torstai 29. joulukuuta 2011

Vuoden 2011 kirjat paketissa

Vastasin jo viikko sitten Susan haasteeseen lukutoukille. Nyt ajattelin lähestyä lukemisiani enemmän tilastojen kautta. Aloitin blogin vasta kesäkuussa, joten tilastoni kattaa noin puoli vuotta. Tänä aikana olen lukenut 39 kirjaa. Niistä 4 on muuta kuin kaunokirjallisuutta: kolme filmitähtielämäkertaa ja yksi blogikirjoituksiin perustuva omakustanne (Michael Child: A Year in South Karelia).

Kaunokirjallisuutta on siis 35 kirjaa. Ne ovat mukana tilastoissani. Kirjoista 12 eli noin kolmasosa on dekkareita tai trillereitä, mutta luen ne siis tässä kaunokirjallisuuteen.

Etukäteen minua kiinnosti eniten lukemieni kirjojen ikä. Milloin kirjat on alun perin julkaistu? Julkaisuvuosista tein oheisen taulukon vuosikymmenittäin.
Yhtä kirjaa eli Pirandellon Sitruunoita Sisiliasta en voinut sijoittaa taulukkoon, koska se sisältää eri aikoina 1900-luvun alkupuolella julkaistuja novelleja. Lukemiseni näkyvät painottuvan uudempaan kirjallisuuteen. 2000-luvun vahvuus johtuu paljolti dekkareista. Vain yksi lukemani kirja oli 1800-luvulta, Juhani Ahon Yksin.

Toinen minua kiinnostanut kysymys oli kirjailijoiden sukupuolijakautuma. Tässä tuli heti tilastollinen ongelma. Lars Kepler on itse asiassa kaksi kirjoittajaa, yksi nainen ja yksi mies. Siis summaan 0,5 naista ja 0,5 miestä. Sen jälkeen tulos olikin mainio. Kirjoista 17,5 oli naisten ja 17,5 miesten kirjoittamia, molempia tasan 50 %. En ole todellakaan tietoisesti pyrkinyt moiseen.


Sitten maantieteeseen. Yllä on kaavio kirjailijoiden/kirjojen kotimaista. Noin neljäsosa on suomalaisia. Ruotsalaisten osuus koostuu pelkästään dekkareista ja norjalaisten Anne B. Ragdesta. Kaavion osassa 'Muut' on yksi kirja kustakin seuraavista maista: Italia, Saksa, Tšekki, Unkari, Israel, Japani, Peru. Aika Eurooppa-keskeistä on ollut. 

Muuten olen lukenut suomeksi, mutta kaksi kirjaa on ollut espanjaksi (kirjailijat Matilde Asensi ja Alicia Giménez Bartlett) ja yksi saksaksi (Bernhard Schlink).

Viisi suosituinta tekstiä ovat olleet:
  1. Michael Child: A Year in South Karelia (ylivoimaisesti suosituin)
  2. Lars Kepler: Hypnotisoija
  3. Maria Lang: Meitä oli kolmetoista
  4. Kazuo Ishiguro: Me orvot
  5. Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta.
Childiin on aivan ilmeisesti päädytty hakukoneiden kautta Venäjältä - ja turhaan, koska tekstini on suomeksi.  Sen ymmärrän, että Keplerin Hypnotisoijaa haetaan. Kirja on ollut niin paljon esillä. Mutta sitä en osaa selittää, miksi kolmantena on Maria Lang.

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Tuomas Vimma: Raksa

Raksa ei ollut minun kirjani. Se ei johdu kirjan aiheesta, vaan mahtipontisesta kirjoitustyylistä. Tiedän rakennusalasta sen verran, että rakennuksilla puhuttavasta kielestä tyyli ei tule. Niin voidaan puhua lähinnä vitsinä, joskus. Tyylillä on ehkä pyritty takakansitekstin mainitsemaan veijariromaaniin, mutta yritys menee pahasti yli. Koko kirja samalla tyylillä - huh. Tässä näyte:
"- Mä sanoin siinä vaiheessa Jontulle, että vihelletään koirat kokoon ja kustaan nuotioon. Eli pannaan bykka kiinni heti kun kaikki alkuperäsessä urakkasopimuksessa sovitut hommat on saatu valmiiks. Se oli punasen puolella jo koko projekti, mutta mä kelasin et hoidetaan luvatut hommat loppuun ja tapellaan sitte vasta rahoista. No, eilen mulle selvis, että siellä on tehty vielä sen jälkeen ihan homona lisätöitä, siis vastoin mun nimenomaista kieltoa. Ne pokat oli kato tilaillu Jontun selän takana niitä suoraan työmiehiltä, jotka ei osannu erottaa et kyse on lisätyöstä. Ja koska asiakkaalla ei oo hilloo maksaa niistä, niin nyt ne yrittää vääntää et ne kuuluis alkuperäseen urakkaan sillä perusteella, että osa niistä töistä on mainittu alkuperäsessä työsuunnitelmassa, mutta sitte urakkaneuvotteluissa pudotettu pois liian kalliina."
Raksan päähenkilö on insinööriopintonsa kesken jättänyt Sami. Hän jää kirjan alussa työttömäksi yhdestä huijarifirmasta. Töitä etsiessään hän on ensin päätyä toiseen samanlaiseen, mutta löytääkin sitten ihanteelliselta tuntuvan projekti-insinöörin pestin kunniallisesta yrityksestä nimeltä Hyperborea Constructing. Toimialana on korjausrakentaminen. Hyperborean toimintaa pyörittää omistajan tytär, kolmekymppinen Danika Stenhammar. Samista tulee pian Danikan luottomies, aina veroviranomaisten kanssa käytävään loppunäytökseen saakka.

Jostakin lukijalle tuntemattomaksi jäävästä syystä kirjassa esiintyvät naiset retkahtavat Samiin. Siinä on jopa niin kulunut juonenkäänne kuin että hän päätyy sänkyyn parhaan kaverinsa vaimon kanssa (tämä ei ollut juonipaljastus, koska tuon arvaa, kun kyseinen naishenkilö esitellään ensimmäisen kerran).

Kirjassa on joitakin huomioita, jotka pitävät ainakin osittain paikkansa. Seuraavassa pari:
"- Ne ramppas koko ajan hakemassa jotain vitun lisäosia ihan yksinkertaiseen keikkaan. Greta ihmetteli, et mikä tän homman nimi on, kun kundit laukkaa kuus kertaa päivässä jossain LVI-tukussa hakemassa jotain muhviputkee tai kuristinta."
"Suomessa korjausrakentamisen taso on todella alhasta jos vertaa mihin tahansa sivistysmaahan. Sen jälkeen kun vanha Pulla kuoli, ei täällä ole ketään joka ymmärtäisi vanhan ja arvokkaan kunnioittamisen päälle."
Esimerkiksi Jorilta löytyy ansiokas kirjoitus Raksasta.

Tuomas Vimma: Raksa
Gummerus 2011. 438 s.

tiistai 27. joulukuuta 2011

Anne B. Ragde: Erakkoravut ja Vihreät niityt

Luin aikaisemmin Anne B. Ragden Berliininpoppelit. Yhdessä Erakkorapujen ja Vihreiden niittyjen kanssa se muodostaa trilogian. Berliininpoppelit toimii aivan hyvin yksinäänkin, mutta Erakkoravut ja Vihreät niityt on luettava järjestyksessä Berliininpoppeleiden jälkeen. Nämä kaksi kirjaa ovat oikeastaan yksi kirja.

Trilogiassa kerrotaan Neshovin suvun rappeutuvasta sikatilasta Trondheimin lähistöllä. Tilaa pitää Tor, yksi kolmesta veljeksestä. Berliininpoppeleissa hänen tyttärensä Torunn saapui paikalle isoäitinsä sairastuttua. Erakkorapujen alussa Torunn ajattelee itsestään: "Oli kuin hän olisi tupsahtanut keskelle tarinaa, johon ei ollut koskaan kuulunut." Myöhemmin Torunn joutuu huomaamaan, kuinka syvällä hän on tarinassa.

Erakkoravuissa kaikilla henkilöillä on alkuun ongelmia. Torilla rotat ja uusi kodinhoitaja. Torunnilla uusi poikaystävä ja äidin avioero. Torin veljellä Margidolla on vaivoinaan liian innokas tuore leski, johon hän ei osaa suhtautua. Jopa Kööpenhaminaan muuttaneella kolmannella veljellä Erlendillä ja hänen kumppanillaan Krummella on ongelma, vaikka he ovat trilogian positiivisimmat hahmot. Osa ongelmista ratkeaa, osa ei, ja sikatilalla sattuu kauheita. Seurauksia käydään läpi Vihreiden niittyjen loppuun saakka.

