sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset (klassikkohaaste)


Kirjabloggaajien 1. klassikkohaasteeseen luin Volter Kilven Alastalon salissa. Nyt on vuorossa maailmankirjallisuuden klassikoista Johann Wolfgang von Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset. Koska kysymyksessä on laajalti tunnettu klassikko, en välttele juonipaljastuksia.

Juonihan on yksinkertaisuudessaan seuraava: Werther rakastuu tyttöön, jota ei voi saada omakseen, ja surmaa itsensä ampumalla.
”Erotessamme pyysin, että saisin vielä samana päivänä käydä tervehtimässä häntä. Hän antoi siihen luvan, ja minä tein niin, ja siitä päivästä lähtien ovat aurinko, kuu ja tähdet saaneet toimittaa rauhassa omia tehtäviään, minä en tiedä, onko päivä vai yö, koko maailma häipyy ympäriltäni jonnekin.”
Nuoren Wertherin kärsimykset on kirjeromaani. Siinä on Wertherin ystävälleen Wilhelmille kirjoittamia kirjeitä ja Wertherin itsemurhan jälkeen ”Julkaisijan sana lukijalle”, jossa nimetön julkaisija kertoo, mitä lopuksi tapahtui ja lisäksi julkaisee joitakin Wertheriltä jääneitä selventäviä kirjoituksia.

Näkökulma on siis Wertherin.  Kirjeissä näyttäytyy hänen kiihkeä luonteensa. Jopa rakastettu Lotte (Charlotte) moittii häntä ”liian tunneperäiseksi”. Wertherin käsitys itsemurhasta tulee selväksi epäsopuun päättyneessä keskustelussa Lotten sulhasen Albertin kanssa. Werther pitää itsemurhaa luonnollisena päätöksenä, kun ihmisen tuska ylittää hänen luontonsa rajat, kun taas Albertista itsemurha on heikkoutta.

Kirjassa edetään suoraviivaisesti kohti loppua. Werther tietää jo ennen Lotten tapaamista, että tämä on lupautunut Albertille. Siitä huolimatta hän rakastuu. Werther yrittää paeta menemällä hoviin töihin, mutta hän ei onnistu siellä ja palaa takaisin Lotten luo, vaikka Lotte ja Albert ovat menneet naimisiin. Wertherin tuska kasvaa ja lopulta hän ampuu itsensä Albertilta lainatulla pistoolilla.

Loppupuolella on tärkeä kohtaus, jossa Werther lukee Lottelle muutaman sivun verran käännöstään Ossianista. Minun piti katsoa Wikipediasta, mistä on kysymys. Skotlantilainen runoilija James Macpherson oli julkaissut vuosikymmen ennen kuin Goethe kirjoitti Wertherin Ossianin lauluja, sankarirunoja, joita hän väitti ikivanhoiksi, mutta jotka hän nykytiedon mukaan oli kirjoittanut itse. Lotteen Ossian vaikuttaa, mutta pitkä katkelma melko tuntemattomasta teoksesta ei tiivistä lukijan tunnelmia, vaan käy päinvastoin.

Nuoren Wertherin kärsimyksistä tuli nopeasti kuuluisa teos ja aikansa suuri myyntimenestys. Sen ilmestymisajankohta saattoi olla tämäntyyppiselle kirjalle sopiva. Jopa itse Goethe sanoi (saksankielisen Wikipedian mukaan): ”Die Wirkung dieses Büchleins war groß, ja ungeheuer, und vorzüglich deshalb, weil es genau in die rechte Zeit traf.” Vapaasti suomennettuna: Tämän pikku kirjan vaikutus oli suuri, jopa suunnaton, ja ensisijaisesti siksi, että se ilmestyi juuri oikeaan aikaan. Minusta Nuoren Wertherin kärsimykset kannattaa lukea nykyisinkin, Goethen sanoista huolimatta.

Nuoren Wertherin kärsimykset on klassikoksi yllättävän helppolukuinen. Luulin sitä paljon raskaammaksi. Se ei myöskään tuntunut vanhentuneelta. Sitä en tiedä, kuinka paljon käännös vaikutti. Minulla oli Markku Mannilan vuonna 1992 ensimmäisen kerran ilmestynyt suomennos. Olisi ollut hienoa lukea Volter Kilven suomennos vuodelta 1904 ikään kuin jatkona edelliseen klassikkohaasteeseen.

