Alice Munro: Sanansaattaja

Sanansaattaja on erilainen kuin aikaisemmin lukemani Alice Munron novellikokoelmat. Munro paneutuu tässä sukunsa historiaan. Lyhyessä niminovellissa, joka päättää kokoelman, hän kertoo, miksi:

”Emme voi vastustaa menneisyyden penkomista, epäluotettavien todisteiden selaamista, hajanaisten nimien ja kyseenalaisten päivämäärien ja anekdoottien yhdistelyä, langanpätkissä roikkumista, halutessamme väen vängällä tulla liitetyksi kuolleisiin ja sitä kautta elämään.”

Sanansaattajassa on kaksi osaa. Ensimmäisessä on tarinoita Munron isänpuoleisen suvun, Laidlawien, historiasta alkaen Skotlannista 1700-luvulta. Toisessa osassa on minämuotoisia kertomuksia, muistelmia Munron omasta elämästä. Niistä hän varoittaa esipuheessaan, että henkilöt ovat saattaneet etääntyä kauas alkuperäisistä esikuvistaan. Munro ei kutsu kokoelman kirjoituksia novelleiksi, vaan kertomuksiksi.

Munro luo elämänmakuista ajankuvaa on sitten kysymyksessä 1800-luvun alun laivamatka Edinburghista Amerikkaan (tarkemmin Kanadaan) tai myöhemmän sukupolven erakoitunut perhekunta. Kirjailijan isänsä suuhun laittaman ihmettelyn mukaan:

”Kun ajattelee mitä heidän esi-isänsä tekivät”, hän sanoi. ”Miten he uskalsivat koota kimpsunsa ja kampsunsa ja lähteä valtameren yli. Mikä heidät sitten lannisti? Ja niin pian.”

Kertomukset ovat täynnä ihmisiä, jotka yrittävät selviytyä elämästään miten kukin pystyy: Pikku-Maryksi kutsuttu perheen väheksytty tytär, joka rakastaa lapsia. Jamie, joka ei halua muuttaa Illinoisista Kanadaan isänsä kuoltua ja joka muuton estääkseen piilottaa vauvaikäisen siskonsa. Kaunis ja elinvoimainen isoäiti, joka ei ollut voinut mennä naimisiin suuren rakkautensa kanssa, mutta oli miehelleen kunnon vaimo. Munron isä, joka on elämänsä aikana turkismetsästäjä, turkistarhaaja, valimon yövahti ja kalkkunafarmari. Ja monta monta muuta.

Kertomuksista minua jäi eniten ajatteluttamaan Isät, joka kuuluu Munron omiin muisteluihin. Hänen oli helpompi käsitellä tunteitaan, jotka liittyivät koulukaverin väkivaltaiseen isään, kuin toisen tytön aivan toisella tavalla käyttäytyneeseen isään. ”Mikä siellä oli ollut niin uhkaavaa? Rakkaus vai hellyys? Jos niin oli, voisi kai sanoa että minä olin tutustunut sellaiseen liian myöhään.”

Muissa blogeissa mm. Eniten minua kiinnostaa tie, Sinisen linnan kirjasto, Oksan hyllyltä.

Alice Munro: Sanansaattaja

Suomentanut Kristina Rikman

Tammen Keltainen kirjasto 2008, 383 s.

Englanninkielinen alkuteos The View from Castle Rock 2006

***********

Helmet-haaste: kohta 42. Kirjassa on isovanhempia.

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Novellikokoelma Viha, ystävyys, rakkaus on sikäli hyvin yhtenäinen, että kaikkien novellien aiheena on parisuhde. Kertomukset nostavat esille kipupisteitä, joita on pitkienkin onnelliselta vaikuttavien avioliittojen takana. Ei ole lainkaan itsestään selvää, miksi pariksi on valikoitunut juuri se ihminen kuin on. Olisiko lapsuuden ystävä Mike ollut se oikea (Nokkoset)? Kannattiko mennä naimisiin kovin nuorena, kun vanhempi matematiikan professori teki vaikutuksen ollessaan etsimässä itselleen nuorta sopeutuvaista vaimoa (Pilari ja palkki)?

Rikkoutuviakin ihmissuhteita novelleissa on, esimerkiksi kertomuksessa Queenie,  mutta monet liitot tuntuvat pysyvän pystyssä, koska tunteet pidetään kurissa. Yhden yksittäisen syrjähypyn tehnyt Meriel ymmärtää sen novellissa Se mitä muistetaan.

”Kenties ihminen ei muutenkaan saa selville kovin paljon. Kenties vain saman asian yhä uudelleen – jonkin ilmiselvän mutta hämmentävän seikan omasta itsestään. Merielin tapauksessa sen tosiseikan että järkevyys – tai ainakin tunteiden taloudellinen hallinta – oli ollut kaiken aikaa hänen johtotähtenään.”

Kolmessa novellissa avioliitto on päättymässä, tai päättyy, toisen puolison vakavaan sairauteen. Viimeinen novelli Karhu tuli vuoren takaa esittää koskettavasti miehen hämmennyksen, kun vaimo katoaa muistisairauteen.

