tiistai 30. syyskuuta 2014

Kirjaostoksilla: periaatteideni mukainen kirja

Tänään 30.9 moni kirjabloggaaja kertoo syyskuussa ostamistaan kirjoista. Lue lisää tempauksesta blogista Oksan hyllyltä.

Minulla on ollut pitkän aikaa periaatteena, että ostan lähinnä jo lukemiani kirjoja. Jos luen kirjan vain kerran, voin lainata sen. Jos kirja on niin hyvä, että tiedän haluavani lukea sen uudelleen, ostan sen.

Tämän vuoden huhtikuussa luin John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Olen lukenut monta Steinbeckin kirjaa ja useimmat niistä ovat hyllyssäni. Hiiriä ja ihmisiä sieltä puuttui, enkä ollut lukenut kirjaa aiemmin. Kirja on loistava. Tiesin haluavani sen itselleni. Ostin Hiiriä ja ihmisiä syyskuussa, joten se sopii tähän kirjaostoshaasteeseen.

Koska luin kirjan huhtikuussa, olen jo blogannut siitä. Kirjoitukseni löytyy täältä.


sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Rikoksen jäljillä on oltu


Oksan hyllyllä -blogissa aloitettiin kesän ratoksi Rikoksen jäljillä -haaste, joka päättyy syyskuun viimeisenä päivänä. Dekkareiden lukeminen ei ollut minulle oikeastaan haaste, koska luen niitä muutenkin. Haasteen ajatteleminen johti ehkä siihen, että yritin välillä etsiä uusia rikoskirjailijoita, enkä aina tarttunut samoihin vanhoihin tuttuihin.

Iloisin uusi löytö olivat Kati Hiekkapellon romaanit. Ann Cleevesin Shetlanti-sarjan ensimmäisestä osasta Musta kuin yö pidin myös paljon. Harvinaista dekkarimaata Unkaria edusti Vilmos Kondorin historiallinen Budapestin varjot. Mitään ihan huonoja dekkareita lukemiini ei osunut, joitakin tavanomaisia kyllä, esimerkiksi Jokiselta ja Pakkaselta.

Luin haasteen aikana 17 siihen sopivaa kirjaa, jotka listaan seuraavassa, suomalaiset ensin, muut sitten aakkosjärjestyksessä:
  1. Kati Hiekkapelto: Suojattomat
  2. Kati Hiekkapelto: Kolibri
  3. Seppo Jokinen: Koskinen ja pudotuspeli
  4. Seppo Jokinen: Koskinen ja taikashow
  5. Seppo Jokinen: Koskinen ja kreikkalainen kolmio
  6. Leena Lehtolainen: Rautakolmio
  7. Outi Pakkanen: Toinen kerros
  8. Roberto Bolaño: Jääkenttä
  9. Ann Cleeves: Musta kuin yö
  10. Ann Cleeves: Valoisat illat
  11. Alicia Giménez Bartlett: Nadie quiere saber
  12. Antonio Hill: Kuolleiden lelujen kesä
  13. Vilmos Kondor: Budapestin varjot
  14. Camilla Läckberg: Enkelintekijä
  15. Henning Mankell: Haudattu
  16. Fred Vargas: Kuriton mies nurin
  17. Martin Walker: The Resistance Man

lauantai 27. syyskuuta 2014

Ann Cleeves: Valoisat illat

”Hänellä oli klovninnaamari kasvoillaan. Kuminauha painoi hiuksia, niin että ne hapsottivat naamion ympärillä. Naamio oli aivan samanlainen kuin se, joka peitti edelleen vajassa rikospaikkatutkijoita odottavan vainajan kasvoja. Perez tunsi taas vatsaansa kouraisevan. Hetken häntä kiehtoi se, että naamio päässä lapsi lakkasi näyttämästä inhimilliseltä. Aivan kuin joku olisi varastanut hänen sielunsa.”
Valoisat illat on Ann Cleevesin Shetlanti-sarjan toinen osa. Ensimmäisen osan Musta kuin yö luin aiemmin tänä vuonna.

