Arvid Järnefelt: Isänmaa (klassikkohaaste)

En tiennyt Arvid Järnefeltin romaanista Isänmaa etukäteen muuta kuin nimen. Kirja osoittautui nuoren maalaispojan Heikin kasvukertomukseksi. Isänmaa on Järnefeltin esikoisteos, ja siinä vaikuttaa olevan joitakin yhteyksiä hänen omaan elämäänsä.

Heikki on suuren ja hyvinvoivan Vuorelan talon ainoa poika. Paikkakunnan rovasti saa Heikin isän lähettämään pojan Helsinkiin kouluun, vaikka isä pelkää, ettei poika tule takaisin koulusivistystä saatuaan. Heikin opiskelu osuu kansallisen heräämisen aikaan, jolloin ”isänmaallinen innostus yliopiston nuorisossa oli palavimmillaan”. Heikistä tulee fennomaani ja hän innostuu radikaalista opiskelijayhdistyksestä K. P. T. (lyhytaikainen yhdistys, jonka kantava voima oli Lauri Kivekäs). Heikki ottaa ohjenuorakseen sanat ”rakasta kansaasi!”. Hän ihailee Snellmania yli kaiken. Kirjassa on kuvaus ylioppilaskunnan järjestämästä Snellmanin 75-vuotisjuhlasta.

Heikki on ujo ja arka, hän on muiden johdateltavissa. Hän ei tee tärkeitä elämäänsä koskevia päätöksiä itsenäisesti. Kun Heikki on maisteriksi valmistuttuaan jonkin aikaa maalla, hänen opiskelutovereitaan tulee kylään. Vierailun seurauksena Heikki päättää palata Helsinkiin, vaikka ennen ystävien tapaamista hänen ajatuksensa kulkevat seuraavasti:

”He eivät tunne kansaa eivätkä ymmärrä talonpoikia. He luulevat että talonpojat ovat kaikki ihan yhdenlaisia olentoja, ettei niitä voi ajatella muuta kuin joukkona; eivät ymmärrä että talonpojatkin voivat olla nuoria ja vanhoja, toiset ovat innokkaita toiset innottomia, toiset ovat taipuvia henkisiin harrastuksiin toiset taas tavoittavat rikkautta. He eivät tiedä että „kansa” on vaan käsite; että kun sen keskuuteen tulee, niin ei sitä olekkaan, − on vaan eri ihmisiä niin kuin joka paikassa muuallakin.”

Kun Heikki lopulta miehistyy, hän huomaa tehneensä vääriä valintoja. Aate on hiipunut. Hän on tavoitellut väärää naista ja työntänyt syrjään todellisen rakkautensa. Hän on filosofian tohtori, mutta uskoo, että olisi ollut onnellisempi omalla maatilallaan. Tässä Järnefelt ennakoi omaa elämäänsä. Hän ryhtyi myöhemmin maanviljelijäksi tolstoilaisuuden vaikutuksesta.

Järnefeltiä ei lueta enää yhtä paljon kuin esimerkiksi samaan aikaan kirjoittanutta Juhani Ahoa. Ahon kieli tuntuu edelleen tuoreelta ja värikkäältä. Häneen verrattuna Järnefeltin teksti vaikuttaa vanhentuneelta. Isänmaan ansiona on historiallisesti merkittävän ajankohdan kuvaaminen.

Klassikkohaastetta 11 vetää blogi Kirjan jos toisenkin. Sieltä löytyy haasteen yhteenveto.

Olen osallistunut kaikkiin aikaisempiin klassikkohaasteisiin. Klassikkopostaukseni:

1. Volter Kilpi: Alastalon salissa
2. J. W. von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset
3. Johannes Linnankoski: Laulu tulipunaisesta kukasta
4. Aino Kallas: Sudenmorsian
5. Maria Jotuni: Arkielämää
6. Minna Canth: Hanna
7. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1
8. Federico García Lorca: Mustalaisromansseja
9. Junichiro Tanizaki: Makiokan sisarukset
10. Jane Austen: Kasvattitytön tarina

Arvid Järnefelt: Isänmaa

Otava 1913, kolmas painos, 200 s.