Kaikki klassikkohaasteeseen osallistuvat blogit löytyvät blogista Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Johann Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
Suomentanut Markku Mannila
Otava 1999, nidotun laitoksen 1. painos, 208 s.
Saksankielinen alkuteos Die Leiden des jungen Werther 1774


lauantai 30. tammikuuta 2016

Viiden kirjan haaste

Sain Ainolta ja Ullalta Viiden kirjan haasteen, johon on mukava vastata. Kiitos haasteesta!

1. Kirja, jota luen parhaillaan
Näitä on kaksi: Dostojevskin Kulta-aika taskussa ja Cilla & Rolf Börjlindin Nousuvesi. Kulta-aika taskussa sisältää Dostojevskin kirjoituksia kahdesta aikakauslehdestä 1860- ja 1870-luvulta. Se on sen verran keskittymistä vaativa kirja, että sitä ei aina jaksa lukea kiireisen työpäivän jälkeen, joten vaihtoehtona on Börjlindien dekkari.

2. Kirja, josta pidit lapsena
Niitä on paljon, mutta ylitse muiden nousee Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessa. Luin sen ensimmäisen kerran jo ennen kuin menin kouluun ja sittemmin monta, monta kertaa.

3. Kirja, joka jäi kesken
Olen äärimmäisen huono jättämään kirjoja kesken. Olen lukenut yli viisikymmentä vuotta ja muistan neljä kirjaa, jotka olen jättänyt kesken. Yksi niistä on Bo Carpelanin Urwind, jonka sain lahjaksi, kun Carpelan sai kirjasta Finlandia-palkinnon vuonna 1993. Ainoa syy kirjan kesken jättämiseen oli sen kieli, joka oli minulle liian hienoa ja siis vaikeaa. Myöhemmin olen lukenut paljon ruotsiksi, joten  myös Urwind saattaisi onnistua.

4. Kirja, joka teki vaikutuksen
Mieleen tulee useita kirjoja, jotka ovat tehneet vaikutuksen. Huomaan, että kaikki suurimman vaikutuksen tehneet kirjat olen lukenut nuorena. Nykyisin samanlaista vaikutusta en enää koe. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla on kaikkein suurin vaikuttaja, myös suhtautumiseeni moneen asiaan. En muista tarkkaan, milloin luin sen ensimmäisen kerran, mutta varmasti alle 12-vuotiaana (ajoitus perustuu Edvin Laineen elokuvan ilmestymiseen). Myöhemmin olen lukenut kirjan moneen kertaan eri ikäisenä.

5. Kirja, johon palaan uudestaan
En osaa jättää kirjoja kesken, mutta luen kirjoja uudelleen, joten tähän kohtaan on paljon tarjontaa. Olen kirjoittanut blogiinikin aiemmin, että ostan omakseni yleensä vain kirjoja, jotka olen jo lukenut ja haluan lukea uudelleen. Mainitsen tässä kirjan, jonka otan luettavakseni, kun kaipaan jotakin kevyehköä, mutta ei kuitenkaan turhanpäiväistä: Margaret Mitchellin Tuulen viemää.

Haaste on kiertänyt varmaan jo kutakuinkin kaikissa kirjablogeissa, mutta yritänpä haastaa Arjan Kulttuuri kukoistaa -blogista.

lauantai 23. tammikuuta 2016

Cervantes ja Shakespeare - 400 vuotta kuolemasta

Cervantes ja Shakespeare kuolivat 23.4.1616.

Heidän kuolinpäivämääränsä on sama, mutta kuolinpäivä ei, koska Englannissa käytettiin tuolloin vielä vanhaa juliaanista kalenteria. Nykypäivämääriin muutettuna Shakespeare kuoli 3.5.1616.

Kaksi kirjallisuuden jättiläistä kuoli 400 vuotta sitten. Aion blogata 23.4. tänä vuonna heistä kummastakin. Kirjat ovat jo valmiina odottamassa lukemista. Tämä ei ole varsinaisesti haaste, mutta jos joku muu haluaa kunnioittaa Cervantesia ja (tai) Shakespearea, niin tervetuloa seuraani!

lauantai 16. tammikuuta 2016

Adnan Mahmutović: How to Fare Well and Stay Fair

Kirjailija Adnan Mahmutović on Bosnian pakolainen, joka tuli Ruotsiin vuonna 1993 parikymppisenä. Nykyisin hän on englantilaiseen kirjallisuuteen perehtynyt tohtori ja töissä Tukholman yliopistossa luennoitsijana. Kirjansa hän kirjoittaa englanniksi.