Kirjoitin jo Berliininpoppeleiden kohdalla, että tarina voisi olla Suomesta. Ihmiset eivät osaa hoitaa asioitaan puhumalla, ja huomaavat liian myöhään, mitä olisi pitänyt tehdä. Margido myöntääkin:
"Hän kun oli luullut saavansa vähitellen itselleen eräänlaisen perheen. Erlend ei ollut ainoa, joka oli kuvitellut juuri niin. Että Neshovin tilan katkerat juuret olivat heräämässä eloon, mutta täysin uusin ehdoin. Hyvin ja myönteisin ehdoin. Vasta nyt, täsmälleen tällä hetkellä, hän tajusi että juuri sitä hän oli toivonut. Eikä hän silti ollut ojentanut kättään ja tarttunut siihen, nähnyt sen kimaltavan kädessään. Hän ei ollut tehnyt mitään lämmittääkseen tuota toivoa, ruokkiakseen ja vahvistaakseen sitä omilla toimillaan. Vaan oli jättänyt kaiken kolmekymmentäseitsemänvuotiaan kaupunkilaistytön niskoille."
Puhuminen korvataan kahvilla.
"Samassa Margido kuuli onnekseen sihinää keittiöstä.
- Kahvi, hän sanoi. - Vesi kiehuu yli.
- Kahvi, aivan. Kahvi tekee kyllä hyvää, Tor sanoi hiljaa, laski kätensä ja hivuttautui parempaan asentoon tuolillaan."
Anne B. Ragden trilogia on nopealukuinen, eikä se ole kokonaan synkkä. Varsinkin Erlendiin liittyy suorastaan farssimaista huumoria.  Ja lopussa on onneakin.

Katso myös Suketuksen ja Leena Lumen kirjoitukset.

Anne B. Ragde: Erakkoravut
Suomentanut Tarja Teva
Tammi 2008. 300 s.

Anne B. Ragde: Vihreät niityt
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi 2009. 293 s.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 -haaste

Osallistun näin jo ennen joulua Susan Järjellä ja tunteella -blogin haasteeseen lukutoukille. Haasteessa vastataan 15 kysymykseen, joiden avulla voi tarkastella omaa lukuvuottaan. Aloitin blogini kesäkuussa ja rajoitan vastaukseni vain blogiaikanani lukemiini kirjoihin, vaikka minulla on tallella tiedot myös alkuvuoden kirjoista. Olen lukenut vain kaksi vuonna 2011 ilmestynyttä kirjaa. Tämä selittää esimerkiksi vastaukseni kysymykseen 10.

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?

3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken ?

4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
Ei mikään (en yleensäkään itke lukiessani).

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?

6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
En vastaa tähän, koska olen lukenut liian vähän uutuuskirjoja.

7. Mikä kirja oli suurin pettymys?

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?

9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?

10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?

12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Tähän en löydä sopivaa kirjaa, blogin pitäminen auttaa muistamaan lukemansa.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?

lauantai 17. joulukuuta 2011

Risto Isomäki: Con rit

Con rit on sikäli kummallinen kirja, että ensin siinä on 240 sivua, joissa ei tapahdu mitään. Sitten kun tapahtumat alkavat, niitä on niin paljon ja vauhdikkaasti, että tuntuu kuin niitä ei ehtisi lukea.

Meribiologi Martti ja hänen entinen tyttöystävänsä Camilla lähtevät Vietnamiin etsimään con ritiä. Con rit on on yksi nimi tarujen merikäärmeelle. Merikäärmeitä, merilohikäärmeitä, merihirviöitä esiintyy legendoissa ympäri maailman.

Camilla on metsäalalla toimivan perheyrityksen toimitusjohtaja, ja hyvin rikas. Hän rahoittaa etsintäretken erinäisten henkilökohtaisten sattumusten jälkeen. Vietnamissa etsintään osallistuu aaltotutkija Hoa sekä hänen vuokraamansa aluksen kapteeni työntekijöineen. Tapahtumien ollessa hurjimmillaan Hoa joutuu toimimaan tavalla, josta hän itse ajattelee: "Mutta naisen on joskus tehtävä, mitä naisen on tehtävä."

Con rit määritellään ekologiseksi trilleriksi. Ilmaston lämpeneminen ja merten lämpeneminen, niiden keskinäinen suhde ja vaikutus elämään merissä ovat kirjan aiheita. Löysin siitä itselleni uusia asioita, kuten uhanalaiset Indonesian suosademetsien turvekerrokset, joihin on sitoutunut valtava määrä hiiltä.

Con ritistä on useita blogikirjoituksia, esimerkiksi blogeissa Iltaluvut ja Kulttuuri kukoistaa.

Risto Isomäki: Con rit
Tammi 2011. 403 s.

sunnuntai 11. joulukuuta 2011

Péter Nádas: Erään sukuromaanin loppu

En yleensä jätä aloittamaani kirjaa kesken, enkä jättänyt tätäkään, vaikka lähellä oli. Päätin kuitenkin, että pystyn lukemaan 200-sivuisen kirjan, vaikka en siitä pitäisikään.

Kirjassa Erään sukuromaanin loppu kertojana on pikkupoika ja iso osa kirjasta on pojan tajunnanvirtaa, tähän tyyliin:
"Minun täytyy odottaa että silmät tottuvat pimeyteen, en halua törmäillä seiniin. Mutta tuntuu kuin näkisin unta, aivan kuin en olisi missään. Lähden väärään suuntaan ja törmään johonkin. Se on laatikko. Voin ryömiä laatikkoon, olen talossa, ja talossa on kellari, ja kellarissa on laatikko. Minun yläpuolellani on laatikko, laatikon yläpuolella on kellari, kellarin yläpuolella on talo. Talon yläpuolella on taivas. Kun ryömin laatikkoon, voin kuvitella kaiken tämän."
Pojan kertomuksesta ei tiedä, mikä on totta, mikä kuvitelmaa, mikä unta.

Muu osa kirjasta on isoisän kertomuksia pojalle. Tärkein on sukutarina, jota isoisät sukupolvesta toiseen ovat kertoneet pojanpojilleen. Suvun historia alkaa Golgatalta ristiinnaulitsemisen päivänä, siirtyy Roomaan ja sieltä Espanjan, Englannin ja Ranskan kautta Unkariin.

Poika asuu isovanhempiensa luona. Isä käy silloin tällöin katsomassa häntä, äidistä ei puhuta mitään. Jos kirja on osittain omaelämäkerrallinen, kuten sen lopusta voisi ajatella, tapahtumat sijoittuvat 40-luvun lopulle tai 50-luvun alkuun.

Se, etten innostunut Erään sukuromaanin lopusta, johtuu todennäköisesti vain omasta sivistymättömyydestäni. Olisi pitänyt tietää paljon enemmän juutalaisuudesta ja Unkarin olosuhteista, jotta kirjan olisi voinut ymmärtää. Tällaista kirjaa lukiessa tuntuu koko ajan, että tekstin merkityksestä menee liian suuri osa ohi. On niin paljon symboleita ja viittauksia, jotka jäävät hämäriksi. Positiivisemmin kirjan on kokenut Littera blogissa keltainenkirjasto.

Péter Nádas: Erään sukuromaanin loppu
Suomentanut Hannu Launonen
Tammi, Keltainen kirjasto 2000. 208 s.
Alkuperäinen ilmestynyt 1977

tiistai 6. joulukuuta 2011

Outi Pakkanen: Seuralainen

Töissä on ollut niin stressaavaa, että halusin lukea jotakin kevyttä ja nopeaa. Kevyt tarkoittaa minulle dekkaria, joten tartuin Outi Pakkasen Seuralaiseen. Olen kirjoittanut aiemmin Pakkasen Talvimiehestä, ja Seuralainen on samaa taattua Pakkasta. Tosin kirjan alku on yllättävän julma ja voi tuntua pahalta ainakin pienten lasten vanhemmista.

Tapahtumat pyörivät naisten seuralaispalvelu Daylightin ympärillä sekä vain naisille tarkoitetulla kuntosalilla nimeltä Kurvi. Molemmissa on töissä erittäin komea ja raamikas personal trainer Sampo/Sebastian, joka tarvitsee rahaa pelivelkojen maksamiseen.

Pakkasen dekkareiden nykyinen poliisikaksikko Ström ja Jokinen esiintyy tässäkin kirjassa. "Kireäilmeinen, säkkimäiseen bleiseriin pukeutunut, arkipäiväisen näköinen nainen. Valtavan iso, kaljupäinen, ystävällisesti hymyilevä mies." Kiukkuisesta rikosylikonstaapeli Tanja Strömistä löytyy jutun edetessä yllättäviä piirteitä. Anna Laine, Pakkasen vakiohahmo, näyttäytyy muutaman kerran kuntosalilla, ravintola Careliassa ja kävelyttämässä mäyräkoiraansa Justusta. Justus-paralta on häntä jäänyt oven väliin ja siihen on jouduttu tekemään amputaatio.

Helsinkiläinen löytää Pakkasen kirjoista tuttuja paikkoja. Seuralaisessa pistäydytään Lauttasaaressa ja Töölössä, mutta eniten kuljetaan Hietalahden torin ympärillä.
"Lönnrotinkadulle tullessaan he olivat ajaneet Bulevardilla Ristorante Dennisin ohi. Ström oli huomauttanut, että sinne voisi yrittää piipahtaa Rebecca Koiviston tapaamisen jälkeen. Ihan vaikka niiden muutamien hienohelmojen kiusaksi, jotka pitivät suoranaisena kulttuuriskandaalina, että jollakin oli ollut otsaa perustaa pizzeria kaupungin kenties perinteikkäimmälle kadulle. Ja että se joku sattui kaiken lisäksi olemaan turkulainen."
Seuralainen on mukavaa rentoutumislukemista. Siitä ovat kirjoittaneet myös Mari A ja Magica de Spell.

