torstai 29. marraskuuta 2018

Pirkko Saisio: Lokikirja

Lokikirja kertoo Saikin, Honksun, Elsan ja Kengun kesistä moottorivene Dianalla. Seilorit ovat siis Pirkko Saisio, Pirjo Honkasalo, Elsa Saisio ja Elsan australialaistuliaisena saama pehmolelu. Aika ulottuu vuodesta 1988 vuoteen 1994.

Saikki ja Honksu ostivat Dianan käytettynä, eivätkä heidän merimiestaitonsa olleet aluksi kummoisia. Dianan kanssa tapahtui aina. Sen moottori sammui keskelle ulappaa, siihen vuoti vettä sisään milloin mistäkin, sen potkuriin sotkeentui köysi jos toinenkin. Avuliaita auttajia tarvittiin monta kertaa. Dianalla matkaaminen ei ollut tasaista. Yhdessä puhekuplassa pikku Elsa sanookin: ”Mä tykkäisin tavallisesta kotielämästä.”

Siis tosiaan, puhekuplassa. Saisio on kirjoittanut Lokikirjan käsin ja piirtänyt siihen kuvia samaan tyyliin kuin kannessa. Sivut näyttävät hauskoilta.

Jonkin aikaa luettuani mietin, kehittyyköhän Lokikirja johonkin suuntaan. Myöhemmin totesin, että ei. Lokikirjassa on päiväkirjamaisesti kirjattuna tapahtumia ”mahonkiristeilijä” Dianalla, mutta saisiomaiseen tyyliin. Yhtenä kesänä kirjoittajaksi on merkitty Kengu, jonka kirjurina Saikki toimi. Kommelluksista välittämättä Dianalla syödään ja juodaan hyvää ja runsaasti, piipahdetaan tuttavien kesäpaikoilla ja kuljetellaan ystäviä. Tuttavapiiristä johtuen harrastetaan myös kulttuurikeskusteluja.

Lokikirjan viimeinen kesä on mukava poikkeus aiemmista merikesistä, koska silloin matkataan Itä-Suomen sisävesillä. Käydään Savonlinnassa, Joensuussa, Ruunaan koskilla, Kolilla, ja nähdään saimaannorppa!!! Viimekesäisen oman matkani jälkeen seuraava kuulosti tutulta (vaikka kokemukseni onkin maantieltä): ”Rauhaisa ajo läpi savolaisten maisemien. Viiden tunnin matkalla tuli yksi vene vastaan.”

Lokikirja on luokiteltu kirjastossa elämäkerraksi. Voihan sitä sellaiseksikin kutsua, mutta aika erilainen tämä kirja on kuin tavanomaiset elämäkerrat.

Pirkko Saisio: Lokikirja
Siltala 2010

**********
Helmet-haaste: kohta 27. Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

lauantai 24. marraskuuta 2018

Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta


Koko nimeltään kirja on Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo. Se on ilmestynyt vuonna 2007, jolloin oli kulunut 200 vuotta Fredrika Runebergin syntymästä. Mazzarella on valinnut kirjan nimeen sukunimen Tengström, koska hän pitää oman suvun vaikutusta Fredrikaan niin suurena. ”Kaikkein tärkein henkilö tulevalle Fredrika Runebergille oli kuitenkin hänen setänsä, piispa, sittemmin arkkipiispa ja yliopiston kansleri Jacob Tengström (1755-1832).” Mazzarella käyttää välillä jopa ilmausta Tengströmien klaani.

Mazzarella on tutkijana tietysti perehtynyt runsaaseen lähdeaineistoon. Kirjassa on paljon lainauksia Fredrikan kirjeistä. Hän kirjoitti ahkerasti esimerkiksi sisarelleen Carolinalle, pitkäaikaiselle ystävälleen Augusta Lundahlille, sekä myöhempinä vuosinaan Emilie Björksténille. Emilie Björkstén on yllättävä kirjeenvaihtotoveri, koska juuri häneen Runeberg oli aikanaan vakavasti rakastunut. Fredrika joutui avioliittonsa aikana kärsimään myös muista miehensä ihastumisista.