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1893

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja

Ranskalaisen sarjan päätymistä kirjana lukijoiden ulottuville voidaan pitää ihmeenä. Juutalainen kirjailija Irène Némirovsky kirjoitti sitä 1940-luvun alussa ranskalaisessa pikkukylässä, jonne hän perheineen oli paennut Pariisista. Hänet pidätettiin 13.7.1942 ja vietiin Auschwitziin, jossa hän kuoli 17.8.1942. Käsikirjoitus jäi matkalaukkuun, jota Némirovskyn tyttäret ja heidän hoitajansa kuljettivat mukanaan piilotellessaan natseilta. Vasta vuosikymmeniä sodan jälkeen  Némirovskyn tytär Denise löysi käsikirjoituksen. Hän oli luullut, että äidin muistikirja olisi ollut lähinnä päiväkirja.

Kirjassa on kaksi osaa, Myrsky kesäkuussa ja Dolce. Némirovskyn muistiinpanoista selviää, että hän oli suunnitellut teosta viisiosaiseksi, mutta hän ehti saada valmiiksi vain kaksi ensimmäistä osaa.

Myrsky kesäkuussa kertoo pariisilaisten kaoottisesta paosta kaupungista, kun saksalaisten joukot lähestyivät. Perheensä kanssa paennut, mutta sotimaan haluava nuori Hubert katseli pakolaisten virtaa ja ajatteli:

”Ihmiset… lauma vauhkoja ja pelokkaita eläimiä. [- -] Nämä ihmiset jotka kielsivät pakolaisilta vesilasillisen, vuoteen, jotka vaativat munista huimia hintoja, jotka pakkasivat autonsa täyteen laukkuja, paketteja, ruokaa, huonekalujakin, ja sanoivat väsymyksestä nääntyvälle äidille, Pariisista asti kävelleille lapsille: ”Ei mahdu kyytiin… näette kai ettei ole tilaa…””

Osassa Dolce ollaan kylässä, johon on majoitettu saksalaisia joukkoja. Miehitetyn maan asukkaat yrittävät selvitä kukin tavallaan. Jotkut heistä huomaavat saksalaisista, että "samanlaisia miehiä he ovat kuin muutkin". Tilalliset, joilla on ruokaa, piilottavat sitä. Varakreivitär varjelee maissin taimia, joita ei suostu myymään, ja on kiitollinen saksalaisista vartiosotilaista. Kauppiaat taas myyvät kaikkea mahdollista saksalaisille mahdollisimman kalliilla.  

Némirovsky näkee ihmisten ahneuden, itsekkyyden ja tekopyhyyden. Hänen ivansa ja halveksuntansa kohdistuu erityisesti hyvinvoivaan porvaristoon.  Kirjan kahdessa osassa esiintyy osittain samoja ihmisiä, ja heidän joukossaan on toki myös muista välittäviä ja huolehtivia. Loppuun liitetyistä kirjailijan muistiinpanoista näkyy, mitä suunnitelmia hänellä oli jatkossa nimenomaan noiden sympatiaa herättävien henkilöiden suhteen.

Kaikkein katkerinta luettavaa olivat liitteiden kirjeet, joita Némirovskyn aviomies Michel Epstein lähetti kustantajalle ja muille ihmisille, joiden uskoi voivan auttaa vaimonsa vapauttamisessa. Epsteinin kirjeistä näkyy selvästi, ettei hänellä ollut minkäänlaista käsitystä siitä, millaiseen paikkaan hänen vaimonsa oli joutunut. Hän kuoli itsekin myöhemmin keskitysleirissä.

Ranskalaisesta sarjasta ovat kirjoittaneet myös Suketus ja Omppu.

Irène Némirovsky: Ranskalainen sarja

Suomentanut Anna-Maija Viitanen

Gummerus 2005, 507 s.

Ranskankielinen alkuteos La Suite Française 2004

***********

Kirjan ensimmäinen lause on hyvin lyhyt, mutta tehokas ja odotuksia herättävä: ”Lämmintä, ajattelivat pariisilaiset.” Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta.

Ranskalainen sarja sopii myös Jokken rauhan haasteeseen.

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi

Katoava paratiisi kertoo tytön kasvusta nuoreksi naiseksi. Tyttö, Annie John, asuu Antigualla äitinsä ja isänsä kanssa. Hän on ainoa lapsi. Annie on teräväpäinen, kuten muutamaan kertaan sanotaan. Koulussakin hänet siirretään pari luokkaa ylemmäs. Hän on myös hieman pahatapainen, kepposteleva ja valehteleva. Pahimmillaan hän vie rahaa vanhempiensa lompakoista ja varastaa kirjaston kirjoja.