How to Fare Well and Stay Fair on novellikokoelma, jonka aiheena on pakolaisuus. Lähes kaikissa novelleissa ollaan Ruotsissa, yksi on sijoitettu Müncheniin ja vain yksi tapahtuu sotaa käyvässä Bosniassa. Juuri tuo viimeksimainittu, nimeltään War Currency,  teki minuun suurimman vaikutuksen. Siinä näkyi, mitä ihminen on valmis tekemään päästäkseen pois mahdottomista olosuhteista. Erityisen koskettava oli novellin loppu, jossa nuorukainen, tarinan keskushenkilö, näyttää rakkautensa äitiin pienellä eleellä, hyväilemällä tämän kättä.

Novellit ovat itsenäisiä, mutta muutamassa niissä kerrotaan samasta henkilöstä, nuoresta naisesta nimeltä Almasa. Hänen vanhempansa ja kaikki seitsemän veljeään tapettiin sodassa ja hän itse joutui raiskatuksi. Kun Almasa saa oleskeluluvan, hän yrittää paeta menneisyyttä mahdollisimman kauas ja menee Kiirunaan. Ensi kohtaaminen Kiirunan ja kiirunalaisten kanssa novellissa First Day of Night on maustettu herkullisilla huumorin pilkahduksilla.

Huomasin lukevani tätä kirjaa enemmän kuvauksena bosnialaispakolaisista Ruotsissa kuin kaunokirjallisuutena, jota se kuitenkin on. Joka tapauksessa How to Fare Well and Stay Fair on hyvin avartavaa luettavaa ja houkuttelee tarttumaan myös muihin pakolaisten tai muiden maahanmuuttajien teksteihin.

Kirjan on lukenut myös hdcanis.

Adnan Mahmutović: How to Fare Well and Stay Fair
Salt Publishing 2012, 140 s.

perjantai 15. tammikuuta 2016

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

”Lääkärin ilme on nyt tyyni, kohtaloonsa alistuneen miehen naamio. Hän ei voi nähdä sen taakse, mutta hän ymmärtää. Myös lääkäri on valmis mihin tahansa unelmansa tähden. He eivät voi mitään unelmilleen. Niitä ei voi päättää, ne vain tulevat, ilmestyvät kuin pilvet taivaalle. Ja kun hän katsoo lääkäriä silmiin, hän näkee että myös tämän silmissä leiskuu epätoivo ja kärsimys, menetyksen pelko.”
Kolmen ihmisen elämät lomittuvat toisiinsa sen jälkeen kun neljäs tekee itsemurhan. Roosa on Kuopiosta Helsinkiin miehen perässä muuttanut kirjallisuuden opiskelija, jonka opinnot ovat venähtäneet. Tapio on entinen huippukoripalloilija, joka ei tiedä, mitä tekisi urheilu-uran päätyttyä. Aki haluaa maailmanennätyksen penkkipunnerruksessa. Itsemurhan tekee kohtuullista kuuluisuutta saavuttanut kirjailija Ville Siikala, Tapion lapsuudenystävä.

Roosalla, Tapiolla ja Akilla on tai on ollut unelmia. Niiden saavuttaminen ei vain aina tuo onnea, vaan saattaa olla jopa vaarallista.

Unelmateemasta huolimatta Unelmansieppaaja ei ollut minun kirjani. Luin sen loppuun, kun olin aloittanut ja koska se oli nopealukuinen. Koripallo ja varsinkaan voimanosto eivät ole kiinnostuksen kohteitani. Penkkipunnertaja Akin samastuminen hirviö Hulkiin oli kyllä minunkin ymmärrettävissäni. Aina vain kirjoissa on väärään aikaan raskaaksi tulevia naisia, tässä useita. Isien ja poikien välisiä ristiriitoja, niitäkin. Väärään kohteeseen rakastumista. Ehkä Unelmansieppaajassa oli jo liikaa kaikenlaista vetämässä eri suuntiin.

Lauseiden eräänlainen ehdottomuus ei tehnyt lukemisesta hidasta, mutta jonkin verran rasittavaa. Se mistä pidin, oli henkilöiden tunteiden näkyminen silmistä, esimerkiksi alun lainauksen tavoin. Sehän on totta, että silmät paljastavat salattuja asioita. Kun Roosa huomaa kirjailija Siikalan hetkeä ennen tämän itsemurhaa, hän näkee tämän silmissä ”jotain muutakin kuin surua”. ”Jotain levollista.”