Fredrika Runeberg oli itsekin kirjailija, mutta hän joutui käyttämään aikansa talouden pyörittämiseen ja lasten hoitamiseen. Suuren runoilijan piti saada olla vapaa arkisista ongelmista. Lapsia syntyi monta, kahdeksan. Kaksi kuoli aivan pieninä. Kun Fredrika sai julkaistuksi ensimmäiset kertomuksensa Necken-nimisessä kirjallisuuskalenterissa, hän antoi ne painettuina Runebergille, joka oli tullut yläkerrasta vieraidensa joukosta käymään alakerrassa, jossa Fredrika hoiti yhtä lapsista. Runeberg palasi tyytyväisenä yläkertaan juhlimaaan vaimonsa menestystä. Mazzarella kirjoittaa:
”Runeberg ja iloinen seuraelämä olivat yläkerrassa. Hän istui alakerrassa. Mutta hänestä oli tullut kirjailija – ja hän tunsi, ettei ollut tullut kirjailijaksi Runebergin suostumuksella vaan oli peräti tuottanut miehelle iloa.”
En ole lukenut mitään Fredrika Runebergin kirjoittamaa. Ennestään tiesin nimeltä vain historiallisen romaanin Katarina Boije ja hänen tyttärensä. Mazzarella analysoi Fredrikan tuotantoa onneksi niin, että kirjoja lukematonkin pystyy seuraamaan tekstiä. Lisäksi hän suhteuttaa Fredrikan kirjoittamista oman aikakautensa muihin ruotsalaisiin ja suomalaisiin kirjoittaviin naisiin. (Inhoan sanaa naiskirjailija, mutta huomaan, että joskus sen vältteleminen tekee lauseista kiemuraisia.) Minulle tuli yllätyksenä Fredrikan kertomuskokoelman Piirroksia ja unelmia eksoottiset ympäristöt, mutta  niiden tarkoituksena oli ilmeisesti etäännyttää tarina Fredrikan omasta elämästä, vaikka varsinainen aihe kumpusi sieltä.

Naisten mahdollisuus kouluttautua oli Fredrika Runebergille hyvin tärkeä asia. Hän piti omaakin koulutustaan täysin puutteellisena, vaikka kuului niihin etuoikeutettuihin, jotka saivat käydä koulua. Hänestä tytöille opetettiin rajattuja ja hajanaisia tietoja. Tytöille oli tarjolla paljon vähemmän kuin pojille. Naisten asema yleensäkin oli yhtenä juonena hänen kirjoituksissaan. Mazzarella on poiminut esimerkiksi seuraavan sitaatin, jossa Fredrika kirjoittaa, mitä hänen mielestään naisen vapaus tarkoittaa:
Oikeutta samoin kuin myös velvollisuutta olla itsestään vastaava ihminen. Oikeutta päättää ja vastata tekemisistään. Oikeutta kehittää ajatteluaan ja sieluaan jokaiseen jaloon suuntaan. Oikeutta elättää itseään tarvitsematta elää miehen armoilla. Tai lyhyesti sanoen: samaa oikeutta, joka miehellä on - -.”
Kävin viime kesänä J. L. Runebergin (ei siis Runebergien) kodissa Porvoossa ja otin siellä alla olevan kuvan puutarhasta talolle päin. Puutarha oli Fredrikan aluetta.


Merete Mazzarella: Fredrika Charlotta o. s. Tengström. Kansallisrunoilijan vaimo
Suomentanut Raija Viitanen
Tammi 2007, 334 s.
Ruotsinkielinen alkuteos Fredrika Charlotta, född Tengström. En nationalskalds hustru, 2007

***********
Merete Mazzarella sai tästä kirjasta Vuoden tiedekirja -palkinnon 2007, joten kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 45. Palkittu tietokirja.

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

F. M. Dostojevski: Narri kartanon valtiaana


Dostojevskia ei tunneta humorististen teosten tekijänä, mutta olen lukenut häneltä jonkun satiirisen kertomuksen. Narri kartanon valtiaana on humoristinen, mutta sen huumori ei ole lempeää, vaan piikikästä. Kirjaa voi luonnehtia jopa farssiksi. Sen hahmot ovat kärjistettyjä, mutta pohjaltaan tosia ja tunnistettavia.