Annien suhde äitiin alkaa muuttua, kun hän on 12-vuotias. Ensimmäinen merkki on kangaskaupassa, jossa äiti ei suostu enää ostamaan samaa hamekangasta Annielle ja itselleen.

”Ikään kuin tässä ei jo olisi ollut tarpeeksi, äitini valisti minua, että olin tulemaisillani nuoreksi neidoksi ja että oli melko tavalla asioita, jotka minun tulisi tehdä eri tavalla kuin ennen. Hän ei tarkentanut, mikä sai minut olemaan tulemaisillani nuoreksi neidoksi, ja siitä olin hyvilläni, sillä en tahtonutkaan tietää.”

Annie kokee, että äiti alkaa etääntyä. Äidin kantaa emme saa tietää, sillä näkökulma on koko ajan minäkertoja Annien. Äidille Annie valehtelee, äidiltä salaa tekojaan ja äidin käskyjä hän uhmaa.

Äidin ja tyttären suhde on ajaton ja paikasta riippumaton aihe. Ongelmat ovat samanlaisia ollaan sitten Antigualla tai Suomessa. Asiaa ei muuta se, että tytön sairastuessa äiti ei luottanut pelkkään lääkäriin, vaan kutsui apuun paikallisen parantajan.

Jamaica Kincaid on kotoisin Antigualta. Hän on sijoittanut Katoavan paratiisin aikaan, jolloin Antigua kuului Iso-Britannialle. Antigua ja Barbuda itsenäistyi vasta 1981. Valloittajiin viitataan yhdessä kohdassa. Annie on kuullut äitinsä lukevan saamastaan kirjeestä vanhaan isäänsä liittyvän lausahduksen. Sen Annie kirjoitti mustekynällä ja Old English -kaunokirjoitustyylillä historian kirjaansa laivan ruumaan vangitun Kolumbuksen kuvan alle: ”Ukon Köriläs Ei Pääse Enää Jaloilleen.”

Katoavan paratiisin alkuperäinen nimi on Annie John, pelkkä tytön nimi. Suomalainen nimi on perusteltavissa hyvin. Kun Annie kuvaa onnellista elämäänsä ennen äitisuhteen muutosta, hän lopettaa kuvauksen lauseeseen: ”Tällaisessa paratiisissa minä elin elämääni.” Lisäksi Miltonin Kadotettuun paratiisiin viitataan kohdassa, jossa Annie halventaa Kolumbusta. Hän joutuu rangaistukseksi jäljentämään vihkoonsa Kadotetun paratiisin kaksi ensimmäistä lukua.

Jamaica Kincaid: Katoava paratiisi
Suomentanut Sinikka Buckley
Kirjayhtymä 1986, 133 s.
Englanninkielinen alkuteos Annie John 1985

***********

Maailmanvalloitus: Antigua ja Barbuda.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Häivähdys purppuraa alkaa tavalla, joka on yksi hätkähdyttävimpiä lukemiani. Celie kirjoittaa Jumalalle, kun ei tiedä, kenelle muullekaan voisi uskoutua. Puhuttelun jälkeen seuraa

”Minä olen neljätoista vuotta vanha. Minä olen kilt aina ollu kiltti tyttö. Jos sinä antasit mulle merkin vaikka että minä tiän mitä tämä on. 

Viime keväänä se oli sen jälkeen kun pikku Lucious oli tullu minä kuulin että niillä oli riitaa. Äijä kisko äitiä kädestä. Äiti sano että Ei vielä voi, Fonso, minä en ole terve vielä. Lopulta se jätti äidin rauhaan. Meni viikko ja sitte se kisko äitiä taas kädestä. Äiti sano En minä en minä suostu. Ekkö näe että minä olen jo puolikuollu ja näin paljon on pentuja.”

Seuraavaksi Celie kertoo, miten äijä raiskasi hänet. ”Sinä saat ruveta kun äitis ei rupee.”

