Inger Frimansson: Alastomien naisten saari
”Ämmät vietiin sinne ennen vanhaan. Sellaiset,
jotka olivat naimisissa, mutta jotka pelehtivät muiden miesten kanssa.
Kuskasivat ne sinne aivan niin kuin me tehdään elukoille. Ja alastomina niin
kuin Jumala oli ne luonut. Ne varmaan toivoivat, että olisivatkin eläimiä.
Horoämmät.”
Alastomien
naisten saari on Frimanssonin
tyyliin psykologinen rikosromaani. Takakannen mukaan kirja on ”tutkielma
syyllisyydentunnosta” ja siitä juuri on kysymys. Päähenkilö on kirjailija, joka
on runojen ja novellien jälkeen julkaissut dekkarin ja saavuttanut sillä
kohtuullista menestystä. Hän tekee rikoksen vanhassa kotikylässään, johon on
mennyt auttamaan tapaturmassa loukkaantunutta isäänsä. Isä asuu yhdessä itseään
paljon nuoremman naisen kanssa, jolla on kehitysvammainen aikuinen poika.
Pienessä kylässä kaikki tuntevat toisensa ja kaikki tietävät mitä tapahtuu.
Kotikylän julkkis herättää sekä positiivisia että negatiivisia tunteita. Alastomien naisten saari ei ole kovin
jännittävä. Se ei ole myöskään yllätyksellinen, mutta tämän genren ystävät
saattavat silti pitää siitä.
Anna Jansson: Tuhopolttaja
”Hän tunnusteli tikkuaskia, joka oli hänen
taskussaan. Kiinanpommit olivat toisessa taskussa. Hän pani polkupyörän
nojalleen aitaa vasten. Heitettyään kiinalaisnipun ikkunasta sisään hän polkisi
tiehensä niin että hippulat vinkuivat.”
Anna Janssonilta tulee yksi Maria Wern -dekkari
joka vuosi. Olen lukenut yhden aikaisemmin, mutta en innostunut siitä. Nyt
tulin ottaneeksi kirjastosta vuonna 2014 suomeksi ilmestyneen Tuhopolttajan. Kirjan nimen mukaisesti
rikoskomisario Maria Wern kollegoineen tutkii tuhopolttojen sarjaa. Tässäkin
kirjassa minua kiusasi Wernin yksityiselämän kuvaus samoin kuin aikaisemmin
lukemassani. Kuka on kenenkin kanssa ja kuka rakastaa ketä – tyyli on kuin
romanttisessa viihderomaanissa. Rikos sen sijaan on ihan taitavasti kirjoitettu
ja lukijaa hämätään niin kuin tällaisiin kirjoihin kuuluu. Tässä tietää
tulevansa hämätyksi, mutta syyllisen arvaaminen kesti loppupuolelle saakka.
Plussaa tulee nykymaailman ulkonäkökeskeisyyden kritiikistä.
Unni Lindell: Hunajasyötti
”Puiden
oksiin oli ripustettu teräslangalla pieniä kulhoja ja ruukkuja.
Marian
Dahle kurkisti yhteen niistä. Haju oli voimakas. Kulhot olivat täynnä viinaa,
jossa kellui kuolleita hyönteisiä. Ampiaisia, kimalaisia ja hyttysiä.”
Unni Lindell on norjalainen dekkaristi, jonka
kirjoja en ollut lukenut aikaisemmin. Hänen sarjansa päähenkilö on
rikoskomisario Cato Isaksen. Hunajasyötti
alkaa pienen pojan katoamisesta. Kirjaa ei voi suositella lukijalle, joka ei
kestä lapsiin kohdistuvaa uhkaa. Rikoksia on useita ja ne linkittyvät toisiinsa
kekseliäästi. Jännitys kasvaa loppua kohti melkoiseksi. Minua kuitenkin häiritsi
Cato Isaksen itse. Hän oli ärtyisä ja aivan perusteettomasti ei hyväksynyt tutkimusryhmänsä
uutta jäsentä Marian Dahlea. Koska en ole lukenut sarjan aikaisempia osia, en
tiedä, onko tämän kirjan käytös tyypillistä Isaksenille.
Inger
Frimansson: Alastomien naisten saari
Suomentanut
Petri Stenman
Like 2009,
2. painos, 335 s. (1. painos 2003)
Ruotsinkielinen
alkuteos De nakna kvinnornas ö 2002
Anna
Jansson: Tuhopolttaja
Suomentanut
Sirkka-Liisa Sjöblom
Gummerus
2014, 301 s.
Ruotsinkielinen
alkuteos Dans på glödande kol 2013
Unni
Lindell: Hunajasyötti
Suomentanut
Päivi Kivelä
WSOY
2010, 376 s.
Norjankielinen
alkuteos Honningfellen 2007