Alussa murhataan tuntematon englantilainen, joka oli häiriköinyt gallerian avajaisissa. Galleriassa oli paikallisen, mutta kansainvälistä kuuluisuutta saavuttaneen taiteilijan retrospektiivinen näyttely. Siellä esiintyi myös hänen veljenpoikansa, josta oli tullut kuuluisa shetlantilasta musiikkia soittamalla. Murhan juuret ovat menneisyydessä ja murhia tapahtuu tietysti lisää.

Komisario Jimmy Perez tutkii murhia omalla rauhallisella tyylillään antamatta paikalle lähetetyn johtavan tutkijan Roy Taylorin häiritä liikaa. Paikkakunta on niin pieni, että Perez tuntee jollakin tavalla kaikki kuulusteltavat. Hän selvittää tapauksen pohdiskelemalla ja ihmisten välisiin suhteisiin paneutumalla, eikä niinkään rikosteknisten todisteiden perusteella.

Pidin kirjasta Musta kuin yö enemmän kuin tästä. Valoisat illat on kelvollinen dekkari, mutta ehkä Shetlannin ja Jimmy Perezin tyylin uutuudenviehätys oli nyt hävinnyt. Musta kuin yö oli myös yllätyksellisempi. Tässä murhaajan arvasi aika helposti. Myönteisistä asioista voin sanoa, että Perezin ja edellisessä kirjassa suuressa osassa olleen taiteilija Franin haparoivan suhteen kehittyminen on kuvattu todentuntuisesti.

Valoisat illat on viimeinen kirja, jonka luin Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -haasteeseen. Tarkoitukseni on julkaista koontipostaus huomenna.

Ann Cleeves: Valoisat illat
Karisto 2008, 376 s.
Suomentanut Annukka Kolehmainen
Kannen kuva Getty Images
Englanninkielinen alkuteos White Nights 2008

lauantai 20. syyskuuta 2014

Michael Frayn: Vakoojat

Vanha Stephen palaa käymään entiselle kotikadulleen ja muistelee lapsuuttaan. Hänet saa liikkeelle likusterin tuoksu, joka hallitsi lapsuuden kesiä.

Stephen ja Keith olivat ystävät. He leikkivät poikien leikkejä toisen maailmansodan aikaan Lontoon esikaupungissa. Heillä oli pensaikossa salainen piilopaikka ja siellä aarteita täynnä ollut rasia. Piilopaikastaan he tarkkailivat kadun asukkaita, ja varsinkin erästä heistä Keithin keksittyä vakoojaleikin. Leikin, josta pojatkaan eivät lopulta enää tienneet, oliko se leikkiä vai totta.

Vanha Stephen seuraa aluksi nuorta itseään huvittuneena, mutta kohta asenne muuttuu. Poikien leikillä on traagiset seuraukset. Aikuisten maailma ja lasten mielikuvitusmaailma ovat kaukana toisistaan. Lukija tajuaa pian, mistä on kysymys, mutta Stephen ei, vaan keksii pikkupoikamaisia selityksiä.

Jotain yhteistä aikuisilla ja lapsilla on. Toiset leikkivät suuremmassa ja toiset pienemmässä mittakaavassa, mutta molempien leikit päättyvät onnettomasti. Poikien asuinkadun sankarilentäjä sanoo sen:
”Lapsiparka”, hän jatkaa toiseen sävyyn. ”Mutta niin siinä käy. Alat leikkiä jotain leikkiä ja olet rohkea, suuri sankari. Mutta leikki jatkuu jatkumistaan ja muuttuu entistä pelottavammaksi ja sinä uuvut, koska et jaksa olla rohkea ikuisesti. Ja sitten jonakin yönä se tapahtuu. Olet jossain tuolla ylhäällä pimeässä melkein tuhannen kilometrin päässä kotoa, ja äkkiä pimeys on myös sinun sisälläsi. Päässäsi, vatsassasi. Sinusta katkeaa virta niin kuin reistailevasta koneesta. Et pysty ajattelemaan, et liikkumaan. Et näe etkä kuule mitään. Kaiken hukuttaa pimeästä kuuluva suuri kauhunhuuto, ja se huuto jatkuu loputtomiin ja se tulee sinusta.”
Englantilainen Michael Frayn oli minulle ennestään tuntematon kirjailija. Wikipediasta selvisikin, että hän on tunnetumpi näytelmistään kuin romaaneistaan. Olen tyytyväinen, että tutustuin hänen tuotantoonsa lukemalla Vakoojat. Se on hyvä kirja lapsista ja sodan vaikutuksista.