Rakenteellisesti kaikissa novelleissa on jossain kohdassa yllätys, jota lukija ei ole osannut odottaa ja joka kääntää ajatukset uuteen suuntaan. Yllätys on tavallisesti lähellä tarinan loppua, se voi olla jopa viimeisessä virkkeessä.

Tämäkin kokoelma vahvistaa taas, että Alice Munro on todellinen novellin mestari. Hän saa novellissa kerrotuksi vahvan tarinan, johon joku muu olisi tarvinnut romaanin.

Nipvet-blogin isännöimässä novellihaaste 2:ssa lasketaan luettujen novellien lukumäärää (tässä kokoelmassa yhdeksän), mutta lisäksi voi kirjallisesti peukuttaa erityisen ansiokkaita novelleja.

Peukutan kokoelman niminovellia Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät sen päähenkilön vuoksi. Johanna on vaatimaton, huonosti pukeutuva ja suorastaan ruma taloudenhoitaja, muiden palvelija. Lukijalle, mutta ei Johannalle itselleen, selvän huijauksen vuoksi hän jättää entisen ja matkustaa miehen luo, jonka luulee odottavan itseään. Yllätyksellisesti Johannan sisältä löytyy rohkea realisti, joka  ottaa ohjat käsiinsä: hän laittaa kuntoon miehen elämän ja siinä samalla oman elämänsä.

Alice Munro: Viha, ystävyys, rakkaus

Suomentanut Kristiina Rikman

Tammen Keltainen pokkari, 398 s., ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 2002

Englanninkielinen alkuteos Hateship, Friendship, Courtship, Loveship, Marriage 2001

***********

Helmet-haaste: kohta 30. Kirjan nimessä on tunne.

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia

”Hän saattoi nähdä itsensä istumassa kivirappusilla kirsikoita syömässä ja katsomassa kuinka joku mies nousi rappusia paketti sylissä. Hän ei ole koskaan nähnyt niitä portaita, eikä sitä miestä, mutta hetken ne tuntuvat osalta hänen toista elämäänsä, elämää joka on yhtä pitkä ja monimutkainen ja outo ja ikävä kuin tämäkin.”

Alice Munro on sijoittanut novelliensa tapahtumat kanadalaiseen pikkukaupunkiin nimeltä Carstairs. Aikaskaala on pitkä, 1850-luvulta nykyaikaan. Aluksi Carstairs oli tuskin olemassa, jonkin aikaa se kukoisti pianotehtaan ympärillä ja lopulta tehdas meni konkurssiin. Tehtaan omistajasuvun jäseniä on novelleissa suuremmissa ja pienemmissä rooleissa.

Carstairsin kaupunki on kuitenkin vain sivuosassa. Munron novellit kertovat naisista, elämästä ja naisten tekemistä ratkaisuista. Tämän kokoelman naiset kaipaavat usein omasta elämästään toiseen, vaihtoehtoiseen elämään. Tai ainakin ajattelevat sitä, kuten alun lainauksen Maureen, joka on niminovellin Julkisia salaisuuksia päähenkilö.

Munron teksti on kaunista ja kevyttä. Hänen novellinsa saattaa näyttää onnellisen elämän kuvaukselta, mutta aina on jotain, jotain salaista, jotain yllättävää, joskus jotain pahaa. Ensimmäisessä novellissa Tuulentupia korostuu edellä mainitsemani kaipaus, kun kirjastonhoitaja Louisa ei tapaa koskaan miestä, jonka kanssa oli kirjeenvaihdossa ensimmäisen maailmansodan aikana. Tuulentupia onkin suosikkini näistä kertomuksista.

Novellit puhuvat elämästä niin vahvasti, että en pystynyt lukemaan niitä pitämättä taukoa jokaisen jälkeen. Kertomukset jäivät askarruttamaan mieltä pitkäksi aikaa.

Tekstistä voisi poimia useita painavia lauseita, mutta kirjoitan tähän yhden, joka sai minut hymyilemään:

”Sillä mitä muuta miehen kanssa eläminen oli jos ei hänen hulluudessaan elämistä?”

Julkisia salaisuuksia ovat arvostaneet myös muun muassa Suketus, Maria ja susar.

Alice Munro: Julkisia salaisuuksia

Suomentanut Kristiina Rikman

Tammen Keltainen kirjasto 2013, 327 s. (ilmestynyt suomeksi ensimmäisen kerran 1995)

Englanninkielinen alkuteos Open secrets 1994

Kuukauden nobelisti Alice Munro: Kallis elämä

Kallis elämä (Dear Life) on hieno novellikokoelma. Melkein kaikki novellit on julkaistu aikaisemmin lehdissä, mutta ne tuntuvat kuitenkin muodostavan kokonaisuuden. Niissä on rakastumisia ja uusia alkuja, ”voitonriemuista heittäytymistä” uuteen elämään.