Outi Pakkanen: Seuralainen
Otava, Seven-pokkari 2010. 336 s.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Anja ja Kimmonhovin tytöt (Tuntemattomat tyttökirjat -haaste)

Alli Saarentaus-Salon Anja ja Kimmonhovin tytöt on unohdettuja tyttökirjoja. Kirja on ilmestynyt 1949 ja sen tapahtumat on sijoitettu vuosiin 1946-47. Aivan tyttökirja tämä ei ole, vaan ennemminkin nuortenkirja. Luin kirjan lapsena monta kertaa ja nyt uudelleen lukiessani huomasin muistavani sen henkilöt ja tapahtumat kovin hyvin.

Kirja alkaa Anjan lakkiaisista. Hänen hieman vanhempi poikaystävänsä Kari, lääkäri ja kirurgi, ei odotusten mukaan kosikaan uutta ylioppilasta heti, vaan siirtää kosinnan vuodella eteenpäin Amerikassa opiskelun vuoksi. Anjalle ja hänen vanhemmilleen tulee ongelma: Mitä tyttö nyt tekee vuoden ajan? Asiasta keskustellaan:
"Äidillä oli kaksi ehdotusta: joko lukea kieliä tai mennä sairaanhoitokurssille, jonne useimmat hienoston tytöt pyrkivät.
Anjaa huvitti Karin ilme, kun äiti puhui sairaanhoitajakurssista. Isäkin ehätti heti vastustamaan. Hän myönsi, että sinne nykyään kyllä kovin pyritään, mutta ei useinkaan kutsumuksesta.
- Anjallahan on jo tohtorikin kalastettuna, niin pitäköön hänestä kynsin hampain kiinni, niin säästyy hoitajakurssin varjopuolilta, isä selitti.
- Mielestäni se sopisi, kun Anja joutuu Karin mukaan. Kas, mielestäni lääkäri ja sairaanhoitaja... Äiti hämääntyi ja keskeytti."
Ongelma ratkeaa, kun sanomalehdestä löytyy ilmoitus, "että Savossa, Kimmonhovin talouskoulussa alkaa lokakuussa puolen vuoden kurssi erikoisesti opiskelevaa nuorisoa varten, opetetaan mm. sairaanhoitoa, kudontaa, ompelua, pikkulasten hoitoa, maataloutta, kotitaloutta ym." Mikä loistava ohjelma tohtorin kotirouvaksi valmennettavalle! Äitikin suostuu, koska " niin kalliille kurssille ei joka perhe voi tytärtään lähettää".

Kimmonhovissa Anja tapaa tyttöjoukon, josta muutama erottuu. Musikaalisesti lahjakas, mutta muuten avuton Sirpa on kaikkien lemmikki. Pulmu (siis todella Pulmu!) on riitaisa ja "kovasti poikien perään". Kurssin ilopilleri on Himppa, jolta eivät puhe ja kepposet lopu. Kurssin aikana tapahtuu kaikenlaista. On juhlia, rakastumisia, huiputusta, suoranaista petollisuutta, ja yksi onnettomuuskin. Kaikki on kuitenkin varsin viatonta.

Vuoden odotuksen jälkeen Kari palaa ja Anja saa kosintansa ja miehensä.

Anja ja Kimmonhovin tytöt hymyilyttää nykylukijaa. Vanhoissa kirjoissa on tietysti erilaisia asenteita kuin nykyisin, mutta tämä kirja on tehty liian osoittelevaksi. Lisäksi siinä on sen tyyppistä isänmaallis-uskonnollista paatosta, joka on lähinnä vaivaannuttavaa. Varsinaiseksi tyttökirjaklassikoksi tästä ei mielestäni ole. Ei siksikään, että kirja ei ole kovin hyvin kirjoitettu. On vaikea kuvitella, että nykynuori jaksaisi lukea tämän kirjan.

Etsin netistä tietoa kirjailija Alli Saarentaus-Salosta. Löysin ainoastaan Helsingin kaupunginkirjaston Kysy mitä vain -sivulta muutaman lauseen hänen elämästään ja tuotannostaan. Saarentaus-Salo (1907-1994) oli kansakoulunopettaja ja kirjastonhoitaja. Hän julkaisi kahdeksan kirjaa, joista useimmat ovat nuortenkirjoja.

Luin kirjan Anja ja Kimmonhovin tytöt Marian Tuntemattomat tyttökirjat -haasteeseen.

Alli Saarentaus-Salo: Anja ja Kimmonhovin tytöt
Valistus, 2. painos 1951. 173 s.

tiistai 29. marraskuuta 2011

Juhani Aho: Yksin

"Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului vain lampun sydämen ynisevä ääni."
Keskustelu ujuaa, lampun sydän ynisee. Näin ei kirjoiteta enää, mutta juuri siksi Ahon kieli vie lukijan mukanaan. Hänen vertauksensakin ovat herkullisen ristiriitaisia.
"Tapaan itseni yhtenä nivelenä siinä ihmisjonossa, jonka toinen pää on asemasillalla ja jonka toista päätä jo Pariisi ahmii ison oven kautta avonaiseen kitaansa, niin kuin kosken niska nielee pitkää puomia."
Useimmille on varmaan tuttua, että kirjassa Yksin Aho purkaa suruaan torjutun rakkauden jälkeen. Hän matkustaa Pariisiin työskentelemään ja Pariisista tulee hänelle kaipauksen kaupunki. Yksin on kirja rakastuneesta ihmisestä. Kaikki mielialan vaihtelut, hassut turhat kuvitelmat, toiveikkuus ja epätoivo eletään läpi. Rakastuminen ei ole muuttunut miksikään sen yli vuosisadan aikana, joka kirjan julkaisemisesta on kulunut.

Haastavaa lukemista -blogin kautta löysin Vinttikamarissa-blogin Ahmun haasteen Lue kaupungista jossa olet käynyt. Yksin sopii tähän haasteeseen. Kävin Pariisissa viimeksi keväällä 2010. Ahon ajoista Pariisi on muuttunut, vaikka rakastuminen ei olekaan. Tietysti Pariisissa on edelleen tungosta ja ruuhkia, mutta miehillä ei ole silintereitä eikä naisilla silkkipukuja, eivätkä ruuhkissa seiso "kuomivaunut". Bulevardien ravintoloissa ja kahviloissa ei ole työmiehiä ja ajureita, vaan turisteja. Paljon on ennallaankin: Eiffel-torni, sanomalehtikioskit, "rautaisilla balkongeilla kaulustetut" kivitalot.

Olin Pariisissa yksin, mutta en murehtimassa, vaan nauttimassa rauhasta, jonka saavuttaa miljoonakaupungissa, kun ei tunne siellä ketään. Ahon Pariisi on alakuloinen, mutta hän toteaa itsekin, että "Tämän ulkomaan vaikutus minuun ei ole sen vaikutus, vaan minun oman nykyisen mielentilani."

Lähimmäs omaa vaelteluani osuu seuraava katkelma (vaikka venheissä ei enää olekaan höyrymoottoreita):
"Harhailen suuren oopperan editse, käännyn alas Avenue de l'Opérata pitkin ja ohi Théátre Français'n. Siitä Louvren holvien alta ikivanhaan kuningasten linnan pihaan (...) Käyn siltaa myöten Seinen poikki ja seisahdun hetkeksi seuraamaan noita pieniä höyryvenheitä, joiden punaiset kokkalyhdyt kuvastuvat veteen kuin tuulastulet."
Öiseltä sillalta kohti Notre Damea otettu, haasteeseen kuuluva kuva:
Juhani Aho: Yksin
WSOY Pokkari 2011. 106 s.
Alkuperäinen julkaistu 1890.

lauantai 26. marraskuuta 2011

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit

Berliininpoppelit kertoo Neshovin perheestä. Kolme erilaista poikaa, iältään viidenkymmenen molemmin puolin, joutuu kohtaamaan toisensa äitinsä sairaalavuoteen luona. Tor on sikatilallinen, Margido hautausurakoitsija ja Erlend ikkunansomistaja. Torin avioton tytär Torunn saapuu myös paikalle.  Hän ei ole koskaan tavannut isänsä sukulaisia. Margido sanookin hänelle: "Tämä ei ole sellainen suku... jonka seurassa sinä erityisemmin viihtyisit." Suvulla on salaisuus, joka selviää lukijalle pikku hiljaa, ennen kuin se varsinaisesti paljastetaan kirjan lopussa.

Tapahtumat sijoittuvat Trondheimiin Norjaan, mutta kirja voisi olla myös Suomesta. Puhumattomuus ja perheen sisäisen kommunikaation puute ovat tuttuja aiheita. Neshovin rapistumaan päässyt tila voisi löytyä jostain Suomen maaseudulta, ympäröivää vuonomaisemaa lukuun ottamatta.

Osittain Berliininpoppelit on kovin synkkä. Esimerkiksi alku, jossa hautausurakoitsija Margido esitellään työnsä ääressä, on raskasta luettavaa. Onneksi koko kirja ei ole samanlainen. Heti perään somistaja Erlendin esittely vaikuttaa melkein parodialta. Hajuja ja tuoksuja käytetään kuvaamaan ihmisiä ja paikkoja. Sikalan haju, joka on myös Torin haju, isoisän lian haju, Torunnin saippuan puhdas tuoksu, Erlendin kumppanin jouluruokien herkullinen tuoksu.