Muut bloggaajat ovat pitäneet Unelmansieppaajasta. Laitan tähän linkin Lumiomenan arvioon.

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Otava, Seven-pokkari 2015, 343 s. (ilmestynyt ensimmäisen kerran 2013)
Kannen suunnittelu Tiia Javanainen
Sain kirjan kustantajalta. Kiitos!

tiistai 5. tammikuuta 2016

Matti Rönkä: Eino

”Minä tein pahaa. Ensin sen ohitin, ihan vain välttämättömyytenä tai väistämättömästi minun kohdalleni sattuneena. Mutta myöhemmin mietin sitä monta kymmentä vuotta. Kun kaikki paha alkoi puikahdella ja ujua mieleen, reppuun kertynyt.”
Matti Röngän Eino ei ollut minusta niin paha kuin hän tuossa itsestään ajattelee. Eino on vanha mies ja vanhana tulevat entiset asiat mieleen. Nuori armeijasta päässyt pojanpoika edesauttaa muisteluita kiinnostuksellaan. Olihan Eino joutunut sodassa tappamaan, mutta se oli sitä väistämätöntä. Sodan jälkeen, kun kaukopartiomies ei osannut asettua maatilan pitoon, tapahtui jotakin, jota edes pojanpoika ei saa tietää. Pojanpoika Joonas onkin positiivinen hahmo, kiltti ja avulias.

Rönkä on tietysti ammattitaitoinen kirjailija, mutta tarina on laimea, eikä oikein jaksanut kiinnostaa. Se tuntui, sanoisinko, vanhanaikaiselta. Eino on mieheni joululahjakirjoja. Hänen kommenttinsa oli, että kirja olisi voinut olla suoraviivaisempi. Ei hänkään innostunut, mutta sanoi sentään, että kirja parani loppua kohti. Siellähän Einon salaisuus paljastuu lukijalle.

Savolainen lukija (jollainen en ole) voi bongailla kyliä ja muita kohteita ja arvailla, onko keksittyjen paikannimien takana jotain oikeaa. Eräs asbestikaivos oli selvä minullekin.

TiinaTonttu piti Einoa koskettavana ja keskittyi arviossaan muistihäiriön käsittelyyn. Amma piti romaanista todella paljon. Erja sanoo, että ”ei tainnut oikein osata lukea tätä romaania”. Minulle kävi kai samoin.

Matti Rönkä: Eino
Gummerus 2015, 235 s.
Kannen suunnittelu Jenni Noponen

sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Salman Rushdie: Keskiyön lapset

Keskiyön lapset ilmestyi vuonna 1981 ja voitti Bookerin palkinnon. Vuonna 1993 se valittiin parhaaksi Bookerin saaneeksi kirjaksi (Booker of Bookers) ja vuonna 2008 uudelleen (The Best of the Booker). Valinnat tehtiin Booker-palkinnon 25- ja 40-vuotisjuhlien kunniaksi. Näin palkitulta kirjalta voi odottaa paljon.
”Itse asiassa kaikkialla uudessa Intiassa, tuossa meidän jokaisen yhteisessä unelmassa, syntyi lapsia, jotka olivat vain osaksi vanhempiensa jälkeläisiä – keskiyön lapset olivat myös ajankohdan lapsia: historian siittämiä, nähkääs. Sellaista saattaa sattua. Etenkin maassa joka itsessään on eräänlainen uni.”
Keskiyön lapset on Saleem Sinain ja itsenäisen Intian tarina. Saleem syntyi 15. elokuuta 1947 keskiyöllä eli täsmälleen samaan aikaan kuin Intia itsenäistyi. Kirja päättyy Saleemin täyttäessä 31 vuotta, mutta aikaskaala on pitempi, koska kertomus alkaa Saleemin isoisästä.

Saleemin ja hänen sukunsa tarina kietoutuu Intian historiaan. Tunnistin Nehrun, Mahatma Gandhin murhan, Pakistanin jaon. Paljon jäi huomaamatta. Intian historia ei ole vahvuuteni, eikä taida olla Suomessa yleensäkään. Kun tultiin 1970-luvulle ja Indira Gandhiin, oli jo tutumpaa. Rushdie arvostelee rajusti Indira Gandhia, ”Leskeä, jolla oli kaksivärinen tukka”.