Uusien alkujen jälkeinen elämä ei ole sen yksinkertaisempaa kuin aikaisempikaan. Pitkässä novellissa Amundsen nuori nainen saapuu opettajaksi tuberkuloosiparantolaan ja haltioituu pohjoisesta maisemasta. 

”Sitten oli vain hiljaisuus, ilma kuin jäätä. Mustia laikkuja hauraan näköisten koivujen valkoisessa tuohessa, matalat ruokkoamattomat ikivihreät pensaat kerällä kuin uneliaat karhut. - - Kaikki ankaran yksinkertaista ja pohjoista, mustavalkoista korkean pilvikupolin alla. 

Mutta lähempää katsottuna koivujen tuohi ei ollutkaan valkoista. Harmahtavan keltaista, harmahtavan sinistä, harmaata.”

Nuori opettaja joutuu kokemaan, että elämäkään ei ole puhtoisen valkeaa, vaan siinä on tummia sävyjä samoin kuin koivun tuohessa.

Munro luo kuhunkin kertomukseen omanlaisensa tunnelman, viipyilevän, hapuilevan tai kipeän. Yksi loppupuolen novelleista on Järvi näköetäisyydellä ja sitä lukiessa ihmettelee, voiko näin olla, tämä tuntuu kummalliselta, ja niinpä lopussa selviääkin, että minäkertoja joko näkee unta tai sekoittaa muistojaan.

Neljä viimeistä novellia muodostavat kokonaisuuden, joka on Munron mukaan ”omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei aina kokonaan tosiseikkojen, suhteen”. Muutamassa aikaisemmassakin novellissa korostuu sattuman vaikutus elämän kulkuun. Jos niminovellissa Kallis elämä kerrottu tapahtuma on totta, on sattumaa, että meillä on nämä novellit luettavana. Novellista selviää myös, miksi kirjan kansikuvassa on lastenvaunut.

Munron tuotantoa on suomennettu paljon. Kirjabloggaajat ovat myös kirjoittaneet paljon Munron teoksista. Joitakin linkkejä:

Kerjäläistyttö, Luettua elämää

Valkoinen tunkio, Eniten minua kiinnostaa tie

Julkisia salaisuuksia, Sinisen linnan kirjasto

Hyvän naisen rakkaus, Morren maailma

Viha, ystävyys, rakkaus, La petite lectrice

Karkulainen, Kirja-aitta

Sanansaattaja, Tea with Anna Karenina

Liian paljon onnea, Kirjanainen

Alice Munro: Kallis elämä

Suomentanut Kristiina Rikman

Tammen Keltainen kirjasto 2013, 319 s.

Päällys Markko Taina

Englanninkielinen alkuteos Dear Life 2012

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Kerjäläistyttö on Rose, joka asuu pienellä paikkakunnalla vaatimattomissa oloissa isänsä, äitipuolensa Flon (äitipuoli, kuin saduissa!) ja velipuolensa Brianin kanssa. Isä on puuseppä ja Flo pitää pientä kauppaa samassa talossa, jossa perhe asuu. Isä kuolee, kun Rose on vielä koulussa. Rose saa stipendin yliopistoon, menee rikkaisiin naimisiin, eroaa ja elämä kulkee edelleen.

Kirjan alku (tai oikeastaan vähän alle kolmasosa), kun Rose asuu perheensä luona, on lupauksia herättävää. Sitten tarina jotenkin väljähtyy. Miehet, rikas Patrick ja muusikko Clifford, varsinkaan Clifford, eivät ole Roselle yhtä vahvoja vastavoimia kuin Flo.

Minulle Kerjäläistytöstä jäi vahvimmin mieleen Rosen etääntyminen kasvuympäristöstään. Kun hän tulee opiskeluaikana käymään entisessä kodissaan, jossa Flo on asennuttanut keittiöön loisteputket, hän ajattelee: "Ei köyhyys ollut pelkästään kurjuutta, (-) . Ei se ollut pelkkää puutetta. Köyhyys oli sitä, että laitettiin rumat loisteputket ja ylpeiltiin niistä." Rose oli lapsi ennen toista maailmansotaa. Suomessa sama ilmiö tapahtui myöhemmin, kuusikymmentäluvulla ja ehkä vasta seitsemänkymmentäluvullakin. Nuoret lähtivät opiskelemaan ja joutuivat - tai pääsivät - aivan uudenlaiseen ympäristöön. Muutoksen ulkoisesti havaittavia merkkejä oli esimerkiksi erilainen puhetapa tai se, millaisia tavaroita kotiin hankittiin. 

Kirjan lopussa Rose joutuu hoitamaan Flon muuton vanhainkotiin. Hän muistelee, kuinka oli lukenut ystävilleen yhtä Flon lähettämää kirjettä. "Hän luki näyttääkseen mikä kuilu hänet erotti menneisyydestään, vaikka tajusikin ettei siinä ollut mitään tavatonta."

Kerjäläistyttö on ollut bloggaajien suosiossa. Siitä on kirjoittanut moni, mm. Satu ja Anna Elina.

Alice Munro: Kerjäläistyttö

Tammi, Keltainen pokkari. 259 s.