Otin Kultarinnan luettavakseni, kun Margarita valittiin Finlandia-palkinnon ehdokkaaksi. Arvelin, että Kytömäen kirjoihin olisi hyvä tutustua, kun ne noteerataan noin korkealle. Lukiessani huomasin pian, että olin luonut Kultarinnasta väärän ennakkokäsityksen. En ollut kiinnittänyt huomiota sen ajankohtaan. Kirjassa liikutaan vuosien 1903 ja 1937 välisenä aikana. Varsinkin keskitytään vuoden 1917 tapahtumiin ja siihen, miten ne vaikuttavat sodassa hävinneellä puolella olleiden – tai hävinneellä puolella olleeksi luultujen – elämään vuosikymmenten ajan.
Päähenkilöt
Erik ja Malla ovat isä ja tytär. Kultarinnassa pidin erityisesti Mallan äidin Lidian ja Erikin epäsäätyisen rakkaustarinan hienovireisestä kuvauksesta.
Erik ei saa ilmaistuksi tunteitaan ennen kuin äärimmäinen tilanne pakottaa. Muutenkin
Erik on usein kuin unissakävijä elämässään.
Erik on
suuren kartanon poika, josta tulee biologi. Hänellä ja hänen isällään on
metsästä täysin vastakkainen käsitys. Vuonna 1917 he ovat yhdessä tutkimassa
metsää.
”Painan
sormeni kaarnaa rikkoviin palokoroihin ja leikkaan puukolla näytteitä
lahopuilla kasvavista käävistä. Raaputan haavanrunkoja ja tuijotan silmästä
silmään tummakatseista siipioravaa, joka kurkistaa kolonsa suuaukosta aliseen
maailmaan. Kun eläin palaa lepopaikkaansa, ja oikaisen niskani, isä on poissa.
Hän on lähtenyt selvittämään puutavaran määrää ja laatua,
kuljetusmahdollisuuksia, käyttökohteita ja markkina-arvoa. Minä ryhdyn
tutkimaan elämää puiden kuorella, oksistossa, maahan kaatuneiden runkojen alla
ja sisällä. Vedän keuhkoihin ilmaa, joka on täynnä viherhiukkasista utuavaa
happea ja tuhansien olentojen lämmintä hengitystä.”
Erik
opettaa Mallan kulkemaan metsässä ja tarkkailemaan sen elämää. Hän siirtää oman
luontorakkautensa tyttöön. Vaikka olen maalta kotoisin, en ole mikään metsässä
samoilija. Kultarinnan metsämystiikka karhuineen ei vedonnut minuun yhtä
paljon kuin ihmiset ja heidän kohtalonsa. Kaunista Kytömäen luontokuvaus
tietysti on.
Paksut
kirjat eivät ole minulle mikään ongelma. Luen niitä mielelläni. Kultarinnan
yli 600 sivua lukiessani tuli välillä kuitenkin mieleen, että kirja olisi
kaivannut tiivistämistä.
Blogissa Poplaari on paljon linkkejä Kultarinnan arvioihin.
Anni Kytömäki: Kultarinta
Gummerus 2014, 644 s.
