Charles Dickens: Hard Times

Charles Dickens syntyi vuonna 1812. Juhlavuoden vuoksi halusin lukea häneltä jotakin. Olen lukenut aiemmin ainakin teokset David Copperfield, Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit, Kaksi kaupunkia ja Nicholas Nicklebyn elämä ja seikkailut. Kirjaa Hard Times ei ole suomennettu (ainakaan Wikipedian mukaan).

Hard Times on osin satiirinen, osin humoristinen, mutta myös Dickensin tapaan sentimentaalinen. Kirjan tapahtumapaikka on kuvitteellinen teollisuuskaupunki Coketown (nimi, joka herättää nykyisin aivan toisenlaisia assosiaatioita kuin 1850-luvulla). Kaupunki on punatiilinen, mutta mustunut ilmansaasteista. Kirjan kritiikki kohdistuu työläisten elinolosuhteisiin ja yhteiskunnalliseen epätasa-arvoon. Paikkakunnan pankkiiri ja teollisuuspomo saa satiirisen kohtelun, samoin poliitikkojen toiminta, joka ei hyödytä kansaa. Teemaksi nousee ihmisen tarve tehdä muutakin kuin työtä. Lapsen on saatava antaa mielikuvituksensa lentää, jotta hänestä kasvaisi ehjä aikuinen. Kirjassa mielikuvitusta edustivat sirkus ja – ei mitenkään yllättäen – runous. 

Henkilöitä on paljon. He jäävät vähän yksiulotteisiksi, kun kussakin on vallitsevana yksi ominaisuus. Yksi on täysin hyvä, toinen on ehdottoman rehellinen, kolmas on itseään täynnä oleva tärkeilijä, neljäs muiden asioihin sotkeutuja jne. 

Suuri kirjailija on kuitenkin suuri kirjailija. En ole muualta lukenut vastaavaa kuvausta mistään koneesta:

"...the piston of the steam-engine worked monotonously up and down like the head of an elephant in a state of melancholy madness."

Ja miten kauniisti voi sanoa rakastetusta:

"She turned her head, and the light of her face shone in upon the midnight of his mind."

Englantilaisen 1800-luvun työläisen puhekielen kirjoittaminen johtaa siihen, että suomalainen lukija saa vaivata päätään ennen kuin ymmärtää.

"God forbid as I, that ha' known, and had'n experience o' these men aw my life – I, that ha' ett'n an' droonken wi' 'em, an' seet'n wi' 'em, and toil'n wi' 'em, and lov'n 'em, should fail fur to stan by 'em wi' the truth, let 'em ha' doon to me what they may!"

Saksalaisen tilapäisasuntoni takapihalla kukkii onnenpensas. Otin kuvan kirjasta ja kukinnosta, vaikka onnenpensas ei tätä kirjaa vastaakaan.

Charles Dickens: Hard Times

Penguin Popular Classics 1994. 268 s.

Julkaistu ensimmäisen kerran 1854

Inhottavin kirjallinen hahmo?

Aloin lukea Charles Dickensin teosta Hard Times (siitä tulee blogikirjoitus aikanaan) ja kirjan alussa Dickens esittelee henkilöitä omaan tapaansa: ulkonäkö ja luonne vastaavat toisiaan. Minulle tuli heti mieleen Uriah Heep, David Copperfieldin paha henki.

Uriah Heep - matomaisen kiemurteleva olemus, kierot teot ja aikomukset. Vieläkin saan inhon väristyksiä. Uriah Heep on inhottavin tapaamani kirjallinen luomus.

Onkohan muilla vastaavia inhokkeja?

Ingrid Noll: Ehrenwort

Ingrid Noll (s. 1935) kirjoittaa omanlaisiaan rikosromaaneja. Hän julkaisi ensimmäisen kirjansa Der Hahn ist tot (Kukko on kuollut, WSOY) vasta vuonna 1991. Sen jälkeen häneltä on ilmestynyt kirja vuoden tai kahden välein. Ehrenwort (Kunniasana) on viimeisin, vuodelta 2010. Tietääkseni Nollin kirjoista on tuon ensimmäisen lisäksi suomennettu vain kaksi muuta, Die Häupter meiner Lieben (Rakkaat vainajat) ja Die Apothekarin (Apteekkari). Se on sääli, sillä kirjat ovat hyviä. Olen lukenut edellä mainittujen lisäksi myös kirjat Kalt ist der Abendhauch, Röslein rot ja Selige Witwen.