Michael Frayn: Vakoojat
Tammen Keltainen kirjasto 2003, 292 s.
Suomentanut Erkki Jukarainen
Päällys Timo Mänttäri
Englanninkielinen alkuteos Spies 2002

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Luin viime kesänä Kati Hiekkapellon toisen Anna Fekete -dekkarin Suojattomat. Kolibri on sarjan ensimmäinen osa eli nämä tuli luetuksi väärässä järjestyksessä. Pidin Suojattomista ja niin pidin Kolibristakin. Väärä lukemisjärjestys ei haitannut rikosjuonien seuraamista, mutta olisihan henkilöiden taustoista tiennyt enemmän, jos olisi lukenut kirjat oikeassa järjestyksessä. Tässä ensimmäisessä pystyi seuraamaan sitäkin, miten Annan rasistinen työpari Esko tottuu pikku hiljaa maahanmuuttajataustaiseen kollegaansa ja lopulta hyväksyy hänet.

Kolibrissa on rinnan kaksi juonta. Enemmän tilaa saa raakojen haulikkomurhien tutkiminen. Kaikki uhrit ovat myöhään illalla juoksemassa olleita lenkkeilijöitä. Välillä seurataan nuoren kurditytön omaa kertomusta. Hän on joutunut vaikeuksiin perheensä ja sukunsa kanssa.

Hiekkapellon kirjojen juonissa riittää lukijalle miettimistä, mutta selvimmin kirjat erottaa muista dekkareista maahanmuuttoon liittyvien asioiden käsittely. Maahanmuuttajien asema ja kulttuurien väliset erot tulevat esille Annan itsensäkin kautta. Hän kuuluu entisen Jugoslavian unkarilaisvähemmistöön ja on kotoisin alueelta, joka on nykyisin osa Serbiaa. Vaikka Anna on tullut Suomeen jo yhdeksänvuotiaana, puhuu täydellistä suomea, on käynyt armeijan ja kouluttautunut poliisiksi, niin hän leijuu kahden maan ja kahden kulttuurin välissä.
”Miksi ihmeessä minun pitää asua näin pohjoisessa, Anna huomasi miettivänsä katsellessaan jälleen kerran valoja kolmannen kerroksen ikkunoissa. 
Kotona olisi vielä ihana loppukesän raukea lämpö, hedelmäsato runsaimmillaan, maissit kypsinä ja heinää tehtäisiin jo kolmatta kertaa. Kylmä ja märkä tulisi vasta joskus joulukuussa. Mikä hitto minua täällä pitelee? Ja miksi minä yhä kutsun kodiksi paikkaa, jossa en ole asunut kahteenkymmeneen vuoteen, jossa ihmiset tulivat hulluiksi kaksikymmentä vuotta sitten?”

Kati Hiekkapelto: Kolibri
Otava 2013, 378 s.
Kannen suunnittelu Timo Tervoja, kannen kuva Maskot/SKOY

lauantai 13. syyskuuta 2014

Alberto Fuguet: Elämäni elokuvat

Huomasin Elämäni elokuvat kirjastossa. Vilkaistuani kirjaa lainasin sen, koska siinä yhdistyvät kaksi rakastamaani asiaa eli kirjat ja elokuvat.

