keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Manuel Scorza: Liikkumaton tanssi

En ole aikaisemmin lukenut kirjaa, jossa heti alussa kerrotaan, mistä kirjassa on kysymys. Liikkumattoman tanssin sivulla 21 sanotaan mm. näin:
”Kirjassani on henkilöhahmoja jotka kertovat tarinaa Pariisista käsin. Koko romaani on eräänlainen sissin ja entisen sissin välinen kontrapunkti. Toisaalta se kuvaa ristiriitaa kahden ihmisen välillä, joiden on valittava rakkauden ja vallankumouksen välillä. Toinen heistä valitsee vallankumouksen ja toinen rakkauden. Elämänsä viime hetkinä kumpainenkin uskoo toisen tehneen oikean valinnan. Kumpikin kadehtii toisensa elämää, kuin peilitalossa.”
Ja tuossahan tuo on, tämä kirja kuvattuna. Kirjailija Santiago yrittää myydä tarinaansa – tätä kirjaa – kustantajalle Pariisin La Coupolessa.

Sissi ja entinen sissi ovat ystävykset Nicolás ja Santiago, jotka kuuluvat Perun kommunistiseen vallankumousarmeijaan. He ovat siis kirjan sisällä olevan kirjan henkilöhahmoja.

Scorza kirjoittaa tässä vähän samaan tyyliin kuin kuuluisampi maanmiehensä Vargas Llosa. Aikatasot ja tarinat vaihtuvat ja sekoittuvat. Jossain kohdin teksti on tajunnanvirtaa, varsinkin silloin kun Nicolás lähes hourailee pakomatkallaan pitkin jokea halki Perun viidakon. Scorzan teksti on kuitenkin helpompaa lukea kuin Vargas Llosan.

Pariisia kaipaaville kirjassa on museoita, kävelyjä bulevardeilla, kahviloita, sekä siihen kaupunkiin kuuluva Suuri Rakkaus.

Liikkumaton tanssi on omalla tavallaan hieno kirja ja luin se sujuvasti, mutta en kuitenkaan rakastunut, Pariisista huolimatta.

Manuel Scorza: Liikkumaton tanssi
Gummerus 1985, 272 s
Suomentanut Jyrki Lappi-Seppälä
Espanjankielinen alkuteos La danza inmóvil 1983

maanantai 27. tammikuuta 2014

Globalia-ehdokkaani

Blogistanian Globalia -ehdokkaani ovat:

  1. Mo Yan: Seitsemän elämääni (3 p)
  2. John Irving: Minä olen monta (2 p)
Kirjabloggaajat valitsevat tänään 27.1 vuoden 2013 parhaita kirjoja. Osallistun vain Blogistanian Globaliaan, jossa äänestetään käännöskirjoja. Muita kategorioita ovat Finlandia, Kuopus ja Tieto.

Lisätietoa äänestyksestä on mm. blogissa Kirjasfääri, jossa myös julkaistaan Blogistanian Globalian tulokset.

perjantai 24. tammikuuta 2014

Karin Alvtegen: Fjärilseffekten

Brombergs/Omslagsform Åsa Wärn Björling
Tässä kirjassa on kertojina vuorotellen kolme ihmistä. Bodil on 55-vuotias ja hän on juuri kuullut sairastavansa harvinaista tautia, joka johtaa kuolemaan noin vuodessa. Viktoria on juristi ja Bodilin tytär, mutta heidän välinsä ovat lähes katkenneet. Andreas on menestynyt arkkitehti, eikä hänellä näytä olevan mitään yhteyttä Bodiliin ja Viktoriaan, mutta totta kai yhteys selviää kirjan lopussa. Kaikki kolme ovat eri syistä joutuneet tavallisen elämänsä ulkopuolelle. Andreasin sanoin:
”Nu har jag tappat all styrsel. Jag drabbas ofta av en känsla av overklighet. När jag tror mig ha återvunnit kontrollen försvinner marken under mig igen och jag faller handlöst genom främmande tankar. Det finns inget att hålla sig i. Stundtals är jag rädd att förlora föståndet. Mitt vanliga liv känns så fjärran att jag inte förstår vad jag höll på med förut, att det faktiskt var jag.”
Viktorian ja Andreasin kautta kirjassa on nykyisen elämänmenon kritiikkiä. Miksi täytyy koko ajan haalia lisää arvostusta, rahaa ja omaisuutta? Elämä on yhtä työntekoa ja kiirettä.