Ehrenwort on tyypillinen Nollin kirja. Hänen ihmisissään on aina ”toinen puoli”. Kenestä tahansa tavallisesta ihmisestä voi tulla rikollinen, jopa murhaaja. Ja ilman sen suurempia omantunnonvaivoja jälkikäteen. Tässä kirjassa isoisä Willy kaatuu, lonkka murtuu ja lääkäreiden mielestä hän kuolee parin viikon sisällä. Miniä ja varsinkin pojanpoika Max haluavat isoisän kotiinsa loppuajaksi. Maxin ja kotipalvelun hoitajien hyvän hoivan vuoksi isoisä alkaakin toipua.

Siitä alkavat ongelmat. Willyn poika ja lopulta myös miniä haluavat päästä hänestä eroon. Murhayritykset johtavat mustan huumorin sävyttämiin tapahtumiin, jotka toivat mieleeni hervottoman hauskan englantilaisen elokuvan Naisentappajat. Toisena juonena kulkee kiltin ja vähän nössön Maxin joutuminen paikallisen kovanaaman armoille. Sama kovis on yhden hoitajan ongelma menneisyydestä, hoitajan, josta tulee Maxin tyttöystävä. Juonet sotkeutuvat toisiinsa herkullisesti.

Kirjan kiltein henkilö on Max. Hän on aluksi auttanut isoisäänsä saadakseen rahaa, mutta hoidon jatkuessa Max alkaakin rakastaa isoisäänsä oikeasti. Lisäksi hän huomaa olevansa hyvä hoitaja. Hän päättääkin jättää yliopiston ja kouluttautua vanhusten hoitajaksi. Kirjan lopussa Max ja isoisä asuvat yhdessä. Isoisä on lahjoittanut talonsa Maxille. Viimeisellä sivulla isoisän ajatukset harhailevat. Hän luulee puhuvansa edesmenneelle vaimolleen. ”Mutta nyt me olemme aina yhdessä, se sinun pitää luvata minulle Ilse!” ”Kyllä”, sanoi Max, ”kunniasanalla.”

Ingrid Noll: Ehrenwort
Diogenes Taschenbuch 2012. 336 s.

Jalkapalloa (ilman kirjoja)

Olen Saksassa töissä muutaman kuukauden. Kirjoitan ei-kirjallisista kokemuksista matkablogissani Laitan tähän blogiin vain tämän yhden kerran jotain muuta kuin kirjoihin liittyvää eli kuvan eilisestä jalkapallo-ottelusta. Jos joku on kiinnostunut, niin muutama lisäkuva on toisessa blogissani.

John le Carré: Pappi lukkari talonpoika vakooja

 

Pappi lukkari talonpoika vakooja on ajankohtainen sen pohjalta tehdyn elokuvan vuoksi. Elokuvaa en ole nähnyt. Kirja on ilmestynyt jo 1974 ja suomeksikin samana vuonna.

John le Carré kirjoittaa vakoojaromaaneja. Hän on itse aikanaan työskennellyt Iso-Britannian tiedustelupalvelussa. Kirjassa Pappi lukkari talonpoika vakooja aiheena on tiedustelupalvelun ylimmälle tasolle soluttautuneen myyrän etsiminen. Erään epäonnistuneen operaation jälkeen le Carrén kirjojen päähenkilö George Smiley on jäänyt eläkkeelle (oikeastaan saanut potkut monen muun ohella). Mutta häntä tarvitaan tähän vaikeaan tehtävään, myyrän löytämiseen.

Kirjassa on paljon henkilöitä ja nimiä, ja Smileyn alkaessa selvitellä tapahtumia niitä kuvataan takautumina sekalaisessa järjestyksessä. Jouduin jopa muutaman kerran selaamaan taaksepäin selvittääkseni, kuka joku henkilö nyt olikaan ja miten hän liittyi muihin. Tämä on erittäin harvinaista, yleensä minun ei tarvitse tehdä niin. No, kaikki selvisi aikanaan. Valitettavasti myyrän henkilöllisyyttä ei ollut vaikea arvata. Ehdokkaitakin oli vain neljä.

Koska le Carré on itse ollut vakooja, hän tietänee, mistä kirjoittaa. Tällaisesta tavallisesta ihmisestä tuntuu käsittämättömältä, että joku voi elää niin: jokaisessa lauseessa, jokaisessa teossa on salainen merkitys. Kehenkään ei voi luottaa.

"Tulin ihan ksenofobiseksi ja epäluuloiseksi. Johtuu siitä, että on ulkopuolella: ei luota enää edes parhaisiin ystäviinsä. Heihin luottaa, niin, vähemmän kuin tuntemattomiin."

"Sir, kysyisin sir, mitä on hengissäpysyminen? Hengissäpysyminen, sir, on samaa kuin rajaton kyky epäillä." 