Foma Fomitš on rahaton kieroilija, joka on päässyt eversti Jogor Iljitšin kartanoon luikerreltuaan tämän äidin, kenraalittaren suosioon. Hän on ottanut pikku hiljaa kartanon valtaansa. Eversti on liian kiltti ja myöntyväinen pystyäkseen vastustamaan Foma Fomitšia. Mitään ei tehdä ilman Foman suostumusta. Kartano on täynnä everstin varoilla eläviä kaukaisia sukulaisia ja kenraalittaren ystäviä, jotka ihailevat ja liehakoivat Foma Fomitšia. Vain lapsi, everstin 15-vuotias tytär Saša näkee totuuden ja uskaltaa sanoa sen ääneen.
”Me kaikki olemme jo liian kauan saaneet kärsiä Foma Fomitšin, tuon teidän ilkeän, tuon iljettävän Foma Fomitšinne takia! Foma Fomitš kiusaa loppuun meidät kaikki, koska hänelle tolkutetaan vähän väliä, että hän on viisas, ylevä, jalo, oppinut, kaikkien hyveiden sekoitus, jonkinlainen yhdistelmä ja kimara, ja Foma Fomitš, tylsimys kun on, uskoo sen kaiken! [- -] Saatte nähdä, hän syö teidät kaikki, ja syypää siihen on isä! Foma Fomitš on iljettävä ja katala, sanon sen suoraan en pelkää ketään! Hän on typerä, oikukas, sottapussi, kiittämätön, julma, tyranni, juorukello, valesäkki…”
Kertojana on everstin sisarenpoika, joka on juuri saapunut Pietarista ja katsoo menoa kartanossa sivullisena. Hänen kauttaan lukija ymmärtää, että Saša on oikeassa. Foma Fomitš on taitava vallankäyttäjä. Hän on sivistymätön, hän halveksii tieteitä, hän on rajattoman itserakas, ja kun vaara uhkaa, hän järjestää näytöksen, jossa suuntaa huomion muualle ja tarvittaessa vaikka muuttaa mieltään. Äskeisen kirjoitettuani minusta alkoi tuntua, että kirjoitanko todella 1800-luvun puolivälin romaanihenkilöstä vai jo(i)stakin tämän hetken mahtihenkilö(i)stä. Taitaa olla perää siinä, että ihmisluonto ei muutu, vaikka maailma muuten muuttuu.

Foma Fomitš ei saisi valtaa ilman everstin saamattomuutta ja päättämättömyyttä. Siinä on oikeastaan pelottava huomio. Kirjan venäjänkielinen nimi on Stepantšikovon kylä, mutta suomennoksen Narri kartanon valtiaana on todella hyvä ja kuvaava nimi. Ja kun Dostojevskin kirjoittamasta farssista on kysymys, lopputulos ei ole se ilmeisin, jota lukija odottaa.

F. M. Dostojevski: Narri kartanon valtiaana
Suomentanut Juhani Konkka
Kansankulttuuri 1956, 272 s.
Venäjänkielinen alkuteos Selo Stepantšikovo 1859

lauantai 10. marraskuuta 2018

Ville Ranta: Sade

Sade on tänä vuonna ensimmäinen kirja, jonka olen lukenut Helmet-haastetta varten. Haasteen yhtenä kohtana on sarjakuvaromaani. Sarjakuvaromaani on minulle täysin vieras genre. Ville Rannan nimi oli tuttu, joten lainasin hänen teoksensa. Valitsin Sateen, koska kuvittelin sen aiheesta, että se saattaisi liittyä ilmastonmuutokseen. Siitä ei kuitenkaan ollut kysymys, vaan siitä, kuinka lapsen syntymä luo maailman uudelleen. Tai niin minä ainakin ymmärsin.

Kaupunki hukkuu jatkuvaan sateeseen. Kuvista päätellen kaupunki on Helsinki, vaikka sitä ei sanota. Annika ja Jakop asuvat kaupungin korkeimmalla mäellä kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Kun kaupunki pikku hiljaa katoaa veden alle, taloon alkaa muuttaa uusia asukkaita. Tosin myös he lähtevät lopulta pois, niin kuin kaikki muutkin, paitsi Annika ja Jakop, heidän vasta syntynyt vauvansa ja pikkutyttö, joka tiesi koko ajan, että vauva on tulossa.

Kirjassa on mainioita hahmoja kuten sympaattinen pääministerin vaimo, taiteileva talonmiesnainen ja sekopäinen pastori, joka haluaisi aloittaa uuden ihmiskunnan luomisen. Pastorin viimeinen tukikohta on aivan ilmeisesti Kallion kirkon torni.

Koska Sade on ensimmäinen lukemani sarjakuvaromaani, en osaa verrata sen piirrosjälkeä mihinkään. Kuvat ovat mustavalkoisia ja sateinen veteen vaipuva Helsinki on kuin Venetsia kaduista syntyneine kanaaleineen. Vauvaa etsivän pikkutytön osuudet on piirretty oivaltavasti siihen tyyliin, jolla pikkulapset piirtävät.