Celie kertoo kirjeissä elämäänsä kymmenien vuosien aikana. Jossain vaiheessa hänen pikkusiskonsa Nettie alkaa myös kirjoittaa kirjeitä, jotka on tarkoitettu Celielle. Nettie säästyi Celien kohtalolta. Hän pakeni kotoa ja päätyi lähetyssaarnaajapariskunnan kanssa Afrikkaan. Nettien kautta saadaan näkymä naisen asemaan olinko-heimon keskuudessa ja huomataan, että se oli samankaltainen kuin USA:n etelävaltiossa – ei koulutusta, nainen oli vaimo ja äiti, jonka tekemisistä päätti mies. (Netistä luin, että olinkot ovat kuvitteellinen heimo ja että heidän kuvauksessaan on vaikutteita Alice Walkerin suvussa kulkeneesta tiedosta.)

Celie on kiltti ja alistuu. Hänen lapsensa viedään, hänet naitetaan väkisin, mutta hän alistuu. Hän tuntee myös vahvoja naisia, jotka panevat vastaan miehille ja valkoisille. Kaikkein ihanin on laulaja Shug, jota kaikki rakastavat, myös Celie. Shugin vaikutuksesta Celie alkaa vanhemmiten itsenäistyä. Yksi kirjan vahvuuksista on ihmisten kehittyminen ja kasvaminen ajan myötä. Jopa jotkut miehistä muuttuvat parempaan suuntaan, vaikka sitä ei alun perusteella uskoisi.

Häivähdys purppuraa on hurja, karmea ja loistava. Naisten kohtalot tulevat lähelle ja koskettavat, joskus jopa tekevät kipeää. Kersti Juvan suomennos tavoittaa täydellisesti koulun kesken jättäneen Celien puheenomaisen kirjoitustyylin. Kirjaa lukiessani ihmettelin vain, miksi en ole lukenut tätä aikamme klassikkoa aikaisemmin.

Tämä on kolmas – ja viimeinen – naistenviikkohaasteen postaukseni. Haasteen vetäjä Tuija julkaisee viikon päätyttyä blogissaan yhteenvedon naistenviikon kirjoituksista.

Alice Walker: Häivähdys purppuraa

Suomentanut Kersti Juva

WSOY 1986, 361 s.

Englanninkielinen alkuteos The Color Purple 1982

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi?

Toinen postaukseni naistenviikkohaasteeseen on Suvi Aholan kirjasta Mitä Minna Canth todella sanoi? Se julkaistiin viime vuonna, jolloin oli kulunut 175 vuotta Minna Canthin syntymästä.

Ahola on paneutunut Minna Canthin kaunokirjalliseen tuotantoon, lehtikirjoituksiin ja kirjeisiin. Niistä hän on valinnut otteita seitsemän otsikon alle: Lapsuudesta, Rakkaudesta ja seksistä, Naisista ja miehistä, Köyhyydestä, Kirjoittamisesta, Uskosta ja epäilystä sekä Naiseudesta ja vanhenemisesta. Jokaista aihepiiriä Ahola taustoittaa omilla pohdinnoillaan.

Canth esitti mielipiteitään lehdissä, mutta käsitteli samoja asioita myös taiteellisessa tuotannossaan. Yksi esimerkki on näytelmä Työmiehen vaimo. Siinä Canth nosti näkyville vakavan epäkohdan naisen asemassa: aviomiehellä oli oikeus vaimon työansioihin. Näytelmä esitettiin vuonna 1885. Samana vuonna edellä mainittu oikeus kumottiin valtiopäivillä.

Rohkeista esiintuloistaan sekä realistisista näytelmistään ja novelleistaan Canth sai osakseen raakaakin arvostelua.

”Tuskin olen saanut iskun torjutuksi, niin toinen jo tulee. Tuskin uskallan enää kadulla liikkua ja käveleminen kuitenkin on minulle elämän ehto. Ihan veisivät polttoroviolle tai laittaisivat Siperiaan, jos vain voisivat. Kuvernööri Järnefelt on ristinyt minut »mädänneeksi toukaksi», antaa murhaavia katseita eikä tervehdi!” (kirjeestä Lucina Hagmanille 13.12.1886)

Canth piti naisten koulutusta äärimmäisen tärkeänä asiana naisten itsensä, mutta myös koko yhteiskunnan kannalta. Hänen mielestään tytöt piti varustaa koulun jälkeisessä elämässä tarpeellisilla tiedoilla ja taidoilla. Tyttökouluissa keskityttiin vieraisiin kieliin, kun taas Canth painotti luonnontieteitä, kasvatustiedettä ja taloustiedettä (Valvoja-lehden artikkelissa Naiskysymyksestä II vuodelta 1884). Samassa artikkelissa hän esittää suorastaan modernin näkemyksen lasten kasvattamisesta ja opettamisesta.