Kirjassa kuvataan joitakin voimakkaita tapahtumia, joilla on todella ikäviä seurauksia. Ihmiset pysyvät kuitenkin koko ajan hieman etäisinä. Kirja on esitystavaltaan kuivahko, ehkä brittiläinen, tai sellainen kuin brittiläisen ajatellaan olevan.

John le Carré: Pappi lukkari talonpoika vakooja

Suomentanut Eero Mänttäri

Tammi 2012, 3. painos. 308 s.

Alkuperäisteos Tinker, Tailor, Soldier, Spy, 1974

Mitä matkalukemiseksi?

Katsoin Helsinki-Vantaan lentokentällä Reader's -kirjakaupasta, mitä siellä tarjotaan lentomatkustajille luettavaksi. Olin oikeastaan yllättynyt: valikoima on monipuolisempi kuin luulin. Tarjolla ei ole pelkkiä dekkareita, vaan muutakin kirjallisuutta. Vain muutama esimerkki: Puhdistus, Ishiguroa, McEwania jne. Tietokirjojakin oli jonkin verran, esimerkiksi Steve Jobsin elämäkerta.

Näkyvillä oli myös sekä suomen- että englanninkielisten kirjojen TOP10. Nekin olivat mielenkiintoisia. Tässä kolme myydyintä suomenkielistä:
1. Stockett: Piiat
2. Collins: Nälkäpeli
3. le Carré: Pappi lukkari talonpoika vakooja
ja englanninkielistä:
1. Nicholls: One Day
2. Stockett: The Help
3. Martin: A Game of Thrones.

Näistä näemme, etteivät matkustavaisetkaan halua pelkkää viihdettä.

Kun vaihdoin junaa Saksassa Mannheimissa, pistäydyin aseman lehti- ja kirjamyymälässä. Siellä oli saksankielisten kirjojen lisäksi tarjolla myös jonkin verran kirjoja englanniksi. Painotus oli viihteellisempi kuin lentokentällä. Muuten kirjat olivat kyllä pitkälti samoja. Saksankielisissä kirjoissa huomiotani kiinnittivät näkyvästi esillä olleet Jussi Adler-Olsenin kirjat. Tämä tanskalainen kirjailija on jäänyt minulta täysin huomaamatta, vaikka netistä selvisi, että hänen kirjojaan on käännetty suomeksi kolme kappaletta ja että hän on jopa saanut Lasiavain-palkinnon. Adler-Olsen on ilmeisesti todella suosittu Saksassa.

Aila Meriluoto: Meidän linna (Tuntemattomat tyttökirjat -haaste)

Meidän linna on kolmas kirja, jonka olen nostalgiasyistä lukenut Marian Tuntemattomat tyttökirjat –haasteeseen. Aiemmat ovat Anja ja Kimmonhovin tytöt ja Ann, lentoemäntä. Meidän linna on enemmän nuortenkirja kuin puhtaasti tyttökirja, aivan kuten nuo kaksi aikaisempaakin. On kummallista, miten muisti toimii. Muistin kirjasta tarkasti joitakin yksityiskohtia, esimerkiksi Popsanin aamutakin värit, mutta siitä minulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa, että kirjoittaja on Aila Meriluoto.

Meriluoto asui Meidän linnan ilmestyessä Ruotsissa lapsineen. Linnakin on Ruotsissa. Se on Abelskiöldien aatelissuvun linna 1400-luvulta. Linnan ovat perineet Suomessa asuneet lapset. Heidän setänsä, vapaaherra Abelskiöld kuoli, ja heti sen jälkeen lasten vanhemmat menehtyivät lento-onnettomuudessa. Lapset joutuivat muuttamaan Ruotsiin linnan ja isoäitinsä Henrietten luo.

Lapsia on viisi. Vanhin, Ninna, on jo 18-vuotias. Nuorin on kymmenvuotias äänekäs ja raisu peikkotyttö Soso. Välissä ovat kaksoset Miki (nykyinen vapaaherra) ja Popsan sekä hiljainen Jani. Tapahtumat nähdään Ninnan näkökulmasta. Rapistumaan päässeestä linnasta tulee lasten elämän keskipiste. Soson synttärijuhlista alkanut linnan kohentaminen johtaa sen avaamiseen yleisölle. Linnaa korjatessaan lapset rakentavat omaa elämäänsä uudelleen.

Taustalla olevista ikävistä tapahtumista huolimatta kirja ei ole synkkä. Se on oikeastaan Ninnan kasvutarina. Hänen vastuulleen on aluksi jäänyt liian paljon. Hän on epävarma ja nuoremmat sisarukset syyttelevät häntä kanaemoksi. Linnan myötä Ninna itsenäistyy ja kirjan lopussa hän on valmis ottamaan maailman vastaan, lähtemään Upsalaan opiskelemaan.