Berliininpoppelit ei ole mitään suurta kirjallisuutta, mutta mukavaa luettavaa tämä kirja on.

Berliininpoppeleista ovat kirjoittaneet ainakin Leena Lumi, anni ja Marja.

Anne B. Ragde: Berliininpoppelit
Suomentanut Tarja Teva
Tammi 2007. 294 s.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni


Kirjassa on varsinaisesti kolme henkilöä: Sumire, nuori nainen, joka haluaa kirjailijaksi, Miu (nainen), entinen pianisti ja nykyinen perheyrityksen johtaja, ja kertoja (mies). Kertojan nimeä ei paljasteta, ja Sumire käyttää yhdessä tekstissään hänestä pelkkää kirjainta K. Kertoja kuvaa henkilöiden keskinäisiä suhteita seuraavasti: "Tämä nainen rakasti Sumirea. Minä en kuitenkaan voinut tuntea sukupuolista halua häntä kohtaan. Sumire rakasti tätä naista ja halusi häntä. Minä rakastin Sumirea ja tunsin sukupuolista halua häntä kohtaan. Sumire piti minusta muttei tuntenut mitään halua minua kohtaan."

Sumirea ja kertojaa yhdistää rakkaus kirjoihin ja lukemiseen. " Kirjojen ahmiminen oli meille yhtä luontaista kuin hengittäminen." Sputnik-rakastettuni on täynnä viittauksia kirjallisuuteen ja länsimaiseen klassiseen musiikkiin.

Kirjan nimessä esiintyvä sputnik saa yhden selityksen hyvin nopeasti kirjan alussa. Toinen tulee myöhemmin. Sputnik - matkakumppani. Miun sanoin: "Silloin tajusin sen, että olimme kyllä ihanteellisia matkakumppaneita, mutta loppujen lopuksi vain yksinäisiä metallimöykkyjä erillisillä kiertoradoilla."

Kertoja vertaa Sumirelle kirjan kirjoittamista kiinalaisen kaupungin portin rakentamiseen sotureiden luista. Portti tarvitsee sielun, joka herätettiin pirskottamalla luille koiran verta. Samalla tavalla "Kertomus ei ole tästä maailmasta. Todellinen tarina vaatii eräänlaista maagista kastetta, jotta tämä maailma yhdistyisi tuonpuoleiseen." Kirjan sivulla 184 on lause "Tästä alkaa varsinainen kertomus." ja siitä eteenpäin tarinaan ilmestyy maagisuutta ja outoa viehätystä, niin että ainakin minun oli pakko lukea kirja loppuun siltä istumalta.

Luin kirjan takakannen tekstin vasta luettuani koko kirjan. Siellä mm. sanotaan, että Sputnik-rakastettuni on salapoliisikertomus ja filosofinen arvoitus. Salapoliisikertomus tämä kirja ei missään tapauksessa ole, vaikka yksi henkilöistä katoaakin. Filosofinen arvoitus kirja on mitä suurimmassa määrin.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni
Englanninnoksesta suomentanut Ilkka Malinen
Tammi 2003. 252 s.

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Pitkän päivän ilta on luultavasti Kazuo Ishiguron tunnetuin kirja. Minäkin tiesin etukäteen sen idean hovimestarista, joka elää elämänsä isäntänsä kautta. Näin vuosia sitten kirjan pohjalta tehdyn James Ivoryn elokuvan. Lukiessani hovimestari Stevens näytti Anthony Hopkinsilta ja taloudenhoitaja neiti Kenton Emma Thompsonilta.

Kirjassa hovimestari Stevens lähtee nykyisen isäntänsä kehotuksesta muutaman päivän lomalle. Hän lähtee tapaamaan neiti Kentonia, jota ei ole nähnyt pariinkymmeneen vuoteen. Ajellessaan (isäntänsä autolla) pitkin Englannin maaseutua hän muistelee elämäänsä, varsinkin 20- ja 30-lukuja. Tuolloin hän ja neiti Kenton olivat lordi Darlingtonin palveluksessa. Lordista tuli sittemmin epäsuosittu ja tuomittu julkisuuden henkilö ulkopoliittisten harharetkiensä vuoksi.

Stevensin kaltainen ihminen, joka alistuu toisen ihmisen palvelijaksi, on vaarallinen. "Tässä työnantajassa ruumiillistuu kaikki se, mitä minä pidän jalona ja ihailtavana. Niinpä omistaudun hänen palvelemiselleen." Toisaalta Stevens on säälittävä. Hänen tavoitteenaan on ollut olla "suuri hovimestari". Suuren hovimestarin tunnusmerkki on hänen mielestään arvokkuus - ja arvokkuuden hän määrittelee omalla tavallaan. Lopuksi hän joutuu kuitenkin toteamaan: "Minä en voi edes sanoa, että olisin tehnyt itse omat virheeni. Ja minun onkin pakko kysyä itseltäni: mitä arvokasta siinä muka on?"

Pitkän päivän ilta herättää voimakkaita tunteita. Stevens uhraa elämänsä toisen ihmisen palvelemiseen. Hän heittää pois mahdollisuuden toisenlaiseen elämään ja onneen torjuessaan neiti Kentonin. Pikku hiljaa lukija alkaa tulla epätoivoiseksi. Eikö mies todellakaan ymmärrä, mitä tekee?

Kirjan tyyli on loistava. Stevensin kertomus elämänsä käännekohdista on kuivakka ja asiallinen. Lainaan malliksi tyylistä hänen ylpeän muistonsa hopeista. Hopeiden kiillotuksen taso oli hänen mielestään hovimestarin ammattitaidon mittari.
Ilokseni voin muistaa useitakin kertoja, jolloin Darlington Hallin hopeat herättivät havainnoitsijoissa positiivista huomiota. Muistan esimerkiksi, kuinka lady Astor totesi - eikä täysin ilman katkeruutta - että meidän hopeamme "olivat kenties vertaansa vailla". Muistan myös, kuinka näin herra George Bernardin, kuuluisan näytelmäkirjailijan, tutkivan eräänä iltana päivällispöydässä edessään olevaa jälkiruokalusikkaa, nostavan sen ylös valoa vasten ja vertaavan sen pintaa viereiseen tarjoiluvatiin unohtaen täysin ympärillä olevan pöytäseurueen läsnäolon.
Pitkän päivän illasta löytyy monta blogikirjoitusta, esimerkiksi Katjan ja Zephyrin.

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta
Suomentanut Helene Bützow
Tammi 1990. 283 s.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Amos Oz: Älä kysy yöltä

Älä kysy yöltä kertoo Noasta ja Theosta. Noa on kirjallisuuden opettaja ja Theo arkkitehti. Theo on viisitoista vuotta Noaa vanhempi. He ovat olleet yhdessä melkein kymmenen vuotta ja asuvat autiomaan laidalla sinne aika vast'ikään rakennetussa pikkukaupungissa. Heidän luonteensa ovat kovin erilaiset. Noa on eläväinen ja innokas, Theo taas, sanoisinko, jähmeä.

Yksi Noan oppilaista on kuollut huumeisiin. Oppilaan isä haluaa perustaa kaupunkiin huumevieroitusklinikan nuorille poikansa muistoksi. Hän on saanut Noan suostumaan hankkeen ajajaksi. Kaupunkilaiset tietysti vastustavat klinikkaa. Klinikkaprojekti vaikuttaa suuresti Noan ja Theon keskinäiseen suhteeseen.

Kirjan keskeinen ajatus onkin mielestäni tässä erään Noan oppilaan ilmaisemana:
Kukaan ei tiedä mitään kenestäkään. Varsinkaan rakkaudesta. Rakkaus on tosiaan tuhoisa tila, tyttö sanoi. Kaksi ventovierasta näkee äkkiä toisensa, tai eivät he oikeasti edes näe toisiaan, he haistavat toisensa, ja hups vain, he ovat kiintyneempiä toisiinsa kuin jos olisivat sisar ja veli. He alkavat nukkua yhdessä, samassa sängyssä, vaikkeivät ole samaa perhettä. Ja usein he eivät ole edes ystäviä, eivät tunne toisiaan, he vain ovat äkkiä koukussa toisiinsa ja koko muu maailma joutaa mäkeen. Katso nyt, miten tuhoisaa se on, oikeasti. Todennäköisesti paljon useammat ihmiset kuolevat rakkauteen kuin huumeisiin.

Noa ja Theo jäivät minulle etäisiksi. Koko kirja oli jotenkin lattea, aiheestaan huolimatta. Amos Ozin kirjoja on suomennettu paljon. Älä kysy yöltä on ilmestynyt jo 1994, mutta suomennettu vasta 2010. En tiedä, viittaako viive jonkinlaiseen välityöhön. Tämä on ensimmäinen lukemani Ozin kirja, joten en osaa verrata sitä hänen muihin teoksiinsa. Hepreankielinen kirja on suomennettu englantilaisesta käännöksestä. Kaksinkertainen kääntäminen ei voi olla vaikuttamatta lopputulokseen.