Bodil nousee päähenkilöksi, kun hän käy läpi elämäänsä ja miettii, olisiko voinut tehdä toisenlaisia päätöksiä ja elää toisin, paremmin. Muutenkin kirjassa pohditaan pieniltä näyttävien tapahtumien vaikutusta omaan ja toisten elämään. Kauan sitten tehty teko johtaa katastrofiin tuntemattoman ihmisen elämässä, teolla on perhosvaikutus.

Alvtegenin dekkaristitaustasta johtunee, että hän kirjoittaa koukuttavasti. Fjärilseffekten on psykologinen romaani, mutta lähenee tyyliltään jännityskirjaa.

Karin Alvtegen: Fjärilseffekten
Brombergs 2013, 256 s

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Vastauksia viikonlopun viihteeksi

Sain Kirjan pauloissa -blogin Paulalta kauniin tunnustuksen. Kiitos siitä! Tunnustukseen liittyy haaste, jossa vastataan kymmeneen kysymykseen. Lisäksi tunnustus ja uudet kysymykset on tarkoitus lähettää eteenpäin viidelle bloggaajalle.

Tässä ensin vastaukseni Paulan kysymyksiin:
  1. Mikä alun perin innosti sinut kirjabloggaamaan? Halusin kirjoittaa lukemistani kirjoista, jotta pohtisin niitä ja jotta muistaisin lukemani paremmin. Olen joskus ennen kirjoitellut vihkoihin, mutta nykyisin blogi on hyvä vaihtoehto.
  2. Mikä on bloggausaikasi tähtihetki (yksi niistä)? Tähtihetki? Eipä tule mitään mieleen. Bloggaajaurani on ollut aika tasainen.
  3. Oletko tavannut henk.koht. muita kirjabloggareita? Kyllä olen! Esimerkiksi kirjamessujen yhteydessä ja Helsingin kirjabloggaajien kuukausitapaamisessa.
  4. Bloggaatko kirjoista, joista et pidä? Bloggaan kaikista lukemistani kirjoista, ja osuu sinne joskus joku sellainenkin, josta en odotuksista huolimatta pidä.
  5. Millaisiin Blogistanian tempauksiin olet osallistunut? Esimerkiksi Globalia-äänestykseen, viime kesän yhteislukumaratoniin ja sata suomalaisten suosikkia -luku-urakkaan.
  6. Kirjoitatko itse muuta kuin blogia? En oikeastaan. Töissä kirjoitan tekstiä, jossa on paljon kaavoja.
  7. Millaisia kirjoja luet mieluiten? Klassikoita. Ne ovat vuosikymmenten ja -satojen aikana nousseet esiin kaikesta kirjoitetusta. Rentoutuakseni luen dekkareita.
  8. Mikä genre ei oikein nappaa? Kauhu. Ei lainkaan.
  9. Mistä blogeista löytämästäsi kirjasta olet pitänyt? Haruki Murakamin Norwegian Woodista. Olisin varmaan löytänyt tuon kirjan ilman blogejakin, mutta muiden blogien kehut lisäsivät kiinnostustani.
  10. Mitä kirjaa suosittelet minulle ja muille luettavaksi? Christa Wolf: Kassandra.


Omat kysymykseni osoitan viidelle bloggaajalle, jotka ovat blogiuransa aikana saaneet samantapaisia haasteita varmasti monta kertaa. Olisi kuitenkin mukava kuulla vastaukset bloggaajilta

Arja/Kulttuuri kukoistaa
Booksy/Booking it some more
Erja/Erjan lukupäiväkirja
Mustikkakummun Anna
Taika/Kirjasfääri

Ja kymmenen kysymystäni ovat:
  1. Muistatko jonkun voimakkaan kirjakokemuksen lapsuudestasi?
  2. Millainen oli ensimmäinen kirjasto, jonka asiakas olit?
  3. Luetko muilla kielillä kuin suomeksi?
  4. Voitko suositella jotakin kirjallista matkakohdetta (kirjasto, kirjailijamuseo tms.)?
  5. Mihin kirjoihin liittyvään kohteeseen haluaisit matkustaa?
Mikä kirja on tehnyt sinuun säväyksen seuraavissa genreissä:
  1. klassikko?
  2. dekkari/jännitys?
  3. scifi?
  4. fantasia?
  5. runous?
Kirjakauppa Luxemburgissa

torstai 16. tammikuuta 2014

Antoine de Saint-Exupéry: Siipien sankarit. Yölento

Iki-ihanan Pikku prinssin kirjoittaja Antoine de Saint-Exupéry oli lentäjä ja hän kirjoitti lentämisestä nämä kaksi kirjaa, Siipien sankarit ja Yölento, jotka Tammi on julkaissut yhteisniteenä.

