Aino Kallas: Sudenmorsian (klassikkohaaste)

Sudenmorsiamessa metsävahti Priidikin nuori vaimo kuulee suden kutsun ja muuttuu ihmissudeksi. Aalon ja suden ensikohtaaminen sudenajossa on kuin rakastumista.

””Aalo, piikaiseni Aalo, tuletkos kanssani suolle?”

Niin hän hätkähti, niin kuin olisi luotipanoksen kylkeensä saanut, sillä hän ei tainnut nähdä näitten sanojen sanojata. Vaan hänen sieluansa ja myös ruumistansa sysättiin sangen kiivaasti suuresta tuulispäästä, niin kuin voimallinen väki olisi hänet jalkainsa sijalta ilmaan irroittanut ja siinä yhdellä hirmuisella vauhdilla ympärinsä pyhässä pyörremyrskyssä pyörittänyt, niin kuin utuista linnun untuvata, kunnes hänen henkensä salpaantui, ja hän oli pyörtyä paikallensa.”

Sudenmorsiamesta tekee upean kirjan kaksi asiaa: myytit ja kieli. Aino Kallas kutoo rakkaustarinaansa  – sillä sellainenhan tämä on – vanhoja kansanuskomuksia ihmissusista, punaisista hiuksista ja noidanluomaksi kutsutusta syntymämerkistä tappavaan hopealuotiin saakka.

Vielä merkittävämpi tekijä on kieli. Tekstiä on aluksi hidas lukea, mutta kun siihen pääsee sisälle, rytmi ja vanhahtavat sanat luovat lumouksen, joka ei päästä otteestaan. Syntyy tunnelma siitä, että tämä on mahdollista, joskus on ollut tällainen aika, jossa Sudenmorsian on totta.

Osallistun Sudenmorsiamella kirjabloggaajien 4. klassikkohaasteeseen. Ilman haastetta en varmaan olisi tullut koskaan lukeneeksi Sudenmorsianta, enkä tietäisi, miten lumoava klassikko se on. Aiempiin klassikkohaasteisiin luin teokset Alastalon salissa, Nuoren Wertherin kärsimykset ja Laulu tulipunaisesta kukasta. Ne ovat kaikki hienoja, kruununa tietysti Alastalo.

Neljättä klassikkohaastetta emännöi blogi Yöpöydän kirjat, josta löytyy listaus kaikista haasteeseen osallistuvista blogeista.

Aino Kallas: Sudenmorsian

Otava, Seven-pokkari 2014, 96 s.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1928

Naisten aakkoset: L

Minun täytyy vähän kiihdyttää Naisten aakkosten julkaisutahtia tässä ja ensi kuussa, koska haluan olla maaliskuun naistenpäivänä aakkosten puolivälissä. Kysymykset taas kerran:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

1. Leena Lehtolainen. Pidän Lehtolaisen kirjoista, ja onhan noita kotiinkin kertynyt. Maria Kallio -dekkareissa viehättää tuttuus, arkinen perhe-elämän kuvaus sekä naisten aseman ja luonnonsuojelun esillä pitäminen. Hilja Ilveskero -sarjan kaikki kirjat olen myös lukenut. Pidin eniten tuoreimmasta. Niitä lukee miehenikin.
2. Leena Luostarinen. Luostarinen maalasi vahvoja tauluja. Kansallisgallerian kokoelmissa on hänen teoksiaan. Niitä voi ihailla täällä.
3. b) Lise Meitner. Fyysikko Lise Meitnerin olisi pitänyt saada Nobelin palkinto fission löytämisestä, mutta palkinto annettiinkin hänen työtoverilleen Otto Hahnille. Jos kirjallisuuden Nobel on myönnetty vain harvoille naisille, niin luonnontieteissä palkinnon ansainneet naiset on syrjäytetty lähes kokonaan.

Aiemmin: A, B, C, D, E, F, G, H, I, J, K.