”Johdatettakoon lasta havainto-opetuksen kautta itsetoimintaan ja annettakoon luontaisten voimain siten vapaasti kasvaa; vanhempien tulee poistaa ulkonaisia esteitä, raivata tietä, olla apuna ja tukena, tarjota lapselle edistymisen välikappaleita, sen mukaan kuin hän kykenee niitä itselleen omistamaan ja hyväkseen käyttämään. Sillä tavoin lapsi säännöllisesti ja johdonmukaisesti edistyy; itsetyöskentelemisessä pysyy mieli raittiina ja elpyneenä, tahtoon tulee kestävyyttä ja voimaa, ajatuskyky kasvaa, huomio teroittuu. Sen ohessa lapsi harjaantuu omin neuvoin edistymään, eikä silloin koulun loppu tule olemaan oppimisen loppu, vaan ainoastaan se kohta kehittymisen yhtämittaisessa jaksossa, jolloin kasvattajan apu on käynyt tarpeettomaksi.”

Mitä Minna Canth todella sanoi? on erinomaisen suositeltava kirja kaikille Canthista kiinnostuneille.

Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi?

WSOY 2019, 271 s.

**********

Kirja oli nostettu lähikirjastossani suositeltujen kirjojen pöydälle, joten sijoitan sen Helmet-haasteen kohtaan 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Anna Kortelainen: Hyvä Sara!

Julkaisen ensimmäisen naistenviikon postaukseni näin Saran nimipäivänä. Naistenviikkohaaste on peräisin blogista Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

Anna Kortelainen on kirjoittanut erinomaisen elämäkerran. Kirjan koko nimi on Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää. Kortelainen on jakanut Sara Hildénin (1905−1993) elämän kolmeen vaiheeseen: I Tuntematon Saara, II Tunnettu Sara ja III Onnellinen Sara.

Tuntematon Saara on köyhä torpan tyttö, joka joutui elättämään itsensä 13-vuotiaasta saakka. Vuonna 1942 hän oli päässyt niin pitkälle, että hänestä tuli  Tampereen Puku Oy:n uuden myymälän johtaja. Tunnettu Sara on menestyvä yrittäjä Sara Hildén.

”Perustaessaan oman yrityksen Sara oli kokenut ammattijohtaja, joka tunsi vaatetusalan laidasta laitaan, tekstiilitehtaasta myymälään, asiakaspalvelusta ja kassakoneen äärestä myymälänjohtajan kirjoituspöydän ääreen – koko ketjun.”

Onnellinen Sara on nykytaiteen keräämiselle omistautunut varakas yritysjohtaja, jolle taide oli ”tärkeintä maailmassa. Suhteeni taiteeseen on sama kuin suhde elämään: taide on itsestäänselvyys”.

Pidin erityisesti Kortelaisen tavasta taustoittaa Saran elämää. Kun Saara joutui lapsena kokemaan sisällissodan, Kortelainen kertoo sodan vaikutuksista hänen asuinpaikkakunnallaan Lempäälässä. Kun Saara aloitti harjoittelijana vaatemyymälässä, Kortelainen kirjoittaa myyjättärien asemasta 1920-luvun Suomessa. Kun Saarasta tuli myymälänjohtaja, Kortelainen tarjoaa tietoiskun naisista johtajina 1940-luvulla. Kun Sara päätti ryhtyä keräilijäksi, opimme, että taiteenkeräilykin oli miesten alaa.

Hyvä Sara! tutustuttaa myös Saran yksityiselämään. Sara säilytti saamansa kirjeet, ja ne ovat olleet merkittävä lähde hänen henkilökuvansa luomisessa. Saralla oli paljon ihailijoita ennen kuin hän solmi avioliiton taidemaalari Erik Enrothin kanssa. Enroth oli alkoholisti, ja liitto päättyi eroon neljäntoista vuoden jälkeen. Saralla oli myös yksi lapsi, Kalevi. Sara adoptoi Kalevin, kun tämän äiti, Saran serkku, menehtyi tuberkuloosiin.

Hyvä Sara! oli antoisaa luettavaa, niin kuin hyvät elämäkerrat ovat. Kirjassa on perusteelliset lähdeviitteet, runsas lähdeluettelo ja henkilöhakemisto. Erityiskiitokset voi antaa siitä, että kirja on painettu kunnolliselle paperille, jolla kuvat Saran hankkimista taideteoksista pääsevät oikeuksiinsa.