Idea on mainio: seismologi Beltrán Soler kirjoittaa lapsuudestaan ja nuoruudestaan yhdistäen tärkeisiin tapahtumiin tärkeitä elokuvia. Beltránin ammatti tuo mukaan maanjäristykset. Hänen enonsa, myös nimeltään Beltrán, kuoli ennen kirjan Beltránin syntymää kaikkein voimakkaimmassa mitatussa maanjäristyksessä Chilessä vuonna 1960. Kirjan alussa Beltránin isoisä, jota hän kutsuu taataksi, kuolee El Salvadorin maanjäristyksessä tammikuussa 2001.
”Maanjäristykset ovat merkkipaaluja, erityisiä taitekohtia, kollektiivisia megatapahtumia, joihin kaikki osallistuvat, nekin jotka eivät yleensä osallistu mihinkään. [- -] Kaikki muistavat ainakin yhden maanjäristyksen ja jokaisella siihen liittyy oma historia. Jokaisella on jokin näkökulma tai yksityiskohta lisättävänä. Se oikeuttaa hänet kertomaan meille tarinansa, jonka osaamme ennestään ulkoa ja tiedämme lopun aina jo etukäteen.”
Beltránin perhe asui hänen varhaislapsuudessaan Kalifornian Encinossa, joka on lähellä elokuvakaupunki Los Angelesia. Perhe palasi Chilen Santiagoon vuonna 1974 eli Pinochetin vallankaappauksen jälkeen. Muuton syy ei ollut poliittinen, vaan Beltránin äiti kaipasi takaisin kotimaahan. Elämäni elokuvat on jo seitsemäs tänä vuonna lukemani chileläinen kirja. Niissä kaikissa päädytään jossain vaiheessa 1970-luvun alun tapahtumiin, vaikka ne eivät olisi kirjan varsinainen aihe. Lähihistorian kansallinen trauma on niin suuri, että sen vaikutus tuntuu kirjallisuudessa voimakkaana vieläkin.

Hyvästä ideasta huolimatta Elämäni elokuvat oli pieni pettymys. Kirja on nuoren miehen kasvukertomus perhe-, ulkonäkö- ja ystäväongelmineen. Elokuvien yhteys muuhun tarinaan jäi joskus ohueksi. Muutama täysosumakin oli, esimerkiksi kun perheen piti mennä katsomaan yhdessä Kolmannen asteen yhteyttä, mutta isä ei tullut, koska päätti juuri silloin muuttaa takaisin Kaliforniaan, ja poika jäi kaipaamaan edes ensimmäisen asteen yhteyttä. Syynä pettymykseeni voi olla sekin, että kirjan 50 elokuvasta olen nähnyt vain yhdeksän. Kirjassa on paljon Disney-kuvia ja toimintaelokuvia. Katson toimintaa, mutta elokuvat eivät osuneet samoiksi, joita olen nähnyt.

Alberto Fuguet: Elämäni elokuvat
Johnny Kniga 2004, 371 s.
Suomentanut Sari Selander
Kansi Maria Mitrunen
Espanjankielinen alkuteos Las películas de mi vida 2003

tiistai 9. syyskuuta 2014

Nobel-kysely 2014 (ja arvonta)

Vuoden 2014 kirjallisuuden Nobelin palkinnon saaja julkistetaan todennäköisesti torstaina 9.10.

Olen järjestänyt blogissani jo kolmena vuonna kyselyn Nobel-palkinnon saajasta. Kysely alkaa olla perinne! Ensimmäisellä kerralla vuonna 2011 kukaan kyselyyn vastannut ei ehdottanut Tomas Tranströmeriä. Seuraavana vuonna yksi kirjallisuuden tuntija osasi veikata Mo Yania. Viime vuonna Alice Munroa ehdotti usea vastaaja.

Tänä vuonna esitän seuraavat kaksi kysymystä:
  1. Kenen toivot/luulet saavan palkinnon? Voit antaa kaksi nimeä.
  2. Kuka suomalainen kirjailija ansaitsisi palkinnon? Mennään Nobel-palkintojen säännöillä eli kirjailijan pitää olla elossa.
Vastaukset tämän postauksen kommentteihin. Vastausaikaa on keskiviikkoon 8.10 saakka.

Palkintojakin on tiedossa. Jos joku arvaa oikein, hän saa valita kaksi alla olevan kuvan kirjoista (tosin kuvasta puuttuu vielä viides kirja, joka jääköön toistaiseksi arvoitukseksi). Jos oikein vastanneita on useita, arvon kirjojen saajan heidän keskuudestaan. Lisäksi arvon kaikkien osallistuneiden keskuudesta kaksi, jotka saavat valita yhden kirjan kumpikin.


sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Outi Pakkanen: Toinen kerros

Käytin Outi Pakkasen dekkaria stressinkatkaisukirjana. Turvallinen helsinkiläisdekkari rauhoittaa kiireen keskellä.