Jyrki Heino: Kelmit

Olen lukenut Jyrki Heinon ensimmäisen historiallisen dekkarin Kellari. Seuraava, nimeltään Kello, jäi väliin, mutta nyt luin viime vuonna ilmestyneen Kelmit. Näissä rikoksia selvittelee luutnantti Carl Wennehielm ystävänsä kaupunginviskaali Appengrenin apuna. Sarjan kakkososassa on tapahtunut muutoksia Wennehielmin yksityiselämässä. Hänellä on nyt pieni tytär, joka tässä kirjassa opettelee kävelemään. Rikosjuoni on aivan itsenäinen, eikä edellytä aikaisempien kirjojen lukemista. Vuosi on 1800 ja tapahtumapaikka Turku.

Kirjan nimen mukaisesti henkilögalleriassa on kaikenlaisia petkuttajia. On esimerkiksi mukavasta elämästä pitävä nainen, joka elättää itsensä huijaamalla korttipelissä, sekä mystikko, joka väittää pääsevänsä yhteyteen kuolleiden kanssa, maksua vastaan tietenkin. Kuolemantapauksia sattuu lopulta varsin monta. Ensimmäiset ovat vain ”epäilyttäviä”, niistä ei alkuun tiedetä, ovatko tapaturmia vai murhia. Lopuksi on hurjempaa.

Heinon kirjoissa on parasta tunnelma, joka vie vanhaan Turkuun ja tässä kirjassa myös Tukholmaan. Tunnelman luomiseen vaikuttaa todentuntuisen ajankuvan lisäksi erityisesti kieli, joka on mukavan vanhahtavaa, ja tapahtumien hidas rytmi. Tässä ollaan kaukana nykytrillereiden vauhdista, vaikka aivan lopussa hieman kiihdytetäänkin.

Tapa, jolla syyllinen pyrki tavoitteeseensa, tuntui minusta ensin liian mielikuvitukselliselta, kun se viimein selvisi. Jo aiemmin jotkut samaan suuntaan johdattelevat kohdat olivat lukiessa hieman tökkineet. Sitten tajusin, että nykyisin tapahtuu oikeasti vähintään yhtä epäuskottavia asioita. Kirjan teeman kiteyttää minusta seuraava lainaus:

”Jos ei epäile omia uskomuksiaan, niin on helposti muiden harhaanjohdettavissa. Erityisesti, jos petkuttajat ymmärtävät tarjota viekkaita valheita, jotka nivoutuvat yhteen uhrin omien harhakuvien kanssa.”

Jyrki Heino: Kelmit

S & S 2016, 272 s.

***********

Helmet-haasteessa Kelmit sopii kohtaan 28. Kirja kirjailijalta, jolta olet aiemmin lukenut vain yhden kirjan.

Elena Quiroga: Kastanjapuu

Elena Quiroga (1921-1995) oli espanjalainen kirjailija. Hänet valittiin toisena naisena Espanjan kuninkaalliseen akatemiaan. Hän julkaisi useita romaaneja varsinkin 1950-luvulla, mutta on nykyisin Espanjassakin aika unohdettu. Esimerkiksi blogeista löysin vain pari postausta, mutta ne eivät olleet tästä kirjasta.

Kastanjapuu on sukutarina. Siinä seurataan rikkaan aatelisperheen neljän sukupolven elämää maaseutulinnassa. Neljännen sukupolven edustaja syntyy vuonna 1900. Kastanjapuu ei ole yhteiskunnallinen romaani, mutta loppuvaiheissa 1930-luvulla tuntuu jo tuleva kuohahteleva aika, varsinkin palveluskunnan puheissa.

Erikoiseksi kirjan tekee kertojaratkaisu: kertojana on linnan pihalla kasvava kastanja. Kastanja näkee linnan tornihuoneeseen, joka on kulloisenkin isäntäparin makuuhuone, sekä etupihalle. Kastanjan näkökulma on rajoitettu, vaikka puu tekee päätelmiä näkemästään ja kuulemastaan. Perheen elämä on usein dramaattista ja traagista, mutta ihmiset pysyvät etäisinä.