Anna Kortelainen: Hyvä Sara! Sara Hildénin kolme elämää

Gummerus 2018, 447 s.

***********

Helmet-haaste: 17. Tutkijan kirjoittama kirja.

Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen

Kun kuuntelin Tua Forsströmiä viime syksyn Helsingin kirjamessuilla, hän sanoi käyvänsä teoksillaan usein vuoropuhelua jonkun toisen taiteilijan kanssa. Kokoelmassa Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen innoittajana on Andrei Tarkovski. Runoilija puhuttelee monessa runossa Tarkovskia suoraan, kunnioittavasti, Tarkovski ei ole sinä vaan Te.

Tarkovski on mielestäni yksi suurimmista elokuvaohjaajista. Hänen filmeistään pidän eniten Andrei Rublevista. Melkein samaan pääsee Stalker. Forsström viittaa molempiin, Stalkeriin enemmän. Kokoelman mottona on Andrei Tarkovskin isän Arseni Tarkovskin runo, jonka Stalker lausuu elokuvassa. Runon kaksi ensimmäistä säettä Kesä on mennyt/kuin huomaamatta antavat pohjan kokoelman runoille. Siihen palautuu myös toinen vahva ajatus. Forsströmin sanoin: Me uskomme helposti olevamme mennyttä. Lause on kahdessa runossa jopa täsmälleen samanlaisena.

Kokoelman osien välissä on lainauksia Stalkerin vaimon loppumonologista ja Tarkovskin kirjasta Vangittu aika. Joitakin runokuvia tulee suoraan elokuvista, esimerkiksi runossa Sisäpihan ruusuille pyryää lunta Andrei Rublevin alusta:

Siivet Te vaihdoitte ilmapalloon. Se oli avuton

köysistä ja riekaleista kyhätty luomus, muistan sen hyvin.

Kaikki runot eivät tietenkään ole suoraa vuoropuhelua Tarkovskin kanssa. Aiheita on muitakin, kuten hienossa runossa Sika Åsa Hellmanin veistos ”Kirken koskettama”. Myös kaksi rakkausrunoa on mukana. Tosin ne kertovat entisistä rakastetuista ja saivat lukijan hymyilemään. Ensimmäisen miehen kanssa Minä istuin keinutuolissa ja keinuin. Toisen miehen luona Minä istuin korituolissa ja natisin.

Osa runoista jäi minulle hämäriksi, mutta olin aivan ihastunut Tarkovski-vaikutteisiin.

Tua Forsström: Hevosten parissa vietetyn yön jälkeen

Suomentanut Caj Westerberg

Tammi 1998, 45 s.

Ruotsinkielinen alkuteos Efter att ha tillbringat en natt bland hästar 1997

Eero Ojanen: Jaakko Juteini

Jaakko Juteini. Suomen ensimmäisen kirjailijan tarina kertoo juuri sen, mitä nimi lupaa, mutta tietyt rajoitukset huomioon ottaen. Kirjoittaja Ojanen korostaa moneen kertaan, että Juteinista on säilynyt hyvin vähän lähdeaineistoa. Siksi tekstissä toistuvat sanat ehkä, kenties, saattoi, ja vastaavat. Siitä huolimatta kokonaisuus on luotettavan tuntuinen kuvaus.

Jaakko Juteini (virallisesti Jacob Judén) eli vuosina 1781−1855. Hän oli maatalon poika Hattulasta eli täysin suomenkieliseltä seudulta. Hän sai taustaansa nähden hyvin harvinaisen koulutuksen, joka alkoi Hämeenlinnan ruotsinkielisessä triviaalikoulussa ja jatkui Turun akatemiassa. Juteini ei suorittanut yliopistotutkintoa, vaikka oli akatemian kirjoissa kymmenen vuotta. Hän joutui kustantamaan opintonsa toimimalla aina välillä kotiopettajana. Suomen siirryttyä Venäjän vallan alle Juteini sai Viipurin maistraatin sihteerin viran, jossa hän pysyi eläkkeelle jäämiseen saakka.