Kirjasta ovat kirjoittaneet mm. Sanna ja Erja.

Amos Oz: Älä kysy yöltä
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Tammi 2010. 282 s.

lauantai 5. marraskuuta 2011

Michael Child: A Year in South Karelia

Michael Child on kanadalainen, joka on perheineen asunut Suomessa kymmenkunta vuotta. Nykyisin he asuvat Etelä-Karjalassa, Imatralla. Childin vaimo on myös kanadalainen, mutta vaimon suku on Suomesta. Kirjan koko nimi on A Year in South Karelia. Finnish culture through the eyes of a newcomer. Se on koottu blogikirjoituksista noin vuoden ajalta. Ensimmäinen merkintä on päivätty 27. maaliskuuta 2009 ja viimeinen 21. huhtikuuta 2010. Kirja on ilmeisesti omakustanne, ainakaan en löytänyt siitä merkintää kustantajasta.

Child kirjoittaa elämästään Suomessa pitkälti perheensä kautta. Hänellä on kaksi lasta, joista nuorempi aloitti koulunkäynnin kirjoitusvuonna. Child kertoo suomalaisesta koulujärjestelmästä, terveydenhoidosta, vanhempainlomasta, tavoista viettää juhlapyhiä ym., mutta ei mitenkään virallisesti, vaan omasta näkökulmastaan. Suomalaisten lukijoiden lisäksi hän on tarkoittanut kirjansa kanadalaisille tuttavilleen.

Child ja hänen vaimonsa olivat aloittaneet suomen opiskelun jo Kanadassa. Luvussa Funny Finnish hän kertoo kielen opiskelun kommelluksista ja vivahteiden ymmärtämisen vaikeudesta. Yksinkertainen esimerkki: Erotessa voidaan sanoa "Palataan!". Ensimmäisen kerran tuon kuultuaan hän palasi keskustelukumppanin luo.

Kirjassa on joitakin arkielämän huomioita, joita suomalainen ei todellakaan tule ajatelleeksi. Child ihmettelee suomalaisten tapaa ostaa valtavat määrät ruokaa ennen juhlapyhiä, vaikka kaupat olisivat suljettuina vain päivän. Käyttäydytään ikäänkuin kaupat eivät aukeaisi enää koskaan. Tuo tuli mieleeni, kun eilen illalla eli pyhäinpäivän aattona kuljin lähikauppamme ohi ja näin valtavat jonot ja täyteen lastatut ostoskärryt. Childin mielestä Suomi on kävelijäystävällinen maa. Kanadalaisena hän ei tänne tultuaan ymmärtänyt, miksi maanteidenkin viereen rakennetaan kävelyteitä - kuka niitä käyttäisi? Nykyisin hän käyttää niitä itse. Ja vieraassa kulttuurissa voi tulla vaikeuksia yllättävissä paikoissa, kuten joidenkin julkisten tilojen WC:ssä. Miten oven saa lukituksi? (Vastaus: kääntämällä kahvan yläasentoon.)

Kaiken kaikkiaan Child on valtavan tyytyväinen elämäänsä Etelä-Karjalassa. Ihmiset ovat hänestä ihania.
I dedicate this to the people of Finland, who over this past decade have been hospitality itself. In that time I've been watching them more closely than they may have realised. And here's the thing. They are absolutely wonderful -  even in the oddest circumstances.
Luonto tarjoaa suuria elämyksiä, ja jos osaa katsoa oikein, myös pieniä.
At just this time of the year, the sun behind me was setting at just the right place so as to shine directly on the tops of these stately pines. The result of the burning orange sun shining on the dark green needles of the pines was one of the most beautiful natural phenomena that I have ever seen.
Oikeastaan ainoa huomaamani negatiivinen kommentti kirjassa oli, että suomalaiset eivät osaa jonottaa!

Kirja kärsii siitä, että valokuvat ovat mustavalkoisia ja laadultaan heikkoja. Kanteen on lisäksi valittu kammottavan näköinen kuva. Tätä kirjaa on mukava lukea, jos lukijalla on siteitä Etelä-Karjalaan. Muille lukijoille jotkut osat kirjasta saattavat olla hieman tylsiä.

Michael Child: A Year in South Karelia
2011, 206 s.
ISBN 978-1-4478-3561-5

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

P. D. James: Todistajan kuolema

Todistajan kuolema on vuodelta 1977. Julkaisuajankohta täytyy muistaa lukiessa. Ei ole kännyköitä, eikä tietokoneitakaan mainita. Naiset ovat siivoojia, sihteereitä tai taiteilijoita, mutta eivät poliiseja, kuten nykyisissä dekkareissa.

Pienestä kylästä East Angliassa löydetään nuoren naisen ruumis. Todistusaineisto viedään samalla seudulla olevaan rikostutkimuslaboratorioon. Kerronnan painopiste siirtyykin laboratorioon. Yksi esitellyistä henkilöistä kuvataan niin epämiellyttäväksi, että lukija odottaa, että hänet murhataan. Niin tapahtuukin. Koska uhri on rikostutkimuslaboratorion työntekijä, tutkimuksista vastaa Scotland Yard. Paikalle saapuu P. D. Jamesin kirjojen sankari Adam Dalgliesh, runoja kirjoittava poliisi. Apunaan hänellä on nuori John Massingham.

Todistajan kuolema on perinteinen salapoliisiromaani. Kaikki lajityypin ystävät varmasti pitävät tästä. Tutkimuslaboratorio on oivasti valittu tapahtumapaikka ja epäiltyjä motiiveineen on juuri sopivasti. Laboratorio toimii vanhassa kartanossa. Miljöön kuvaus tuo mieleen englantilaisia tv-sarjoja, tyyliin "Portaikko oli vaikuttava. Balusterit olivat akanttilehväkapiteelein koristettua tammipaneelia, ja jokaisen porraspylvään huipulla oli tukeva tamminen ananas." Tai Dalglieshin astuessa yhden epäillyn pihalle "Keskellä nurmikkoa kasvava akasia hehkui syksyn punaista ja kultaa, ovea kiertävissä keltaisissa köynnösruusuissa näkyi vielä kalpea aavistus kesän loistosta ja kurjenpolvien, verenpisaroiden ja daalioiden hoidetut, kepeillä tuetut penkit liekehtivät epäsointuisaa väriloistoa pronssinkarvaista pyökkiaitaa vasten."

Englantilaisen kylän vanhojen rakennusten, kauniiden pihojen ja rauhallisen pinnan alta Dalgliesh löytää vahvoja tunteita, epätoivoa ja intohimoa.

P. D. James: Todistajan kuolema
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava, Seven-pokkari 2011. 399 s.

perjantai 28. lokakuuta 2011

Kirjamessuiltapäivä

Olen yleensä käynyt Helsingin kirjamessuilla lauantaina, mutta tänä vuonna perjantai-iltapäivä sopi paremmin aikatauluuni. Perjantaina ei ollut esiintymässä kirjailijoita, joita olisin halunnut kuunnella. Lauantaina ja sunnuntaina olisi, mutta näin nyt tällä kertaa.

Ensimmäiseksi menin luottoantikvariaattini myyntipisteeseen. Antikvariaatin pitäjä on vanha tuttavani maalta, entiseltä kotipaikkakunnaltani. Koska messuilla oli vielä hiljaista, ehdimme jutella jonkin aikaa. Minusta on hienoa, että joku jaksaa pitää antikvariaattia pienellä maaseutupaikkakunnalla. Yritys elää nettimyynnin ja kesämökkiläisten varassa. Jos etsin jotakin vanhaa kirjaa netistä, katson aina ensin, löytyykö sitä tämän tutun kauppiaan valikoimista. Nytkin ostin häneltä pari kirjaa.

Kiersin läpi Antikvaariset kirjamessut ja löysinkin etsimiäni kirjoja, Murakamia, Nádasia ja viimeksi lukemaani Ishiguroa, jonka kirjoja ostin kaksi. Lisäksi tuli ostetuksi yksi uutuuskirja heräteostona kirjailijan signeerauksella varustettuna. Siitä kirjoitan myöhemmin, kun saan sen luetuksi. Muuten ostin kaksi etukäteen harkitsemaani uutuuskirjaa. Ne aion antaa joululahjaksi, joten en voi kirjoittaa, mitä ne ovat, suomalaisia kuitenkin.

Lauantaisin kirjamessuilla on ollut mieletön tungos. Perjantaina oli rauhallisempaa, ainakin iltapäivällä, ja kirjoja oli helppo etsiä. Kirjatkin löytyivät niin nopeasti, että selvisin käynnistäni parilla tunnilla.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Kazuo Ishiguro: Me orvot


Joistakin kirjoista tietää heti ensimmäisen sivun luettuaan, että kirjan lukee mielellään. Me orvot on sellainen. Kertoja Christopher Banks on menestynyt ja kuuluisa salapoliisi Lontoossa 1930-luvulla. Hän muistelee lapsuuttaan Shanghaissa ja 30-luvun lopulla hän palaa Shanghaihin selvittämään vanhempiensa katoamistapausta. Jo kirjan alussa saamme tietää, että Christopher menetti vanhempansa lapsena ja joutui sen jälkeen Englantiin tätinsä hoidettavaksi.