Suomenkielinen nimi on tietysti ymmärrettävä, mutta espanjankielinen alkuperäinen nimi on La sangre (veri). Kerronnassa korostuu verenperimän osuus ihmiskohtaloissa. Nykyisin puhuttaisiin geeneistä. Kastanjan näkökulmasta ihmisen elämä on kovin lyhyt ja toisteinen, kirjan suvussa lopulta surullinen.

”Ehkä se, mikä jää jäljelle on veri, mahla, joka yhdistää heidät kaikki. Ihmisestä syntyy ihminen, he seuraavat toisiaan peräkkäisissä polvissa ja vaikka he syntyvät eri isistä ja eri äideistä, on veri kuin yhteinen runko, joka heidät ravitsee.”

Mikään suuri lukukokemus Kastanjapuu ei ollut, se oli etäinen ja välillä kuivahko runsaista tapahtumista huolimatta. Oli kuitenkin mielenkiintoista tutustua minulle ennestään täysin tuntemattomaan espanjalaiseen kirjailijaan.

Elena Quiroga: Kastanjapuu

Suomentanut Maija Westerlund

WSOY 1955, 455 s.

Espanjankielinen alkuteos La sangre 1952

**********

Helmet-haasteessa Kastanjapuu sopii kohtaan 26. Sukutarina. Sillä aloitan myös Hyöntesdokumentti-blogin haasteen Frau, Signora & Bibi.

Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä

Tiikerinsilmä on neljäs henkivartija Hilja Ilveskerosta kertova kirja. Olin yllättynyt tämän julkaisemisesta, koska edellinen kirja, Paholaisen pennut, päättyi onnellisiin tunnelmiin, jotka tuntuivat lopetukselta.

Tiikerinsilmä osoittautui erilaiseksi kuin sarjan aikaisemmat osat. Hilja Ilveskero on edelleen henkivartija, mutta Tiikerinsilmä on lähellä perinteistä kuka sen teki -dekkaria. Teollisuusneuvos Lovisa Johnson, 92 vuotta, palkkaa Hiljan suojelijakseen, koska epäilee, että hänet yritetään murhata. Teollisuusneuvos seuraa edelleen maailman menoa ja jotkut hänen lehtikolumninsa ovat herättäneet pahaa verta. Hän on saanut uhkauksia sekä somessa että perinteisemmin. Muutama läheltä piti -tilanne kotona suuntaa epäilyksiä lähipiiriin. Lähimmät sukulaiset ovat Lovisa Johnsonin sisaren lapsenlapsia. Suvussa on sattunut useita äkillisiä kuolemantapauksia.

Lehtolaisen tapaan Tiikerinsilmässä sivutaan naisten asemaa ja luonnonsuojelua. Mukana on myös sallittua ja laitonta maahanmuuttoa sekä yksi äärijärjestö.

Kun Hilja Ilveskero astuu Lovisa Johnsonin 200 vuotta vanhaan kartanoon, tuntuu että siirrytään johonkin klassiseen englantilaisdekkariin. Kartano on Etelä-Suomessa, mutta sijainniltaan syrjäinen ja netti ja kännykät toimivat huonosti. Toiseen kerrokseen vie upea portaikko ja kaareva peiliseinä heijastaa todellisuutta tai tuntematonta.  Kartanon mailla on yksityinen hautausmaa, jossa kaikki hautakivet eivät pysy pystyssä.

Pidin Tiikerinsilmästä enemmän kuin aikaisemmista Hilja Ilveskero -kirjoista. Ne lähestyivät trillereitä ja niiden tapahtumat olivat välillä liiankin korkealentoisia. Tiikerinsilmä on perinteinen jännityskirja, jossa on hienovaraisia viittauksia kauhuun. Lisää syvyyttä tulee kartanomiljööstä.

Leena Lehtolainen: Tiikerinsilmä

Tammi 2016, 344 s.