Juteinin esikoisteos on runokirja Jak. Juteinin kirjoituksia I vuodelta 1810. Ojasen mukaan se on ensimmäinen suomenkielinen todellinen runokokoelma. Juteini julkaisi paljon muutakin, jota voidaan sanoa ensimmäiseksi suomenkielisessä kirjallisuudessa, esimerkiksi ensimmäisen novellin Nimipäivä ja ensimmäiset näytelmät Pila pahoista hengistä ja Perhekunta. Hän julkaisi myös sananlaskuja, vitsikirjoja, saksasta käännettyjä kummitusjuttuja sekä asiatekstejä, kuten ensimmäisen suomenkielisen opetusoppaan.

Ensimmäisessä runokirjassa oli kantaaottavia valistusrunoja. Seuraavaksi Juteini siirtyi pitkiin eeppisiin runoelmiin ja tuotannon loppuvaiheessa lyhyeen mietelyriikkaan. Jokainen suomalainen – ainakin minun ikäiseni, nuoremmista en ole varma – tuntee yhden Juteinin runon lauluna. Laulu Suomessa, kieliasultaan nykyaikaistettuna versiona: Arvon mekin ansaitsemme/Suomen maassa suuressa.

Ojasen mukaan Juteini piti tehtävänään suomen kielen vaalimista ja edistämistä. Hän loi uusia sanoja, esimerkkinä kirjapaino, ja kirjoitti suomen kieliopin, joka ei kuitenkaan saavuttanut menestystä.

”Professori Kaisa Häkkisen mukaan Juteini ei ollut systemaattinen teoreetikko vaan käytännön kielimies ja soveltava kielentutkija, joka teki suuren työn suomen kielen kehittämiseksi aikana, jolloin kielentutkimus ja kirjakielen kehittäminen oli vasta alkuvaiheessa.”

Into Kustannusta voi kiittää siitä, että se julkaisee mielenkiintoisia ja valistavia elämäkertoja, jollainen Jaakko Juteininkin tarina on.

Eero Ojanen: Jaakko Juteini

Into 2020, 230 s.

***********

Koska en tiennyt Jaakko Juteinista mitään ennen tämän kirjan lukemista, sijoitan sen Helmet-haasteessa kohtaan 18. Sinulle tuntematonta aihetta käsittelevä kirja.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018−24

475-vuotias kertoja muistelee Tanskan sisällissotaa, jonka aikana hän oli vähän yli 20-vuotias. Mahdottoman tuntuinen ikä 475 johtuu kantasoluohjelmasta, johon mies osallistuu. Hän on ottanut ohjelmaan mukaan myös koiransa Geoffin. Geoff on pitkän elämänsä aikana oppinut jopa puhumaan.

Sota on vaihtoehtoinen historian kulku 2000-luvun alun pankki- ja rahoituskriisin jälkeen.

”Pankkien vastustaminen ei enää riittänyt, tarvittiin enemmän. Laukaiseva tekijä oli yleisempi kapina kapitalistista eliittiä vastaan, ja se sopi kuvioon hyvin. Kriisi oli koetellut ankarasti suurinta osaa väestöstä, eikä monilla ollut mitään, ei edes asuntoa, kun taas väestön rikas osa ei ollut muuttanut elämäänsä mainittavammin.”

Kertomusta vievät välillä eteenpäin muistelujen lomaan sijoitetut absurdit tarinat. Yksi kertoo ihmisiä ja eläimiä vihanneesta sadistisesta talonpojasta, joka kuolee aidatuille tiluksilleen ja josta tulee sodan jälkeen väärinkäsityksen vuoksi eläintensuojelun legenda. Muut tarinat kertovat esimerkiksi rikollisten ja älykkäiden eläinten mielisairaalasta, naisen kohtuun piiloutuneesta juutalaisperheestä ja säilykkeeksi päätyvän tomaatin elämänkulusta sen itsensä näkökulmasta. Kertomisratkaisu tuo mieleen Veijo Meren Manillaköyden.

Kirjan nimi herätti mielenkiinnon. Tanska ja sisällissota. Tanska – yksi maailman rauhallisimmista maista. Ajatus on ristiriitainen. Kirja ei aivan lunastanut odotuksia. Siihen on ahdettu liikaa kaikenlaista. Mielikuvituksellinen se kyllä on.

Kaspar Colling Nielsen: Tanskan sisällissota 2018−24

Suomentanut Katriina Huttunen

Aula & Co 2019, 209 s.