Siipien sankarit ei ole juonikertomus, vaan siinä on Saint-Exupéryn huomioita ihmisistä, maapallosta, erämaasta. Siipien sankareissa on paljon filosofointia työnteosta, velvollisuuksista ja elämän tarkoituksesta. Ihailemastaan lentäjätoverista Saint-Exupéry sanoo:
”Hän kuuluu niihin laajasydämisiin olentoihin, jotka mielellään antavat lehvistönsä varjon langeta laajalle alalle. Olla ihminen, se on: tuntea vastuuta. Se on syyllisyyden tuntoa onnettomuudesta, johon ei oikeastaan ole syypää. Se on ylpeyttä voitosta, jonka toverit ovat saavuttaneet. Se on: tuntea olevansa osallisena koko maailmanrakennuksessa oman kivensä siihen pantuaan.”
Yölento on lyhyempi ja tiiviimpi kuvaus huonosti päättyvästä öisestä postilennosta Etelä-Amerikassa. Kummassakaan kertomuksessa ei ole samaa lumoa kuin Pikku prinssissä, vaikka samoja aineksia toki on. Ajatus yksinäisistä tähdistä kiertoradallaan toistuu usein, ja vilahtaapa jossain kettukin.

Saint-Exupéry oli mukana lentoliikenteen alkuaikoina. Hän lensi postilentoja Pohjois-Afrikassa ja Etelä-Amerikassa. Koneista meni lennoilla rikki osia, niillä piti laskeutua milloin minnekin ja lentäjän piti yrittää korjata konetta. Aina sopivaa laskeutumispaikkaa ei ollut ja silloin koneesta ja lentäjästä ei enää koskaan kuultu. Pelastuminen oli joskus sattumasta kiinni. Siipien sankareissa Saint-Exupéry kertoo usean päivän harhailustaan Saharassa, ennen kuin osui beduiinien kulkureitille. Lukija voi vain ihailla lentäjien rohkeutta, vaikka kirjailija itse vähättelee sitä.

Antoine de Saint-Exupéry: Siipien sankarit. Yölento
Tammi, Keltainen pokkari, 4. painos 2009, 252 s
Siipien sankarit ilmestynyt ensimmäisen kerran suomeksi 1945 ja Yölento 1947
Suomentaneet Eino Ismala ja Anni Mannerkorpi
Ranskankieliset alkuteokset Terre des hommes 1939 ja Vol de nuit 1931

lauantai 11. tammikuuta 2014

Isabel Allende: El cuaderno de Maya

Olin lukenut Isabel Allendelta aikaisemmin vain Henkien talon, hänen esikoiskirjansa, joka nosti hänet maailmanmaineeseen. Henkien talon tyylilaji on eteläamerikkalainen maaginen realismi. El cuaderno de Maya (Mayan muistikirja) on sen sijaan tavallisen realistinen. Allende kirjoittaa edelleen ja julkaisee usein, mutta hänen uusimpia teoksiaan ei ole käännetty suomeksi.

Maya on 19-vuotias yhdysvaltalaistyttö Kalifornian Berkeleysta. Hän kirjoittaa muistikirjaansa Chilessä, Chiloén saaristoon kuuluvalla pienellä saarella, jonne isoäiti on lähettänyt hänet piiloon ja turvaan. Isoäiti on chileläinen, joka oli joutunut pakenemaan vuoden 1973 sotilasvallankaappauksen jälkeen. Maya asuu isoäitinsä vanhan ystävän Manuelin luona talossa, jossa ei ole ovia.

Maya kirjoittaa muistikirjaansa vuoden aikana vuorotellen elämästään Chiloéssa ja entisestä elämästään, varsinkin edellisen vuoden tapahtumista, joiden vuoksi hän on joutunut pakenemaan. ”Minua etsivät FBI, Interpol ja Las Vegasin rikollismafia”, hän esittelee itsensä Manuelille. Mayan turvallinen elämä suistui raiteiltaan, kun hän oli 16-vuotias ja hänen rakas isoisänsä kuoli. Isoisä oli isoäidin toinen aviomies, eikä ollut Mayan biologinen isoisä, mutta oli hänen tärkein ihmisensä. Isovanhemmat kasvattivat Mayan, kun hänen tanskalainen äitinsä hylkäsi hänet ja lentäjäisä oli milloin missäkin päin maailmaa. Isoisän kuoleman jälkeen Maya joutui huonoon seuraan ja sortui alkoholiin ja huumeisiin.