Tarinassa on mukavasti absurdeja piirteitä, joista pidin. Sade oli positiivinen kosketus sarjakuvaromaaniin, mutta ehkä minun pitäisi opetella lukemaan myös kuvia, eikä vain tekstejä.

Ville Ranta: Sade
Asema Kustannus 2003, 185 s.

***********
Helmet-haasteen kohta 12. Sarjakuvaromaani.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Minäkertoja on vähän yli 30-vuotias nainen, jonka poikaystävä jättää hänet lyhyehkön seurustelun jälkeen. Nainen yrittää toipua jätetyksi tulemisesta, mutta onnistuu siinä huonosti. Hän on periaatteessa freelance-toimittaja, mutta koska ei pysty kirjoittamaan, hän on käytännössä työtön. Rahat ovat vähissä, joten hän lainaa vanhemmiltaan. Ystävät maksavat silloin tällöin lounaan tai drinkin. Nainen haahuilee vuoden verran Helsingissä, käy kerran New Yorkissa lainarahalla, etsii satunnaisesti töitä, käy terapiassa (joka oli alkanut ennen kuin poikaystävä jätti hänet).

Minun ei tarvitse pitää kirjan päähenkilöstä, eikä minun tarvitse ymmärtää häntä, ja siitä huolimatta kirja voi olla minusta hyvä, jopa loistava. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu ei ollut. Lohturuokaongelmat (sipsit ja valkosipulidippi) ja vaatehuolet toivat mieleen Bridget Jonesin. En jaksanut kiinnostua yhden yön Tinder-tuttavuuksista, enkä ainakaan sivun mittaisesta meikin poiston selostuksesta.

Kirjan rakenne oli kuitenkin hauska. Luvut olivat lyhyitä ja niissä hypittiin välillä yllättäen asiasta toiseen. Lukujen nimet olivat ytimekkäitä: Tarjoilin kahvia, Kuuntelin naapurini mikroaaltouunia, Allekirjoitan mummin mielipiteet, ja niin edelleen. Helsinkiläisenä oli myös mukava bongailla tuttuja paikkoja.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on ehdolla Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi. Olen yllättynyt, jos tämä on vuoden paras esikoinen, mutta jos niin käy, olen valmis tunnustamaan ymmärtämättömyyteni.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
Gummerus 2018, 304 s.

Sain kirjan kustantajalta

***********
Kirjassa puhutaan silloin tällöin musiikista, elokuvista ja tv-ohjelmista. Se sopii siis Helmet-haasteen kohtaaan 22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Jean Rouaud: Kunnian kentät

Jean Rouaud sai Kunnian kentistä Goncourt-palkinnon vuonna 1990.

Kirja alkaa sävyltään humoristisena, kun kertojana toimiva lapsenlapsi esittelee vähäpuheisen isoisänsä tämän rättisitikan kautta. Isoisän ajotyyliä ja auton ominaisuuksia kuvaa sen saama lempinimi Kuhmu. Kirja jatkuu sukukronikkana, jossa uudet henkilöt ilmestyvät tarinaan sen kummemmin esittelemättä ikään kuin lukija tietäisi, keitä he ovat. Sukulaisuussuhteet selviävät myöhemmin sivulauseista.

Hiljakseen tunnelma synkkenee. Saamme esimerkiksi tietää, että kertojan isä on kuollut äskettäin aivan yllättäen. Kaikista sukulaisista nousee keskipisteeksi Marie-täti (oikeastaan isotäti), joka on viettänyt nunnamaista elämää puuhaten kirkkoherran apuna opettajan työnsä ohessa. Marie-täti oli menettänyt ensimmäisessä maailmansodassa kaksi veljeään. Varsinkin toisen veljen kuolema taistelukaasun uhrina oli koskettanut Marie-siskoa hänen oman elämänsä kannalta liian syvältä.
”Tätä pitkää ja salaista surun tukahduttamista, tätä verta jota on pidätelty niin kuin pidätellään kyyneliä ja tätä elämää joka tämän kuoleman kautta kuivettui.”
Veli kuoli vuonna 1915 Ypresin taistelussa, jossa saksalaiset käyttivä kloorikaasua. Kunnian kentissä on järkyttävä kuvaus kaasun leviämisestä taisteluhautoihin ja sen aiheuttamista julmista tuskista ja kuolemista.