Pakkasen vakiohahmon graafikko Anna Laineen talossa ensimmäisessä kerroksessa asuu aloitteleva stylisti Matti. Toisessa kerroksessa hänen yläpuolellaan asuu nuori floristi Vilma. Tämän kirjan murha tapahtuu vasta puolivälin paikkeilla. Sitä ennen paneudutaan varsinkin Vilman asioihin. Hänellä on etäinen ja riitaisa suhde eronneisiin vanhempiinsa. Isä on kaiken lisäksi mennyt naimisiin Vilman entisen koulukaverin kanssa. Kaikki, jotka tuntevat Vilman, tuntevat syystä tai toisesta myös Matin.

Anna Laine on taas tarkkailija, kuten usein Pakkasen kirjoissa, mutta tässä hänellä on myös tärkeä osa rikoksen ratkaisemisessa. Tapausta tutkii rikosylikonstaapeli Tanja Ström, joka ei pidä Annasta eikä Anna hänestä.
”Ei Anna suoranaisesti Strömiä inhonnut, mutta hän ei ymmärtänyt, miten ihminen saattoi olla niin tympeän tylsä, kertakaikkisen väritön sekä sisäisesti että ulkoisesti. Jos Strömillä ei olisi ollut niin poikkeuksellisen paksua ja kiiltävää tukkaa, hän olisi sulautunut sujuvasti kolmanneksitoista keski-ikäisten naisten läpinäkyvään tusinaan ja unohtunut saman tien.”
Kirjan rikosjuoni ei ole kummoinen. Murhaajaehdokkaitakin on kovin vähän. Olen kirjoittanut aikaisemmin kahdesta Pakkasen dekkarista ja nyt toistan itseäni. Näitä on kiva lukea, koska liikun usein samoilla seuduilla, jonne Pakkanen sijoittaa tapahtumat. Kadut ja jopa kadunkulmat ovat tuttuja. Tässä kirjassa käydään Strindbergillä ja Elitessä. Yhdet päähenkilöt asuvat Ruoholahden uusissa taloissa ja toisaalla katsellaan Narinkkatorilla Hiljaisuuden kappelia. Pakkanen tulee kuvanneeksi muuttuvaa Helsinkiä.

Outi Pakkanen: Toinen kerros
Otava 2012, 366 s.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Johanna Sinisalo: Linnunaivot

Pidin valtavasti Johanna Sinisalon Finlandia-palkitusta peikkokirjasta Ennen päivänlaskua ei voi (jatkossa Päivänlasku). Siksi on kummallista, että en ole lukenut muita hänen kirjojaan ennen kuin nyt Linnunaivot.

Linnunaivot on kovin kalvakka romaani verrattuna Päivänlaskuun ja sen upeaan mielikuvituksellisuuteen. Baarimikko Jyrki ja tuore tyttöystävänsä Heidi lähtevät pitkälle vaellusmatkalle Uuteen Seelantiin ja Australiaan, ja siellä tarkemmin Tasmaniaan. Lyhyissä luvuissa vuorottelevat Heidin ja Jyrkin näkökulmat. Patikointia kestää ja kestää. Välillä on helpompaa ja välillä suorastaan helvetillistä. Väliin on vielä sijoitettu irrallisen tuntuisia katkelmia Heidin syrjäytyneen veljen ajatuksista (ehkä niiden on tarkoitus korostaa länsimaisen ihmisen rappeutumista?).

Luonnonsuojelusta ja ihmisen aiheuttamasta tuhosta tässä on kysymys. Jyrkin osuuksissa ote on suorastaan saarnaava. Kaunokirjallisessa teoksessa se vain etäännyttää lukijaa. Toista olisi lukea sama asiatekstinä.
”Ei kukaan valvonut silloinkaan, kun Australiaan tultiin ja kirves alkoi heilua. Hävitettiin taudeilla, mailta karkottamisella ja lopulta järjestelmällisellä huostaanottojärjestelmällä alkuperäisheimot. Köyhdytettiin ruokamulta suola-aavikoksi. Luonnonvaraisesta kasvillisuudesta maksettiin tapporahaa: jokainen raivattu hehtaari tuotti suuren verohelpotuksen.”
Linnunaivoissa on taustalla pieni samantapainen ajatus kuin Päivänlaskussa, mutta todella kovin pieni. Liittyy papukaijalajiin nimeltä kea.