Olisin lukenut mielelläni vähän enemmän Chiloésta ja vähemmän USA:sta. Mayan sekoilut Las Vegasissa huumekauppiaiden ja rahanväärentäjien kanssa olivat elokuvista nähdyn tuntuisia, eivätkä aina kovin uskottavia. Sen sijaan Chiloé oli minulle täysin tuntematon. Tässä taas kirjallisuus näytti kykynsä viedä lukija uuteen maailmaan. Kirjan Chiloé ei ole paratiisi. Sielläkin on alkoholismia, perheväkivaltaa ja insestiä. Mutta siellä on yhteisöllisyyttä, huolenpitoa ja rakkautta. Chiloén rauhallinen elämä asettuu kirjassa vastakohdaksi nykyaikaiselle länsimaiselle elämänrytmille, jossa haetaan koko ajan uusia kokemuksia. Eräässä kohdassa Manuel istuu talonsa terassilla ja Maya kysyy häneltä, mitä hän tekee. Manuel vastaa hengittävänsä. Maya miettii hetken ja kohta he istuvat molemmat terassilla, hengittämässä.

Vuoden 1973 tapahtumiin päästään Manuelin kautta. Maya selvittää, mitä Manuelille silloin tapahtui ja auttaa Manuelia lopultakin avautumaan ja puhumaan tapahtuneesta.
, pero nunca sería verdaderamete libre si no enfrentaba el sufrimiento del pasado.” 
( , mutta hän ei olisi koskaan todella vapaa, jos ei kohtaisi menneisyyden kärsimystä.)
Ajatus ei ole uusi, mutta tärkeä. Tuota samaa Maya tekee, kun kirjoittaa muistikirjaansa.

Isabel Allende: El cuaderno de Maya
Debols!llo, 3. painos 2013, 443 s, (1. painos 2011)

perjantai 3. tammikuuta 2014

Patricia Cornwell: Paljaat luut

Luin muutaman Patricia Cornwellin Kay Scarpetta -dekkarin, kun sarja alkoi ilmestyä. Sitten kyllästyin samanlaisena toistuvaan juonikuvioon. Edellinen lukemani oli Scarpetta vuodelta 2008 (siis kirjan nimi oli todellakin Scarpetta). Sain sen joululahjaksi, niin kuin sain myös Paljaat luut.

Vuodet eivät ole vaikuttaneet juoneen. Kay Scarpetta joutuu lopussa hengenvaaraan kuten ennenkin. Samat henkilöt ovat mukana edelleen eli FBI:n profiloija Benton (nyt Scarpettan aviomies), Scarpettan monitaitoinen sisarentytär Lucy sekä poliisi Pete Marino. Scarpetta on lisäksi palkannut lähimmäksi avustajakseen kuolinsyyntutkijana ystävänsä pojan. Välillä tuntuu, että rikoksia selvitetään perheyrityksenä.

On tietysti selvää, että niin suosittu kirjailija kuin Cornwell kirjoittaa sinänsä hyvin. Kaikki yksityiskohdat ruumiinavauksista ym. vaikuttavat maallikosta todentuntuisilta. Mutta kirja on kovin hidas. Kuvailu on niin tarkkaa. Esimerkiksi Scarpetta ja Marino lähtevät nostamaan tarinan kannalta keskeistä ruumista merestä sivulla 43 ja he palaavat työpaikalle oikeuslääketieteelliseen tutkimuslaitokseen sivulla 108. Tässä kirjassa ei tapahdu kovin paljon. Rikosten selvittelyn lisäksi tilaa saa Scarpettan pohdiskelu. Hän miettii suhdettaan aviomieheensä sekä silloin tällöin heräävää kiinnostustaan nuorempiin miehiin.

Syyllinen ei ollut niin ilmiselvä kuin Cornwellilla usein. En arvannut, mutta toisaalta tietoa arvaamisen pohjaksi sai vähän, ja myöhään.