Muistoissaan Christopher leikkii naapurissa asuneen japanilaisen Akira-pojan kanssa. Tai pelkää yhdessä hänen kanssaan lapsellisia mielikuvitusjuttuja. Christopherin isän kadottua pojat leikkivät salapoliiseja. Muistoissa on onnellisia hetkiä vanhempien, varsinkin äidin, kanssa. Vanhemmat kutsuivat Christopheria Puffiniksi.

Christopher haluaa tietää, mihin ja miksi hänen vanhempansa hävisivät. Kun hän yrittää tarpeeksi, hän muistaa välähdyksiä tapahtumista, jotka saattavat liittyä katoamisiin.

Silloin tällöin Christopherin elämä leikkaa neiti Sarah Hemmingsin elämää, jopa Shanghaissa. Sarahkin on orpo. Hän on päättänyt löytää miehen, joka " todella toimii. Siis ihmiskunnan, paremman maailman hyväksi."

Christopher saapuu Shanghaihin kohta Kiinan ja Japanin välisen sodan alettua 1937. Shanghain länsimaalaiset yrittävät jatkaa elämäänsä ikäänkuin sotaa ei olisikaan.

Christopher on valmistautunut tutkimuksiin hyvin. Hän on selvittänyt, mitä on voinut Lontoosta käsin ja nyt hän tietää, mitä haluaa. Hän olettaa, että vanhempien katoaminen liittyy oopiumikauppaan, länsimaisten yritysten moraalittomuuteen, kiinalaisiin sotaherroihin ja tietysti rahaan. Jotkut oletuksista ovat oikein, toiset väärin, mutta lopulta Christopher saa tietää totuuden.

Kirjassa on pitkä jakso, jossa Christopher harhailee Shanghain tuhotulla slummialueella kiinalaisten ja japanilaisten linjojen välissä etsimässä taloa, jossa hän uskoo vanhempiaan pidettävän vankeina. Osan aikaa hänellä on mukana (kuviteltu ?) lapsuudenystävänsä Akira. Harhailu tuntuu pitkältä ja turhalta, ja raa'alta, mutta kirjailija on pitänyt sitä varmasti tärkeänä jakson pituuden ja sijoittelun perusteella. Christopherin löytäneiden joukkojen eversti sanoo kyllä jotakin, jota voi pitää kirjan Me orvot kannalta tärkeänä:
Eversti nyökkäsi. " Meidän lapsuutemme tuntuu nyt olevan niin kaukana. Tämä kaikki" - hän osoitti auton ulkopuolelle - "niin paljon kärsimystä. Eräs meidän japanilaisista runoilijoistamme, vuosien takainen hovineiti, kirjoitti siitä, kuinka surullista se on. Hän kirjoitti, että kun olemme kasvaneet aikuisiksi, lapsuutemme alkaa muistuttaa vierasta maata."

Kazuo Ishiguro: Me orvot
Suomentanut Helene Bützow
Tammi, Keltainen kirjasto 2002. 418 s.

sunnuntai 23. lokakuuta 2011

Karin Alvtegen: Varjo

Kafkan Oikeusjutun jälkeen halusin lukea jotain kevyempää, mikä minun kohdallani tarkoittaa dekkaria. Kirjastosta löysin Karin Alvtegenin Varjon.

Varjon keskipisteenä on Nobel-kirjailija Axel Ragnerfeldt. Lähes kaikki muutkin kirjan henkilöt ovat tai ovat olleet kirjailijoita. Paitsi Ragnerfeldtin poika, joka hoitaa isänsä tuloihin perustuvaa perheyritystä ja yhtenä tehtävänään käy pitämässä isästään kertovia yleisöluentoja. Luentonsa huippukohdassa hän sanoo:
Minun isäni ja Joseph Schultz ymmärsivät, että tekomme ovat kuin meidän lapsiamme, ne jäävät elämään jälkeemme ja jatkavat vaikuttamista meistä ja tahdostamme riippumatta.
Varjon lukija huomaa, kuinka totta tuo on. Tapahtumat alkavat, kun Ragnerfeldtien pitkäaikainen taloudenhoitaja kuolee, luonnollisen kuoleman yli 90-vuotiaana. Hänen hautajaistensa järjestely ja testamentin edunsaajan etsiminen nostavat menneisyydestä esiin asioita, joilla on järkyttävät seurauksensa nykyajassa.

Kirjassa ei ole kaikkitietävää kertojaa. Sen luvuissa katsotaan tapahtumia eri henkilöiden kannalta, ei kuitenkaan minä-muodossa. Tällä tavalla lukija pääsee sisälle kunkin henkilön ajatuksiin ja muistoihin.

Varjossa ei mässäillä verisillä hirmuteoilla. Se on psykologinen rikoskirja, ja minulle se toi mieleen Ruth Rendellin teokset. Pidin Varjosta, samoin kuin pidän Rendellistä.

Varjosta on kirjoittanut mm Kuutar.

Karin Alvtegen: Varjo
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
WSOY 2008. 364 s.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Franz Kafka: Oikeusjuttu

 
Kävin muutama vuosi sitten Prahassa ja osallistuin opastetulle Kafka-kävelykierrokselle. Olin lukenut Kafkalta vain Muodonmuutoksen ja joitakin muita novelleja. Päätin jo tuolloin, että luen vielä joko Oikeusjutun tai Linnan.

Oikeusjuttu julkaistiin vuonna 1925 Kafkan kuoleman jälkeen. Kirja on keskeneräinen. Sen loppuun on liitetty kesken jääneitä lukuja ja kirjailijan pyyhkimiä kohtia.

Oikeusjutussa on paljon unille tyypillisiä piirteitä. Jossakin kohtauksessa ihmiset saattavat olla ensin tuntemattomia ja osoittautuvatkin kohta tutuiksi. Osa tapahtumapaikoista on outoja. Oikeuden istuntosali on kurjan vuokrakerrostalon yläkerrassa ja oikeuden kansliat vielä kummallisemmin ullakolla.

Minulla oli kirjasta joitakin vääriä ennakkokäsityksiä. Päähenkilö, loppumattomaan oikeusjuttuun syytetyksi joutunut Josef K. ei ole mikään oppimaton jokamies, vaan korkeassa virassa pankissa. Hänen lisäkseen kirjassa esiintyy runsaasti muitakin henkilöitä, tärkeimpinä hänen asianajajansa ja asianajajan hoitajatar. "Minä houkuttelen itselleni auttajia, ajatteli hän melkein ihmeissään. Ensin neiti Bürstnerin, sitten oikeudenpalvelijan vaimon ja vihdoin tämän pikku hoitajattaren, joka näyttää käsittämättömällä tavalla kiintyneen minuun." Pitkät pohdinnat oikeusjutun etenemättömyydestä ja siitä, pitäisikö asianajaja sanoa irti vai ei, ovatkin kirjan puuduttavinta luettavaa.

Oikeusjutusta jäi aika hämmentynyt olo. Käsitteleekö se lainkaan oikeusjuttua? Eikö ennemminkin elämää yleensä. "Kaikkihan liittyy tuomioistuimeen." "Kuinka ihminen voi ylimalkaan olla syyllinen. Olemmehan me kaikki ihmisiä, samanlaisia." Oikeusjutusta ei pääse vapaaksi millään keinolla, ja kaikki me saamme lopuksi samanlaisen tuomion kuin Josef K.

Oikeusjutusta on äskettäin kirjoittanut Raisa Kirjaurakka 2011 -blogissa  ja sitä on käsitelty myös blogeissa 100 kirjaa ja Kirjojen maailma.

Franz Kafka: Oikeusjuttu
Suomentanut Aarno Peromies
Otava, 4. painos 2011. 244 s.

tiistai 18. lokakuuta 2011

Tuleva kirjabloggaaja 6-vuotiaana

K-blogin Jenni kyseli meidän muiden vanhoja kirjoituksia. Olin jo pienenä innokas kirjaston käyttäjä. Asuimme silloin Jyväskylässä ja sivukirjastomme järjesti lasten kirja-arvostelukilpailun. Muistan vielä hämärästi, kuinka istuin heti kirjoittamaan omaa juttuani, kun huomasin kilpailun. Kirjoitin kirjasta, jota olin tullut palauttamaan. Olin silloin 6-vuotias, enkä ollut vielä koulussa.

Kun kilpailun tulokset julkistettiin, oikein lehdessä, uutiseen oli liitetty minun kirjoitukseni, vaikka sain vasta kolmannen palkinnon (Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan). Alla on siis pienen tulevan kirjabloggaajan ensimmäinen yritelmä kirja-arvostelun alalla.


maanantai 17. lokakuuta 2011

Maria Lang: Meitä oli kolmetoista

Maria Lang kirjoitti perinteisiä rikosromaaneja Agatha Christien tyyliin. Ensin esitellään henkilöt, sitten yksi heistä murhataan, epäiltyjä on rajattu määrä, murhaa selvitellään. Tässä kirjassa oli lopussa jopa klassinen kohtaus, jossa kaikki epäillyt kootaan yhteen ja heille kerrotaan, mitä on saatu selville.

Maria Langin kirjoissa tutkimuksia tekee Tukholman rikospoliisin päällikkö Christer Wijk, joka polttaa piippua koko ajan. Hänen vaimonsa, hovilaulajatar Camilla Martin hunajankeltaisine silmineen esiintyy myös usein kirjoissa, tässäkin.