60-luvulla eläneelle kirja on mukavan nostalginen. On viittauksia Beatlesiin, Joan Baeziin ja ruotsalaisten omaan Hep Starsiin. Siihen aikaan myös Suomen ja Ruotsin välinen elintasoero oli selvä. Isoäiti Henriettellä on jopa sähköllä toimiva kahvinkeitin!

Meriluodon teksti on kaunista, tietysti. Otan tähän lainauksen kirjan loppupuolelta, jolloin Ninnan ajatukset ovat jo selkiintyneet. Lainauksessa on viittaus ennestään tuntemattomaan freskoon, jonka lapset löytävät pitkään suljettuna olleesta tornihuoneesta. Freskon yhteydessä esiintyy jopa nimi Bosch.

"Äkkiä Ninnalle tuli huikea tunne. Tässä he riitelivät jonkun vuosisatojen takaisen seinämaalarin nimestä. Tässä he siirtelivät esineitä uuteen järjestykseen ja puhaltelivat vanhaa pölyä syrjään. Tässä he elivät pientä yksityistä elämäänsä. Ja linna seisoi liikkumatta heidän ympärillään ja kuolema kohotti seinällä viikatettaan. Ja muurit murenivat ja värit varisivat, niin hitaasti että heidän omat tärkeät touhunsa olivat vain varjon värähdys seinällä ja sitä ei enää ollut. Ja elämä jatkui."

Aila Meriluoto: Meidän linna

WSOY 1968. 266 s.

Väinö Linna: Musta rakkaus

Tartuin Mustaan rakkauteen epäröiden. Täällä Pohjantähden alla on elämäni tärkeitä kirjoja, teos, johon olen palannut monta kertaa. Miten osaisin suhtautua tähän Linnan vähemmän tunnettuun kirjaan? Onneksi ylitin epäröintini. Musta rakkaus on hurja lukukokemus.

Kirjassa, jonka nimi on Musta rakkaus, ei voi olla onnellista loppua. Insinööriopiskelija Pauli ja työläisperheen tyttö Marjatta tapaavat ja rakastuvat. Kirjan vire on synkkä alusta alkaen. Lukija saa tietää Marjatan pienestä hairahduksesta. Nimi Marjatta juontunee raamatullisesta Mariasta. Paulin ajatukset ovat outoja ja vääristyneitä. Hänen luonteensa perustellaan taustalla: hän on jäänyt pienenä orvoksi ja joutuu elämään setänsä kustannuksella. Tilanne vaivaa häntä suunnattomasti.

Pauli on rakastunut Marjattaan, mutta sairaalloinen mustasukkaisuus johtaa tragediaan. Paulin mieliala vaihtelee äärimmäisyydestä toiseen. Hän hautoo synkkiä ajatuksia asuntokopperossaan ja öisillä harhailuilla kaupungilla. Pauli toi mieleeni Raskolnikovin, vaikka hän ei kuvittelekaan itseään yli-ihmiseksi.

Teksti on aitoa Linnaa. Siitä löytyy jopa tutun tuntuisia lauseita. "Kiitoksia ny vaan tavattoman paljon" sanoo naapurin leskivaimo kiittäessään Marjatan isää tuoreesta kuhasta. Isän puheet taas muistuttavat Leppäsen Preetistä.

"Ottakaa vaan toisenne, meinaan, ja piisakkoon sano rakkautta, sano, meinaan sitä tarvitaan. Meinaan elämän tiellä. Ja onnee vaan meinaan, onnee kovasti... sitä minä vaan että onnee ja menestystä..."

Paulin ja Marjatan kohtalo jää ajatuksiin. Kirja on hieno, mutta sitä ei kannata lukea, jos on itse vähänkään alakuloinen - saattaa oman olon ankeus vain lisääntyä.

Väinö Linna: Musta rakkaus

WSOY, kuudes painos 2010. 208 s.

Ilmestynyt 1948

Helmikuun (vähät) luetut

Luin helmikuussa vain neljä kirjaa:

• David Nicholls: Sinä päivänä
• Juhani Aho: Papin tytär
• Edith Södergran: Kultaiset linnut
• Mari Jungstedt: Aamun hämärissä

Näistä kirjoista voi sanoa, että ainakin ne ovat erilaisia. On nykykirja, suomalainen klassikko, runokokoelma ja dekkari.

Lähden kohta joksikin aikaa ulkomaille töihin ja valmistautuminen tuohon työrupeamaan on vienyt paljon aikaa. Lisäksi olen käyttänyt vähää lukuaikaani 500-sivuiseen saksankieliseen romaaniin, jossa pääsen eteenpäin noin kymmenen sivua päivässä. Blogissa saattaa olla jonkin aikaa melko hiljaista...