Tanskankielinen alkuteos Den Danske Borgerkrig 2018−24, 2013

*********** 

Helmet-haaste: 11. Vaihtoehtohistoria.

Kuukauden nobelisti Juan Ramón Jiménez: Platero y yo

Platero y yo on Juan Ramón Jiménezin tunnetuin teos. Se on suomennettu nimellä Harmo ja minä.

Jiménez oli kotoisin andalusialaisesta Moguerin kylästä, joka sijaitsee lähellä Huelvaa. Kirjassa Platero y yo hän kulkee kotiseudullaan aasinsa Plateron kanssa, jolle hän välillä puhelee. Jiménez oli runoilija. Platero y yo on proosateos, mutta sen tyyli on hyvin runollinen. Teksti on täynnä adjektiiveja ja huutomerkkejä. Monen luvun viimeinen virke on aforismi. Mitään varsinaista juonta ei ole, vaikka vuoden kulkua seurataankin pääsiäisestä seuraavan vuoden kevääseen.

Lyhyissä sivun tai puolentoista mittaisissa luvuissa saavat kuvauksensa kylän tapahtumat, ihmiset ja Andalusian luonto. Kylässä asustaa erikoisia tyyppejä kuten kiukkuinen pappi ja vanha eläinlääkäri, jolla ei ole hampaita ja jonka puheesta puuttuu siksi äänteitä. Lapset myyvät kärryistä hedelmiä, esimerkiksi aprikooseja, joiden pikkuinen myyjäpoika vajoaa omiin mietteisiinsä kunnes muistaa kajauttaa huudon ”¡Albéeerchigooo…!”. Runoilija ja Platero auttavat liian raskaan appelsiinikuorman kanssa kamppailevaa tyttöä ja hänen heikkoa aasiaan. Lapset ovat molempien sydäntä lähellä. Tuberkuloosin heikentämä tyttö pääsee kävelylle Plateron selässä. Kaikkein rakkain on pikkutyttö, joka kutsuu Plateroa kaikilla mahdollisilla hellittelynimillä, ”¡Platero! ¡Platerón! ¡Platerillo! ¡Platerete! ¡Platerucho!”. Mikä suru, kun tyttönen syksyllä kuolee.

Platero y yo on täynnä luonnon ylistystä. Runoilija pakenee ihmisten hälyä (varsinkin härkätaisteluja) yksinäisiin paikkoihin puiden varjoon ja kukkuloille. Hän ihastelee Andalusian auringon valoa ja haltioituu auringonlaskuista, joiden kuvaamiseen värit eivät tahdo riittää. Tummanpunainen, karmiini, violetti, lila, roosa, malva, smaragdi, kupari, kulta…

Joistakin hauskoista hetkistä huolimatta Platero y yo on tunnelmaltaan melankolinen. Siinä on kaipuuta, nostalgiaa, elämän tuskaa. Kotiseutu Moguer on surullisen ilon lähde (”manantial de triste alegría”).

Kirjasta on julkaistu kaksi versiota. Ensimmäinen vuodelta 1914 ilmestyi lapsille ja nuorille tarkoitetussa sarjassa. Jiménez ei ollut ajatellut kirjoittavansa varsinaisesti lapsille,  eikä hän valinnut itse kirjaan tulleita lukuja, vaan jätti valinnan julkaisijalle. Täydellinen laitos ilmestyi vuoden 1917 alussa. Minulla on tuo täydellinen laitos. Minusta Platero y yo ei tuntunut lastenkirjalta, vaikka tiesin, että sitä luetaan sellaisena. Lainasin suomennoksen kirjastosta. Se on tehty lyhyemmästä versiosta. Täydellisessä laitoksessa on 138 lukua, lyhyemmässä 69, ja luvut ovat aivan eri järjestyksessä kuin täydellisessä versiossa. Lukujen sisällöt kyllä vastaavat toisiaan.

Minulla olevassa laitoksessa on lisäksi pitkä johdanto, jossa käsitellään perusteellisesti kirjan filosofiaa sekä tekstin tyyliä. Luin johdannon tapani mukaan vasta luettuani ensin kirjan.

Suomennoksesta Harmo ja minä on kirjoitettu ainakin blogeissa Hurja Hassu Lukija ja Sheferijm.

Juan Ramón Jiménez: Platero y yo

Espasa Calpe 1991, 286 s. (sisältää johdannon 60 s.)

Ilmestynyt ensimmäisen kerran 1917