Lähtökohtana on entisen valmistavan luokan oppilaiden tapaaminen noin viidenkymmenen vuoden jälkeen. Luokalla oli kolmetoista oppilasta, siitä kirjan nimi. Kaikki eivät saavu juhliin, mutta toisaalta läsnä on muutama nuoremman sukupolven edustaja. Maria Langin jonkinlainen alter ego, eksentrinen salapoliisikirjailija Almi Graan on yksi luokan oppilaista ja siten sotkeutunut tapahtumiin.

Meitä oli kolmetoista on ilmestynyt vuonna 1973 ja se on kaukana nykyisistä dekkareista, joissa on toinen toistaan kammottavampia rikoksia. Vaikka kirjassa tutkitaan murhaa, sitä voisi hyvin kuvailla sanalla herttainen.

Maria Lang: Meitä oli kolmetoista
Suomentanut Aarne Valpola
Gummerus 2010, 4. painos. 232 s.

maanantai 10. lokakuuta 2011

Kahdeksan tunnustusta

Sain Sinisen linnan Marialta tämän tunnustuksen ja haasteen. Kiitos! Ideana on kertoa kahdeksan asiaa itsestään. Useimmat ovat kertoneet suhteestaan kirjoihin, mutta ajattelin tehdä poikkeuksen ja tehdä elokuvatunnustuksia.
  1. Ensimmäinen elokuvateatterissa näkemäni elokuva oli Disneyn Prinsessa Ruusunen.
  2. Paras näkemäni kirjaan perustuva elokuva on Elia Kazanin Eedenistä itään.
  3. Elokuva, jota rakastan, on Tuulen viemää. Sekin perustuu kirjaan, kuten kaikki tietävät.
  4. Katson kerran vuodessa Notting Hillin dvd:ltä. Huh, kehtasin tunnustaa tuon. Yleensä en edes pidä romanttisista komedioista.
  5. Kaikkien aikojen kaksi parasta ohjaajaa ovat Charlie Chaplin ja Ingmar Bergman. Minun täytyy sanoa kaksi, koska en pysty valitsemaan vain toista.
  6. Kuuluisin tapaamani elokuvanäyttelijä on Matti Pellonpää, joka kerran myi minulle lipun Kaurismäen Andorra-teatterissa. Sen olen unohtanut, minkä elokuvan menin katsomaan.
  7. Katson joskus elokuvia dubattuna dvd:ltä. Esimerkiksi Hatari! espanjaksi on varsin hauska.
  8. Viimeisin katsomani elokuva on Franco Zeffirellin Teetä Mussolinin kanssa. Tallensin sen tv:stä digiboksiin ja sieltä katsoin. Tallentava digiboksi lisäsi tv:n katseluani, mutta en tallenna mitään muuta kuin elokuvia.
Varmaan lähes kaikki bloggaajat ovat jo kirjoittaneet tunnustuksia, mutta laitan kuitenkin haasteen eteenpäin Jokkelle ja Jaanalle.

lauantai 8. lokakuuta 2011

Brian J. Robb: Johnny Depp. Kapinallinen

Etsin kirjastosta, olisiko siellä jonkun mielenkiintoisen filmitähden elämäkertaa, jota en ollut lukenut, ja löysin tämän Brian J. Robbin kirjan Johnny Deppistä. Valitsen katsomani elokuvat ohjaajan ja aiheen perusteella, enkä näyttelijöiden vuoksi. Siitä huolimatta luen mielelläni filmitähtien elämäkertoja. Deppin elokuvia olen nähnyt kymmenen kappaletta. Syynä on pitkälti se, että pidän ohjaaja Tim Burtonista (Saksikäsi Edward, Ed Wood, Päätön ratsumies, Jali ja suklaatehdas).

Pidin Robbin kirjassa siitä, että siinä keskitytään elokuviin. Yksityiselämä kuuluu tietysti tällaiseen kirjaan, mutta sillä ei mässäillä. Deppin nuoruusvuodet ja alkoholi- ja huumesekoilut kerrotaan lyhyesti. Koska en lue juoru- enkä naistenlehtiä, en edes tiennyt Deppin seurustelleen Winona Ryderin ja Kate Mossin kanssa, ja että hänen puolisonsa ja lastensa äiti on Vanessa Paradis.

Deppin elokuvat käsitellään perusteellisesti, viimeisenä Tim Burton's Corpse Bride vuodelta 2005. Kunkin elokuvan kohdalla kerrotaan, miksi ohjaaja on tehnyt juuri sen elokuvan, miksi hän on halunnut Deppin mukaan ja miksi Depp on valinnut elokuvan. Johnny Depphän on tunnettu joskus oudoista roolivalinnoistaan. Lainaus Deppiltä: " Minusta on vain luontevampaa näytellä sellaisia rooleja - niihin on jotenkin helpompi samaistua kuin 'tavallisiin' roolihahmoihin. Inhoan itsestäänsevyyksiä, ne eivät herätä minussa minkäänlaista vastakaikua."  Elokuvien saama vastaanotto käydään läpi. Kirjassa on lainauksia arvosteluista, jotka ovat yleensä Deppiä kehuvia, mutta arvosteluista löytyvät myös kirjan harvat negatiiviset kommentit.

Kirjassa on aika paljon painovirheitä. Lisäksi suomennoksessa ihmetyttää se, että on jätetty suomentamatta joitakin nimityksiä, joille on olemassa vakiintunut suomenkielinen vastine. Esimerkiksi kirjassa mainitaan Venetsian elokuvajuhlien Golden Lion -palkinto ja Spider-Man-elokuvat.

Kirjan kanteen on valittu kuva Deppistä Pirates of the Caribbean -elokuvien kapteeni Jack Sparrowina, varmaan myynnin edistämisen vuoksi. Katsoin televisiosta ensimmäisen Pirates of the Caribbean -elokuvan Mustan helmen kirous, koska halusin nähdä, millainen se on. Olihan se aika huvittava. Elokuva on tietysti osittain tarkoitettukin humoristiseksi, mutta epäilen, että hymyilin väärissä kohdissa.

Brian J. Robb: Johnny Depp. Kapinallinen
Suomentaja Jouni Porio
Minerva Kustannus Oy 2007, 319 s.

torstai 6. lokakuuta 2011

Nobel palkinto Tomas Tranströmerille (ja arvontani)


Ruotsin Akatemia on myöntänyt tämänvuotisen kirjallisuuden Nobel-palkinnon runoilija Tomas Tranströmerille. Hän on ollut mukana veikkauksissa palkinnon saajaksi jo vuosia. Hänen tuotantoaan on myös käännetty suomeksi, toisin kuin joidenkin aiempien nobelistien kohdalla. Arvioita Tranströmerin runoista löytyy esimerkiksi Helsingin Sanomien sivuilta. Itse en uskalla ottaa mitään kantaa tähän valintaan, koska en ole lukenut yhtään ainutta Tranströmerin runoa. Kirsin kirjanurkassa on hieno kirjoitus Tranströmeristä.



Nobel-kyselyni vastaajat olisivat halunneet palkinnon saajaksi romaanikirjailijan. Ehdotettiin Margaret Atwoodia (2 mainintaa), Haruki Murakamia (2), Ismail Kadarea, Amos Ozia ja Kazuo Ishiguroa.

Koska kukaan mielipiteensä kertoneista ei ehdottanut Tranströmeriä, arvoin Bulgakovin kirjan Saatana saapuu Moskovaan kaikkien vastanneiden kesken. Arvonnan suoritti E. R., 55 v. Voittaja on

Valkoinen kirahvi  Opuscolo-blogista.

Lähetän kirjan, kun saan osoitetiedot sähköpostiini.

maanantai 3. lokakuuta 2011

Vielä ehdit vastata Nobel-kyselyyni

Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaja julkistetaan tämän viikon torstaina 6.10 klo 14. Nobel-kyselyyni voi vastata vielä keskiviikkona. Linkki on myös sivupalkissa.

Samalla on mahdollisuus voittaa Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan.

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Viisi sanaa sinulle -haaste



Sinisen linnan Maria antoi minulle seuraavat viisi sanaa.

Sunnuntai. Vapaapäivä. Sunnuntaisin ei tarvitse tehdä töitä, kuin ehkä vähän. Saa lukea lehden rauhassa kahvikupin äärellä, ehtii lukea ja blogata, ja viettää aikaa miehen kanssa.

Valo. Viime viikolla näin niin kauniin auringonnousun, että kauniimpaa ei voi olla. Torstaiaamuna seitsemän maissa, kun alkoi tulla valoisaa. Taivas ja pilvet olivat ihmeellisen sinisiä ja punaisia. Värejä on tässä mahdotonta kuvailla.

Ihailen. Nelson Mandelaa. Olen joskus ajatellut, elääkö nykyisin yhtään poliitikkoa, joka jäisi historiaan positiivisessa mielessä. Minusta Nelson Mandela jää.

Rentoudun. Lukemalla (tosi yllättävää). Katsomalla elokuvia, aerobiccaamalla, juttelemalla ystävien kanssa viinilasillisen äärellä.