***********

Helmet-lukuhaasteessa kannen tiikeri vie kirjan kohtaan 41. Kirjan kannessa on eläin.

Mo Yan: Punainen durra

Punainen durra on kertojan isovanhempien tarina ja kunnianosoitus Koillis-Gaomille ja sen asukkaille. Kirja alkaa vuodesta 1939, jolloin japanilaiset miehittävät Kiinaa. Kertojan isoisä ja tuolloin 14-vuotias isä ovat mukana väijytyksessä, jonka kohteena on japanilaisten autokolonna. Tuosta hetkestä mennään kuudensadan sivun aikana vain pari vuotta eteenpäin. Sen sijaan palataan usein menneisyyteen, isoisän ja isoäidin elämään. Tapahtumat eivät etene kronologisesti kummallakaan aikatasolla, joten lukijan on oltava tarkkana.

Minun piti katsoa netistä, missä Gaomi on. Se on alue noin Pekingin ja Shanghain puolivälissä, melko lähellä rannikkoa. (Kirjailija Mo Yan on kotoisin Gaomista.) Rannikon läheisyydestä johtunee japanilaismiehityksen voimakkuus.  Kirjan taisteluissa ovat mukana japanilaiset, Guomingdang, kommunistit ja paikalliset joukot. Aina ei ole selvää, ketkä ovat samalla puolella ja kuka taistelee ketäkin vastaan.

Kirjan kuvaukset väkivallasta ovat hyvin yksityiskohtaisia ja niitä on paljon. Lihan litsahdukset, kun ase iskeytyy, ympäriinsä lentelevät ruumiinosat, vatsasta ulos purkautuvat suolet, aivomassa, veri. Käsittääkseni japanilaisten miehitys oli julma ja raaka, mutta kirjassa on joitakin niin hirveitä kohtauksia, että oltiin niillä rajoilla, pystyykö tätä lukemaan.

Sorghum bicolor.
Kuva: Wikimedia commons.

Durra on yksi maailman yleisimpiä viljakasveja, mutta en edes tiennyt, miltä se näyttää. Koillis-Gaomissa durra oli elintärkeää. Durravelli maistui hyvältä, durraviina joskus paremmalta. Isoäiti naitiin perheeseen, joka oli rikastunut durraviinalla. Durrapellot suojasivat vuoroin rakastavaisia, vuoroin rosvoja. Taisteluiden aikaan pelloille kävi kuin ihmisille. Ne murskautuivat ja olivat lopulta punaisia verestä, eivätkä kukinnoista. Kirjan lopussa kertoja valittaa, kuinka uusi mauton hybrididurra on korvannut vanhan sielukkaan ja luonteikkaan durran samalla tavalla kuin uusi omahyväinen ihmislaji on korvannut vanhan.

Mo Yan: Punainen durra

Suomentanut Riina Vuokko

Otava 2016, 586 s.

Kiinankielinen alkuteos Honggaoliang jiazu 1987

**********

Sijoitan Punaisen durran Helmet-lukuhaasteessa kohtaan 47. Kirja täyttää kahden haastekohdan kriteerit (7. Taiteilijanimellä kirjoitettu kirja, 40. Kirjailija tulee erilaisesta kulttuurista kuin minä).

Naisten aakkoset: K

 Taas kysytään:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?
2. Muutakin kulttuuria on olemassa kuin kirjallisuutta. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?
3. Kaksi vaihtoehtoista kysymystä (voit tietysti vastata molempiin, jos haluat): a) Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? b) Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille? Tässä myös muut alueet kuin kulttuuri käyvät.