Loppujen lopuksi tässä kirjassa parasta ovat runsaat lainaukset Joseph Conradin klassikosta Pimeyden sydän.

Kirjanurkkauksessa ajateltiin Linnunaivoista samaan tapaan kuin minä, mutta moni muu on pitänyt, esimerkiksi Amma.

Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Teos 2008, 331 s.

maanantai 1. syyskuuta 2014

Kuukauden nobelisti Sigrid Undset: Ida Elisabet

Olen lukenut Ida Elisabetin kerran aikaisemmin, vuosia sitten. Ida Elisabet on niitä harvinaisia kirjoja, joista on jäänyt jo yhdellä lukemisella todella voimakkaita muistijälkiä. Muistin tapahtumat pääpiirteittäin, mutta sen lisäksi useita kohtia tarkasti. Esimerkiksi seuraava oli jäänyt mieleeni. Ida Elisabetin ystävä ja tukija tohtori Sommervold ja sivuhenkilö, nuori nainen nimeltä Ciss keskustelevat elämänfilosofiastaan, uskonnosta ja lapsista, ja kysyvät Ida Elisabetin mielipidettä. Hän, joka on juuri synnyttänyt kolmannen lapsensa kuolleena ja menettänyt vanhimman lapsensa tapaturmassa, vastaa: 
”Lapset, sanoit sinä äsken, tohtori Sommervold. Niin, ajatteles, minunkin on niin vaikeata tottua siihen – etten enää saa puhua lapsistani monikossa. Tänä kesänä ajattelin monta kertaa: kolme lasta, Jumala tietäköön, kuinka voin vastata kolmesta lapsesta. Siihenhän tuli neuvo. Luuletteko, että se oli minun avukseni, Ciss, vai oliko se rangaistus?”
Ida Elisabet on mennyt naimisiin kelvottoman miehen kanssa. Fritiof ei ole paha mies. Hän ei juo, ei ole väkivaltainen ja rakastaa lapsiaan, mutta hän ei kasva itse koskaan aikuiseksi. Hän on saamaton haihattelija, joka ei pysty pitämään yhtään työpaikkaa. Ida Elisabet joutuu elättämään miehen ja lapset. Fritiofin mukana hän saa taakakseen myös tämän sukulaisia, jotka ovat samanlaisia: vastuuttomia ja huolettomia. Ida Elisabet tuntee miehensä perhettä kohtaan vastenmielisyyttä, mutta samalla myös sääliä.

Ida Elisabet on vahva yritteliäs nainen. Kun hän saa päätetyksi, että jättää Fritiofin, hän vapautuu ja pystyy hallitsemaan omaa elämäänsä. Kaikki ei kuitenkaan ole pelkkää onnea. Ida Elisabet joutuu vielä tekemään yhden kipeän ratkaisun. Lukija ei ehkä haluaisi kirjan päättyvän niin kuin se päättyy, mutta tälle tarinalle päätös on ainoa oikea.

Kirja on ilmestynyt vuonna 1932. Monet sen asetelmat ovat aivan nykyaikaisia. Avioero, vastuu lasten kasvattamisesta, mahdollisen uusperheen ongelmat. Kirjoittamisajankohdasta johtunee ajatus, että kun nainen menee naimisiin, niin normaalia on, että hän jättää työnsä ja mies elättää perheen. Tuossa suhteessa maailma on onneksi muuttunut.

Sigrid Undset sai Nobelin palkinnon vuonna 1928. Hän oli tuottelias kirjailija ja useita hänen teoksiaan on suomennettu. Linnea on lukenut Ida Elisabetin. Muista kirjoista löysin vain seuraavat arviot:

Kristiina Lauritsantytär, Jokken kirjanurkka
Lannistumaton sydän, Kirja-aitta

Sigrid Undset: Ida Elisabet
WSOY 1977, 3. painos, 439 s. (1. painos 1933)
Suomentanut Anna-Maria Tallgren
Norjankielinen alkuteos Ida Elisabet 1932