Runot. Runot eivät merkitse minulle yhtä paljon kuin romaanit. Olen lukenut aika vähän runoja, enkä osaa niitä ulkoa. Muutama runoilija on tehnyt minuun vaikutuksen, Neruda, kun olin nuori, ja Szymborska nyt myöhemmin.

Tämä kiva haaste on kiertänyt blogeissa niin, että varmaan kaikki halukkaat ovat jo siihen osallistuneet. Mutta jos nyt vielä joku haluaa omat viisi sanaansa, niin ne voi pyytää minulta tämän tekstin kommenteissa.

lauantai 1. lokakuuta 2011

Ian McEwan: Sementtipuutarha

Sementtipuutarhan kertoja on murrosikäinen Jack. Hänellä on kolme sisarusta: isosisko Julie, pikkusisko Sue ja perheen nuorimmainen Tom. Kirjan alussa heidän isänsä kuolee ja vähän myöhemmin kuolee äiti. Lapset jäävät keskenään. Varsinaisesti kirjan tapahtumat sijoittuvat kuumaan kesään äidin kuoleman jälkeen.

Perhe asuu suuressa talossa, jonka ympärillä on isän aikanaan vaalima puutarha. Juuri ennen kuolemaansa isä hankki suuren määrän sementtisäkkejä ja hiekkaa peittääkseen puutarhan, jota ei enää jaksanut hoitaa. Sementti jäi lapsille. Kodin perintönä saatava painolasti on meillä kullakin omanlaisensa.

Kesän tapahtumat ovat makaabereja, hurjia ja uskomattomia. Vastenmielisiäkin, hajuja ja kärpäsiä myöten.

Sain Sementtipuutarhan Karoliinan poistoperjantain arvonnasta. En ollut aiemmin lukenut McEwania ja tämä kirja kiinnosti minua. Taidokkuudestaan huolimatta se ei ollut minun tyyppiseni kirja, eikä houkuttele lukemaan muuta McEwanilta.

Sementtipuutarhasta ovat kirjoittaneet muutaman mainitakseni Paula, Susa P. ja Valkoinen kirahvi.

Osallistun tällä kirjalla Satun Lapsen silmin -minihaasteeseen.

Ian McEwan: Sementtipuutarha
Suomentanut Eva Siikarla
Kirjayhtymä 1980, 134 s.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen

Kaari Utriosta on kirjoitettu tänä syksynä paljon hänen uuden kirjansa Oppinut neiti vuoksi. Vaitelias perillinen on ilmestynyt 2009.

Vaitelias perillinen on Utrion kartanokirjoja. Siinä esiintyy kaksi länsisuomalaista kartanoa, pappila ja lasiruukki. Helsingissäkin käydään. Henkilöinä on aatelisia, pappilan perhe ja ruukin väkeä. Päähenkilöt ovat taloudellisessa ahdingossa oleva nuori, yritteliäs ja kekseliäs leskiparonitar Bravert, ja kauan kotoa poissa ollut perheensä hyljeksimä kapteeni Robert Bravert, vaitelias perillinen. Hän osoittautuu taitavaksi, määrätietoiseksi ja oikeudenmukaiseksi.

Utrion kirjoja on turvallista lukea. Heti alusta lähtien tietää, kuka kuuluu kenelle. Kaikkien juonen kiemuroiden jälkeen oikeat ihmiset saavat toisensa ja petturit ja rikolliset rangaistuksensa. Kirjoja on myös hauska lukea. Entiset käyttäytymissäännöt tuntuvat kummallisilta. Vanhat nimitykset ja tittelit "vanha armo", "todellinen valtioneuvos" kuulostavat hassuilta.

Vaiteliaan perillisen tietopuolinen osuus on lasiruukissa. 1800-luvun lasinvalmistus selostetaan tarvittavista lähtöaineista sulatukseen ja puhaltamiseen saakka.

Lopuksi esimerkki paronitar Bravertin ja orpotyttö Lenan keskustelusta Helsingin yliopiston edessä:
- Valtava talo! Mitä siellä tehdään?
- Aikuiset käyvät koulua siellä.
- Kuten mamselli Jacobina ja mamselli Josefina?
- Yliopistossa opiskelevat vain miehet.
- Mikseivät mamsellit?
- Miehet tarvitsevat enemmän opetusta.
- Ovatko he tyhmempiä kuin mamsellit?

Kaari Utrio: Vaitelias perillinen
Tammi 2009, 2. painos 2011. 342 s.

sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Alicia Giménez Bartlett: EXIT

Alicia Giménez Bartlett on espanjalainen kirjailija. Hän on tohtori, alanaan Espanjan kirjallisuus. EXIT on hänen ensimmäinen romaaninsa. Se on ilmestynyt alunperin jo vuonna 1984. Giménez Bartlettilla on espanjankieliset kotisivut.
 
Giménez Bartlett on tullut tunnetuksi Espanjassa rikosromaaneistaan, joita hän on kirjoittanut 1990-luvulta lähtien. Kirjojen päähenkilö on komisario Petra Delicado, ja ne ovat suosittuja myös muualla kuin Espanjassa. Löydän netistä yhdeltä matkasivulta maininnan, että ensimmäinen Petra Delicado -dekkari Ritos de muerte olisi käännetty suomeksi 1996 nimellä Kuoleman riitit, mutta en löydä kirjasta mainintoja mistään muualta. Giménez Bartlett löytyy Tammen kirjailijaluettelosta, joten ehkä Tammi on julkaissut em. kirjan. Muita Giménez Bartlettin kirjoja ei ole julkaistu suomeksi.

Olen lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet Petra Delicado -dekkarit. Minusta ne ovat hyviä. Suomeksi julkaistaan paljon huonompaakin rikoskirjallisuutta. Lisäksi kirjojen tapahtumapaikka on Barcelona, joka on yksi suomalaisten suosituimpia kaupunkimatkojen kohteita.

Giménez Bartlett on julkaissut siis muutakin kuin dekkareita. EXIT on yksi näistä kirjoista. Olen lukenut myös kirjan Una habitación ajena (toisten huone), joka kertoo Virginia Woolfin palvelijasta (vrt. Woollfin Oma huone).

EXIT kertoo laitoksesta, joka auttaa ihmisiä toteuttamaan suunnittelemansa itsemurhan. Itsemurhaa kutsutaan kirjassa usein "siirtymäksi" tuonpuoleiseen. Tarkoitus on, että tapahtuma on huolellisesti suunniteltu ja esteettinen. Esimerkiksi yksi asiakas haluaa kuolla kuten rouva Bovary.

Aiheen vuoksi voisi luulla, että EXIT on ahdistava. Mutta ei se ole. Vaikka kirja on joskus surullinen, ja jopa traaginen, niin pinnan alla väreilee koko ajan huumoria. Välillä kirja on suorastaan humoristinen, absurdi tai groteski. Kirjassa on viittauksia useaan suuntaan, kirjallisuuteen, spiritismiin, psykologiaan, uskontoon. Lukujen nimissä on muun muassa "Aatami ja Eeva mestauslavalla" ja "Iloinen retki Golgatalle".

Loppujen lopuksi EXIT taitaa olla kirja kirjoittamisesta. Asiakkaiden joukossa on kirjailijanalku, jonka hahmo tulee jatkuvasti tärkeämmäksi. Lopussa hän jää töihin EXITiin. Hän saa tärkeän työn, jossa tarvitaan mielikuvitusta ja oma-aloitteisuutta:  Hän hoitaa itsemurhiin liittyvät järjestelyt, siten että siirtymästä tulee asiakkaan toiveiden mukainen ja esteettisesti kaunis tapahtuma.

******************

LISÄYS 24.2.2012 Ensimmäinen Petra Delicado -kirja ilmestyy suomeksi keväällä 2012 nimellä Petra Delicado ja merkityt tytöt Tammen julkaisemana. Ilmeisesti tuo viittaus mahdolliseen aiempaan käännökseen, jonka mainitsen kirjoituksessa, on yksinkertaisesti virhe.

Alicia Giménez Bartlett: EXIT
Verticales de bolsillo, 303 s.

torstai 22. syyskuuta 2011

Ruusuinen tunnustus

Sain ruusut Satulta. Kiitos!

Pitäisi siis kertoa muutama lempiasia.

Lempiruoka: Olen vastannut tähän yhden aiemman kyselyn yhteydessä ja silloin mainitsin itse tekemäni espanjalaiset ruuat. Näin syksyllä tekisi mieli kunnon pihviä valkosipuliperunoiden ja punaviinin kera.

Lempimakeinen: Suklaa! Kaikenlainen suklaa. (Suklaa näyttää olevan muidenkin kirjabloggaajien suosikki.)


Lempilukeminen: Tämä on liian vaikea. Pidän eniten perinteisestä kertomakirjallisuudesta: Waltari, Linna, Dostojevski (kyllä!), Shields, Irving,... Näitä olisi vaikka kuinka.

Lempipaikka käsitöille: Tämä taas on tosi helppo. En tee käsitöitä. Meillä mieskin käyttää ompelukonetta enemmän kuin minä.

Lempielokuva: Rakastan elokuvia. En pysty sanomaan vain yhtä. Tässä kolme: Chaplinin Nykyaika, Bergmanin Seitsemäs sinetti - ja Tuulen viemää.

Lähetän ruusut kauas Jaanalle ja lähemmäs Jossulle.