Ja vastaan:

1. Leena Krohn. Arvostan Leena Krohnia suuresti, vaikka olen lukenut hänen kirjojaan liian vähän, blogiaikana vain Umbran. Erityisesti pidän Tainaronista.
2. Katharine Hepburn. Hepburn oli hieno näyttelijä, jonka elokuvia olen nähnyt monta. Afrikan kuningattaren varmaan muistavat kaikki. Vähän aikaa sitten televisiosta tuli taas kerran Bringing Up Baby (jostain syystä suomalainen nimi on Hätä ei lue lakia), joka on aivan hervottoman hauska. Sen juonta ei kannata miettiä, mutta Hepburnin ja Cary Grantin näyttelemisestä voi nauttia.
3. a) Aino Kallas. Olen lukenut Aino Kallakselta (o.s. Krohn) hänen ensimmäisen päiväkirjajulkaisunsa, Päiväkirja vuosilta 1897-1906, mutta en mitään muuta. Tätä puutetta korjaan pian.

Aikaisemmista aakkosista olen kirjoittanut näin: A, B, C, D, E, F, G, H, I, J.

Kuukauden nobelisti Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Olen lukenut Herta Mülleriltä aiemmin romaanin Sydäneläin. Se ei oikein auennut. Tänään en halunnut tavata itseäni oli helpommin lähestyttävä. Kirjan nimi on muuten todella hyvä. Pitkät nimet eivät ole yleensä onnistuneita, mutta tämä on.

Nuori nimettömäksi jäävä nainen on menossa kuulusteluun. Hänet on kutsuttu. Se on jotain pelottavaa. Heti ensimmäinen lause on ”Minut on kutsuttu”. Hän kulkee raitiovaunulla kohti kuulustelua ja miettii elämäänsä. Kuulustelun syy selviää. Se tuntuu aivan vähäpätöiseltä, mutta ollaankin sosialistisessa Romaniassa.

Raitiovaunumatkan aikana nainen ehtii ajatella edesmennyttä ystäväänsä Lilliä, miestään Paulia, ensimmäistä miestään ja tämän sukulaisia, omia sukulaisiaan. Raadollisia tapahtumia omassa ja muiden elämässä. Onneakin. Arkielämää Romaniassa: Yleisessä vessassakin irrallinen ovi siirtyi asiakkaalta toiselle, muuta suojaa ei ollut.

”Halusin tietää, mitä peliä elämä pelaa, ja kävin suutarilta tullessa läpi kaikki vaihtoehdot, miten maailmasta voi saada kyllikseen. Ensimmäinen ja paras: ettei ikinä saa kutsua eikä ikinä tule hulluksi, tämä pätee useimpiin. Ei saa kutsua mutta tulee hulluksi, niin kuin suutarin rouva ja rouva Micu alhaalla ulko-ovella, on toinen vaihtoehto. Ja kolmas: saada kutsu ja tulla hulluksi, kuten ne kaksi naista siellä laitoksessa. Että saa kutsun muttei ikinä tule hulluksi, niin kuin Paul ja minä, se on neljäs.”

Kuulustelun uhka on koko ajan läsnä. Kuulustelijalla majuri Albulla on tapana aloittaa vastenmielisellä käsisuudelmalla, jolloin hänen sylkensä tarttuu kuulusteltavan käteen. Pelkäävän kansalaisen sylki puolestaan takertuu kurkkuun.

Loppu on avoin, mutta siinä korostuu epäluottamus, joka kulkee kirjan läpi. Kehenkään ihmiseen ei voi luottaa, kuka vain voi osoittautua petturiksi, pettäjäksi ihmissuhteissa tai ilmiantajaksi.

Tässä kirjassa ei ole mitään löysää. Kaikki lauseet, kaikki sanat ovat harkittuja ja täynnä merkitystä. Tänään en halunnut tavata itseäni on ankara kirja.

Herta Müllerin kirjoitustyyli jakaa mielipiteitä. Tässä muutamia erilaisia arvioita hänen kirjoistaan:

Matala maa, Leena Lumi

Ihminen on iso fasaani, Kirjamielellä

Sydäneläin, Pieni kirjasto

Hengityskeinu, Jokken kirjanurkka

Herta Müller: Tänään en halunnut tavata itseäni

Suomentanut Tarja Roinila

Tammen Keltainen kirjasto 2010, 242 s.

Saksankielinen alkuteos Heute wär ich mir lieber nicht begegnet 1997