En muista aiemmista Scarpetta-kirjoista luonnonsuojeluun liittyviä kommentteja, mutta tässä oli niitä. Plussa siitä. Seuraavan lainauksen eläin on merinahkakilpikonna.
Jättäkää se hitto vie rauhaan, ajattelen. Tämä saa minut suunniltani murheesta, voin kuvitella kaikenlaisia järkyttäviä asioita, jotka saattaisivat koitua kohtaloksi tälle sukupuuton partaalle joutuneelle eläimelle, joka elää pelkästään syödäkseen, uidakseen ja lisääntyäkseen. Olen kuullut veneilijöistä, jotka ajavat liian lähelle valaita ja muita uljaita eläimiä, ottavat kuvia, yrittävät koskea eläimiin tai ruokkia niitä ja vahingossa satuttavat tai jopa tappavat niitä. Pöyristyttävää.”

Patricia Cornwell: Paljaat luut
Otava 2013, 380 s
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Englanninkielinen alkuteos The Bone Bed 2012

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Kuukauden nobelisti Hermann Hesse: Alppien poika

Hermann Hesse on yksi rakkaimmista kirjailijoistani. Olen lukenut lähes kaiken häneltä suomennetun. Jostain syystä Hessen varhaisteos – ja läpimurtoteos – Alppien poika (eli Peter Camenzind) oli jäänyt minulta lukematta.

Alppien poika kertoo Peter Camenzindista, joka syntyy pienessä alppikylässä, haluaa sieltä pois, ja pääseekin, mutta palaa lopulta kotikyläänsä. Tarinassa on joitakin aineksia Hessen omasta elämästä, mutta Peter Camenzindin kohtalo on aivan erilainen. Ja olihan Hesse vasta 27-vuotias kirjan ilmestyessä.

Peter Camenzind ei tunne halua ruumiilliseen työntekoon ja hän pääseekin opiskelemaan. Kirjallisuuden löydettyään hän haaveilee kirjailijan urasta.
”Siihen saakka ei minulla ollut ollut aavistustakaan ”kaunokirjallisuudesta”. Nyt sitten tuli Lenaun, Schillerin, Goethen ja Shakespearen vuoro, ja äkkiä oli tuo veretön varjo ”kirjallisuus” muuttunut minulle suureksi jumalaksi.”
Alppien poika ei ole parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneiden Hessen suurteosten (Demian, Siddharta, Arosusi) veroinen.  Siinä on kuitenkin nähtävissä samoja aineksia kuin myöhemmässä tuotannossa. Peter Camenzind etsii itseään ja merkitystä elämälleen. Hän tuntee vetoa henkisyyteen, opiskelee kielitiedettä ja historiaa ja on erityisen kiinnostunut Franciscus Assisilaisesta (josta Hesse on julkaissut elämäkertaesseen). Toisaalta hän tuntee vahvaa ja jopa mystistä yhteyttä luontoon.
”Ruvetessani nyt rakastamaan luontoa persoonallisesti, kuulemaan sitä kuin toveria ja matkakumppania, joka puhuu vierasta kieltä, raskasmielisyyteni tosin ei parantunut, mutta jalostui ja puhdistui. Korvani ja silmäni teroittuivat, opin eroittamaan hienoa värinää ja vivahduksia, ja halusin kuulla yhä lähempää ja selvemmin koko elämän sydämenlyöntejä, niitä ehkä kerran ymmärtää ja kenties joskus saada lahjat, millä suoda niille runollinen ilmitulomuoto, että muutkin pääsisivät lähestymään ja ymmärtämään niitä sekä käymään ainoan todellisen virkistyksen, puhtauden ja lapsenmielen, lähteellä.”
Alppien pojassa on kaunista ystävyyden ylistystä. Ja onpa siinä yllättävä hukkumiskuolemakin, jollainen on eräässä Hessen pääteoksista. Myös Hessen rakkaus Italiaan ja sen kansaan näkyy jo tässä kirjassa.

Hermann Hesse syntyi pienessä Calwin kaupungissa Saksassa. Siellä on Hesse-museo, jossa olen käynyt. Kirjoitin aikanaan pienen jutun tuosta käynnistä. Tämän kirjoituksen alussa olevan kuvan olen ottanut Calwissa Hessen patsaasta.

Hermann Hesse: Alppien poika
WSOY 1947, 2. painos, 196 s (1. painos 1908 nimellä Peter Camenzind)
Suomentanut Eino Railo
Saksankielinen alkuteos Peter Camenzind 1904