Keskiyön lapset ei ole kuitenkaan historiakirja. Sen tyylilaji on maaginen realismi. Kaikenlaista selittämätöntä tapahtuu. Saleem Sinailla on eräs taianomainen kyky ja niin on muillakin keskiyön lapsilla eli lapsilla, jotka ovat syntyneet tunnin sisällä itsenäistymisestä. Kunkin kyky on omanlaisensa. Saleemin suku on laaja, isovanhemmat, vanhemmat, enoja, tätejä. On palvelijoita, ystäviä, tuttavia, satunnaisia tapaamisia, toisiinsa kytkeytyviä tarinoita. Paljon henkilöitä, nimiä ja tapahtumia lukijan muistettavaksi.

Intian historian lisäksi olisi hyvä tuntea myyttejä ja kulttuuria sekä hindulaisuutta. Saleemilla on huomiota herättävän suuri nenä, joka tuo mieleen norsujumala Ganeshin, vaikka hän on islaminuskoinen. Saleemin katkera vihollinen on Šiva ja hänen poikansa äiti on Parvati-noita, molemmat keskiyön lapsia. Šiva-jumalan tiesin ennestään, mutta myös Parvati on jumalatar hindulaisuudessa. Googlailin ahkerasti, mutta epäilenpä, että tältä alueelta jäi suurin osa ymmärtämättä.

Kun olin lukenut kirjaa parikymmentä sivua, eteeni oli tullut jo useita virkkeitä, joiden sisältöä pysähdyin miettimään. Hyvän kirjan merkki: yllättäviä näkökulmia, uusia ajatuksia. Keskiyön lapset ei ole kevyttä luettavaa. Se on runsas ja rönsyilevä, vaativa, mutta ehdottomasti palkitseva.

Salman Rushdie: Keskiyön lapset
Suomentanut Arto Häilä
WSOY 2010, 6. painos, 576 s. (1. painos 1982)
Englanninkielinen alkuteos Midnight’s Children 1981

*****

Keskiyön lapsista on tehty samanniminen elokuva vuonna 2012, joten saan yhden haastepisteen Oksan hyllyltä -blogin elokuvahaasteeseen Seitsemännen taiteen tarinat. Elokuvan on ohjannut Deepa Mehta ja käsikirjoituksen ovat tehneet Rushdie ja Mehta yhdessä. En ole nähnyt elokuvaa. IMDb:ssä se on saanut huonon arvosanan 6,1/10. Luin muutaman arvion ja ne olivat aika sekalaisia, mutta vaikuttaa siltä, että elokuva yrittää seurata kirjaa liian tarkasti ja maagisuus on kuitenkin samalla kadonnut.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Kuukauden nobelisti Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta

Italialainen runoilija Salvatore Quasimodo sai Nobelin palkinnon vuonna 1959. Suomennoskokoelma Ja äkkiä on ilta ilmestyi 1962. Sen runot on poimittu kahdeksasta eri alkuperäiskokoelmasta, jotka ovat ilmestyneet vuosina 1930-1958. Kokoelma on saanut nimensä Quasimodon ehkä tunnetuimman runon mukaan. Pienessä runossa on vain kolme säettä ja sitä näkee nykyisinkin joskus kuolinilmoituksissa.

Muutenkin näissä runoissa on paljon kuolemaa, kärsimystä ja elämäntuskaa. Quasimodon runot eivät ole onnellisia, eikä ainakaan tässä kokoelmassa ole rakkausrunoja. Jos rakkautta on, se kohdistuu Quasimodon synnyinseutuun Sisiliaan ja näyttäytyy kaipuuna. Runon Minua pyhiinvaeltajaa viimeiset rivit pitävät sisällään kaipuun ja kuoleman:

Kaukana on maamme, etelässä,
kyynelistä ja suruista lämmin. Naiset
hartioillaan mustat huivit
puhuvat hiljaa kuolemasta
talojen ovilla.

Kirjan alussa on suomentajan kirjoittama johdanto, joka helpottaa Quasimodon varhaisten vaikeasti tulkittavien runojen lukemista. Viimeiset runot, kuten Auschwitz tai ironinen Uudelle kuulle, avautuvat helpommin.

Quasimodosta on kirjoitettu myös blogeissa Hyönteisdokumentti ja Jokken runonurkka.

Salvatore Quasimodo: Ja äkkiä on ilta
Suomentanut Elli-Kaija Köngäs
Kirjayhtymä 1962, 85 s.