassa.

T. S. Eliot: Murha katedraalissa
Suomentanut Pertti Nieminen
Otava 1985, 71 s.
Englanninkielinen alkuteos Murder in the Cathedral 1935