Kunnian kentät ei ole nimestään huolimatta sotakirja, vaan kertomus sodan seurauksista, viattomista uhreista, joita syntyi taisteluissa sekä kotirintamalla. Uhreista, jotka kärsivät seurauksista koko elämänsä ajan.  Kunnian kentät on kaikkea muuta kuin ihannoiva nimi. Se on ironinen ja katkera.

Jean Rouaud: Kunnian kentät
Suomentanut Annikki Suni
Tammen Keltainen kirjasto 1992, 186 s.
Ranskankielinen alkuteos Les Champs d’honneur 1990

***********
Helmet-haaste kohta 30. Kirja liittyy ensimmäisen maailmansodan aikaan.

torstai 1. marraskuuta 2018

Kuukauden nobelisti Samuel Agnon: Kun väärä oikaistaan

Israelilainen Samuel Josef Agnon sai kirjallisuuden Nobelin vuonna 1966 yhdessä Nelly Sachsin kanssa. Sachs oli paennut Saksasta Ruotsiin 1940-luvulla. Olen lukenut Agnonilta aiemmin romaanin Uskollisuuden vala, joka oli aivan ihastuttava.

Kun väärä oikaistaan on kertomuskokoelma. Ensimmäinen kertomus, Ja koleikko on tuleva tasaiseksi maaksi, on pituudeltaan jo pienoisromaani. Se ja seuraava kertomus Tehilla ovat luonteeltaan hyvin uskonnollisia. Raamattuun on paljon viittauksia ja Raamatusta on suoria lainauksia. Ja koleikko on tuleva tasaiseksi maaksi on sijoitettu Agnonin syntymäkaupunkiin Buczacziin, joka on nykyisin Ukrainassa, mutta kuului aikoinaan Puolaan. Useimmat muut kertomukset tapahtuvat Jerusalemissa.

Ja koleikko on tuleva tasaiseksi maaksi kertoo köyhtyneestä kauppiaasta, joka jättää vaimonsa Buczacziin ja lähtee kiertämään maata kerjäläisenä tavoitteenaan kerätä rahaa uuden kaupan perustamiseen. Hän ei onnistu, ja palatessaan Buczacziin hän löytää vaimonsa toisen miehen puolisona. Pienoisromaanin sanoma löytynee tästä: ”Vertaus siitä, miten ihmisellä on elämänsä avaimet omassa kädessään.” Osin ankaraa näkemystä pehmentää välillä lempeä huumori.

Pidin kertomuksesta Iddo ja Enam, jossa sivullinen tarkkailija seuraa arvoituksellista kolmiodraamaa. Yksi draaman osallisista on tiedemies ja kirjailija Ginat, josta kertoja saa aiheen podiskelulleen:
”Itse asiassa ei tällaisessa tapauksessa olekaan normia, syytä eikä selitystä, varsinkin kun on kysymyksessä Ginatin tapainen älykäs henkilö ja tällaiset opin ja runouden seikat, eikä tapaus muutu muuksi selityksillä eikä syitten penkomisesta ole mitään apua, sillä ne ovat vain olettamuksia joita on tapana esittää, jotta voitaisiin mukamas sanoa jotakin viisasta tässä maailmassa esiintyvistä selittämättömistä tapauksista ja lohduttomista sattumista.”
Selittämättömiä tapauksia ja lohduttomia sattumia on myös kokoelman viimeisissä lyhyissä tarinoissa. Niistä yksi on keksittyä myyttistä historiaa ja kaksi on logiikaltaan kuin unia.

Kun väärä oikaistaan ei ollut kokonaisuudessaan minun makuuni. Kertomukset ovat hyvin symbolisia ja ne ymmärtääkseen pitäisi tietää paljon juutalaisuudesta, siis uskonnosta. Kääntäjän alkusanat auttavat, mutta aika hankalaa luettavaa nämä olivat. Alussa mainitsemani romaani Uskollisuuden vala on myös vahvasti symbolinen, enkä varmasti tavoittanut sen merkityksiä, mutta se oli jo pelkällä pintatasolla hyvin viehättävä. Jos joku haluaa tutustua Agnoniin, suosittelen Uskollisuuden valaa näiden kertomusten sijasta. Muuta Agnonilta ei olekaan suomennettu kuin nämä kaksi teosta.

Kirja-aitassa on arvio Uskollisuuden valasta. Mr Rainfold piti kirjaa tylsänä.

Samuel Josef Agnon: Kun väärä oikaistaan
Heprean kielestä Suomentanut Jussi Aro
WSOY 1967, 291 s.